Etana editions näytä sarves

Etanoiden vanassa

Mitä Etana editions sitten on touhunnut markkinoille – ovatko sarvet olleet oikeilla jäljillä? Kuvan puolella ei taida ongelmia paljon ollakaan, mutta tekstintekijät mellastavat suruttomammin. Ns toimittajantyöhön kuuluva tekstin editoiminen tai oikoluku on myös tärkeää toimintaa.

 Mutta todellisia löytöjä tarjoillaan kuten monista yhteistyökuvioista tutun kuvittajan Maija Hurmeen uusin Yksinäisten saarten kartasto (2018). Jos edellinen, Varjostajat, jätti hiukan oudon lopputunnelman, Yksinäisten saarten kartasto johdattelee selkeästi tarinaan, ongelmaan ja sen ratkaisuun. Päällimmäisenä taitaa olla vanhemman – tässä äidin – välinpitämättömyys lasten kysymysten todelliseen pohtimiseen ja vastaamiseen. Niinpä Pirkko ei saa selvyyttä miksi maailmassa on mäkiä, miten syvä on meri, missä valaat nukkuvat tai miksi vesi on märkää.

   Energinen tyttö muuttaa mielikuvituskaverinsa Aimon kanssa ikiomalle saarelle ja huima selvyyden hankintamatka alkaa. Hurmeen johdattelu on hurmeevan hauskaa, oivaltavaa ja yllättävää. Tekstissä on mukavasti kuvaavia sanoja tiukan tarinan ohessa, ja varsinkin Hurmeen kuvitustyyli luo mainiot puitteen pikkutytön mielikuvituksen lennolle. Valkoisella pohjalla selkeät miljööt, taustat ja tarinaan liittyvät otukset tulevat kuin käsinkosketeltaviksi. Apinamainen mielikuvituskaveri Aimo on hänkin myös aktiivinen osallistuja Pirkon seurassa ja tukee lämpimästi tytön havaintoja. Kaapista löytyy Atlas-kirja, missä myös Pirkon saari on olemassa.

   Kun saari alkaa vapista ja keinua, huomataan, että se on ollut ankkuroituneena valaan selässä. Sitten seuraakin mitä jännittävin ja fantastisin kohtaus: saari valuu selvästi kohti kirjan reunaa, kohti meren reunaa ja suurta tyhjyyttä! Lukijaa tarvitaan avuksi! (tosin pienellä kirjoitusvirheellä…) ”Kokeile, kallistaa kirjaa. Varovasti, ettei saari valu reunan yli! Oletko valmis? No niin, nyt mennään!” Saari kiinnittyy huokaisten omalle paikalleen. Pirkko päättää kavuta ja hypellä äidin luokse, eikä putoa kuin kerran. Viimeinenkin kysymys ratkeaa, kun äiti miettii, miksi vesi on märkää. ”Vesi on märkää, jotta aurinko voisi kuivata märät vaatteet.” Ehkä asia on juuri niin. Kirjan lukemisen jälkeen voi syntyä muitakin syitä syviä yhteiseen hetkeen. Hurmeen loppukuva Pirkosta äidinsylissä rannalla on lämmin, lohdullinen, ja siitä löytyvät kaikki tarinassa olleet elementit saaresta Atlakseen. Niin, ja heti alusta tarkkasilmäinen huomaa toki koko tarinan elementit, jotka on kiva bongata uudelleen onnellisen lopun jälkeen.

Aktivoivia kuvakirjoja

Etana näköjään laajentaa tuotantoaan ruotsinkieliselle puolellekin Ellen Karlssonin ja kuvittaja Monica Forsbergin matkakirjassa Kuka ohjaa junaa? (2018). Tiedoista en saanut selvää alkuperäistäteoksesta, enkä onko käsikirjoitus tehty suoraan Etanalle vai muulla tavalla – puhutaan Koja Agencystä ja Bokslukaren Urax AB:stä? Ilmeisesti on myös niin, että hyväksi havaitut kikat jatkavat olemassaoloaan kirjasta toiseen.

   Nyt monista kirjoista tuttu lankakerä on vaihtunut punaisiin kiskoihin, joita pitkin musta juna vaunuineen tupruttaa aukeamalta toiselle. Variaationa tässä kirjassa tarjoillaan matkan hytkyvää etenemistä: kuka oikein junaa keikuttaa, niin että kissan laukku lennähtää, nallen kaakao läikkyy rinnuksille, hiiret jätetään asemalle jne. Loppupuolella huomataan, että veturin koppi onkin tyhjä! Kuka junaa oikein ohjaa? Viimeinen aukeama sen paljastaa: SINÄ! Kuvamaailma sopii nykyiseen hahmogalleriaan ja Etanankin yleisilmeeseen: värikkäitä kuvakokonaisuuksia, voimakkaasti tyyliteltyjä hahmoja ja selkeää juonen kuljettelua pienine aktivoivine jippoineen. Tässäkin toimi muuten lasten kanssa kirjan itsensä hypyttely, kun oikein kovaa mentiin!

   Suositun kaavan mukaan Jenni Tuomisellakin on ensin aukeamalla niin paikat kuin henkilötkin esiteltyinä. Jengi siististi sotkussa (2018, kuv. Jukka Pylväs) juoni on selkeä: Osteri kalastaja-aluksen lastin on tilannut Kalmarin säilyketehdas, mutta nyt siellä koneisto yskii ja etiketit lentävät minne sattuu. Niinpä asiakkaat saavat myös mitä sattuu. Kille Kalmari keksii, että pannaan kaikki samaan myllyyn ja otetaan uusi ohjelmisto käyttöön. Näin syntyy ihana Megamixmössö. Harmittoman ja hyväntuuliseen tarinaan on vähän turhaankin ympätty muodinmukainen Räppi-hiiri, joka ainakin yrittää parhaansa: ”Jos sä haluut hyvää safkaa ja bodata, laita mössöö purkkiin ja ala jorata! Kato TOSIHIIRI treenaa ilman suorituspaineita ja se tarvii siihen valkuaisaineita…” Jengi on tosiaan siististi sotkussa, vaikka kuvittajan hahmot näyttävät olevan hyvinkin erillään kuin suoraan tietokonepelin uumenista tai hedelmäpelissä rullaamassa.

Taas kissoja ja numeroita

Etana editions on ehtinyt jo sarjoittuakin eli Juha Virta pääsee esille useammassakin Filippa-kirjassa. Kissa katoaa –osassa (2017) siirrytään sirkuksen maailmaan. Kun viimeksi oli piano kadoksissa, etsitään tällä kertaa mystisesti kadonnutta Taikuria. Kun esityksen pitäisi alkaa, Kani ja Filippa, aasi Antero ja kissa Nokonen joutuvat keksimään varasuunnitelman.

   Kirjaa lapsille lukiessaan suureksi ongelmaksi muodostui nimi. Taikurihan tässä on kadonnut eikä kissa! Filippa ottaa taikurin viitan päälleen ja improvisoi ensin pannukakun katoamisen, aasin leikumisen ilmassa, mutta näiden salaisuuden keksii kirkasääninen tyttö katsomosta hetkessä. Sitten kirja alkaa lunastaa otsikkoaan – kissa Nokelainen pannaan taikakaappiin ja Filippa lausuu taikasanansa. Tämä kohta oli erityisen hauska, koska loitsu tuntui lapsilta kovin väärältä ja epämääräiseltä: ”Zuupper-truupper Looper-ipsum-Pannacotta-Vesirotta-Tyhjäkohta! 

 Mutta helpotus on suuri, kun taika toimiikin. Samalla Maijala kätevästi keikauttaa aukeaman kissan putoamisen tehokkaasti ylhäältä alas ja laskeutuu keskelle kahvikestejä suoraan paahtovanukkaan päälle. Mikä on paahtovanukas, lapset kysyvät ja tarinan juoni kärsii hetken aikaa, kunnes taikuri kiroaa Voihan pennahinen ja palaa sopivasti kun aasi Antero kertoo vitsiään jo kolmannen kerran. Kani on löytänyt varastosta silinterihatun ja yrittää uudella taikasanalla – ja nyt lapset ovat riemukkaasti mukana lausumassa, kun Kani vetää taikurin ja kissan hatusta. Hattaratarjoiluunhan tämä tarina päättyy. Graafisesti Maijala on rytmittänyt aukeamansa kätevästi lapsiryhmälle näytettäväksi. Isot, selkeärajaiset kuvat on helppo hahmottaa, aukeamilla on tarpeeksi yksityiskohtia tarkisteltaviksi ja suunnanmuutokset tuovat nekin esitystilanteeseen lisänsä.

Seuraavassa  Numerosoppaa (2018)reipas tyttönen avittaa nyt numeroiden kanssa. Filippa vain joutuu aika kovaan seuraan. Näitä numerojuttuja kun on aikojen mittaan ilmestynyt melkoinen liuta, viimeisimpinä muun muassa hersyvä Heli Laaksosen Ykköne. Juha Virta yrittää vannoa filosofisemmalla vakuuttelulla: ”Numerosoppa alkaa havainnolla:/On numero, joka yksinään/ ei ole mitään, /mutta silti sen täytyy olla./ Se käyttäytyy kunnolla, elää kasvisravinnolla,/on hyvässä kunnossa, eikä omassatunnossa/ ole mitään hunningolla. Laskevalla auringolla/ sekä kuutamolla se soutelee venholls/ ja pohtii mielellä rennolla:/ Onpas mukavaa olla aivan tavallinen NOLLA.”

   Hiukan hakusessa taitaa olla, jos ei muuta ole nolla? Tuo kasviruokavalio jäi lapsia askarruttamaan, miksi nollan pitää syödä porkkanoita? En oikein osannut vastata. Ykkönenkin lähestyy kautta rantain koiranpennun kuonorunon kautta ja yrittää yllättää meidät. Ei oikein auennut, vaikka loppuriimit tällä kertaa menivätkin oikein kivasti. Marika Maijalan aukeamat ovat kiitettävän monimuotoiset ja –väriset. Yksityiskohtiakin on ja usein ne tukevat tekstiäkin. Vaikka tummat pohjat turhan usein kuvakirjoissamme yleensä piilottavat tekstin, Maijala pitää lukijavälittäjän huononevia silmiä kunniassa. Vain yksi tummanvihreä ja musta kombinaatio aukeamassa on tihrusteltavaa laatua.

   Toki muutakin mukavaa tavaraa Etana editionsin kavalkadista löytyy. Ainakin uusiutumista, jota sopii nyt palkittuna odottaa yhä enemmän ja vesi kielellä. Mutta kyllä minua nieleksittää mukavasti S&S:n, Teoksen, Inton, Haamun ja Pienen Karhunkin kohdatessani.