"Kerran, konzu Muumipeigoi oli vielä ylen pieni, hänen tuatto otti da kylmi keskel räkkiä keziä. Tuatto ei tahtinuh juvva hiilavua laikkumaidua zuaharinke, eigo tahtonuh mennä virumah. Häi istui puustos da niisti neniä heittelemättäh da sanoi, ku hänen sigarat olla ylen pahat."
Muumitatan mustelmat ei ole ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään laulumaiden kielelle, karjalaksi, käännetty muumitarina. Jollakin tapaa kuitenkin juuri tämä Karjalan kielen seuran avittama ja Natalja Sinitskajan kääntämä seikkailu on mainio esimerkki niin karjalan kielen elinvoimaisuudesta ja vivahteikkuudesta kuin "mustelmien" yleisemmästäkin voittokulusta tietokirjallisuudessa. Mieleen tulee heti tässä yhteydessä eräänlaisena sivupersoonana Merete Mazzarella, ja nimenomaan hänen inspiroiva teoksensa Elämä sanoiksi - eli omaelämänkerrallisen kirjoittamisen taito. Muumitatalle tätä ei ehkä tarvitse opettaa, koska hän on sisäistänyt hyvinkin kiinnostavan elämän peruspilarit lievästä omahyväisyydestä jännittävien vaiheiden kautta opastavaan loppuun. Ja oleellistahan on myös, että parodiassa huomataan kauhunsekaisin tuntein, miten jälkimaailma unohtaa - nuoruuden muistelmat pelastavat kaiken! Muumipappa keskittyy siis oikeaoppisesti juuri Tapahtumiin. Merete Mazzarella on poiminut oppaaseensa kolme esimerkkiä Janssonilta, ja ensimmäinen on juuri Muumipapan muistelmista. "Se kummitus on hyvä, sanoi Muumipeikko, joka oli vetänyt peiton korviinsa saakka. - Se pitää ottaa mukaan. Mutta kaikki ne surulliset tunteet ovat minusta vähän tarpeettomia. Niitä on niin pitkästi." Toisekseen Mazzarella korostaa Muumipapan tyylivalintoja:"Ei riitä että hän kertoo miten tahansa, vaan hänen on kerrottava niin vakuuttavasti, että yleisö 'kohottaa mietteissään kuononsa ja huudahtaa: Siinäpä muumipeikko! tai: Se vasta oli elämää!'"Kolmanneksi kyllä nuoruuteen kuuluvat ilman muuta liioittelevat sanat Kamalaa! Ihan hirveää!
Oletko jo osallistunut Tove-hyminään?
Niinpä niin, tämä on se vuosi, jolloin jokainen itseään kunnioittava kulttuurilehti ja -työntekijä jollakin tavalla esittelee suhdettaan muumien luojaan tämän satavuotissynttärien kunniaksi. Odotinkin, että suomenruotsalaisten pääkulttis Horisont antaa tilaa: ykkösnumerossa on tosin Sofi Oksanen kannessa eikä puhu Muumeista, mutta Torsten Rönnerstrand selvittää suhdettaan, vähän vaisusti tosin, ja Urban Östberg arvostelee Tuula Karjalaisen ruotsinkielisen käännöksen Arbeta och älska. Hän huomauttaa, että vuosi 1945 oli Pohjolassamme tosi merkittävä: ensimmäinen Muumipeikko, Peppi Pitkätossu ja Lennart Hellsingin debyytti Katten blåser i silverhorn.
Varmaan koko Pohjola täyttyy seminaareista, laivaretkistä, muisteluista, kokoomajulkaisuista - ihan hyvä, että WSOY julkistaa komeasti Muumien suuren juhlakirjan, Muumilaakso juhlii -, nettisivuista ja - blogikirjoituksista...
Eipä siis olla valtavirrasta poikkeavia. Tai no niin, jätetään tarkemmat analyysit vaikka lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tylleröön ja lähdetään tässä vähän henkilökohtaisemmille urille. Muistan pikemminkin kesäkuun 27. keskiviikon 2001, jolloin mediaan levisi uutinen Toven kuolemasta. Suvi Ahola kirjoitti pitkästi ja lämpimästi Helsingin Sanomiin otsikolla "Maailmassa on vain yksi Muumilaakso". Siinäkin sivutaan muistelmia ja miten Tove oli muutellut totuutta lasten leikeistään Sibelius-tutkija Erik Tawaststjernan kanssa. Olisikin mielenkiintoista todella kartoittaa Toven merkitystä kollegoihin ja kulttuuri-ihmisiin. Todistuksensa tuolloin antoivat jo Claes Andersson "Hän teki kaiken 110-prosenttisesti sydämellä.", Sinikka Nopola "Haluaisin olla sellainen äiti. Muumimamma on loputtoman kärsivällinen ja uskoo aina hyvään. Kun huomaan, että olen muistanut ottaa laukkuun mukaan pari aspiriinia, tunnen itseni Muumimammaksi.", Tomi Kontio sarjakuvista ja Pekka Tarkka television muumisarjasta. Erityisesti Marja-Terttu Kivirinnan ytimekäs analyysi maalaustuotannosta ja uudesta näkökulmasta lahjakkaan taiteilijan monipuoliseen uraan on ennakoiva myöhempiä tulkintoja ajatellen.
Suvi Ahola puhuu myös Toven ällistyttävästä tunnollisuudesta:"Yksityisyyden vaaliminen ei silti tarkoittanut ihailijoiden vähättelyä. Päinvastoin: niin kauan kuin jaksoi, Tove Jansson vastasi kaikkiin lukijakirjeisiinsä henkilökohtaisesti - ja käsin."
Tämän voin minäkin todistaa. Ilmeisesti todellinen kiinnostus kirjailijantyöhön ja sen taustoihin synnytti myös Tovessa halun vastata pitempäänkin.
Mistä kirjoitan kun teen elämänkertaa?
Tämä vuosi tuottanee myös joitakin uusia katsauksia Tove Janssonin työhön ja elämään. Hiukan olen odotellut, että jotakin syntyisi vaikkapa Tovesta ja Astrid Lindgrenistä. Jälkimmäinen kuoli vuotta myöhemmin kuin Tove. Olisiko Margareta Strömstedtistä siihen - hänhän on tehnyt Lindgrenin elämänkerran ja Tovesta tv-filmin mm. Klovharusta ja luennoinut molemmista. Hänen mielestään muuten Muumi-kirjat ovat pienemmän lukijakunnan teoksia, kuitenkin, koska ne ovat yksilöllisten ja hieman sisäänpäinkääntyneiden lasten kirjoja. Mikä oikeastaan onkaan näiden kahden megatähden lapsuuden merkitys? Onnellinen - mutta niin erilainen? Smoolantilainen maalaislapsuus ja kiinteä laaja verkosto ympärillä tai yksinäinen, boheemi ja tiukka sukupuolijaottelu? Niin, ja olihan Astridillä tuo avioton, kasvatuskotiin jätetty lapsikin jo 18-vuotiaana. Muuten, Astrid Lindgreniä en ainakaan minä löytänyt Tuula Karjalaisen laajasta lähdeluettelosta.
Erinomaisen kritiikin tekee myös Maria Laukka Onnimannin ykkösnumerossa. Hänen esittelystään löysin minulle mielenkiintoisen tiedon. Boel Westin, joka on tehnyt tähän asti laajimman elämänkerran Tovesta, on julkistamassa lisää kirjeenvaihtoa nimellä Brev från Tove Jansson. Maria Laukka kertoo, miten HBL julkaisi jo aikaisemmin ennen näkemättömiä kirjeitä lapsuuden ystävälle Elisabetille. Paljastuksena kai voi pitää, että yhdessä kirjeessä Tove hyvästelee kauniisti romanssinpoikasen jälkeen sanomalehtimies J.O.Tallqvistin. J.O. taas oli merkittävässä asemassa hyvien suhteittensa ansiosta Ruotsin kulttuurihallintoon, kun yhdessä Kari J. Kettulan kanssa puuhasimme kotimaisten kulttuurilehtien kartoitusta ja tukimuotoja. Hän oli myös eräänlaisena takapiruna sellaisten julkaisujen kuin Snellmanin perilliset tai Kirjastop! takana. No, Maria Laukka toteaa lakonisesti:"Joka romansseja etsii, myös romansseja löytää, kun on kysymyksessä impulsiivinen Tove Jansson. Hänen oma viehätysvoimansa on ollut sadunomainen, suorastaan maaginen."
Tämänkin voin todistaa muistellessani vaikka Topelius-palkintoraadin kokouksia. Melkoisia naispersoonia istui silloin mukana, puheenjohtaja Eila Pennasesta Tove Janssoniin. Tove teki kaikki arvionsa palkintoehdokkaista omalla, selkeällä käsialallaan ja osoitti muuten samalla melkoista kriitikon silmää.
Kaipa sitä voi pieneksi aarteeksikin sanoa, Toven omistuskirjoitusta piirroksen kera Taikatalveen.
Mutta kuten Maria Laukkakin sanoo, Boel Westin on kaivanut kaiken oleellisen esiin, jos haluaa keskittyä kirjalliseen puoleen, mutta kyllä Sirke Happosen 313-sivuinen Vilijonkka ikkunassa - Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike (2007) on upea johdatus kuvien syntyyn "miltei kädestä pitäen".
Tästä voi vain mennä eteenpäin
Muumipapan urotöiden loppu - ja alku! - (suomentaneet Päivi Kivelä ja Laila Järvinen) on niin lohdullinen:"Ja sumuisen aamun koitteessa koko seurue juosta vilisti puutarhaan. Itäinen taivas selkeni odotellessaan auringon nousevan. Se oli valmis tulemaan, muutaman minuutin kuluttua yö olisi päättynyt ja kaikki voisi alkaa taas alusta.
Uusi portti Uskomattomaan, Mahdolliseen, uuteen päivään, jolloin voi tapahtua mitä tahansa, jos vain antaa tapahtua."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti