Apurahoista keskustellaan aina joidenkin vuosien välein mediassa. Monasti on laskeskeltu, kuinka paljon jotkut onnekkaat ovat vuosien mittaan netonneet ja mitä he ovatkaan saaneet aikaan. Nyt on ollut realistisempi ääni kellossa, koska äskettäin julkistetussa tutkimuksessa taiteilijoiden toimeentulosta lytättiin opetusministeriön toimet maan rakoon. Kymmenessä vuodessa ei ole saatu mitään edistystä aikaan, vaikka kaikenlaisissa raporteissa ja selvityksissä ja katsauksissa on toitotettu kotimaisen kulttuurityöntekijän arvostusta. Vastaavasti kymmenen vuotta sitten lastenkulttuuripoliittisessa toimenpidesuosituksessa oli paljon enemmän ehdotuksia kuin nyt uusimmassa - mutta sieltä sentään tuli ainakin Taikalamppu-lastenkulttuuriverkosto toimintaan. Opetusministeriössä myönnettiin, että onpa tainnut omien virkamiesten palkat nousta selvästi enemmän kuin taiteilijoiden, mutta toisaalta opm:n työntekijöiden määrä on pysynyt suurin piirtein samana, taiteilijoiden kasvanut kasvamistaan. Pitäisikö siis hillitä suomalaisten nuorten intoa rynnätä nälkätaiteen pariin?
Eipä kovinkaan kauan sitten laskeskelin, että kaikkien tukijärjestelmien yhteenkimputtamisella saa aika hyvältä näyttävän osumistuloksen. Pelkästään opetusministeriön hikoilun seuraaminen ei nimittäin ole koko asia. Viimeksi riemastuin, kun itse Kulttuurirahasto oli satsannut sivun ilmoituksia esimerkiksi Metro-lehteen ja tienvarsien mainostauluihin. Otsikkokin oli aika provokatiivinen:"Kaikkeen sitä on rahaa annettu." Naamakuvissa koreilevat Ylpöstä lähtien Saarikoskea, Riitta Uosukaista, Juicea, Jukka Haapalaista, Matti Rönkää ja Katja Kettua, muun muassa. Rahamääriä ei toki julkisteta, ne pitää kaivaa arkistoista. Kulttuurirahastokin on oppinut tämän hetken termin: se julistaa, että lisää apurahoja sekä TARINOITA tieteen ja taiteen taustoista löytyy. (Muuten, tarinan nimeen vannovat myös jääkiekkoilijat: Saipassakin eletään nyt hienoa tarinaa ja katsotaan miten se riittää...)
Yhtään lastenkirjailijaa ei tietenkään ole mahtunut kuvapotrettiin. Olisin kyllä halunnut nähdä Nopolat mukana; heitähän on tuettu mm. projektissa, miten käsinlypsy on vaikuttanut ruotsalaisten emäntien käsivarsilihaksiin viime vuosisadalla. Ainakin mikäli on uskominen Risto Räppääjän kertomaan äitinsä tutkimusalasta.
Irtolainen kirjallisuuden suurmiehenä
Onkohan Kulttuurirahastolla pulaa hakijoista? Vai onko rahojen käytöstä noussut kulissien takaista vääntöä? Onko joku alkanut tutkia, miltä rahojen käytön ja tuloksien välinen suhde oikein näyttää? Sehän on asian a ja o: tuloksia syntyy. Mutta yhä edelleen esimerkiksi epäävien palautteiden taustojen selvittäminen on kovin haasteellista. Kun yrittää penätä, miksi juuri minä en saanut tukea, asia on tärkeä kaikille: hakija saa tietää mahtoiko jokin pointti hakemuksessa olla ongelmallinen jne, ja seuraava yritys on jo paljon parempi - kaikkien eduksi. Valitettavan usein lautakunnat eivät jaksa kuin piiloutua saman jargongin taakse: hakemus ei saanut käsittelyssä riittävästi tukea ja hakijoita oli niin maan perusteellisen paljon.
Varsinkin kirjailijoiden ja kuvataiteilijoiden asema oli heikentynyt tehdyn raportin mukaan. Tästähän seuraa suoraan, että yhdistelmä kirjailija/kuvittaja on kaikkein heikoimmassa asemassa. Ja kun vielä lisätään määre tietolastenkirjailija/tietokuvittaja, ollaankin jo siellä todellisen lapsipuolen asemassa. Olisiko täällä Kulttuurirahastolla tehtävää? Alan järjestöillä? Yksinäisenä sutena näyttäisi olevan vain tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, joka jo 80-luvulta lähtien on tukenut tätäkin tiedon välittämistä - ja kyllä ovat Kukkulan kortteli -kirjat esimerkiksi tukensa ansainneet!
Ja myös olisi Kulttuurirahasto tai Kordelinin säätiö voinut postuumisti palkita erään kirja-alan todellisen suurmiehen, irtolainen Matti Pohdon. Pitäisiköhän järjestää kansalaiskeräys, jotta saisimme Matin patsaan runonlaulajattaren lähettyville Helsingin kaupunginmuseon nurkille? Senaattori F.W.Pipping tunnustaa, että köyhä, kouluja käymätön ja tuskin kirjoitustaitoinen irtolainen ja vankilassa istunut Matti Pohto oli ratkaisevassa asemassa bibliografiatyössä kerätessään mahtavan kokoelman aikansa kirjallisuutta. Pohto hankki myöhemmin toimeentulonsa arkkikirjallisuuden kauppiaana ja kirjansitojana. Pipping mainitsee, että hänen v. 1857 ilmestyneen luettelonsa 4066 numerosta Pohdolla oli n. 3300.
Pohto myös uhrautui intohimonsa puolesta. Kesällä 1857 hän ryhtyi toteuttamaan unelmaansa etsiä suomalaisia painotuotteita Kaakkois-Suomesta ja Inkeristä, mutta murhattiin raa'asti Viipurin Nuoraan kylässä 1857. Uuteen julkaisusarjaan Tuntemattomia suomalaisia suurmiehiä 1 voisi myös Pohdon lisäksi lisätä Pynnisen, joka uupumatta kiersi reppunsa kanssa mantuja kirjoja lainaamassa - siis ensimmäinen kirjastoauto? Hänelle toki on omistettu yhdessä M.A.Nummisen ja Rauli Badding Somerjoen kanssa ideoimani ensimmäinen suomalainen kirjastolevy "Pynnisen perintö" Love Recordsilta.
Kirjamessut ja virkkaus
Kirjailijat, kirjastot, järjestöt, kustantajat, kaikki käyvät kuumana - onhan Suomi Frankfurtin kirjamessujen erikoisvieras. Suomen Saksan-instituutin johtaja Anna-Maija Mertens hehkuttaa nimenomaan suomalaisia kirjastoja esittelyssään:"Helsingin Kallion kirjasto on loppuunvarattu juhlatilana, koska ihmiset haluavat mennä siellä naimisiin." Hei haloo, jälleen mediaan pääsee uutinen kirjaston erikoisosaamisesta. Kyllä nyt uuteen keskustakirjastoomme on saatava myös pieni kappeli juhlatilaisuuksia varten lähelle saunatiloja.
Odotukset ovat kovat. Toinen kirjastouutinen oli nypläystapaamiset: luetaan kirjaa ääneen ja kudoskellaan kirjaston tiloissa.
Tuosta saattaa ounastella jonkinlaista asennevammaa. Onneksi on olemassa kirja, joka helpottaa! Kustantajan omituisen iso ja painava paketti tällä viikolla sisälsi nimittäin oudon mustavalkoisen opuksen, jota luetaan ihan päin mäntyä. Eli selkä onkin yläosa ja selaus tapahtuu siis 180 astetta kääntämällä. Virpi Marjaana Siiran Oma koppa eli ympyrä - virkattuja variaatioita aukaisi muutenkin erilaisen maailman saloja, ainakin miespuoliselle hahmottajalle. Siiralla näyttää olevan oma blogi hänelläkin - omA KOPPA. Hyvin järkevästi kirja alkaa pienestä ympyrästä ja selvien ohjeiden jälkeen isosorminenkin mies alkaa saada näkyvää jälkeä. Varsinkin kun aloitusohjeet ovat mitä järkevimmät:"Virkkasin kaikki ympyrät samalla puuvillalangalla, suositeltu koukulle numero 4. Ei ole väärää välinevalintaa, syntyy vain erilaista jälkeä."
Kirjan lumoavinta antia taitaa kuitenkin olla mielikuvituksen suuntien selvittely: mitä ympyrästä todella voi syntyä? Hopeapalloista ampiaispesään, ryyppykassista (sillä kehtaa mennä mihin vain: tölkinvetimistä syntyy virkattuna taideteos) hiirimattoon, puuvillalampaasta tabula rasaan ja luomisen tuskaan. Minä taisin luopua ennakkoluuloista virkkaamisen suhteen ja suopua siihen, että Virpi Marjaana Siira taitaa olla runoilija tai kapellimestari puikkoineen tai elämäntapakonsultti. Any how, ihme jos tämä kirja ei voita jotakin. Ehkä graafisesta suunnittelusta ainakin: Siiran ja Jarkko Sarjasen valokuvat ovat upeita, ja Emmi Jormalaisen kokonaisuuden hallinta hienoa.
Vai pitäisikö nyt sitten ryhtyä Voice of Finlandin tuomareiden typistetyn suomenkielen osaamisen innoittamana sanomaan vain: mahtavaa, ihan mahtava esitys. Käy kirja varmaan lastenkulttuuristakin. Siitä vaan yhdessä puikkoihin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti