Pikku Jättiläinen, ruutipullo ja Tarzan

Lasten ja nuorten tietokirjallisuudessa ei tunnuta päästävän irti suurista lukumääristä. Aina löytyy sata ja yksi omituista eläintä, tuhat ja yksi selitettävää asiaa. Kun 90-luvulla alettiin hiljalleen vähentää nuorille tehtyjä erilaisia tietosanakirjoja, nostetta yritettiin saada aikaa cd-rompuilla. Tämä pitkitti tarjontaa vähäksi aikaa, kunnes helpommat - joskaan eivät välttämättä todenperäisemmät - tiedonhankintatavat jylläsivät kaiken alleen.

    Niinpä mieleen on ehkä jäänyt jonkinlainen epäluulo kaikenlaisia lukuja ja hakusanoja sisältävien kirjojen antiin. Epäillen katselin myös itsenäisyyden juhlavuoden sadan kirjan listaa, jota kovasti lanseerattiin television ohjelmistoon. Onneksi mukana näyttää olevan muitakin kuin hidastempoisia viran puolesta puhujia.

    Kunnes löysin uudelleen hengen ja tarkoituksen lukujen takaa. Toki tarjolla oli kiintoisia mahdollisuuksia sadasta tärkeästä tieteentekijästä sataan merkittävään keksintöön, mutta parhaimpana sparraajana toimi ABCkirjasta Mustaan orkideaan eli Joel Kuortin ja Jukka-Pekka Pietiäisen 100 merkittävää suomalaista tietokirjaa (2014). Läpi suomalaisen tietokirjallisuuden kulkevat noin aukeaman mittaiset letkeän asialliset pohdinnat nostavat esiin paitsi ilmiöitä ja tapahtumia myös kysymyksiä ja epäilyjä. Kaikkien aikojen suomalainen tietokirja on minunkin sydäntäni lähellä jo kymmenvuotiaasta lähtien eli Yrjö Karilaan Pikku jättiläinen (vuodesta 1924). Monia muitakin tuttuja ja tulevalle lukulistalle nousevia kirjoja esitellään.

    Kun mukana on tuhtia tietoa pätkäkansalaisille eli Tatun ja Patun Suomi, Suomen lasten luontokirja ja Mauri Kunnaskin mainitaan (hän on sentään mukana itsenäisyyden kirjojen satavuotisgaalassa), etsimättä mieleen tulee idea, miten suomalaiset lasten- ja nuorten tietokirjat avaisivat ovia lastenkulttuurin historiaan? Saisiko kasaan sata merkittävää kotimaista lasten tietokirjaa? Vai olisiko parempi mennä kymmenluvuittain ja pohtia samalla taustoja, henkilöhistorioita, tapahtumia? Ismo Loivamaan mainion värikäs Lastenkamarin aarteet (2016) on sekin innostamassa kulkemaan pitkin Agricolan, Gezeliuksen tai Wareliuksen rakentamaa siltaa.

 Museoiden kokoelmat julki!

Aikuisten tietokirjallisuuden puolelta – ja erikoiskustantajien tuotannosta – nousee koko ajan mielenkiintoisia ja innostavia esimerkkejä. Turun museokeskus panee hiukan paremmaksi eli 101 esinettä (2016) vie loistavien valokuvien avittamana lukijan matkalle historian alkupuolelta nykyhetkeen. Kirjaan on koottu museon valtavista kokoelmista kohteita, joita valotetaan persoonallisilla esittelyillä. Vuonna 1881 museon kokoelmiin luetteloitiin ensimmäinen esine – Turun markka vuodelta 1556. Esittelyt kuitenkin alkavat kauempaa, kampakeraamisista saviastian palasista päättyäkseen turkulaiseen videoteokseen Näkymä vastarannalta (2011).

    Välistä voi poimia toinen toistaan mielenkiintoisempia hetkiä omien mieltymyksiensä mukaan. Minä löysin esimerkiksi omiin nuorten historiallispohjaisiin kirjoihini liittyen tietoa karhunhammasriipuksista, shamaanisauvasta ja rummunpäristimestä, Kaarle Bonden Turun aurtuasta, keskiaikaisista muistiinpanovälineistä, ruutipullosta, Haltiahaan lähteeseen uhratuista rahoista tai Kaarina Maununtyttären hampaasta.

Ruutipullo, valokuva Aleks Talve

    Esineiden esittelyssä on löyhä kronologinen järjestys. Esineistä muodostuu kuitenkin myös väliin kiinnostavia teemallisia ryppäitä ja vastakkainasetteluja. Näkökulmista löytyy vaihteluja maalta kaupunkiin, terveydestä sairauteen, lasten leikeistä vallanpitäjiin, kauneudesta käyttövaatteisiin. Kuten esipuheessa todetaan, 101 esinettä -kokoelma paljastaa myös harmaita alueita. Vähemmistöjen ääni suodattuu, kun pysyvästä niukkuudesta ei jää helpolla jälkiä arjesta.

    Tekijät toteavat hieosti: ”Yhä pienempiin ryhmiin, totuuksiin ja kupliin pirstaloituvan individualismin aikana menneisyyden moniäänisyyden esiintuominen on erityisen tärkeää. Nykyinen yhteiskunnallisen keskustelun, tiedon jakamisen ja sosiaalisen kanssakäymisen muutos on ainutlaatuinen, mutta ei ainutkertainen. 101 esinettä todistavat menneistä vallan murroksista, arkipäivän kumouksista ja vuosisatoja kypsyneistä muutoslinjoista. Esineiden kautta ihminen jäsentää elämäänsä ja ympäröivää todellisuutta. Historiallisen kehityskaaren hahmottaminen on paitsi innostavaa ja lohdullista, myös välttämätöntä nykyisyyden ymmärtämiselle.”

    Samalla tajuaa jotain museoiden kokoelmien ainutlaatuisuudesta. Tässä on yksi tapa nostaa esille niiden merkitystä ja tärkeyttä.

50 teatteria jotka muuttivat nuoruutta

Parhaimmillaan historialliset retket tuovat jotain tärkeää myös omasta nuoruudesta ja elämästä uudelleen silmien eteen. Jo tehdessäni nuorten seikkailukirjaa Halkokellarin salaisuus (2014) 50-luvun Helsingistä ja nuoruuteni ympäristöstä elokuvateatterit nousivat vahvasti esille. Kaupungin elokuvateatteriverkosto oli juuri silloin laajimmillaan – oikeastaan voisi puhua viidestäkymmenestä nuorten viihdekeskuksesta.

   Nuoriso tuli esiin omana uutena terminä ensimmäisellä puoliskolla. Samalla elokuvissakäynti koettiin vapauttavaksi – oli paikka missä saattoi olla omien tunnelmiensa parissa. vaikka jälleenrakentamisen kausi ei järin suvaitsevainen tai antelias ollutkaan. Tuli Bill Haley, mutta mielenkiintoista oli jazzin saama suosio. Itsekin muistan elokuvat esimerkiksi Glenn Milleristä tai Benny Goodmanista, mutta pehmeä-ääniset hurmuritkin veivät mennessään. Samalla pukeutuminen muuttui.

    Ilmari Vesterisen muotokuva kino Hesperiasta ja Helsingin pojista leffassa tuo minunkin maailmassani legendaarisen elokuvateatterin niin lähelle, että melkein voi aistia istuvansa taas pimeässä salissa. Runsas ja hyvin valittu valokuvamateriaali näyttää samalla vaikka iltaisen Helsingin leffojen valot, nuorten kokoontumisia ja ne ihanat elokuvajulisteet. Viidakosta Villiin länteen (Jalava 2015) on siis samalla melkoisen taustatyön vaatinut mainio kuvaus 50-luvun ja 60-luvun alun nuorisokulttuurista, helsinkiläisestä elämänmenosta ja kaupunkimaiseman muutoksista. Lättähatut, amerikkalaisuus, elokuvien maaginen vetovoima, Zorrot, Robin Hoodit, avaruusraketit, oudot keksinnöt ja hirviöt huohottamassa lukitun kapselin ulkopuolella…

     Ei ihme, että bio Hesperiassa istuttiin aina kun voitiin. Ja usein jopa vanhempien kanssa. Vesterinen on analyysiensa mausteeksi haastatellut ja saanut muisteluksia monilta fanilta kuten esimerkiksi Juha Bäckmanilta. Loppukaneetti iskee ytimeen: ”Ne tarjosivat jännitystä jopa niin, että pikku vahinkokin saattoi jollakin lorahtaa pöksyihin. Lopussa rehellinen sankari selvisi voittajana. Hyvin usein oikeutta ja rehellisyyttä tuki seisaalleen noussut, kurkku suorana, voimakkaalla äänellä ja huudoillaan kannustanut teatterin nuori yleisö.”

    Historia todella tuo menneisyyden nykyisyyteen ja tulkitsee tätäkin päivää.