Mursut, Pullero ja vauvojen ihanuus

Onkohan seuraava suomalaisten julkkis luontokirjoissamme Haminan mursu tai Korkeasaaren Turso-poikanen, jotka laittavat ikioman saimaannorppamme taka-alalle? Mursutarinoita odotellessamme voimme tyydyttää suojelutarvettamme edelleen kotimaisilla sankareilla Pullerolla ja Saipalla.

Vilkaista voi Janika Materon sadunomaisen hempeää tarinaa Päiväni saimaannorppana (kuv. Sirkku Linnea, Suomen Laatu 2022). Andy nukahtaa ja tutustuu norpanpoikaseen.  Andy kuvittelee olevansa itsekin eksynyt kuutti, joka kaverin luona saa turvapaikan. Tarinan keskeyttävät mukaan ujutetut tiedonjyväset, jotka antavat opettavaisesti perustaa saimaannorpan elintavoista. ”Jos tarkkaan katsoi, saattoi huomata hylkeen hymyilevän. Andy avasi silmänsä ja hymyili itsekin. Miten paljon hän tunsikaan oppineensa tuosta ihmeellisestä, niin todentuntuisesta unestaan.”                Pinja Meretojan isokokoinen Pullervo (Tammi 2022) kulkeekin tietokuvakirjana monipuolisesti Saimaan vesiä. Alaotsikkona on Suuri kirja saimaannorpasta, ja monilla aukeamilla Pullervo - norppaliven julkkis - onkin tukevan tuntuisesti makoilemassa. Tosin kuvitus on viitteellinen, mikä saikin nuoremman kanssalukijan harmittelemaan ”nämä on lapsellisia, pitää olla kunnollisia norppia”. Väliin myös valkoinen teksti hiekanvärisellä pohjalla vaatii melkoista tirkistelyä.

Mutta tietoa löytyy kätevästi jaoteltuna ja monipuolisesti niin Saimaasta kuin esi-isistä, lähisukulaisista ja anatomiasta, aisteista, norppasuhteista aina rauhoitukseen ja yhteispeliin. Meretoja mainitsee myös korrektisti kirjaluettelossaan alan edelleen suvereenin esittelyn eli Sari Kanalan Saippa – saimaannorpan (2015). Siinä Juha Taskisen valokuvat ja Daga Ulvin tarkat piirrokset selventävät hienosti norpan varttumista, harjaantumista ja vaaroja. Kirjassa on myös laajat tiedot itämerennorpasta ja hallista.

 Kesäkauden hitti: lapsen saamisen ihanuus?

 Vauvan tulo perheeseen on ollut eri lailla käsiteltynä vuosikymmenien ajan. Vuokko Österlundin ja Anna Taurialan Ihminen ja ihmisiä (1974) aiheutti vielä hermostunutta polemiikkia realistisillä yhdyntäkuvillaan, mutta hiljalleen - ruotsalaisten käännöskirjojenkin myötä – alue hahmottui realistisemmin. 

Mutta onko buumissa tapahtunut muutoksia vähentyneen syntyvyyden liepeillä? Tuntuu siltä, että realismia ei niinkään enää tarvitse korostaa, vaan vauvan saamisen ihanuutta ja lähes täydellistä perheen onnen täyttymystä. Tarjollahan on kirjastoissa vaikkapa Vuokko Hurmeen monipuolinen Pikkurillin käsikirja (2016) tai Riina Katajavuoren Meidän pihan perhesoppa (2015), missä kuvittaja Christel Rönns saa siittiötkin hymyilemään. Mistä on pienet vauvat tehty (2012) ei ole pekkaa pahempi: iso-Pekka joutuu muun homman lisäksi avustamaan tutusti niin kakkajutuissa kuin mielenylennyksessä.

Ihanuuskirjoihin lukeutuvat Maaret Kallion Välillä olet varpuseni (WS 2022). Nyt keskitytään vauvan tunnetiloihin vertaamalla niitä erilaisiin eläimiin. Kati Vuorennon kuvitus pitää minusta kokonaisuuden kiinnostavasti kasassa. Haisunäätäkin on tämän riimittelyn mukana ihan sympaattinen: ”Töräytä tuoksuja tuhteja/ turautat tujut paketit./ Suihkit seinään, /syliin, sohvaan./ Puhiset ja tuhiset/ yllätykset iloiset.” 

Hellästi lorutellen edetään – ja onhan Kallio jo aikaisemmin hoitanut niitä realistisempiä asioita vaikka kirjassaan Onnikujan kaverukset ja pomppiva masu (2014) tai hajusteellisempia juttuja Onnikylän kaveruksissa ja suuressa PRÖÖTISSÄ (2014).      Kaisa Happosen Suuri matka (kuv. Satu Kettunen, Tammi 2022) on haitarimuooinen ja kiintoisa kohderyhmää ajatellen. Tai hetkinen. Vauvan olosta mahassa ja tulosta maailmaan kerrotaan mm. näin: ”Toin vähän ikiaikaista pölyä ja nukkaa,/vaarin aivastuksen, /kuunvalon kajastuksen hiusteni rajassa,/ ensi kosketuksen, joka ei katoa ajassa.” Niin, ja tieto lähdöstä ulkomaailmaan tulee, kun ensin karjuu leijona, sitten nousee lentoon hurja lohikäärme.      Kun oikein kyllästyy suomalaisten rakkauslaulujen imeliin toistoihin ja tunteiden vyörytykseen, tekee jotenkin hyvää ajatella näitä Happosen runollisia kuvaelmia laululyriikkana. Sillä sävyjä niissä on, taidokasta uuden kosketusta, miten maailma voidaan ottaa haltuun. Satu Kettunen kuvittaa myös intoutuneesti ja monikerroksisesti. Mutta vaarin aivastus tässä on oleellista. Vanhempien riemastus voisi kulminoitua loppusivun yhteenvedossa – ehkä hiukan kansanmusiikin tapaan: ”Mistä vauva tuli?/ Tulin tähdistöstä/ ja tästä,/ navan alta/ ja ihan kaikkialta.” 

Kuka olen ja mitä teen?

 Yhdessä olemisen ja arvuuttelemisen puuhakirjoja on hyvä pitää varalla. Jokin niistä saattaa jäädä lempikirjaksi, jota luetaan väsyksiin asti – kunnes kävelemisen opettelu vie uusille poluille. Sanna Sofia Vuoren Onko se minä? (kuv. Anne Vasko, Tammi 2022) on perusvarma valinta ”oman itsensä” löytämiseen. Kuka on lähdössä ulos ja kenen kanssa? Aukeamalla tuumitaan, kuka kumma polskii mudanhajuisena – olenko se minä? Käännetään seuraava aukeama ja sammakkohan tuossa. Entäpä tien laidassa, lämmin ja sileä? Mukaan on taiten valittu selkeitä esineitä, eläimiä, luonnonilmiöitä ja tuntemuksia opittavaksi ja muistettavaksi. Ja lopuksi iso ihmisesi toteaa sinulle: ”Tämä kuulostaa sinulta. Tämä näyttää sinulta. Tämä tuoksuu sinulta. Tämä maistuu sinulta. Tämä tuntuu sinulta.” Tärkeät asiat ovat yöpuku, vettä, hali. Siinä sitä ollaan lämpimässä sylissä. 

Vasko ei nyt pääse kuvittamaan päähenkilöitä, vaan maalaa laajat aukeamat täyteen väripintoja, varjoja, lähimaastoa ja tunnistettavia ja nimettäviä asioita. Ja sijoittaa loppuun lapsen piirustuksen a la Matilda Vuori auringon ja oman ison ihmisen kanssa auringossa. 

Kuvittaja Liisa Kallion ja Eppu Nuotion OHO-sarjassa vauveli puolestaan kokeilee karttuvia taitojaan - nyt kysytään Mitä tapahtuu? (WS 2022). Kallion riemukas vauveli-ilme täyttää paksut kartonkisivut vauhdilla ja – metelillä. Tämän mahdollisuuksien opaskirjan kohteina ovat rummutus, palikoiden hakkaaminen, valonappulan naksuttelu (kosketin näyttää kyllä turvalliselta), konttaaminen, musiikin etsiminen radiosta, kaukosäätimellä harjoittelu, sukan hävittäminen imuriin, koiran vesikupin ihanuus, laatikoiden avaaminen ja kattilankansien vastustamaton vetovoima ja…ja… Mutta onhan isä suurpiirteinen ja sanoo OHO. ”Minä painan isää nenästä, ja isä sanoo TRÖÖT!”

 Otetaanko huumorilla tosiasiat? 

Jani Niemisen esikoislastenkirja on monimielinen Vauvaskainen! (kuv. Tuoma Kärkääinen,Tammi 2022). Vauvoja, vauhtia ja vaarallisia tilanteita lupaa takakansi, mutta kenelle? Kahden lapsen isän Niemisen kohderyhmä taitaa löytyä ilmaisuista Tuleva äiti ja Tuleva isä, jotka muuttuvat tietenkin myöhemmin Tuore isäksi ja Tuore äidiksi. Jonkin verran valistustakin tarjotaan ennen h-hetkeä, koska äidin suusta lennähtää käki ja hän ilmoittaa haluavansa vauvan. Tuleva isä kolauttaa päänsä, sadattelee ja suutelee ja lähtee kauppaan. ”-Oliko muita toiveita kuin vauva? hän huhuili takkia pukien. – Jogurttia. Niin ja maito on loppu, Tuleva äiti muistutti.” Moni muukin on harrastanut erilaisia vauvan hakuoperaatioita. Äiti on esimerkiksi lähtenyt aamulla Stockmannille hakemaan vauvaa, kun taas Mustat rytmit - nimisessä viihdekirjassa balettitanssijatar rakastuu, nyrjäyttää nilkkansa ja saa lapsen. Jani Niemisen isän maailmassa Tuleva isä kastelee uutterasti kannullaan Tulevan äidin vatsaa.

Vatsassa Vauvaskainen viettää lokoisaa elämää, eikä huvituksista tai virikkeistä ole pulaa: napanuora ja korvalappustereot, kunnes olo alkaa tuntua ahtaalta ja alkaa varsinainen show. ”Kätilö otti kiinni ulospäin pullahtaneesta navasta ja veti korkin irti. POKS.”    Vauvan saamisen ihanuus lienee hiukan pöllämystyttänyt Tuore isän, koska hän muistelee Vauvaskaisen joutuneen Pesumummon käsittelyyn ja pesuharjoihin. Tuore isä pääsee myös mukaan sinappivaipan pesuun, ja jöötin hoidosta vastaa kärpäskaksikko, joka grillaa tästä mukavan rapsakan syömisen. Ei tämä mitään. Tuore isä pääsee välillä ihastelemaan ketjukarusellia, missä äidit kieppuivat maidosta raskaat rinnat suihkimassa  nektaria lasten suihin kuten tässä aukeaman oikealla sivulla. 

Enpä voi mitään sille, että mieleeni välähti Lennart Hellsingin merirosvot, jotka panivat iloisesti ranttaliksi kapakassa rinnat paljaina hyppelehtivien kaunotarten kanssa. Jotain samanlaista ilottelua, hullunkurisuutta ja överiä menoa löytyy Vauvaskaisen tarinastakin. Myös kuvista, jotka panevat paikka paikoin tapahtumat vielä hurjemmiksi – vauvan suun koosta puhumattakaan. Hetken tosin luulin Ilja Karsikkaan pitkäraajaisten tyyppien vierailevan mukana. Väliin pitää näyttää nokkelalta. Vauvaskainen haluaa ajaa kotiin laitokselta, mutta ärsyyntyy, kun radiosta ei tule jazzia. ”Isä sääti hymyillen radiota ja riemastui, jazzia! Dizzy Gillespiehän siellä hihkui suolapähkinöistä.” Niin, ja jonkinlainen klassikkojen tuntemuskaan ei ole pahitteeksi; ”-Nyt hän taitaa tulla, kyllä se nyt on niin, että hän taitaa tulla. – Ai, Vauvaskainenko? Tuleva isä ihmetteli. – Eikä kuin Godot! Kuka muukaan kuin Vauvaskainen!” Mutta onhan Jani Nieminen kirjastonhoitaja.

 Ja tämä on totuus vauva-asiasta. Sen pituinen se.

 Näin loppuu Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki ja (kaamea) totuus vauvoista (kuv. Ninka Reittu, Otava 2022). Nyt päästään asiaan ja nauttimaan koko perheen voimin asiallisesta ja syvän filosofisista pohdiskeluista syntymästä, salaisuuksista, odotuksesta ja lopullisesta täyttymyksestä. 

Kaikki alkaa hyvin kummallisesti: äidin mahaan muutti joku asumaan. Selitystä ei tahdo löytyä, ennen kuin Pikkiriikki kysyy Jeejee-tädiltä. ”Ne tulee kuule ihmisen pyllystä PLÖTS, täti sanoi ja hörppäsi lisää teetä. – TÄTI! äiti kiljaisi.” Äiti kertoo oman versionsa, joka alkaa oman vauvan haaveilusta. Sitten pitää löytää toinen aikuinen, sellainen jonka mielestä olisi myös kiva valmistaa uusi ihminen. Pikkiriikki miettii saamiaan tietoja ja valmistaa asiallisen esityksen ihmisten siemenistä ja pippelistä ja pimpistä ja vauvareiästä. ”Ja kuvittele, että kaikki maailman ihmiset ovat olleet jonkun mahassa. Naapurin täti, kaupan setä, hän joka ajaa bussia… Ja niin minäkin!”

Kaikki ei tunnu ihan kivalta, kun ajattelee mitä vauva joutuu kestämään mahassa ja mitä se oikein syö ja pissaa ja juo.        Ninka Reitun kuvitus on sydämeen käyvää kuten ennenkin. Prinsessa Pikkiriikin mielialan vaihtelut, oivallukset, kauhistus, pelot, kiukut tulevat lähelle. Aukeamat on suunniteltu myös taiten niin, että tarinaa ja uusia tietoja voidaan käydä läpi suuresta kuvasta pieniin, lennokkaasta tilanteesta sohvalla köllöttävään yhteiseen tunnelmaan. Ja tuleehan tuo pieni Urpo laitokselta kotiin ja on ihana ja kun ei ole niin: ”Ja kun se kakkaa, niin se kakkaa koko vaipan täyteen, ja sitten aikuiset joutuvat vaihtamaan vaippaa ja SE HAISEE ja niitä YÖKÖTTÄÄ HAHHAA.” 

Näin tärkeimmät yhteiset vauvanhoidon perusteesit näyttävät tulevan kaikissa kirjoissa rekisteröityä. Mutta tärkeintä toki on Pikkiriikin kommentti: ”Että on kyllä kiva, että välillä joku muuttaa toisten sisuskaluihin asumaan. Kun sillä tavalla tulee niitä tyyppejä. Ja mitä enemmän on tyyppejä, niin sitä enemmän on rakkautta ja rakkaita tyyppejä.”