Runeberg on dada ja Tapani Bagge pihvi

Viime vuoden tuotannon viimeisin palkintopläjäys pannaan Runebergin nimeen. Kansalliskirjailijamme oli muuten melkoinen dadamies, jonka kuuluisin underground-runo taitaa olla Sum sum dinglidang. Kerrotaan, että runo tehtiin lautasliinalle illanvieton keskivaiheessa, kun odoteltiin ravintolassa pihviä. Onkohan juuri Runebergille annettava kunnia lausahduksesta: Missä on pihvi? Tulihan se lopulta, kuten runossa riemuitaan: ”Bram bram plingliblank/hvad är detta/ för sång nö nö nöff/ nö nö nöff/ är det här a la boeuf/ oui oui.”

Runeberg junior -palkinnon esiraati on ainakin minulta saanut vuosien varrella nyökyttelyä: se ei ole sortunut tavanomaisimpiin ratkaisuihin ja nostanut hyviä ja erilaisiakin ehdokkaita listalleen. Niistä sitten nuoret lukijat ovat valinneet voittajan, toki varsin usein meneviä ja jännittäviä tarinoita suosien. 

Jännitys nousee, mutta löytääkö lukija haaleat kirjaimet?

Niinpä nytkin. Esiraadin listalla oli kymmenen ehdokasta, ja nyt varsin monta muillakin listoilla näkynyttä. No, toisaaltahan nämä varmasti ovat varteenotettavia palkittavia, mutta viime vuodenkin tuotanto oli sen verran maittava, että…

Apassit Runebergin poluilla

Kun näin listalla mukana Tapani Baggen Katoavan muumion (Karisto 2019) ajattelin, että siinähän se. Nyt voin olla jälkiviisas, mutta silloin muistin, miten Bagge on ollut tarjolla jo aikaisemminkin ja viime jaossa ihan jalka oven raossa: kunniamaininta Apassit-sarjan ensimmäisestä, Aavehevosen arvoituksesta (Karisto 2018).

Esikoisesta pidinkin kovasti. Taustamiljöönä on 1910-luvun Helsinki, missä Stockmann aloitteli kilpailijanaan Kellermanin kauppaliike. Eri sosiaaliryhmistä mukavasti ja vivahteikkaasti koostuva poikaryhmä pakollisine pikkusiskoineen päättää perustaa salaseuran (metodit jotenkin tuovat mieleen Uolevi Nojosen Tarzan-seuran vihkimiset), jonka ensimmäisenä tehtävänä on selvittää omituisen varastelevan aavehevosen tapaus. Poliisit ovat tutun avuttomia tai ylimielisiä, joten salaseuran neuvokkuuden ansiosta salaisuus selviää. 

Pika pikaa perään tehty jatko, Vanajaveden hirviö (Karisto 2018) on saman kaavan mukaan synnytetty Hämeenlinnan Baggelle tuttuihin maisemiin sijoitettu tarina. Kuten usein käy, innostuminen johonkin asiaan vie hiukan paasaamisen puolelle. Nyt esitellään seudun mahtimies, upporikas Hugo Standertsköld edestä ja takaa.

Nyt palkittu Tapani Baggen kolmas nopeaan tahtiin valmistunut Apassit tapahtuu taas Helsingissä, missä seikkailu kudotaan tutun raamin sisällä näppärästi ympäten kaupungin historiaan ja merkittäviin paikkoihin. Katoava muumio tuo Ateneumin lisäksi estradille August Wallinin, venäläiset sekä Hietaniemen hautausmaan, minne lopulta hiivitään hautakammion syövereihin. 

 On muumio Egyptistä, kissapalvonnan kulttia ja huumaavaa kaasua, on hurahtanutta taikauskoa. Jännitystä piisaa ja tuntuu kuin vauhti vain kiihtyisi – ja tämä näkyy kuvituksessakin, joka usein peittää tekstinkin alleen ja tekee kokonaisuudesta levottoman ja lukemisesta hankalasti etenevän. Sarjan teossa on aina omat ongelmansa, varsinkin kun ensimmäinen on niin mainio.

Poiminta eri listoilta

Runebergin junioreina on paljon hyvää materiaalia. Runous ja kuvitus näyttävät olevan suomenruotsalaisten heiniä ja hyvältä tuntuu. Mukaan on poimittu tuotteliaan Malin Klingenbergin iskevän hauska Fisens liv - Pierun elämää (S&S 2019) kuvittajana mm. Rudolf Koivu-palkittu Sanna Mander. Muuten, niin ikään tuotteliaan Veera Salmen Sorsa Aaaltonen ja lentämisen oireet (Otava) oli viimekertaisella Rudolf Koivu –listalla kuvittajanaan aikanaan vuoden kuvittajaksikin  valittu Matti Pikkujämsä. Salmi kertoilee elollistettujen lintujen avulla hiukan osoittelevastikin esimerkiksi masentuneiden siivekkäiden pullajonosta ja unelmista.

 Annika Sandelinin Om jag fötts till groda (Förlaget) sopii huumorin ja sanaleikittelyn maailmaan sekin sujuvasti ja näitä pieniä unelmia taitavasti kantajiinsa yhdistellen. Niinpä, mitä haaveksii lumihiutale, mitä kultakala? Kuvittajana on Karoliina Pertamo, mutta kannattaa myös muistaa Linda Bondestamin kuvittama, Sandelinin toinen vaikuttava teos, Silkkiapinan nauru (Förlaget/Teos). Siinä kuolemaa käsitellään lempeän kannustavasti. Jakamalla muistojaan eläimet samalla tuovat silkkiapinan olemuksen kaikkien mieleen hyvällä tavalla. 

Supliikin taitajat

Jukka-Pekka Palviainen on mielestäni yksi mainioimmista nuorten mielenliikkeiden kertojistamme. Uusin, Hanaa, Kosonen (Karisto 2020) ei sekään petä sujuvaa naljailua ja elämän intriigejä odottavalta. On erikoisen välkky isoisä, suuria tunteita, kateuden karikkoja ja onnellinen loppu.

 Mutta sarjan jatkoissa piilee aina vaara ja niin on ehdokkaana olleessa Allussa ja oudossa Uolevissakin (WS). Olisihan siellä ollut toinenkin saman vuoden pykäys eli Allu ja kummituskartano! Olin ihan tykästynyt aikaisempiin kahteen Alluun, salaiseen ihailijaan ja salaperäiseen opettajaan, mutta nyt Palviainen näyttää juuttuneen pikkuvanhan tytön toteamusten suoltamiseen. Asiat ovat ihan paikoillaan, joskin sinänsä hauska keksintö lukukoiran sijalle keksitystä lukupapukaijasta menee överiksi ylinerokkaan luontokappaleen kommentoinnissa. Christel Rönnsin tyypit ovat tutunoloisia.

 Kirsti Kurosen ja Karoliina Pertamon Kerro minulle kaunis sana (Karisto) olen jo hehkuttanut aikaisemmin blogissani, joten kertaan vain, miten taitavasti kuvan ja sanan kautta voidaan ilmaista sanojen ja välittämisen tai välinpitämättömyyden merkitystä. Soisipa tätä luettavan koko perheen voimin ja useamman kerran. Kirja kiertoon! 

Aina eivät kaikki sanat ole kauniita

 Ninka Reitun hahmot ja tilanteet ovat edelleen ehdokaskirjassa Prinsessa Pikkiriikki ja huutava vääryys (Otava) mitä mainioimpia ja kannattavatkin tarinaa nyt enemmänkin. Onhan idea toki ok: Pikkiriikki kokoaa vanhemmille kuusi huutavaa vääryyttä ja neuvonsa niiden oikaisemiseen. On huoneen siivousta, ulkonäöstä, aikaisin heräämisestä (ehkäpä hauskin tapaus, kun vanhemmat narrataan nousemaan töihin aamuyöstä), pukeutumisesta, huomion keskipisteenä olemisesta ja tärkeimmästä: miksi aikuiset eivät voi olla yhtä viisaita kuin lapset? Mukaan mahtuu oivalluksia, kommelluksia, pientä opetusta, mutta myös tutuntuntuista koheltamista: aikuisten muuttuminen lapsiksi on NIIIN hauskaa ja paljon käytetty versio muuallakin. Ehkä olen vähän niuho nyt, mutta vertaankin antia edellisiin, joissa tuo arjen ja pikkutytön maailman ottaminen omaksi on ollut hersyvää ja ihanan satiirista – kaikkien lukijoiden riemuksi. 

Kukahan on muuten tutkinut kirjailijoiden tuskanhikeä tai päänsärkyjä sarjan yhä jatkuessa ja vaatimusten kasvaessa – aina vain edellistä parempaa? Miten vaikkapa Lena Frölander-Ulfin Nelson Tigertass/Nelson Tiikeritassu (Förlaget) arvottuu eräänlaisena kakkosena lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandiassa, Topelius ja Lydecken listalla tai Runeberg Juniorissa – sen täytyy olla tosi hyvä kirja?