Finlandian pino 12 cm

Viime vuonna taisin myös otsikoida, että tiedän kuka lastenkirjallisuuden Finlandian voittaa. Hän on nainen. Historia toistaa itseään, kun näin käy jälleen. Kaikki ehdokkaat ovat naisia. Yksi heistä onkin jo kerran palkinnon saanut eli Siri Kolu sukupuolenvaihdoskirjallaan Kesän jälkeen kaikki on toisin. Aikaisemmin samasta aiheesta kirjoittanut Marja Björk ja Poika ylti ehdokkaaksi. 

Katri Kirkkopellon Piki pääsi mukaan kisaan!

    Seita Vuorelan Lumi on postuumi kuvaus irakilaistaustoista ja ongelmista. Juuli Niemen Et kävele yksin viisitoistavuotiaan Adan kipuiluista kosovolaistaustaisen Egsonin kanssa. Sanna Isto pääsi mukaan eräänlaisen fantasian tekijänä Suomenlinnaan sijoittuvalla Maanalaiset -tutkielmallaan. Pilkettä on silmäkulmassa, vaikka aika tiukkaa taistelua muodonmuutoksien tarinaan sisältyy. Saadaan ainakin selvyyttä, miksi Suomenlinna aikoinaan antautui niin heppoisasti venäläisille.

   Lena Frölander-Ulfin kuvituksista olen aina pitänyt, eivätkä ne petä mustassa kuvakirjassa Minä, Muru ja Metsä. Jos jotain ihmettelee, niin tekstiä, joka lyhykäisesti on liimattu lapuilla kuviin. No, ehkä yksinkertaisen tarinan on tarkoituskin olla vain pohjana, kun intoutuu itse kertomaan kuvista. Siihen ne kyllä houkuttelevat.

    Katri Kirkkopeltokin on jo tottunut ehdolla olija monissa taistoissa. Nyt Piki on hänen tyylilleen uskollisesti pehmeän hellyttävä otus, joka ei pääse mukaan muiden leikkeihin. Tuttu raami siis, ja aika koluttuja ovat myös ratkaisut. Henkilögalleria on kiinnostava, ja kavereista saakin lasten kanssa lisää tarinoita. Perusteluissa ei mainittu kiinnostavaa ohjekirjaa, jonka avulla Pikin seikkailuista saa irti lisää tutkittavaa.

     Mun ja sun juttu nimittäin opastaa lapsen sosiaalisten taitojen vahvistamiseen kiusaamisen ehkäisyssä. Ammattilaisille tarkoitettu opas esittelee käteviä teemakokonaisuuksia, jotka toiminnallisina avaavat yhteistyömalleja vanhempienkin kanssa.

    Raadin puheenjohtaja uhrasi oikeastaan aika harvinaisesti pari kolme riviä lasten tietokirjoillekin. Siellä tosiaan olisivat olleet mainio Silja Sillanpään muinaissoittimista kertova Tenho ja Ryske, Stiina Kiiverin tärkeä Pienen kulkijan sairauskirja, Vuokko Hurmeen Pikkurillin käsikirja, Marketta Vaismaan Vesikirja ja niin edelleen mahan suolistosta perheiden moninaisuuteen ja päiväkodin arkeen.

Kati Vuorennon ilmava jouhikon soitto & Tenho ja Ryske

    Niitä ei näkynyt listassa, josta puuttuvat myös runot, musiikki, varhaisnuorten erilaiset tarpeet ja ongelmat sekä sarjakuvamuotoiset kuvakirjat. Ja oikeastaan myös pitkälti huumori, hauskuus, positiiviset asennemallit, seikkailu ja poikamainen jännitys, jotka hiljalleen ovat valloittamassa onneksi taas kenttää.

    Ei se mitään. Kaikkea ei voi mahduttaa kuuden kirjan joukkoon. Mitä Suomi lukee – ja ostaa – antaa sen todellisen kuvan kotimaisesta lasten ja nuortenkirjallisuuden käytöstä. Harvinaista kyllä, parhaiden joukossa on nyt vasta ainoastaan yksi käännös, näitä poikien surkeudesta kumpuavia huumoripläjäyksiä. Joulu lähestyy, joten Muumikalenteri on rautaa ykkösenä. Mahtava se on kooltaankin, joten luukkujen kanssa on tekemistä. 

Vesikirja& Carlos da Cruz

    Tatu ja Patu sekä Risto Räppääjä pitävät huolta poikienkin huumorista, tyttöjen itsetuntoa edelleen tukee Pääskysaaren Jenni. Uutena tulokkaana on näköjään lasten puolelle sijoitettu ankkaversio Kaurismäen miehestä ilman muistia. Ehkä tasapainon vuoksitietokirjojen puolelta löytyy sitten kotimainen opaskirja Pokemonien metsästykseen…

    Ja musiikki jyllää sekin, bestselleriksi taitaa olla jo muodostunut Soiva laulukirja adjutanttinaan mainio Pikku Papu-orkesteri. Hauskaa, että Tiina Nopolan Siiri ja Heppa Huoleton on päässyt mukaan. Kirja iskee mukavasti nousevaan buumiin eli keppihevosten kanssa touhuamiseen.

   Raadilla on mielenkiintoinen kuva vuodesta 2016! Kun raadin puheenjohtaja kertoi luetun pinon nousseen päällekkäin aseteltuna miehen mittaan, niin nämä kirjat veivät siitä 12 senttiä. Eniten vei Juulia Niemi, 2,7 cm kansineen, hyvänä kakkosena Sanna Isto. Lievätkö voittaja-ainesta?

Lapsensielun teknokraatti kirjamessuilla

Kun Helsingin kirjamessujen kurimuksesta selviää, hengähdystaukoa ei suoda. Perään tukevat heti Finlandian osa-alueet, joita ei enää saa tituleerata tiedoksi, lapsiksi ja kaunoksi. Uhallakin on selvempi puhua Tieto-Finlandiasta ja Finlandia Juniorista, jonka ehdokkaat julkistetaan toisena päivänä marraskuuta ennusteiden mukaan karmeassa lumisohjossa.

Niin ihanan väljää!

    Mutta kirjamessuja on tietenkin kommentoitava verekseltään niitäkin. Varsinkin kun itse pääsi esiintymään sunnuntaina Suomen kirjailijaliiton lavalle puhumaan selkokirjallisuuden merkityksestä. Messujen järjestäjät tietenkin hehkuttivat hiukan parempaa yleisömenestystä kuin viime vuonna. Uusia kävijöitä oli niitäkin runsaasti. Tietenkin järjestäjät eivät erityisesti kertoneet, että kävijöistä mehevä osa oli Suomen tietokirjailijat ry:n tuen turvin messuille tulvahtaneista koululaisista. Jos tämä määrä, 8000 enemmän tai vähemmän innokasta kirjallisuuden rakastajaa, otetaan pois määrästä, niin tulos on toisenlainen.

    Heille oli kai enimmäkseen tarkoitettu Kallion ilmaisutaidon lukion oppilaiden suunnittelema ohjelmisto. No, hittinimet vetivät, mutta olisi luullut ilmaisutaidon opetuksesta jääneen jälkiä. Nyt kuitenkin ohjelma onnistui, kun enemmän tai vähemmät suupaltit vieraat ottivat ohjat käsiinsä. Pakkopullana näytti suosituin olevan nauhalaku.

     Olisi ollut myös mielenkiintoista tutkia, kuinka kauan messuilla viihdyttiin ja missä. Ruoka- ja viinimessut oli nimittäin nyt sullottu samaan syssyyn, joten alle 18-vuotiaat älkööt vaivautuko. Ja siellä sitä vasta tungos oli. Ehkä esimakua huonoista järjestelyistä tai sitten esiintyjien aliarvostuksesta koettiin torstaina. Aino-salissa olisi ollut nimittäin Jörn Donnerin ja Antti Eskolan kiinnostava keskustelu uskomisen ympäriltä. Käytävä velloi innokkaita kuulijoita. Odotus venyi, ja sitten kylmänä suihkuna ilmoitettiin, että muutaman jonottajan päästyä sisään sali olikin jo täynnä. ”Fiksut” ihmiset olivat nimittäin jääneet edellisen luennon jälkeen istumaan tyynesti paikoilleen odottamaan seuraavaa. Donner ja Eskola näyttivät kuitenkin vaivaisesti raahustavan sisään.

    Anteeksi ei pyydelty.

Myyntimessut

    Sitähän ne ovat. Joululahjakirjat vähintään 20 % alennuksella. Kaikki kirjat 2 euroa. Jossain kaukana tuolla puhuu Laila Hirvisaari ja onkohan siinä vieressä tämä isotukkainen kirjailijatar. Onnistuneimmat otokset messuilta saikin YLE:n taltioinneista. Nekin oli kai pakko ottaa vain yhdeltä tai parilta lavalta. Lasten puolella meno oli ehkä vieläkin hurjempaa kuin viime vuodelta. Onneksi lastenkirjailijat ja kuvittajat alkavat jo olla aika rutinoitua sakkia, jota eivät ihan pienet ongelmat hätkäytä.

    Sunnuntaina Takauma-lavalla ja koko messuilla oli jo vähän enemmän tilaa hengittää. Raili Mikkasen ja Sari Peltoniemen kanssa pohdiskeltiin, mitä selkokirjallisuus oikein on ja miksi sitä tehdään. Kirjailijakunta taitaa jo vähitellen olla suopunut tähänkin lukemisen ilosanoman muotoon toisin kuin alkuaikoina. Silloin pääsin Suomen Kuvalehden laajaan artikkeliin 11/1981 yhdessä Kaarina Helakisan, Kirsi Kunnaksen ja Maikki Harjanteen kanssa. Yritin puolustella helppolukuisen ja selkokirjan tarvetta viidesluokkalaiselle Esalle, joka ei jaksanut lukea paksuja kirjoja ja jolla näytti olevan taipumuksia urheiluun. ”Sitä paitsi ei minun kaverinikaan halua lukea. Suoraan sanoen eivät osaa.” Tämä ei vakuuttanut, vaan sain selvityksen asioiden todellisesta laidasta: ”Lukemista ei auteta kirjojen tasoa laskemalla, kaupallisella kosiskelulla, liiallisella soveltamisella ja muilla vippaskonsteilla.” Tuli sieltä myös varoituksen sanaa: ”Lapsensielun teknokraatit lähtevät myös siitä, ettei saisi lukea kirjaa, jonka joka sanaa ei voi eritellä ymmärrettävästi.”

Jukka Murtosaaren kansi selkokirjaan.

  Tämä tapahtui siis vuonna 1981. No, ajattelen edelleen, että lukutaito ja sen parantaminen, suorituksen ilon saaminen, itsetunnon kohentuminen samalla, on edellytys tekstin syvemmälle käsittelylle. Lukemisen alkutaipaleella tai lukutekniikkaa hiottaessa on tärkeää löytää sopivaa ja kiinnostavaa materiaalia tukemaan lukemisen löytöretkiä.

     Selkokirjallisuuden anti on mukavasti lisännyt erityisesti lasten ja nuorten tietokirjallisuuden lajeja, mutta on kaunonkin puolella saatu hyviä esimerkkejä kirjailijan ja selkoistajan yhteistyöstä. Sadan selkokirjan mies, Pertti Rajala, on tuonut kehitysvammaisten lisäksi monelle muulle ryhmälle maahanmuuttajista vanhuksiin ja varhaisnuoriin tietoa sodistamme, suurmiehistä, Lutherista ja Seitsemästä veljeksestä. Hän toteaa: ”Kirjailijoilta toivoisi edelleen selkokirjojen merkityksen ja tarkoituksen entistä parempaa ymmärtämistä, eli kyse ei ole epäkirjallisuudesta, vaan rikkaasta ja elävästä kirjallisuudesta. Sen avulla kirjat tuodaan niiden ihmisten ulottuville ja käyttöön, jotka eivät syystä tai toisesta pysty lukemaan hyvääkään yleiskieltä. Hienoa olisivat yhteistyöprojektit kauno- ja tietokirjailijoiden kanssa samaan aikaan yleiskielisenä ja selkoversiona.”

    Satu Itkosen upeat selkokieliset taideteosten tulkinnat ovat kuin runoa ja avaavat kaikenikäisten silmät kuvan katsomiseen. Yleisön joukosta löytyi mielenkiintoa selkokirjan raameihin, Satu Itkonen on niitä hyvin esitellyt kokoomateoksessa Hyvä kirja (Suomen tietokirjailijat ry). Sieltä löytyy erinomainen tiivistyskin eduista: ”Selkokielisen tekstin laatiminen on jäntevöittänyt yleiskielisen tekstini suunnitteluvaihetta. Kirjoittaja, joka on joutunut tiivistämään sanottavansa alkuperäistä huomattavasti pienempään tilaan, tietää, kuinka vaativaa nimenomaan lyhyen tekstin tekeminen on. Usein iso tiivistys- ja lyhennystyö auttaa myös huomaamaan tekstin todellisen ytimen ja sen, että paljon on sellaista minkä voi huoletta jättää pois. 

 

    Yhä paremmin ymmärrän, että hämärästi sanottu on usein myös hämärästi ajateltu. Selkokieleen tutustuva tietokirjoittaja ei välttämättä ryhdy selkokirjailijaksi, mutta tulee ehkä entistä tarkemmin pohtineeksi tekstin ydintä, sidoksisuutta ja loogisuutta. Tietokirjoilla ei ole vain yksi ’suuri yleisö’, vaan yleisöjä on enemmän. Osalle niistä ja joissain tilanteissa selkokielinen ilmaisu on varteenotettava vaihtoehto.”

    Mutta tarvitaan edelleen lisää kustantajien kiinnostusta ja tekijöitä. Ja onko selkokirjoissa oleva logo sittenkään tarpeellinen? Selkokirja on käyttökelpoinen kirjastossakin missä hyllyssä tahansa.

Selkokirjassa kuva ja sana kulkevat dialogina. Jukka Murtosaaren kuva Kari Vaijärven tekstiin.

Lukulehmät, natsi-Tyllerö ja arjen sankarit

Tyyris Tyllerö keikkuu edelleen muurinharjalla, vaikka onkin myöntänyt uusimmassa numerossaan Feodor Rojankovskin Hanhiemon sivuille tekemän natsi-Tyllerön opetusministerille ja kulttuurilehtien tukilautakunnalle huonosta tiedotuksesta, vastaamattomuudesta ja lastenkulttuurin tiedottamisen torpedoimisesta.

Juhani Känkasen arjen sankari Apo

    Tämän vuoden kolmannessa numerossa riittää mielenkiintoista lukemista – teemana ovat arjen sankarit, lapset. Kun nouseva trendi käsittelee perheiden muuttumista, Riina Katajavuoren Meidän pihan perhesoppa on yksi tärkeistä aluevaltauksista. Hän on myös muissa lastenkirjoissaan käsitellyt lasten kasvamista aikuisuuteen. Mikä olisi suomalaisempaa kuin kuvakirja Pentti miesten Lapin-reissulla. On halonhakkuuta, miestensaunan kipakat löylyt ja tiukka nousu tunturin laelle ”missä taivas melkein koskettaa pipoa”. Mennään jo kotiin puolestaan dokumentoi kiinnostavasti eri-ikäisten lasten kotien ilmettä 2000-luvulle siirryttäessä.  Riina Katajavuori on lisäksi monessa mukana: runoilija, kirjailija, esiintyjä, osallistuja ja tuottelias kolumnisti – kolmessa Riinan reportaasista elävästä elämästä tulevat esille niin päiväkotien lasten kekseliäisyys ja lahjomattomuus kuin omien kirjojen taustatkin.

     Tutkija Sisko Ylimartimo sai 1960-luvulla lahjaksi viehättävän uuden version Yrjö Kokon klassikosta Pessi ja Illusia. ”Tunsin entuudestaan Yrjö Kokon kirjoittaman sadun kirjailijan itsensä valokuvin kuvittamana. Aivan uudenlaisen vuonna 1963 julkaistusta Pessistä ja Illusiasta teki loistava ja sadunomainen kuvitus, jonka tekijäksi oli mainittu A. Lindeberg. Nimi tuntui oudolta, kuvitustyyli Suomessa ennen näkemättömältä.” Kriitikot kehuivat juuri kirjan visuaalista ilmettä. Ylimartimo luo kokonaiskuvan taitavasta ja monipuolisesta Aleksander Lindebergistä (1917-2015), joka kuvitti muun muassa Stevensonia, Grimmin satuja, Kalevalaa, Topeliusta, Kiplingiä, Gogolia.

    Reetta Niemelän haastattelussa tulevat lukijan silmien eteen lukulehmät. Kirjastoissa on useita lukukoiria auttamassa lapsia harjoittelemaan lukemista, miksipä ei lehmiä! Mutta Niemelä on myös tuottelias lasten tietokirjojen tekijä. Uusin käsittelee mehiläisiä jännittävän tarinan avulla: heti alussa pelastetaan sisään eksynyt mehiläinen. Aukeaman toisella puolella opastetaan oikea tapa siirtää erilaiset ötökät turvallisesti takaisin luontoon. Samalla tavalla mehiläisten monet salaisuudet avautuvat uteliaille lapsille. Niemelän hieno sarja Milja-tytöstä puolestaan tutustuttaa luontoon vuoden aikana ja kertoo lämpimästä suhteesta isoisään.

  Kotimaisissa uusissa kuvakirjoissa arjen sankarit esiintyvät monella tavalla. Apo Apposen tekijä Juhani Känkänen kertoo haastattelussa, miten toimeliaan pikkuvekaran luominen onnistui. Tämä seikkailee joulua odotellessa, arkipäivän askareissa ja karkaa kotoaan, kun ei saa tarpeeksi huomiota. Känkänen myös piirtää humoristisen vivahteikkaasti sankarinsa elämää. Julia Vuori on puolestaan kuvittanut vapauteen haluavasta kanarialintu Arhipasta ja taksinkuljettajasta hellyttävän parin. Molemmat miettivät elämän perustotuuksia: ”Vapaus… Suhonen pinnisteli. – Kai se on sitä, että häkki on poissa, vaikka silmät ovat auki.”  Pikkuväen iloksi nousee myös Prinsessa Pikkiriikki kuvittajana humoristisen vauhdikas Ninka Reittu. Hannele Lampelan tarinassa tavataan valloittava persoonallisuus, joka asettaa aikuisten määräykset omaan arvoonsa mutta huomaa osan niistä olevan ihan järkeviä.

    Vuokko Jokinen esittelee Roald Dahlin kirjailijakuvaa ja juhlavuoden erilaisia tuotantoja. Isosta kiltistä jätistä on tehty mielenkiintoinen elokuva, jonka on ohjannut Steven Spielberg. Kustantajan tilaisuudessa Dahlin lastenkirjojen kääntäjä Tuomas Nevalinna on kertonut miten brittiläinen alkuperäiskerronta on siirtynyt suomeksi. Jokinen poimii Nevalinnan kommenteista hauskoja yksityiskohtia ja verbaalista taituruutta. Jättiläisten kohdalla selvitetään lisäksi IKJ:n humaanista elämänkatsomusta ja ihmisten ennakkoluuloista suhtautumista moniin asioihin.

    Toinen juhlavuottaan viettävä klassikko on Antoine de Saint-Exupery, jonka Pikku Prinssistä on myös tehty hieno animaatioelokuva ja  kuvakirja. Graafikko Pirre Vaijärvi on kuitenkin innostunut palkitun tsekkiläis-amerikkalaisen Peter Sísin tulkintaan prinssin ja kirjailijan vaiheista. Omalaatuinen elämänkerta etenee fantasiakuvien siivittämänä lopun tyhjään aavikkoon, missä lentäjä ja prinssi tapaavat. Mutta rinnalle voi asettaa myös sarjakuvan mestarin Hugo Prattin tulkinnan. Minkälaisen roolin Pikku Prinssi näissä kirjoissa saa?

Marjaleena Mäkelä on käynyt Taivalkoskella pitämässä kuudennen kerran Kirjaseikkailuleirin. Sanataiteen ohjaaja on pitänyt päiväkirjaa, joka paljastaa miten leirillä luotiin erilaisin metodein iloa, hauskuutta ja kirjallisuutta. Näin innostetaan lapsia ja nuoria kirjallisuuden ymmärtäjiksi ja tekijöiksi.

Toimittaja Ismo Loivamaa puolestaan on ihastunut Stig Hansenin kirjaan Livet på teatern. Ruotsalaisilla on hauska perinne laatia elämäkerrallisia teoksia, joista välittyy keskusteluhetken tuoreus. Ei yhtään mekaanista, vaan autenttista ja nautinnollista. Lukija pääsee seuraamaan kunnon keskusteluja.

Lastenkulttuuri näkyy ympäri Suomen aktiivisten keskusten ja järjestöjen kautta. Ensi vuonna itsenäisyyden juhlavuonna on mielenkiintoista raportoida uusista ja innostuneista aluevaltauksista – mutta myös opetusministeriön alaisten toimielimien tukiponnistuksista. Minne ne suuntautuvat?

    Mutta ensin on selvittävä hengissä Hlesingin kirjamessuista ja Finlandia-palkintojen sumasta ja hehkutuksesta. Tyyris Tyllerön ajankohtaisblogina Lastenkulttuurin vinkkari tulee olemaan hermolla.

Peter Sísin upeita kuvia voi lukea niin englanniksi kun tsekiksi. Saint-Exuperyn lentoja kuvatessaan palkittu kuvantekijä ja tietokirjailijakin saa kuten viereisessä kuvassa näkyy vuoret ja laaksot elämään lentäjän silmin.