Päiväkodit etäistäjinä, kun kuu nauroi

Ei ehkä ihan heti uskoisi, että 375 sivuinen tiiliskivi Uskonto lapsuuden kulttuureissa (Lasten Keskus 2015) herättäisi vilkasta mietiskelyä lastenkirjojen monista mahdollisuuksista ja ymmärryksen lisäämisestä. Kirja esittelee viimeaikaista varhaiskasvatuksen tutkimusta ja keskeisiä näkökulmia uskontokasvatukseen. Se perustuu 2014 järjestettyyn uskontokasvatuksen symposiumin esitelmiin teemanaan lapsuuden kulttuurit. Käsittelyssä on se uskonnollinen ja kasvatuksellinen moninaisuus, joiden piirissä tämän päivän lapsi kasvaa.

    Marjatta Kalliala, tietokirjailija, tutkija, lastentarhanopettaja,  heittää heti alustuksessaan esiin aika rajustikin teesejä päivähoidon todellisuudesta. Hän sanoo, että uskonto on kuitenkin edelleen osa sitä kulttuuria/kulttuureita, joihin lapsi sosiaalistuu. Kalliala toteaa, että uskontokasvatuksen osalta suomalaista päiväkotikulttuuria voidaan yleisesti luonnehtia varovaiseksi, ongelmalähtöiseksi ja välinpitämättömäksi. Kysymyksistä puhutaan usein vähättelevästi, kiinnostamattomuutta ilmentäen, etäistäen ja hämmentyneesti. ”Monikulttuuristuvassa ja moniuskontoistuvassa Suomessa päiväkoti on usein ensimmäinen paikka jossa lapsi ymmärtää, että vanhempien maailma ei ole ainoa maailma. Myös vanhemmille päiväkoti on uusi maailma, joka poikkeaa perheen kotikulttuurista monin tavoin jo institutionaalisen luonteensa vuoksi.” Kalliala miettii päiväkotikulttuurin monia ääneen lausumattomia sääntöjä ja sopimuksia ja kehottaa sanallistamaan todellisuutta, jonka ei useinkaan edes oleteta vastaavan valtakunnallisten, kunnallisten, yksikkökohtaisten varhaiskasvatussuunnitelmien tekstejä – edes tyydyttävästi.

Myötäsyntyisyytensä huomaaminen

    Mitä voidaan tehdä? Muutoksen mahdollisuus on olemassa. Kalliala ottaa esille myötäsyntyisyyksien, olemassa olevien tapojemme painon, joka voi vaikeuttaa toisenlaisten ymmärtämistä. Moninaisuuden aikamme taas voi tuottaa muukalaisuuden aikaa: uskontokasvatuksessa erilaisten osallistumisten tapojen pohtiminen on erityisen tärkeää. Täydellisen osallistumisen ja poissaolemisenvälillä on mahdollisuuksia: ”Osallistuminen vieraana sopii hyvin kuvaamaan mahdollisen osallistumisen tapaa silloin kun lapsi ei esimerkiksi kuulu uskontokuntaan, jonka juhlaa vietetään. --- Osallistuminen vieraana kantaa mukanaan ajatusta vieraanvaraisuudesta, kohtaamisesta, kuuntelemisesta ja jakamisesta, Puolin ja toisin opitaan siitä, mikä on itselle ja toisille tärkeää.” Kalliala puhuu kohtuullisen joustamisen puolesta, kun vastassa on esimerkiksi uskonnon tekeminen näkymättömäksi julkisissa tiloissa. Lasta ei pidä varjella katsomukselliselta moninaisuudelta vaan totuttaa heitä elämään sen kanssa osallisena ja osittaisosallisena. ”Luonnollisesti, vaivaantumatta.”

    Kalliala ottaa esimerkiksi Arniika Kuusiston Homma hanskassa -kirjasen: luetaan ääneen erilaisten katsomusperinteiden kertomuksia ja tehdään vuosiympyrä, johon merkitään esimerkiksi perheelle tärkeiden juhlien ajankohdat. Meillä muuten on jo valmis vuosiympyrä eli Tuula Korolaisen ja Riitta Tuluston Lasten oma vuosikirja (Lasten  Keskus 2014), mistä voi kätevästi poimia taustatueksi venäläisten, kiinalaisten, saamelaisten, juutalaisten, ortodoksien, romanien ja muslimien juhlapäiviä, tapoja ja kertomuksia.

Perustarinoita tarjolla

   Mukaan voi pinota uusimpia julkaisuja kuten Hattukauppiaan ja muita tarinoita Somaliasta (2014 Suomi-Somalia Seura), valita sopivasta kulttuurista oivan sadun Milena Parlandin mainiosta kokoelmasta Kun kuu nauroi ja muita maassamme kerrottuja satuja (Schildts&Söderström 2015), perehtyä lapinpojan arkeen ja satuun 1500-luvulta Kirsi-Klaudia Kankaan Tähtisilmässä ja Kesukka-porossa (2014) tai selvittää, miten aboriginaalien maailma syntyi kokoelmasta Kuinka kilpikonna sai kilpensä (Savukeidas 2015).

     Savukeidas on kerännyt Kameli-sarjaansa lisäksi inuiittien tarinoita Miten sumu syntyi -kokoelmaan ja irlantilaisia taruja Maahisen kostoon. Australian alkuperäisväestön maailmanselitys on mainio vertailukohde raamattuunkin, kieleltään ja vertauskuviltaan kaunis ja ilmaiseva. Myös Milena Parlandin erinomainen idea kerätä lisätietoja antavan kehyskertomuksen ympärille eri ihmisiltä kuulemiaan satuja toimii kielenkin tasolla eli varioi kerrontatyylejä sopivasti. Satuihin, tarinoihin ja syntykertomuksiin jää omailmeisyyttä: on Ainon ja Kalevalan maailma kilpalaulannasta romanien poikatarinaan, kiinalaiseen marakattikuninkaaseen, juutalaisten purim-juhlaan, imaamin aasijuttuun, saamelaisten veljeksiin tai itänaapuriin. Somalien tarinaperinteestä kerrotaan leijonasta ja karitsasta – tuo Hattukauppiaan pikku tarinoista tuttu opettavaisuus on tässä saatu vielä paremmin kerronnan poljennon tueksi. Lisäksi Parland taustoittaa satua kertomalla somalien mestarikertojista ja kertojien ja runoilijoiden nauttimasta arvonannosta. Sokea pikku karitsa ajaa hurjan leijonan pakoon luullessaan petoa isälampaaksi. Määkyminen ja kopse tulivat suoraan kohti – vain suuri armeija uskaltaisi rynnätä leijonan kimppuun! 

 

    Kansainvälisyyskasvatus ja maahanmuuttajien tilanne näyttävät olevan aikasidonnaisia aiheita. Raili Mikkanen aloitti Thuongin päivällä 1984 ja sai mukaan joitakuita muitakin, varsinkin käännöksiä ruotsista. Adoptio ja kummilapset tulivat laajemmin esille 2000-luvun loppupuolella, ja maahanmuuttajia alkoi näkyä enemmän niin kuvakirjoissa kuin realistisissa kuvauksissa. Mutta minne ovat kadonneet rauhankasvatus ja kantaaottavat mielipiteet?

Kieku, Kaiku ja tablettisulkeiset

Enpä tiedä, mistä Kuvittajat ry:n palkintojen nimet oikein ovat peräisin. Niitä googlaamalla nimittäin tulee aika hauskoja tuloksia. Joka tapauksessa viikolla oli taas tämän joka toinen vuosi jaettavan palkintoryppään gaala Virkagalleriassa Helsingin kaupungintalolla. Kieku, Kaiku ja Kukko löysivät omistajansa eli viidentuhannen euron sekin haltijan.  Niistä ensimmäinen, Kieku, on kunnianosoitus elämäntyöstä. Ja taitaa olla yksi niitä harvoja palkintoja, jota Mauri Kunnas ei ole vielä pokannut.

Aino ja Tomppa välittävät tunteita tutkittaviksi.

    Listassa on vuodesta 2005 lähtien arvoisia nimiä Aleksander Lindebergistä Pekka Vuoreen ja Hannu Tainaan, Oili Tannisesta Seppo Polamereen ja nyt Kristiina Louhi. Ja niinhän se on kuten raati huomioitsee: ”Kristiina humaani kuvamaailma on ollut erottamaton osa suomalaista lapsuutta jo usean sukupolven ajan. Hänen lämpimät ja lempeät kuvituksensa ovat koskettavuudessaan vertaa vailla. Lapsikatsoja eläytyy vahvasti hänen kuviinsa, mutta myös aikuinen lukija löytää niistä aina oman tasonsa, joka voi joskus olla riipaisevakin.”

Tieto kuvassa, kuva kertoo

    Mieluisaa on, että alan vireä järjestö on erityisesti ottanut suojiinsa myös oppikirjojen ja tietokirjojen kuvitukset. Tämä ei ole mitenkään itsestään selvää, vaan moiset kuvakulmat tuppaavat jäädä useimmiten vähille maininnoille arvosteluissakin, jos niin pitkälle edes päästään. Oppikirjojen kuvituksista olisi syytä enemmänkin taittaa peistä hyvistä ja huonoista puolista, työskentelyedellytyksistä ja korvauksista, kiireestä ja työn laadusta ylipäätään. Tietokuvituksissa on myös omat jännittävät lainalaisuutensa ja monitasoiset vaikutusmahdollisuudet tekstin tukena. Laila Nevakivi Kukko -palkinnon saajana on kunnostautunut luontoa käsittelevien satutietokirjojen kuvantekijänä. Akvarellitekniikalla saadaan aikaan värimaailma, ”jossa kirkkaat värit loistavat murrettujen sävyjen keskeltä.” Näinkin on, ja henkilökohtaisena suosikkinani voisin mainostaa tasapainoista ja soljuvaa Suvi Vehmasen luontokirjaa Miksi leppäkertulla on pilkut – siinä mennään mukavasti vanhan sadun raamien kautta lapsenomaisten ihmettelyjen ääreen – ja vastausten.

Missä suomeksi?

  Kaiku -tulokaspalkinto ojennettiin puolestaan Anna Emilia Laitiselle, joka myönnettäköön suoraan on tuntemattomampi tapaus. No, hän onkin lyhyessä ajassa eri aloilla työskentelevä, kansainvälisesti verkostoitunut kuvittaja, jonka töitä näkyy maalauksissa, tekstiileissä, paperituotesarjoissa, levynkansissa, astioissa, lehtikuvituksissa ja  lastenkirjoissa Italiassa, Ranskassa, Ruotsissa, Etelä-Koreassa, Venäjällä, Yhdysvalloissa ja Japanissa. Kuvitustyyli näyttää ensin romanttiselta ja epäsuomalaisen koristeelliselta, tuumaa valitsija Leena Virtanen, mutta pienistä yksityiskohdista syntyy tasapainoinen ja moderni kokonaisuus.

Lukuinto loppuu

   mutta toivottavasti ei kokonaan. Lukuinto –teemavuoden päätöstapahtumassa hehkutettiin hyvin naisvoittoisen auditooriumin kanssa saavutettuja edistysaskelia eri toimijoiden yhteistyössä. Lukuintohan oli opetusministeriön rahoittama hanke, jonka tavoitteena oli edistää 6-16-vuotiaiden lasten ja nuorten lukutaitoja luomalla erilaisia toimintamalleja luku- ja kirjoitustaidon kehittämiseksi. Uusiin opetussuunnitelman perusteisiin ja monilukutaitoon kapsahdettiin tässäkin seminaarissa. Yhteinen kirjaston ja koulun opetussuunnitelmatyö on vauhdissa Lappeenrannassa, mutta Turussa ovat tainneet panna ilman lukuintoakin tehokkaammin toimeksi. Kysymyksessä taitaa olla kuten ennekin henkilökemiat ja tuttuudet – ja totta kai resurssit ja ajankäyttö, tuttu virsi.

Mitä on oppimateriaali?

     Tasavallan presidentintervehdyksen esitti Siri Kolu ja tuntui vähän siltä, että kannattaisi käyttää esilukijaa muulloinkin, kun saa näin sävykästä tulkintaa. Kivasti haasteeseen tarttui Agneta Möller-Salmela miettiessään ”Om det är din livsdröm att bli Finlands president”. Ei pidä kätkeä unelmiaan ja tavoitteitaan vakan alle, vaan porskuttaa eteenpäin. Todella inspiroivan toimintakentän esittelijä on Läslust-ambassadör ja läseinspiratör ja sen huomasi. Mitenkähän suomenkieliset vastaavat voisivat tituleerata itseään? Lukuhingun lähettiläs ja Lukuhimon herättäjä?

    Helsingin yliopiston professori Kirsti Lonka oli hiukan väsynyt, kun piti rustata EU:lle erinäisiä lukuinto-digiversioita. Tuttuun tuttavalliseen tapaansa hän kuitenkin herätytti yleisöä vauhdilla, josta LYIJYKYNÄLLÄ PAPERILLE jäi minulle pari ranskalaista viivaa ja kerettiläistä jälkiajatusta. Oppimiseen liittyy tiedon hankkimisen lisäksi sosiaalisia ja tietokäytäntöjä. Eri sukupolvilla on erilaisia tietolaajennuksia (vrt. lyijykynä). 

Uudenlaista oppimisympäristöä Minerva-toria hehkutettiin. Miellyttävää oli tulla vakuuttuneeksi taas kerran, miten kirjoittamisen ja lukemisen suhde on läheinen; kirjoittaminen on luova prosessi, johon lukeminen nivoutuu – kirjoittamalla ajatuksiaan voi nähdä mitä itse oikeastaan ajattelee. Käteen jäi siis muutakin kuin jaossa olleet ihan kiva näyttöjen ja linssien puhdistaja ”Tarinassa maailma on sun” ja Lue, älä luule! -senttimetriviivoitin.

Mutta kun juuri ollaan sovittu karttakepin kuolemasta ja päästy pulpettien rivistöistä, niin odottaako meitä seuraavaksi tablettisulkeisten autuaaksitekevä hipaisutekniikka ja bulimia-opiskelu?

   

Maailman paras kirjasto ja kaunein kirja

    Suomen kirjastoseura hakee vuosittain maailman parasta kirjastokuntaa. Kuinka ollakaan tuo titteli tuli taas Suomeen. Onnea Nurmes, jossa viime vuonna oli 25,4 lainaa ja 15 käyntiä asukasta kohden. Siis lainaus/asukas+käynnit/asukas = suhdeluku, joka voittajalla oli 40.35.

Nurmes on siis täynnä potentiaalisia uuden Kirjastopuolueen jäseniä, jotka tänä tiukkana vaalisunnuntaina tarkasti varmaan tutkivat ehdokkaittensa kirjastonkäyttöä. Muistan aikanani Espoossa, kuinka muun muassa kysyimme eri puolueiden edustajilta heidän kirjasuosikkejaan. Taisi olla niin, että muuallakin Suomessa poliitikot ovat vannoneen Platonin koottujen teosten nimeen. Kaikki osat eivät muistuneet mielen, eikä lukumääräkään. Kirjastokorttia ei kaikilta löytynyt, koska tilausjonot olivat niin rasittavia.

Kylmät luvut lämpimiksi

    Kulttuurilehtien yhdistyksen toiminnanjohtaja – ei, anteeksi, tässä yhteydessä kai Kirjasto-seuran puheenjohtaja vai  kansanedustajaehdokas Jukka Relander toteaa kyllä hienosti, miten koko kirjastomaailma katsoo Nurmekseen. Jäin miettimään, että tämäkö on sitä kirjastomarkkinointia kylmien tilastojen valossa. Olisihan tuohon mukaan voinut vielä lisätä ne määrät, kun kirja on kohottanut lukemiskykyä, pelastanut itsetuhoisuudelta ja masennukselta, auttanut keittiön putken korjauksessa ja muuten vaan tehnyt elämästä siedettävämpää. Eli miten Nurmes on kirjakokoelmallaan pystynyt tukemaan kuntalaisten kunnonkohotusta? Ilmeisen hyvin kai sitten noilla luvuilla – vai onko siellä satsattu vain menevimpään kirjallisuuteen voiton himossa?

     Kirjastolehti 1/2015 heittää monenlaisia ajatuksia. Mukana on mainio kirjailijahaastattelu, miten Merete Mazzarella rikkoo tabuja ja miettii Frankensteinin hirviön salaisuutta. Pääkirjoituksessa Ira Koivu pohtii, miten kännykkä tappaa lukuinnon – neljäsluokkalaisista tehdyssä PIRLS-tutkimuksessa lukuinto oli toiseksi matalin. Kolmannes nuorista ei lue lainkaan vapaa-ajallaan. Kiitetyin juttu edellisessä Kirjastolehdessä näyttää puolestaan olleen Teemu Keskisarjan analyysi, miten internet levittää laiskuutta. Hallituksen terveisissä Helsingin kirjastotoimen apulaisjohtaja heittää aika kovan väitteen puhuessaan, miten kirjaston pitää olla utelias ja avattava ovet ihmisten elämään. Kirjastojen pitää ottaa kuulokkeet pois ja kuunnella ja nähdä elämää ohi mukavuusalueiden. No niin, keskustakirjastoa ajatellen tämä varmaan on paikallaan, jos ongelma on tosiaan tämä: ”Teinien rääkynää, muiden kielten molotusta, kännisten örvellystä. Joudumme kohtaamaan sivistyksen käsitteen haastavimman sisällön: avoimuuden ja ennakkoluulottomuuden.” Voisin keksiä noiden normaalien kanssakäymistilanteiden sijaan paljon muuta haastavampaa tekemistä. Kännisistä on kautta aikojen selvitty laulamalla heidän kanssaan kappale Olavi Virtaa ja muiden kanssa kertomalla, että marsilaiset hyökkäävät vasta ensi vuonna.

Ihanat kuvakirjamme

    Vuoden kaunein kirjakin on valittu maailman parhaan kirjaston varjossa. Tuomas A. Laitisen – Fundamental Matterin vanavedessä kärjen joukossa oli ilahduttavasti peräti kolme lastenkirjaa. Hienoa, että kuvittajien oma kustantamo Etana Editions ja Réka Királyn Yksi vielä on mukana. Aina jaksan ihastella palkintolautakunnan mahtavia perusteluita – tämä tulee ihan iholle: ”Perusvärien rinnalla vilahtaa mausteena korallia ja minttua, ja sininen on niin raskas pigmentistä, että se tuntuu tuovan sivuille uuden ulottuvuuden.” Wau, nyt kaikki haistelemaan! Tuulia Ahon kiva lastenrunokokoelma Tähtienlaskijan runoja ja Aino-Maija Metsolan grafiikka taas ”Kurinalainen väripaletti on taitavasti hyödynnetty – yönmusta ja sininen ovat jännittävä väriyhdistelmä.” 

 Oma suosikkiehdokkaani pääsi mukaan eli Marika Maijalan kuvitus Miljoona biljoona joulupukkia taas  on ”Virtuoosimainen, rouhea ja kuulas vahaliitukuvitus määrittää tämän hurmaavan kirjan ulkoasun.” Nyt siis voidaan ennustaa tämän vuoden kuvakirjojen trendiksi rouheisuutta, jossa kurinalainen mausteisuus tuo uuden ulottuvuuden yönmustana ja raskaan pigmenttisenä korallina. Kateeksi käy ammattilaisten niin sulavasti esiintuomat tekotapojen maalaukset.

 Ja vielä suoraan kentältä kommentti tuohon PIRLS-analyysiin. Helsingin Sanomien 60-vuotishaastattelussa tänään lastenmusiikin monitoimimies Pentti Rasinkangas kiteyttää lasten ja kulttuurin muuttumisen ytimekkäästi: ”Nykyään lapsille ei voi esittää kuin yhden hitaan kappaleen. 1980-luvulla pystyi vielä kolme.” Niinhän se on, elämä on muuttunut nopeammaksi ja auktoriteetit hävinneet.

    Mutta huomennahan kaikki voi olla toisin, kun äänestyspaikat ovat sulkeutuneet?