Linda Liukas ja opetusministeriön kompetenssi

Maanväki ja muu palkintokatras

Kulunut viikko on ollut oikeaa lastenkulttuurin palkintotähtisateen aikaa. Kun erilaiset jakavat näyttävät tykästyneen Lapsen Päivän ja oikeuksien liputukseenkin, niin mikäpä ettei alan tunnustuksia voisi jaella juuri tähän aikaan. Muuten, Tuula Korolaisen ja Riitta Tuluston Lasten omassa vuosikirjassa (Lasten keskus 2014) kerrotaan uusin tieto myös tästä merkkipäivästä ja pohditaan olisiko kiva liputtaa myös lasten hauskojen asioiden puolesta. Nyt niitä taitaa olla.

 Tähän mennessä kuumin kädenojennus oli Suomen tietokirjailijat ry:n  Tietopöllöpalkinto, joka myönnettiin lauantaina 22.11. Marjut Hjeltille. Juuri olin ehtinyt kirjoittaa arvion hänen hienosta kirja-aarteiden esittelystään eli Lapsuuden saduista ja seikkailuista (Into 2014). Ainakin tuon kirjan kohdalla ajoitukset ovat onnistuneet hyvin: Niklas Bengtsson kehuu kirjaa Portissa (3/2014) ja Yliopisto-lehtikin hehkuttaa perään. Tietopöllön Hjelt sai monipuolisista retkistään kansanperinteen ja mytologian maisemiin. Uusin kirja Maanväki (SKS 2014) onkin erinomainen esimerkki tiedon, fantasian, tarinoiden ja taustojen oivasta yhteenpunomisesta lukijaa vangitsevalla tavalla.

Toki rinnakkaiset tunnustukset taitavat syödä vähän julkisuustilaa toisiltaan. En hirveän isoja esityksiä ole löytänyt esimerkiksi lastenkulttuurin valtionpalkinnoista puhumattakaan Lasten Päivän maineteoista. Nehän menivät Rauman taidemuseolle ja tanssiteatteri Raatikolle. Erityisesti haluttiin kiinnittää huomiota lasten kulttuurikompetenssin vahvistamiseen - hei, haloo, kauhean virallinen ja muutenkin ei niin suomenkielinen tavoite! Raumalla on jo pitkään toteutettu lapsille suunnattuja näyttelyitä oheistoimintoineen. Raatikko puolestaan on vantaalainen ammattiteatteri, joka toki muuallakin on edistänyt koulujen ja päiväkotien kanssa kulttuurinsa levittämistä. "Tanssiteatteri Raatikko on tehnyt pitkän ja ansiokkaan työn lasten kulttuurikompetenssin vahvistamiseksi tanssin ja muiden taiteiden aloilla." Hyvä kompetenssi!

Sinfoniasoppa vai Milla Magia?

Ja sitten nämä lastenkulttuurin valtionpalkinnot.  Raatikon viereen sopinee ainakin minulle vähän tuntemattomampi lastenmusiikkiduo Soiva Siili, joka on myös "yleisökasvattaja ja valtakunnallinen varhaiskasvattajien musiikki- ja luovuuskouluttaja." Lisää hienoja määreitä: yleisökasvattaja! Luovuuskouluttaja! Esimerkkinä mainittakoon Sinfoniasoppa, joka on klassisen musiikin perehdyttämismetodi alakouluikäisille lapsille yhdessä Oulu Sinfonian kanssa. Onpa tullut levykin, kannen tekijänä itse kuuluisa siili Milla Paloniemi!

Kun kirjastotkin ovat nyt saaneet roppakaupalla tunnustusta, niin niiden kainaloon tai koodaamisen opetuksen rinnalle voisi ehkä kuvitella sitten Linda Liukkaan (s. 1986), joka "edustaa uutta kansainvälistä ja tulevaisuuteen suuntautunutta näkökulmaa lastenkulttuuriin ja sen kehittämiseen: hänet tunnetaan erityisesti digitaalisen teknologian ymmärrettäväksi tekemisestä ja koodauksen opettamisesta tytöille. Taustalla on ajatus koodauksesta uutena digitalisoituvan maailman perustaitona, jota kaikkien tulisi hallita luku- ja kirjoitustaidon tapaan.

Liukas on ollut perustamassa suomalaista Rails Girls -metodia, joka opettaa tytöille koodauksen alkeita. Koodaustyöpajoja on pidetty 160 kaupungissa eri puolilla maailmaa. Lisäksi Liukas on ollut laatimassa opettajille ja opetusalan päättäjille suunnattua Koodi2016-opasta sekä siihen liittyvää verkkosivustoa. Tällä hetkellä Linda Liukas työstää Hello Ruby -lastenkirjaa, joka opettaa koodausta tarinoiden ja lapsille luontevien tehtävien kautta."

Täytyy myöntää, että ensin luulin nimeä ns. taiteilijanimeksi samaan tapaan kuin Milla Magiaa ja toisekseen, että vähän olen näköjään pudonnut lastenkulttuurin uusimmista tuulista. Linda tituleeraa itseään jo kirjailijaksi, ja onhan siellä verkossa näköjään koodauslastenkirjan tapainen.  Ehkä siitä on hyötyä myös vanhemmille kasvattajille.

Ministeri on todella huolestunut

Nimittäin Suomen tietokirjailijat ry:n syyskokouksessa puhunut opetusministeri Krista Kiuru on hänkin todella huolissaan oppimisen motivaation katoamisesta: nuoret eivät enää jaksa samalla tavalla kuin ennen innostua koulunkäyntiin näillä metodeilla. Online-sukupolvi on jo kouluissa, ja digitaalisuus on saatava kaikkialle samantasoiseksi. Vuonna 2015 aloittaa 150 koulua uuden pilotoinnin uusilla kujeilla. Olisiko silloin Linda Liukkaankin uusi aika tullut, ja voisiko hän ottaa sivutoimekseen käydä valistamassa myös opettajankoulutuslaitosten porukkaa?

Krista Kiuru hehkutti kirjastojen merkitystä ja roolia suomalaisessa koulutus- ja sivistysyhteiskunnassa. Hyvä niin, sillä UNICEF ehti jo hehkuttaa lastenkirjastotyötä, joka siis sai Lapsen oikeuksien vaikuttaja 2014-tunnustuksen. Perustelut ovat ihan asiaa: "Kirjasto pyrkii ihailtavasti, lukuinnon vähentymisestä huolimatta, vastaamaan lasten sosiaalisiin, tiedollisiin ja kulttuurisiin tarpeisiin. Se pyrkii tekemään itsestään, ei vain lapsille sallitun, vaan lapset tervetulleeksi toivottavan ja turvallisen tilan, olohuoneen – mikä ei tänä päivänä ole itsestäänselvyys."

 Kirjastot toimivat tiedon lähteinä kaikille pyrkien ehkäisemään tiedollista syrjäytymistä ja mahdollistamaan yhdenvertaisen pääsyn kulttuurin pariin ja harrastuksiin kaikille lapsille ja nuorille. Tasa-arvoa ylläpidetään myös tavoittamalla kirjastoauton kautta syrjäseutuja. Kirjastot ovat innovoineet toimintaa lapsille ottamalla valikoimaansa kirjojen ja lehtien lisäksi musiikkia, elokuvia, pelejä ja harrastusvälineitä. Kirjastot pyrkivät huomiomaan eri-ikäiset lapset mm. satutunnein ja lukukoirien avulla sekä tarjoamalla verkkoyhteyksiä ja pelejä nuorille. Kirjastot tukevat toiminnallaan yhdenvertaista kansalaisuutta aikuisten ja lasten sekä eri lapsiryhmien välillä. Kirjasto sosiaalisena innovaationa ja itseään ajassa alati innovoiden vahvistaa yhdenvertaista ja tasa-arvoista kansalaisyhteiskuntaa."

Feministinen, taidokas maailma

Muistettakoon, että jo vähän aikaisemmin valtakunnallinen Lastenkirjainstituutti Tampereelta jakoi Onnimanni-palkintonsa suomalaiselle kirjastoautotoiminnalle lastenkirjallisuutta ja lasten lukemista edistävästä työstä. Tosin lautakunnassa oli peräti kaksi kirjastonhoitajaa, mutta hällä väliä: tällä kertaa he tuskin olivat jäävejä. Mutta hei: kirjasto on toisellakin tapaa pyörillä. Espoossa alkanut kirjastopyörätoiminta mahdollistaa sekin uudenlaisen lähestymistavan turuilla ja tanhuilla.

Linda Liukkaan ja tyttökoodaajien rinnalle muuten voisi sitten taas nostaa Finlandia Juniorin voittaneen Maria Turtschaninoffin, joka kiitospuheessaan vilautti F-korttia: kysymyksessä oli siis selkeä feministinen fantasia. Ohjaaja Johanna Vuoksenmaa ei säästellyt ihastustaan palkintoperusteluissaan. Hänkin tuli epäsuorasti kertoneeksi miten kirjat sarjoittuvat: Shell's Angels loppuu Vuoksenniskan mielestä sellaiseen cliffhangeriin, että seuraava kirja on ostettava. Minusta kirjan loppu oli melkoisen tyly ja masentava kaiken verbaali-iloittelun jälkeen: tekstiviestinä lyhyt ilmoitus raskaudesta. Sarjan alku on Maresikin, mutta looginen, kokonainen tarina alkuineen ja loppuineen. Minun suosikkini olivat Puuseppä ja Maresi, joten yhdytään diktaattorin sanoihin:"Maresi saa minut muistamaan, että tänäkin päivänä maailmassa on paikkoja, joissa kirjoille ei etsitä lukijoita, eikä tietoa jaeta nuorille janoisille mielille. Edelleen ihmisten mahdollisuuksia tietää ja oppia rajoitetaan ja ihmisoikeuksia poljetaan." 

Kirsi Kunnas, Sauli Niinistö ja Tarinoiden Puisto

Eturivissä presidentti rouvineen ja Eppu Normaali

Aika hyvä porukka todellakin istui ensi rivissä ilon akateemikko Kirsi Kunnaksen 90-vuotisjuhlan aattona Helsingissä. Ja niin kuin ehkä odottaa sopikin, tunnelma oli familiäärinen ja hiukan kotitekoinen sillä tavalla, että iltamaohjelmistoa noudatettiin. Oli juhlapuheita, runonlausuntaa, hassunkurista oopperaa, kovaäänistä laulantaa ja lopuksi kunniavieraan omia rakkaita runoja.

Jotkut runot näyttivät olleen todella maukkaita kun niitä käsiteltiin useaan kertaan eli esimerkiksi perunat padassa. Olihan siinä mainio rytmi, joka ei ole menettänyt ajankohtaisuudestaan mitään - tänään se kertoo meidän kauheasta kiireestämme koko ajan jonnekin. 

Kirsi Kunnaksen elämänkerta on nimeltään Sateessa ja tuulessa. Sen tekijä, kirjallisuustieteilijä Leena Kirstinä valotti aika näppärästi Kirsin kymmenvuotiskausia ja mainosti samalla kirjaa: se kannattaakin lukea, koska jo lastenrunojen taustojen ja enentymisen historia on kiinnostava ajan hengen ilmentymänäkin, mutta Kirsi Kunnas oli toki paljon muutakin. Yhteiskunnallisena vaikuttajana Pen-liikkeen moottorina, kirjailija-aktivistina, kääntäjänä, muun muassa. Kerrotun ja luetun lastenkirjallisuuden puolestapuhujana, jonka kanssa jouduinkin tukkanuottasille aikoinaan selkokirjallisuuden tullessa uutena ilmiönä Suomeen. Ehkä tosiaan silloin oli vaikea käsittää, että kirjallisuutta piti muokata, jotta se toimisi erityisryhmillä. Niilläkin kuitenkin oli varmaan oikeus päästä jollakin tavalla mukaan tajuamaan, mitä suomalaiset klassikot kuten Kalevala, Seitsemän veljestä tai maailmankirjallisuudesta vaikkapa Romeo ja Julia sisällään pitivät.

Tiitiäisestä Tyyris Tylleröön

Kirsi Kunnaksen käännöstaituruus näkyi monessa mutkassa Hanhiemon satukirjasta Lewis Carrolliinkin. Hän lanseerasi suomeksi Humpty Dumptyn alias Tyyris Tyllerön, jota on turhaan yritetty uudelleenkin ristiä ties miksi. Koin henkilökohtaiseksi kunnianosoitukseksi, että Kirsi lupasi sen käyttöoikeuden uuden lastenkulttuurilehtemme nimeksi. Mainoslauseeksi voisi ehkä luodakin jotain sellaista kuin: Kirsi Kunnaksen Tyyris Tyllerö - kotimaista aikuisten lastenkulttuuria jo vuodesta 1978! 

Kirsin laajaa tuotantoa on näköjään nyt sitten niin sanotusti viljelty erilaisten kokoelmien kautta. On uusia painoksia kuten Punni (WS 2014), joka sisältää myös tarinan Ensimmäinen pieni ja pari runoa. Nämä on napattu Tiitiäisen tarinoista (1957) ja Tiitiäisen tuluskukkarosta (2000). Mukana on Maija Karman alkuperäiset kuvat, nyt tosin Elina Vannisen värittäminä.

Kuvitukset ovat mielenkiintoinen juttu sekin. Kuka ottaa haasteen vastaan Maija Karman jälkeen? Kokoomajulkaisussa Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät (WS 2014) värikynään on tarttunut Pia Westerholm. Mukana on runohelmiä lähes kaikista Kirsin kokoelmista, myös Sirkusjutuista sekä Puupuusta ja Käpypojasta. Sisällysluettelosta selviää, että runojen nimien ei aina tarvitse olla kauhean lennokkaita: Meidän kissat, Kissa kehrää, Kissa ja kissanpoika, Kisu-Mirri, Kissat ja hiiret, Kissa ja hiiri, Kissan ja hiiren leikit, Hassu kissa. Onneksi otsikot eivät kerro kaikkea, vaan riimit ja rakenteet ja oivaltavat hauskuudet. Taitaa olla niin, että kissat vievät pitemmän korren ainakin runojen lukumäärässä. Samalla tavalla Pia Westerholm näyttää tykästyneen kissojen joustavuuteen ja salaperäisyyteenkin.Heti ensimmäisessä runossa Naukaisu on mainio kuvitus, missä todellakin maapallon päällä makaava kissa saa kaikki hyrräämään:"Kissalla on niin suuri suu,/ että kun kissa sen aukaisee/niin koko maailma naukaisee,/ja kun kissa hyrisee/niin maailma jyrisee." Kaikissa runoissa ei valittu kuvituskohta ihan onnaa, mutta useimmiten Westerholm tekee mainion hauskaa, riimien näköistä pompotusta, missä on lisäksi tarpeeksi asiaan liittyviä yksityiskohtia lapsen tarkasteltaviksi.

Tarinoiden puisto ja muita lukukoppeja

Helsingin kaupungintalossa Virkagalleriassa on nyt mainio näyttely ja tapahtumatila aina tuonne ensi vuoden helmikuulle saakka eli hyvin ehtii käydä. Tilassa onnistuu kivasti olemaan yhdessä lapsikatraan tai oman itsensä kanssa. Kattavan tuntuinen ja matka-teemaan väljästi ripustautunut kotimaisten lastenkirjan kuvittajiemme kavalkadi riittää moneenkin selailuun. Samalla huomaa miten taitavaa työtä tehdään ja monipuolisesti. Originaaleja tuijotellessaan tajuaa lisäksi, että aina ei paino onnistu sataprosenttisesti matkimaan taiteilijan  aivoituksia. Toisinaan itse materiaali on esteenä: minusta nyt kangasmateriaaleista kasatut originaalit Anne Vaskon Jellona Suuri -kirjaan (WS 2010) hehkuvat ja niiden kolmiulotteisuus näkyy hienosti, mutta yksiulotteisessa kirjan sivussa ei samaa tehokeinoa synny.

Mutta hienointa taitavat olla näyttelyn rakentajien oivallukset lasten mukaan ottamiseen. Keskellä tilaa on agoran tapainen vihreä keidas, missä voi istua, rupatella, lueskella ja väitellä. Jos haluaa rauhallisempaa omaa tilaa, niin voi vaihtaa erilaisiin lukumökkeihin. Seikkailu-niminen oli käyntini aikana ahkerassa käytössä - vain jännityksestä hetkahtelevat varpaat näkyivät. Mökit oli sisustettu yksilöllisesti - joissakin kirjoja oli kätevästi läpi seinän menevissä "kirjakoloissa". Näyttely jatkui vielä Helsinkiä -käsittelevien lasten ja nuortenkirjojen näyttelyyn, missä ilokseni bongasin myös oman uunituoreen Halkokellarin salaisuuteni (Mäkelä 2014). Ja vieläpä taaempana pienen lastenkulttuuritalon takana avautui mukavan intiimi vinkkaustila, missä pari nuorta herraa sattui kertomaan omista kirjamieltymyksistään. Ja näin tuli hiukan todistetuksi, etteivät kaikki pojat ole lukukauhuisia.

Tarinoiden Puisto - jota olen aikaisemmin vähän väärin tituleerannut, mutta nyt melkein oikein Tarinoiden Taloksi - on melkoinen työnäyte Pro kirjallisuustalo -yhdistykseltä. Varsin nuori yhdistys on tarmokkaiden puuhaihmistensä voimin saanut aikaan melkein sanoisin hämmästyttävän keitaan keskelle Helsinkiä. Samalla se muuten on myös prototyyppi oman kirjatalon mahdollisuuksista, joita kaikkien pitäisi nyt päästä makustelemaan.

Joka tapauksessa Tarinoiden taloissa voi kohdata lastenkirjan todella intiimisti ja henkilökohtaisesti. Lastenkulttuurin henki leijuu siis taianomaisesti kaupungintalon byrokraattiskapulakielen sokkeloissa ja näyttää tietä yhteisiin fantasian hetkiin.

Näyttipä käynti tuottavan meikäläisestäkin aika runollista suoltoa...

Ulf Stark sai Finlandia Junior -palkinnon!

Tämänvuotisen Finlandia Junior -palkinnon sai riikinruotsalainen Ulf Starck (70) ja löysi tililtään 15 000 euroa. Hyvänä kakkosena kuvittaja Linda Bondestam kuittasi saman verran. Onnea sinne lahden taakse, sillä nyt Ulf Starck sai kuin helmeksi kruunuunsa Astrid Lindgren ja August-palkinnon lisäksi myös suomalaisten himoitseman kauneimman lastenkirjallisuuspalkinnon.

Näin voisi kuulua uutisointi 20.11. 2014, kun ohjaaja Johanna Vuoksenmaa ilmoittaa valinnastaan. Ilmeisen selvästi kuitenkin yksi kirja on varmasti pois lopullisimmasta mittelöstä eli Ulf Starkin ja Linda Bondestamin Min egen lilla liten (Schildts&Söderström). Sen mukaantulokin oikeastaan mahdollistui vain sen takia, että aikaisemmin Finlandia-palkinnon ongelmien takia sääntöjä muutettiin. Nyt jako-ohjeissa lukee vain: "Finlandia Junior -palkinto voidaan myöntää ansiokkaalle suomalaiselle lasten- ja nuortenkirjalle." Suomalaiseksi katsotaan siis, jos vaikka molemmat tekijät olisivat ruotsalaisia, mutta kirjan on ensiksi ehtinyt tilata suomenruotsalainen kustantaja, joka vasta sen jälkeen on nopeasti saanut kirjalle myös julkaisukanavan Ruotsissa ja hankkinut lisäksi suomalaisen kustantajan (Teos) kääntäjineen Suomesta? Suomalaiseksi hyväksyttäneen siis myös, jos pieni laatutietoinen suomalainen kustantaja ideoi upean kuvakirjan bratislavalaisen taiteilijan kanssa ja pääsee mukaan kisaan? Oikeastaan ei tarvitse mennä kuin lahden yli Tallinnaan - sieltä löytyy varmasti hyvä ehdokkaita niin kirjallisesti kuin kuvallisestikin - ja melkein suomalaisia.

Suomalaisen kirjan puolesta

Suomen Kirjasäätiö, jonka taustapaneelissa lukee "Suomalaisen kirjan puolesta" perustelee valintaa sillä, että kysymyksessä on ilmiselvästi suomalainen kirja. No, ainakin puoleksi, mutta kun kysymyksessä on myös tekijä ja osa palkintorahoista matkaa Ruotsiin tai Bratislavaan tai mihin nyt kulkeutuukaan. 

Viimeaikaisissa Junior -raadeissa on muuten minusta käynyt ilmi, etteivät ne jaksa, viitsi tai osaa tehdä ainutlaatuisesta mahdollisuudestaan kunnon analyysiä julkiselle medialle. Ehkä osasyy on raatien kokoonpanoissa, joihin ei oikein ole enää löytynyt edes yhtä kolmasosaa alan ammattilaista. Tämä olisi ehkä kertonut, ettei Min egen lilla liten välttämättä ole tekijänsä parhaimpia kirjoja, verrannut sitä Diktaattoriin tai mietiskellyt, miten asetelma on niin tutuntuntuinen "Eikö tämä ole Yrjö Kokon ja Hannu Mäkelän vakioteemojen variointia? Voi että, tämä ja tuo ei yllä samalle tasolle kuin edelliset kirjat..." Itse diktaattori voi toki olla mukava julkisuuden henkilö kuten joku Duudson, mutta raati tekee raa'an työn. Historiattomuus taitaa nykyisin olla enemmänkin etu? 

Tieto-Finlandian raadin perusteluissa oli sentään kappaleita, joita mieluusti toistaa. Ateneumin taidemuseon johtaja Susanna Pettersson sanoi mm.: "Tänä vuonna tietokirjojen laajassa valikoimassa on paljon elämänkertoja, politiikkaa, sota-ajan tapahtumia eri näkökulmista avaavia kirjoja sekä ajankohtaisiin aiheisiin pureutuvia erillisteoksia. Toiset teoksista ovat syntyneet vuosikausia kestäneen tutkimuksen tuloksena. Toiset on kirjoitettu vastaamaan juuri nyt ajankohtaiseen tiedontarpeeseen. Kaikkia teoksia yhdistää halu selvittää mysteereitä, tuottaa uutta tietoa ja auttaa meitä ymmärtämään hieman paremmin ympäröivää maailmaamme. Kun kysyin teini-ikäisiltä tyttäriltäni millainen on hyvä tietokirja, sain lyhyen vastauksen: tietokirjat auttavat tajuamaan. Siinä se on tiivistettynä. Hyvä tietokirja auttaa tajuamaan."

Taidekasvatuksen professori Helena Sederholm totesi, että Juniorin raati on lukenut kirjoja ruotsiksi, suomeksi ja visuaaliksi. Ei saameksi, vaikka niitäkin olisi ehkä ollut olemassa. Hän totesi yksikantaan, että he saivat luettavakseen laadultaan erittäin hyvää fiktiota, tietokirjallisuutta ja runoja. Sederholm hehkutti ajankohtaisen posthumanismin näkymistä erityisesti nuortenkirjoissa. Luonto ja nimenomaan metsä ympäristöineen oli kiinnostava. Se sadan kirjan analyysista.

Metsä, luonto, historia tietokirjoissa?

Tietokirjallisuus ei näkynytkään sitten kuin tuossa yhdessä sanassa. Tietokirjallisuuden Finlandiaan ei ollut tullut yhtäkään lasten tai nuorten tietokirjaa. Jos niitä oli tullut Finlandia Junioriin, niin ne sivuutettiin tuolla maininnalla. Kyllä ei Ulf Starkin kirja ehdokaslistaa sinänsä huonontanut, mutta se vei ilmiselvästi paikan yhdeltä aidosti kotimaiselta yrittäjältä. Tämä olisi oikein hyvin voinut olla tietokirjojakin, vaikka listasta uupuivat toki myös runot ja varhaisnuorten dekkarit. Erilaiset faktiot ja selkeämmätkin tietokirjat ovat minusta olleet tämän vuoden mielenkiintoisinta aluetta, juuri niitä, mistä Susanna Pettersson puhui: sellaisia kirjoja, jotka auttavat tajuamaan oman elämämme historiaa, taustoja, ratkaisuja, kulttuuriperinnettä, sukupolvien kautta tapahtuvaa vaihtumista, luonnon mystiikkaa ja iloja. 

Kun kovasti painotettiin tuota luontoa niin ainakin kolme mainiota ehdokasta olisi helposti löytynyt: aito luonnonymmärtämisen iloa Iiris Kalliolan ja Lasse J. Laineen Suomen lasten retkeilyoppaasta (Otava 2014) ja sitä kaivattua oudon, pelottavan ja arvaamattoman metsän selitystä Marjut Hjeltin ehkä parhaimmassa opuksessa Maanväki (SKS 2014). Todellista ajankohtaisuutta taas on roppakaupalla Jani Kiiskilän Ikiomassa Itämeressä (Karisto 2014). Luulenpa melkein, että tietokirjat ja kenties faktiotkin jotenkin jäivät yksinkertaisesti sivuun, kun fiktio jylläsi tärkeimpänä oletusarvona. Kuuluvatkohan ne oikeastaan lasten ja nuortenkirjallisuuteen? Lähettivätkö kustantajat niitä ylipäätään mukaan kisaan? Tietofinlandiassa muuten pienemmät laatukustantajat jyräsivät - vain Otava sai yhden kirjan mukaan, muut sijat veivät Teos, Siltala ja Atena. Juniorissa ehkä hiukan samoin: Books North, Schildts&Söderström, Karisto, Lasten Keskus - ja Tammi. 

Painettu Suomessa?

Jäihän listaan nyt kuitenkin yksi ruotsinkielinen arvostamani kirjailijan teos eli Maria Turtchaninoffin Maresi (Schildts&Söderström), joka sekin toisaalta aloittaa Punaisen luostarin kronikat ja vertautuu nyt eittämättä Ursula le Guinin teemoihin jos muihinkin fantasian yksinäisiin opinahjoihin.

Muista kirjoista voi olla samaa tai eri mieltä, ehkäpä enemmänkin niissä pitää miettiä oman mieltymyksensä mittoja. Yksipä nousee mielessäni esiin eli Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita. Puuseppä - varsinkin kun parivaljakko on saanut pidettyä tasonsa yllä varsin mukavasti myös seuraavassa, Ritarissa. Toki kirja on varttuneemman lukijan materiaalia, mutta varmasti tenhoaisi lukiossa, miksei yläkoulunkin rajapinnalla. Se on näin lastenkirjallisuuden historiaan tuijottavasta mieluisa kunnianosoitus niin perinteiselle sadunkerronnalle kuin luonnolle ja metsälle ja ihmisen kaipuulle täydellisyyteen. Ville Tietäväinenhän oli ehdolla myös tyttärensä kanssa tehdyllä Vain pahaa unta -sarjakuvafaktiolla. En tiedä kuinka tyytyväinen Ville on ollut porvoolaisen Bookwellin painojälkeen, mutta ainakin se on suomalaista. En ehtinytkään vielä tarkistaa ovatko kaikki ehdokaskirjat muuten painettu Suomessa? Eikö näin pitäisi olla, jos puhutaan aidosta suomalaisesta kirjasta? Eihän muualla tehty opus esimerkiksi pääse mukaan kilpailtaessa vuoden kauneimmista kirjoista!

Älytön äyriäinen, mutta kultamitali oppikirjalle

Seuraavat viikot alkavat olla jo täynnä toimintaa, näyttelyitä, palkintoja, kunniaa ja pettymyksiä. Pian pääsee jännittämään Tieto- ja Junior Finlandian ehdokkaita, itse suurta isojen kirjailijoiden Finlandiaa - ja tuleepa sieltä johonkin väliin vielä lastenkulttuurin valtionpalkinnotkin.

Näyttää siltä, että siellä täällä on tartuttu veikkaukseen ja muodostettu erilaisia varjoraateja. Itsekin aikoinaan sorruin samaan muottiin, mutta sentään lasten kanssa. Juonsimme aikoinaan Raili Mikkasen kanssa televisiossa lasten varjoraatia. Tulokset olivat toisaalta odotettuja, toisaalta mukaan pääsi melkoisia yllätyksiä.

Mutta näin taitaa olla myös aikuisraadeissa. Varjolistojen tekeminen tuntuu nyt jotenkin turhalta, koska kolmenkin esiraadin jäsenen keskuudessa mennään varmasti läpi kunnolla koko tarjolle saatu kavalkadi, tehdään äänestyksiä, mietitään, asetellaan ja sovitellaan. Ja tullaan ihan hyvään, yhteen kokonaisuuteen. Pakko kai näin on todeta, kun on itse sen rumban kerran jo käynyt läpi. Samalla se on varmasti raadin jäsenille merkittävän hieno mahdollisuus nähdä kerralla kokonainen vuodenmittainen kirjapino. Mielenkiintoisinta oikeastaan näin journalistin kannalta on tutustua raadin peruskartoitukseen ja mielipiteisiin vuoden trendeistä ja tasosta. Joka vuosi nimittäin ei tätä hienoa mahdollisuutta nostaa lasten- ja nuortenkirjallisuus kunnolla esille ei todellakaan ole - se kannattaa käyttää häikäilemättä hyväkseen.

Kissat naukuvat kovimmin

Koska juuri satun pläräilemään kuva- ja runokirjojen kasoja, voi silti noukkia esiin joitakuita tarinoita, jotka ovat ilahduttaneet. Totesin, miten kissa on nyt löylyttänyt koirat runoissa - tämän vuoden runon grand old lady Kirsi Kunnas on saanut juhlajulkaisuksi mm. Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät (no, onhan siellä muutama koira), on Riimikissa kikattaa (Tammi 2013) ja Kissa kissa kissa (Lasten Keskus 2013). Mietiskelin, miten jonkun kuvittajan piirrostyyli omimmillaan on toisaalta hieno ja erottava merkki, mutta miten se sitten taas voi helposti viedä mielikuvat ihan toisaalle. Kun sain ensin käsiini Tiina Nopolan Siirin ja kadonneen tähden (Tammi 2014) niin huvituin Mervi Lindmanin naperotyylistä ja hauskoista tilannevalinnoista. Seuraavan kirjan

kohdalla aloin ihmetellä Nopolan hurjaa luomisvauhtia, kunnes huomasin kysymyksessä olevan uuden yrittäjän Teija Rekolan Eetun ja nokkelat neropatit (WSOY 2014). Mervi Lindmanin hahmot vain erehdyttivät samankaltaisuudellaan. Lapsia samannäköisyys ei taida haitata, kunhan tarina on vain kunnollinen. Mervi Lindman näyttää saaneen töitä Ruotsin puoleltakin, niin että nämä naperot ovat voittoisalla tiellä kohti kuuluisuutta.

Sekä minulle että lapsilukijoille meni kuitenkin erittäin hyvin perille uuden tekijän Ninka Reitun Messi ja mysteeri -sarja ja sen uusin, Käpälät kohti seikkailua (Otava 2014). Siinä on omanlaisensa pulskahtava piirrostyyli, mihin ympätään mainiosti jotain Tatun ja Patun rakennepiirustuksista ja hulvattomasta vauhdista, mutta myös jännittäviä perspektiivin vaihtoja, pientä pelottavuutta, jännitystä - joka ratkeaa helpottavan myönteisellä tavalla. Ninka Reittu vaihtelee myös tyylissään taitavasti sarjakuvamaista tilanteen kehittelyä, upeita laaksojen ja vuorenhuippujen aaltoilua. Eikä hassumpi idea lasten mielestä ollut lainkaan kutsua apuun kiperässä tilanteessa Batman-Mysteerisankari. Osittain menevän kokonaisuuden onnistumiseen vaikuttaa myös Ninka Reitun varma ote kokonaisuudesta: kun kuvittaja myös tekstittää kirjansa, jompikumpi osa voi jäädä lapsipuolen asemaan. Nyt ei niin tapahdu, vaan saumat pitävät.

Toinen mainio tuttavuus on suomenruotsalaiselta puolelta eli Lena Frölander-Ulfin Totta toinen puoli (Schildts&Söderström 2014) - taattu suomennos Ilpo Tiihosen. Kuvitus on hyvin animaatioelokuvan sävyistä - väliin ihan odottaa, että Gunnar-eno alias nukketeatterinjohtaja Arkan Zuppe alkaa tanssia Songs of the Berlurenstad Cabaret -jazzlevyn säestämänä. Hiukan hankalampaa oli selittää, lapsille mitä on teatterin kellarissa myytävä kotitekoinen kiljukalja. "Se johtaja varmaan kiljuu ja juo kotikaljaa" oli minusta ihan oikeaan osunut kuulijan analyysi.

Tämäkin on mainio sukupolvien välistä "kuilua" kaventava riemukas kuvakirja kaikille, joilla on kovin ryppyinen täti tai setä. Toki mukana on paljon ns. aikuisviihdettä, mutta tämän kirjanhan välittää aikuinen omalla tavallaan. Ja voihan samaan kaavaan innostua kertomaan myös oman isänsä tai isoisänsä salaisista seikkailuista. Kirjassani Mustan vihon salaisuus väitän muun muassa, että isoisäni oli ollut töissä sirkuksessa elävänä kuulana. Se taas oli melkein totta.

Sukupolviromaanien joukosta kuulin, miten Repun salaisuutta (Lasten Keskus 2014) koettiin niin, että ensin 8-vuotias luki 20-lukua koskevan osuuden (pojan ensiaskeleet koulussa ja kalastajana), sitten äiti puolestaan 40-luvun osuuden ja nykyajan koulua käytiin sitten yhdessä. Hyvän kirjan tuntomerkkeihin kuuluukin ehdottomasti tuo monelle avautuva kohderyhmitys. Toisaalta en ole ollut kovin innostunut taas aikuisista kertovista ns. lasten kuvakirjoista kuten sinänsä upeasta Ilmo Launiksen kuvittamasta Annika Eräpuron Myrskykirjasta (Karisto 2014) tai Satu Kettusen Otso Aarnisen salaperäisestä seikkailusta (Tammi 2014). Miksi kertoa miehestä joka ei saanut unta ja meni puuceehen pissalle ja lennähti maailmalle, kun sankarina olisi voinut olla pieni urhea poika tai tyttö? No, tarinan kestää välittää lapsille, koska Launiksen kuvat ovat niin mukaansatempaavia, mutta Satu Kettusen kuvat ja tarina eivät oikein saa samanlaista draivia aikaan, ja lapset tuntuivat pitkästyvän - ehkäpä se johtui sentään kertojavälittäjän lievästä kyllästymisestä?

Pankaapa muuten muistiin Anneli Kannon Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä (Karisto 2014). Kuvittajana on minulle uusi nimi Kaisa Rekinen, jolle toivotan lisää töitä. Värimaailma on mukava, hahmot humoristisia ja kekseliäitä - hiukan tuli aluksi mieleen yksi suosikeistani eli Hannu Hirvosen krokotiili-kirjojen kuvittaja Pia Sakki. Anneli Kanto näyttää kyntensä mainioilla aakkosloruilla - jopa vaikea C saa aivan ajankohtaisen ja lapsillekin tutun taustan:"Kuoriainen Coloradon/hotki Lopen pottusadon./Syytettynä tästä/yritteli pälkähästä:/"En ollut min. Syy on madon!". Nonsensen kuvioita näkyy monessa nimistössä - jopa Espoo saa oman Ekonomi-etanansa ja kesäpaikkani Sammatissa litisee sammakon lammikko.

Nämä eivät ole varjokirjoja, mutta kelpo kohteita mille vain hymistykselle. Arkistostani löysin muuten Pekka Tarkan jyrähdyksen (HS 4.10.1981) Palkintojen inflaatio. "Palkittu nuortenkirjailija Hellevi Salminen sanoi televisiouutisissa, että nuoret eivät lue nuortenkirjoja, vaikka kotimaisen tuotannon taso on korkea. Yhdeksi syypääksi hän sanoi koulun: oppilaat opetetaan jo lukiossa harrastamaan aikuisten kirjailijoita kuten Albert Camusia. 

Niinpä niin. Minusta on kyllä hyvä, että ihmiset oppivat jo varhain lukemaan mahdollisimman täyttä tekstiä, eli kehittymään niin pitkälle, että eivät enää tarvitse heille erityisesti sovitettua tavaraa." Tarkka kirjaa alalla annettavat palkinnot 14 kappaletta kunniakirjat mukaan laskien, eikä mukana edes ole vielä tuota Finlandia Junioria.

Tasapuolisuuden nimissä Tarkka esittelee myös aikuisten kirjojen palkintojen inflaation, joista taitaa vain Maila Talvio -palkinto olla sammunut kokonaan. "Mutta joskus tuntuu siltä, että palkittavia ei riittäisi joka vuodeksi.""Minusta kuitenkin tuntuu, että noin tasapuolinen lautakunta sissittelee pelokkaasti nurkissa eikä osaa tehdä päätöksiä. Palkintojen pitäisi olla sellaisia, että vain todella hyvät niihin yltävät. Epädemokraattinen, elitistinen palkinto voi olla tuloksekasta kirjallisuuspolitiikkaa."

Junior- ja Tieto-Finlandiass taitaa tänä vuonna olla muuten maksimi ehdokkaita eli kuusi kappaletta. Saapa nähdä miten ne jakautuvat moninaisten lajien kesken. Minusta nimittäin vuosi 2014 ei ollut järin  jännittävä, mutta palkittavia sieltä löytyy aivan varmasti tarpeeksi.

Kultaa suomalaiselle historialle

Yksi palkinto muuten on jäänyt medialta ihan ohi, joten on kiva kertoa siitä tässä blogissa, varsinkin kun on kysymys Frankfurtin kirjamessuista ja suomalaisesta hymistelystä. Editan yläkoulun oppimateriaali Memo 8 Historia palkittiin Best European Learning Materials Awards  2014 -kultamitalilla yli 12-vuotiaille suunnattujen oppimateriaalien sarjassa. Palkinto luovutettiin siis messuilla oppimateriaalikustantajien Education Forumilla. Sarjaan muuten kuuluu hyvin modernisti oppikirjan lisäksi tietysti tehtäväkirja, mutta myös digitaalinen tehtäväaineisto, äänikirja ja digitaalinen opettajan aineisto. Tekijöinä ovat Jussi Hanska, Kimmo Jakonen, Juhapekka Rikala ja Anu Waltari. Nyt kun opetushallitus on julkistanut oman Pilvi-jakelukonseptinsa, niin on toisaalta hyvä huomata, että suomalainen peruspaketti niittää huomiota. Ehkäpä palkinnosta on oltu niin hiljaa, koska se ei tullutkaan ns. traditionaalisen merkittävien kustannustalojen puolelle?

Kirjamessu-uutiset ja Herra Hakkarainen

Helsingin kirjamessuista voi tulla friikille uuvuttava kokemus - neljä päivää putkeen torstaista sunnuntaihin Helsingin messukeskuksen kuhisevilla käytävillä. Onneksi ei kuitenkaan joka hetki: torstaina oli hyvinkin tilaa lastenteltan luona ja nuorten Louhi-lavalla istumapaikkoja oli niin suppeasti, ettei ruuhkaa päässyt syntymään. Sunnuntaina oli tilaa lorvia kiireettömämmin. Pressihuonekin oli tyhjä kuin hauta, ja kahvia riitti kaikille.

Palaute olikin sekä että. Lastenteltan paikka oli paljon parempi kuin viime vuoden hallin takaosa, mutta telttaan ei näköjään ollut tarkoituskaan päästää aikuisia. He saivat kuikuilla ulkopuolella tuijottamassa rei'istä sisään. Kallion ilmaisutaidon lukiolaisten vetämän Louhi-lavan ohjelmisto taas veti ketä veti, mutta taustalla seiniin maalauksiaan suihkuttavien taiteilijoiden suihkepullojen hajumaailma sai toisenlaisiin parfyymeihin tottuneet poistumaan. Ehkä myös sittenkin traditionaaliset kysymyksenasettelut kirjailijoille? Polttavimmat aiheet liikkuivat bodauksen, matkustamisen, menestyksen, parisuhteiden eli romantiikan parissa. Olisipa ollut hienoa, jos lukiolaiset olisivat keksineet ottaa käsittelyyn nyt poissaolollaan messuilla loistaneen Books Northin Puiden tarinoita 1-2 - juuri kalliolaisillekin sopivat monimieliset sadut!

Ehkäpä myös urheat kirjailijat vaivaantuivat huomatessaan kuinka nopeasti puoli tuntia kului - otetaan alusta lopusta vähän pois, niin kiirettä pitää jos haluaa puhua oleellisia asioita eikä vain raapaista hauskasti pintaa. Mauri Kunnas hallitsee aika hyvin tällaisen small talkin: hän kertoi työmetodinsa olevan enimmäkseen nukkumista ja vastaili nurkumatta toimittajan ennustettaviin raapaisuihin. Toki esiteltävänä oli kaikkien unissakulkijoiden esikuva, Herra Hakkarainen.  Jos joutuu vertaamaan haastattelijoita, täytyy antaa tunnustus suomenruotsalaiselle puolelle. Esimerkiksi Jörn Donner joutui oikeasti miettimään romaaninsa nimistömaailmaa ja ratkaisuja. Haastattelija antoi myös ovelasti Jörkalle mahdollisuuden sarkasmiin ja poliittiseen vedätykseen: kansanedustaja aikoo vetää lärvit huhtikuussa ja paneutua sitten tositoimiin uuden käsikirjoituksen kera. Mukavasti myös ennen Jörn Donnerin esiintymistä kerrottiin Donnerin sukua käsittelevän kirjan sisällöstä - syntyi kiva historiallinen jatkumo.

Faktaa vai fiktiota palkinnoille

Takauma-lavalla huseerasi Suomen kirjailijaliitto. En päässyt tarkistamaan kuntoa kuin sunnuntaina, kun Kaari Utrio, Tiina Raevaara ja Tuula-Liina Varis puhuivat vaihtuuko fakta fiktioon ja miten. Tuon keskustelun perusteella kaikki olisi hyvin - mitä nyt taas huomattiin, että vauhtiin päästyä piti lopettaa.  Joka tapauksessa aiheita ja pohdintaa tuli kirjattua mieleen. Mikä oli mahdollista kirjan käsittelemänä aikana? Miten aiheet vuotavat tiedosta tarinaksi? Myös fantasia tarvitsee faktaa. Tiedon hankinnasta saa valtavan määrän palapelin palasia - mihin lähtee tietoa viemään? Ja todella - liikuttavan yksimielisiä keskustelijat olivat siitä, miten tiedonhankintaan ei saa upota. Jossain välissä on pakko panna poikki ja alkaa varsinainen kirjoittaminen. Olisi ollut mukava kysäistä, olisiko heistä faktio terminä mahdollinen?

Kirjoittamisen tuloksista sitten palkitaan - joko ihan shekillä tai lukijoiden suosiolla. Kirjamessut ovat olleet hyvä julkinen tila erilaisten saavutusten esiinnostamiseen. Suomen tietokirjailijat ry jakoi tietokirjailijapalkintonsa, Suomen kirjailijaliitto Erkki Tuomiojalle ansaitusti uuden Kirjailija kiittää -maininnan, Suomen messut taas Rakkaudesta kirjaan-tunnustuksensa sarjakuvaneuvos Heikki Kaukorannalle, joka oli mm. perustamassa Suomen sarjakuvaseuraa 1971 (olin siellä minäkin) ja pari lastenkirjoihin liittyvää nostoa.

Niistä ensimmäinen oli Kirjakauppaliiton Lasten kirjapöllö, joka siis jaetaan vähintään viisi vuotta aikaisemmin ilmestyneelle lasten/nuorten runolle, romaanille tai tietokirjalle. Nyt oli vuorossa Ansu Kivekkään nuortendekkari Päin Porkkalaa (Tammi 2008), koulukiusatun Emman ja hiukkasen dementoituneen naapurin Ester-tädin aarrejahdista Porkkalan takamailla. Voi vain sanoa, että valinta oli varsin osuvainen. Muistan, että arvioidessani kirjaa olin ihastunut hyvään draiviin, rujonpuoleiseen huumoriin - virolaisen kulkurikoiran omalaatuiset mietteet tai moottoripyöräjengin katteeton uhoaminen - sekä mainioon sananmukaisesti räjähtäneeseen loppuselvitykseen.

Palkinnon esittelivät Kallion ilmaisutaidon lukion edustajat marssittaen estraadille kirjan päähenkilöt, joita haastateltiin nykytilanteesta. Ratkaisusta voi olla montaa mieltä (ja mikrofonien kuuluvuudesta), mutta varhaiskasvatuksen erityisopettajana Ansu Kivekäs (s. 1964) selvisi tilanteesta. Olihan palkinnon tunnuslauseena "Hyvä kirja elää!"

Karisto käytti messuja hyväkseen julkistaen "Perhe on paras"-kirjoituskilpailun tulokset. Diktaattorina toimi kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelä, jonka pohdinnoista saattoi aistia yleensäkin erilaisten raatien jäsenten ongelmanasetteluja:"Yritin löytää kirjoittajan persoonallisen äänen. Missä se kuuluu ja kaikuu. Kielessä? Tapahtumien, ihmisten ja asioiden kuvaamisessa? Ajattelin kirjastoon tulevaa lasta, joka haluaa kivaa luettavaa tai kahdeksanvuotiasta, joka avaa synttärilahjapakettia ja löytää kääreestä kirjan." No, sieltä tuli tässä tapauksessa esiin uuden tekijän, Maria Kuutin, esikoinen Anna ja Elvis kylpylässä. Kilpailussa etsittiin elämänmakuisia, 8-12-vuotiaille tarkoitettuja tarinoita, kommelluksia, iloja ja suruja, jännitystä ja huulenheittoa. 

Maria Kuutti on äidinkielenopettaja Kangasniemellä, niin että ainakin siellä on taattu lukijakunta. Annan ja Elviksen seikkailu täytyy tarkistaa vielä myöhemmin - itse raami, kylpyläloma Imatralla on aika tutuntuntuinen. Seuraavaa osaakin jo lupaillaan, ja silloin Anna ja Elvis ovat mummolassa.

Mikä parasta kirjamessuilla?

Kävijämäärähän ei tainnut nousta tavoiteltuun eli jäätiin alle 80 000. Kaksi tuttua keskisuurta kustantajaa olivat erittäin tyytyväisiä ostoryntäyksiin - molemmat myivät lähinnä lastenkirjallisuutta. Toisaalta moni tuttu mainitsi jättävänsä kirjatuoksinan pienimpään mahdolliseen ja keskittyvänsä kaikkeen muuhun: divarit, musa, ruoka ja viinit. Tuossa messukävijälaskennassa (parinsadan otannastahan saatiin näitä keskimääräisiä aikoja ja ostoksia jne) olisikin mukava miettiä, kuinka paljon merkitsivät muut messut ja esimerkiksi mainio idea tarjota koululaisille ilmaisia ja edullisia lippuja mukaan.

Mutta kun sai raivattua itselleen tilaa, niin olihan messuilla melkoinen kavalkadi tämän vuoden kirjallisuuden ilmeitä! Satuin esimerkiksi avaamaan uteliaisuuttani Maarit Tyrkön Tytön ja nauhurin (WSOY) juuri Astrid Lindgreniä käsittelevältä sivulta. Tyrkkö on ehtinyt todella moneen - Astridin haastattelun ajankohta oli lähellä Veljeni Leijonamielen ilmestymistä, merkittävä hetki "Kuulin, että uusi kirja oli tulossa. Kirjailijan oli määrä jättää se kustantajalle kesäkuun ensimmäisenä päivänä kahden kuukauden kuluttua. Utelin kirjasta ja Astrid Lindgren kertoi:'Luin eräälle hyvälle ystävälleni käsikirjoituksen alkua. Hän alkoi itkeä niin vuolaasti, että minuakin rupesi itkettämään. Tämä ystävättäreni on yli 70-vuotias entinen lastenosaston kirjastonhoitaja ja hän on lukenut kaikki maailman lastenkirjat.'" Astridin löytämisen innoittamana selasin Tyrkön kirjan esimerkillisen kattavaa nimiluetteloa ja löysin sieltä kiintoisia nimiä Ellen Niitistä Jaan Krossiin ja niin edelleen. En kuitenkaan ostanut kirjaa, koska se käsitteli enemmän muuta miestä.

Ensi kertaa messuilla oli myös postimerkkeihin erikoistunut osasto, mistä sai ilmaista neuvontaa ja arviointia. Olisin kysynyt isäni keräämästä oudosta kirjattujen kirjeiden kirjausmerkintöjen kokoelmasta 1950-luvulta, mutta tiskillä oli jonoa. Mikael Jungner näytti olevan niin sisällä jossain postimerkkitarkastelussa, että jätin vuoroni väliin. Sen sijaan katselin odottaessani Aihefilatelisti -lehteä 1/2014 ja äkkäsin jutun Tove Janssonista. Tietenkään Tovesta ei päässyt kirjamessuilla karkuun, vaikka kuinka yritti. Itse juttu oli tuollainen yleiskuvaus, mutta kuvituksena hauska valokuva Tovesta signeeraamassa Nordia 1993-näyttelyyn tehtyä Muumi-postimerkkivihkoaan 9.10.1992 vierellään Tuulikki Pietilä. Vähän harvinaisempaa kuvamateriaalia lienevät sitten Toven yhdessä äitinsä kanssa suunnittelema korusähkelomake ja Taidekorttiyhdistykselle 1941-42 tehty joulu- ja uudenvuodenkortti sotilaista metsässä joulukuusen vieressä (Kuvataide 217/10).

Tutkimuksen mukaan kirjamessujen vieraat viihtyivät keskimäärin reilut kolme tuntia. Se tuntuu aika hyvältä suoritukselta. Toisaalta messuohjelmat voisi hyvin asettaa järjestykseen senkin mukaan, kuinka nopeasti aika kuluu kuunnellessa esiintyjiä. Kaikkein hauskimmin sen taisi tehdä Suomen tietokirjailijoiden jo klassikoksi muodostunut Tietokirjaraati. Viisi tietokirjaa arvioidaan arvovaltaisen raadin toimesta. Puhetta johti armottomasti Minna Lindgren. Kahden minuutin mittaiset arviot tekivät Heikki Haapavaara, Heimo "Holle" Holopainen, Tuija Brax ja Anna-Stina Nykänen. Tunnin mittaisen tilaisuuden ongelma olikin, että aika tuntui menevän kuin siivillä ja supistuvan kuin puoleksi tunniksi...

Raadin suosikki oli muuten Liisa Keltikangas-Järvisen Maailman paras koulu? (WSOY 2014). Sehän todistaa vastaansanomattomasti, miten poikia sorsitaan arvosanoissa kouluissa olivat he miten hyviä tahansa. Kirja kuulema pitää kaikkien kasvattajien, opettajankoulutuslaitosten ja poliitikkojen lukea alusta loppuun.

Kirjamessut opettavat.

Kirjastojen endgame ja Sodankylän draivi

Paitsi Tove Janssonin juhlavuotta tapahtuu koko ajan muutakin lastenkulttuurin kentällä. Elämyksellinen lastenkirjanäyttely Helsingissä 5.11.2014-1.2.2015 Virka Galleriassa sisältää komean kuvituskokonaisuuden lisäksi kaikkea muutakin, mm. lasten tietokirjojen tekijöiden pohdiskelua ja mielenkiintoisten nuorten tietokirjojen vinkkausta. Paitsi että tietysti Tove Jansson on mukana näyttelyssä Maija Karman ja Maija-Kaarina Nenosen siivellä...

Ja miten on Lukuinto-projektin tilanne, kun varsinaisen toimintavuoden loppu häämöttää? Lukuintohan on ollut monipuolinen lukemisen edistämisprojekti, joka on koonnut yhteen erilaisia toimijoita ympäri Suomea kouluista kirjastoihin, järjestöistä tutkijoihin. Varmaan on pidetty huolta samalla hyvien toimintamallien kirjaamisesta ja jatkotoimenpiteistä. Kovin usein tärkeät aktiot ovat saattaneet jäädä vain itsensä pituisiksi ja näköisiksi rahojen loputtua.

Miten vierottaa itsensä muumeista?

Eikö Tove Janssonista pääse millään eroon? Tänä vuonna se ei taida onnistua, ja hyvä niin. Postista kolahti käsiin kuvakirja Muumiperhe talvella (kuvat Päivi Arenius, Tammi 2014)), jota ensin huokaisten ajattelin yhdeksi klooniksi lisää uupumattomaan muumitarinointiin. Mutta Tarinaa ja tekemistä -sarjan sisältö onkin viitseliäs ja nokkelakin. Katariina Heilalan mukavan selkeä teksti johdattelee pienten tehtävien myötä Pikku Myytä etsimään, tuo mukaan sarjakuvista tutun reippaan urheiluhullun Virkkusen ja niin Muumiperhe herää talven riemuihin. Hiljalleen myös Areniuksen kuvat - ja niiden hyvin janssonmainen värimaailma - tempaavat mukaansa. Lopussa on vielä pienoiskuvissa vastaukset kysymyksiin ja arvoituksiin.

Uusin Onnimanni-lehti (Lastenkirjainstituutin julkaisu) tarttuu aiheeseen mm. Sisko Ylimartimon kivalla jutulla Tovesta Lewis Carrollin Liisan kuvittajana. Carroll oli läheinen Tovelle, ja kuinka ollakaan, juuri Raben&Sjögrenillä kustannustoimittajana toiminut Astrid Lindgren houkutteli Toven Hobbitin kuvittajaksi. Bonnier sai sitten Toven tekemään uuden käännöksen kuvamaailman Liisasta. Aivan niin kauheaa ja hurjaa horroria kuin Tove olisi halunnut ruotsalaiset eivät kuitenkaan kestäneet, vaan suitsivat hurjimmat ideat: protestoinnista huolimatta "kuvituksesta tuli kesy ja ruotsalaiselle kansankodille sovelias idylli."

Mutta ehkä ei niin tiedettyä on myös tamperelaisen Lastenkirjainstituutin hieno kokoelma Tove Jansson-aiheista materiaalia. Vuonna 1989 Tove lahjoitti yksitoista laatikollista kotikirjastonsa teoksia ja tutkimuksia, lehtiä, artikkeleita, kirjeitä ja grafiikkaa. Ihailkaa vaikkapa omistuskirjoituksella varustettua Maurice Sendakin hienoa The Moon Jumpersia (1959)! Ei ihme että Tovella on instituutissa kokonainen hylly käytössään.

Syksyn lehtiä

tippuu niitäkin koko ajan poimittaviksi. Kritiikin uutisissa 3/2014 on mm. riemastuttava juttu, Maaria Ylikankaan Runouden uusista sukupolvista. Hän sai valtiolta apurahan perehtyäkseen vuodeksi runouteen. Ja Ylikankaan juttu erilaisine runouden muotojen merkitsijänä on kuin hulppea dada-riimitys itsessään - lukekaa, haluaako hän vielä kokea miten Emma Helle hajottaa runollisesti moottorisahalla pianon!

Teatteri&Tanssi+Sirkus 6/2014 ei vieläkään pääse käsiksi lastenteatteriin. Ilmoitusosastosta löytyvät ne mielenkiintoisimmat vihjeet: Unga teatern valmistelee Timo Parvela -dramatisointia Murrosikäisen käyttöohjeesta ja Teatteri Soittorasia Porvoossa tulee esittämään - kuinkas muuten - Tove Janssonin lapsuutta Olipa kerran pieni tyttö -otsikolla, tekstintekijänä mm. porvoolainen energiamummo Maijaliisa Dieckmann. No. hänellähän on tuntumaa asiaan, takana kirjat niin Aleksis Kiven tai Topeliuksen nuoruudesta.

Tyyris Tyllerössä 3/2014 Ismo Loivamaa on koostanut mukaan melkoisen paketin suomalaisen kirjaston merkityksestä - ja historiastakin. Mukana on useita eläkeiän kynnyksellä tai sen juuri ohittaneita lastenkirjaston puuhanaisia. Mervi Kosken, Katariina Ahtiaisen ja Marketta Könösen kommenteista ja analyyseistä kasvaa jännästi esiin kirjaston kivijalkamainen asema niin lasten ja nuorten kuin myös kirjailijoiden tukena. Miksei myös tietysti opettajien ja kasvattajien vierihoitajana, kuten Seija Kitulan rakkaiden kirjojen mietiskelystä selviää.Miten lukuinto syntyy, miten sitä tuetaan ja jatketaan? Samoin vähän nostalgista on miettiä, kuinka vuosikymmenien tieto, tuntuma ja tekemiset jäävät kovin nopeasti unholaan maailman muuttumisen pyörityksessä. Poleemisesti Suomen kuvalehden 34/2014 kannessa olivatkin kaikki nykyisin kirjastosta saatavat/lainattavat vehkeet, joista puuttui ehkä vain rollaattori heikkokuntoisille eläkeläisasiakkaille. Kirjaa edusti tietysti Tuntematon sotilas. Tyllerön kannessa puolestaan Pirre Vaijärven Jeppe 70-luvulta pohtii jo sarjakirjallisuuden ongelmia. Mikä olisi sopiva seuraava salaisuus...

Pääkirjoituksessa todetaan, että kirjastoilla ei taida olla omia tehokkaita lobbareitaan, ei koko maan kattavaa tiedotusstrategiaa, ei hyvien lukemistulosten yhteistä lainaustiskiä. Mistä saadaan tarpeeksi pätikkää Kirjastoseuralle tehostamaan tiedotusta? Kirjasto on edelleen tämän maan suosituin käyttöliittymä ja edullisen tiedon ja viihteen kanava. Jos poliitikot eivät osaa pitää asiaa kunnossa, kansanliike oikokoon raamit kuntoon. Ehkä kirjastojenkin on kuitenkin syytä katsoa itseään peiliin: ken on maassa kaunehin ja millä tavalla, millä tavoitteilla?

Kirjastokirjat ja muita sisustuselementtejä

Tapiolan kirjastossa on kirjailijan työtila otettu näppärästi mielenkiintoiseksi sisustuselementiksi. Tauno Yliruusin pöytä tilpehööreineen pysäyttää monia tarkastelemaan ja aprikoimaan. Omia kirjailijoita alueelta riittää, joten idea on kätevästi vaihdettavissa. Tapiolassa myös seinävaatteista ja palautusautomaatin plekseistä voi lukea paikallisten kirjailijoiden runoja! 

Kirjasto on neliö, jonka keskus on pöytä, laulaa M.A.Numminen ep-lyvyllä Pynnisen perintö. Sisustuselementteinä kirjahyllyt ja kirjojen selät ovat tietysti piristävä ja omistajastaan paljon kertova kokonaisuus. Muistelenpa, että nykyisessä reality-tunne itsesi-testaa-maailmassa oli sellainenkin osio kuin ota joka kymmenes kirja hyllystäsi niin kerron millainen olet. Huh huh. Taitaapa pikemminkin kertoa, mitä lähiaikoina on ajatellut yrittävänsä lukea: Elina Rouhiainen Susiraja 3, Markku Karpion Selviytymispeli, Elisabeth Ahon Tanssii Emman kanssa, Leena Laulajainen Hopeasarvinen poro, Maria Turtschaninoffin Maresi... Millainen siis olen?

Kirjastot ovat esillä myös monenmoisissa kirjoissa. Henkilökohtaisesti koskettavin elämys oli varmaankin Haruki Murakawin Kafka rannalla, missä kirjasto loppujen lopuksi vertautui itse elämään. Ei voi tienkään unohtaa myöskään Walter Moersia ja esimerkiksi Uinuvien kirjojen labyrinttiä (Otava 2014), valtavaa kirjan merkityksien ilotulitusta. Ehkä vähän tuntemattomampi sarja on sitten Jylhäkoskeen sijoittuva Karo Hämäläisen ja Tapani Baggen maailma. Tammen jonkinlaiseen oppituki-ideaan liittyvissä kirjoissa mm. konkreettisesti kiristetään kirjastolla. Konstaapeli Mutanen ja kadonneen kirjaston arvoituksessa (Tammi 2011) taikuri tekee hämäyksiään ja kirjaston saa takaisin sadallatuhannella eurolla. Taustalla häärii myös erittäin epäluotettava kaupunginjohtaja...

Jos kirjasto katoaa, koska paikalliset poliitikot eivät saa aikaan lunastussummaa, edessä on jalkautuminen - tai oikeastaan kai pitäisi sanoa pyöräytyminen. Tapiolassa tämäkin tehtiin ensimmäisenä, niin että oireellista kyllä jopa Eestistä tultiin hakemaan kokemuksia ja know how -taustoja. Erikoisvalmisteiset pyörät kätkevät sisäänsä hyvät tilat kirjoille. Lanseeraus muuten tehtiin torilla, missä riitti väkeä tungokseen asti. Kirjastopyörät ovatkin mainio väline osallistua erilaisiin katutapahtumiin, toriaktioihin ja messuihin. Ehkäpä myös puolueiden äänestystelttojen liepeille sopivin iskulausebanderollein?

Muuten - viime vuoden kirjastokehittäjän palkinto meni Toenperän kirjastoille (Joroinen, Juva ja Rantasalmi) sekä Sompion kirjastolle (Pelkosenniemi, Savukoski ja Sodankylä). Jälkimmäinen on sekin hieno osoitus pienten yksiköiden hynttyiden mainiosta yhteenlyttäytymisestä. "Runokirjakahvilaa, tarinatupia, sanataidepajoja, senioreiden lukupiiriä, itsepalvelukokoustilaa, kirjojen julkistamistilaisuuksia, satutunteja, käsityökerhoa, kauhukammaria, Lukuintoa, luentoja, nukketeatteria, konsertteja, itsepalvelulehtisalia ja runopiiriä. Lapsille, perheille, saamenkielisille, nuorille, ikääntyneille ja erityisryhmille löytyy tapahtumia. Tämä kirjasto levittää hyvinvointia aivan konkreettisesti: kirjastoauton matkassa sivukylille kulkevat niin kirjallisuus kuin lääkkeetkin."

Rakkaudesta kirjoihin. Ripaus hullua luovuutta.

Muumit Rivieralla ja kirjeitä Frankfurtista

Mikä viikonloppu!

Ensin meitä hemmoteltiin perjantaina uudella muumien animaatioelokuvalla ja sen maailmanensi-illalla, kaupan päälle vielä Tove Janssonin kirjekokoelmalla sekä filmistä raakattu kuvakirja. Lauantaina ympäri Suomea vietettiin Sadun päivää paraateineen. Sunnuntaina kai sitten voidaankin levätä kaikesta tästä hauskasta ja miettiä mitä jäi käteen - kun vielä Suomi teemamaana -frankfurtilainen messuhulina päättyy.

Ainakaan lounasaikaan sijoittunut Muumit Rivieralla -ensiesitys ei houkutellut kuin kourallisen lapsiyleisöä kasvattajineen katsomoon. Yleisö oli varsin sivistynyttä, enpä päässyt laskemaan kuin pari naurunpyrskähdystä. Toinen kuului, kun muumiperhe muutti loistohotellissa asumaan valtavaan sänkyyn - muualla oli liian hienoa - ja toinen, kun pikku Myy pääsi käyttämään hampaitaan. Ai niin, kyllä hihitystä tunnistin myös, kun Niiskuneiti yritti maalata itselleen suloiset pusuhuulet!

Muumit Rivieralla tuotti tällaiselle muumifanille päänsärkyäkin. Toisaalta toivoi tietenkin, että animaatio räjäyttäisi pankin ja toisi kunniaa tekijöilleen muumifilosofian taitavana tulkitsijana. No, elokuva on kait myyty jo ympäri maailmaa, mutta...

Rustasin muistilehtiööni ranskalaisia viivoja. Alussa oudon hailakat värit? Pikku Myy ylimääräinen lisäke, onko perusteltua? Merirosvoseikkailu alussa irrallinen. Meri ja purjehdus mukavan hurjia. 

Ja niin edelleen.

Sarjakuvan asiantuntijat varmaan vielä jollakin foorumilla mietiskelevät strippien ja elokuvan yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Familjen lever högt perustuu Toven ja hänen äitinsä Rivieran vierailuun, ja äkkisältään hahmot ja osin tapahtumat perustuvatkin säntillisesti sarjakuvan hahmoihin - alunperin suoraan englanniksi tehtynä. Minusta pikku Myyn mukaanotto ylimääräisenä hahmona on kekseliäs, mutta lopultakin hänen roolinsa jää pitkälti vain purevaksi - totuuden suorasukaisena tulkkina vähäisemmäksi. Muumi-sarjakuvissahan Pikku Myy ilmestyy mukaan Talonrakennus-kokonaisuudessa, kun Mymmelin äiti saapuu 17 uuden lapsen kanssa asumaan Muumitalossa. "Pienuuttani minä kompensoinkin ilkeydellä." pikku Myy ilmoittaa rouva Vilijonkalle. Ja Muumipappakin saa osansa löydettyään tyttösen sängystään: "Minä olen pikku Myy! Puren, koska se on mukavaa!" "Johtuu varmaan siitä vapaasta kasvatuksesta.", arvelee Muumipappa.

Elokuvassa mukaantulo on loogisoitu merirosvolaivan haaksirikolla - laivasta pelastuu pikku Myykin, joka piiloutuu muumiperheen veneeseen ja matkalle kohti tarunomaista Rivieran rannikkoa. Merirosvoista ei alun jälkeen nähdä häivähdystäkään. Koko episodi muuten saa muistelemaan tyyppeineen Egnerin kolmea iloista rosvoa...

Muistutettakoon, että vuonna 2010 tuli mainio Maria Lindbergin nukketietokoneanimaatio Muumi ja punainen pyrstötähti. Suomalaisessa versiossa ääninä olivat mm. Tapani Perttu ja Elsa Sainio, muissa mm. Max von Sydow ja Mads Mickelsen. Riviera -elokuvassa musiikissa valloittavinta olivat jazzahtavat osat (Lassy) - Pyrstötähdessä The Comet Song oli itsensä Björkin käsialaa!

Mitä jää uupumaan?

Kuvakirjassa Muumit Rivieralla (WSOY 2014) ei siinäkään ole häivähdystäkään merirosvoista, vaan aloitetaan suoraan idyllistä: "Muumitalon puutarhassa vietetään kodikkaan rauhallista ja tunnelmallista iltahetkeä." Kirjassa piirrosjälki on väliin oudon vimeistelemätöntä. Mietinpä, miten tässä toimii kirjan ja elokuvan suhde eli tämä vanha kysymys, kumpi ensin? 

Nyt ilman muuta kirja, jos pakko on. Siitä saa selkoistetun juonikuvion, jota elokuva sitten pystyy jonkin verran lihottamaan. Kovin paljon sekään ei paneudu hienosäätöihin. Toki Muumipapan omahyväinen omiin sankaritekoihin uppoutuminen tulee esille, toki hiukan Muumimamman psykologinen silmä luksuselämän vaaroista, jonkin verran Muumipeikon ja Niiskuneidin suhteen ongelmat. Satiiri taiteilijaelämästä, rahan vaikutuksesta naisten shoppailuun on mukana, mutta sittenkin alkuperäisen sarjakuvan ruutujen tehokkuus himmenee Rivieran rannikon auringon keltaiseen utuun.

Muuten, jäin ihastelemaan erästä ratkaisua elokuvassa. Kun poliisit lopussa jahtaavat (Chaplinin poliisit?) Muumipappaa pormestarin patsaan turmelemisestä, muumiperhe pelastuu päästämällä irti säkistä riiviöt. Nämä pienet mustat otukset alkavat kiljua hävyttömyyksiä joka puolelle, ja niinpä poliisit ja muutkin rivieralaiset ovat pian tukkanuottasilla. Olisiko tämän idean lähtökohta Taikurin hatussa? Siinähän vieraskieliset sanaotukset ryömivät lattialle herättämään epäjärjestystä! 

Boel Westinin ja Helen Svenssonin toimittama Kirjeitä Tove Janssonilta (Schildts&Söderström 2014) on valikoima kohteinaan perhe, Elisabeth Wolff, Eva Konikoff, Atos Wirtanen, Vivica Bandler, Tuulikki Pietilä, erikseen äiti Signe, kääntäjä Maya Vanni ja kustantaja Åke Runnquist. Tove oli todella uupumaton kirjeiden kirjoittaja (tämähän näkyy kirjoissakin: muistakaa Nuuskamuikkusen kevätkirje muumitalon salongin lipastolla). Jos Tove sai parhaimpina aikoinaan muun muassa ihailijoiltaan parituhatta kirjettä vuosittain ja vastasi kaikkiin, kirjetulva paisuu melkoisiin mittoihin - kenties sillä pääsisi Guinnessin ennätysten kirjaankin.

 Kokonaisuus on maltillisesti jaoteltu sekä vuosittain että myös varustettu selventävillä osviitoilla. Hyvä näin, vaikka luulisin kirjan kiinnostavan erityisemmin nimenomaan Toven uraan ja elämään uppoutuneita entusiasteja. Silti kirjeistä paljastuu hyvin läheltä, riipaisevastikin, Toven ajatuksia, tuntemuksia, haaveita ja päämääriä. Osa kirjeistä on toki jo hyödynnetty erilaisissa tutkimuksissa, mutta niiden lukeminen kokonaisina, aikaan ja henkilöihin sidottuina, antaa intiimimmän ja vaikuttavamman tunteen läsnäolosta. Henkilökohtaisesti tämän kirjan läpikäynti oli vaikuttava kokemus, aivan kuin Tove Jansson olisi uudelleen tullut kirjojensa ja kuvitustensa kanssa viereen.

Muumilaaksosta Frankfurtiin

Sadun päivä lauantaina sai ainakin Helsingissä nauttia myös siedettävästä säästä. Jopa poliisisedät valvoivat ystävällisesti kulkuetta keskikaupungilta Annantaloon jatkamaan juhlintaa. Olikohan kulkueessa mukana Muumiperheen jäseniäkin? Ainakin satu oli kirvoittanut prinsessoja ja muita traditionaalisen vaikuttavia teemoja mukaan. Hienoa oli myös huomata, että leikkimieli saa aikuisemmatkin mukaan hullutteluun. Annantalo oli muuten mainio paikka loppupisteeksi. Siellä oli sopivasti animaatiota ja askartelua, Sadun päivän kahvilameininkiä ja vanhoja kunnon tarinankertojia Maikki Harjanteesta Camilla Mickwitziin esillä kuvillaan. Ohjelma ympäri Suomea näytti keskittyvän kirjastoihin ja teattereihin. Tämä on ymmärrettävää - Sadun päivän ideahan taisi lähteä lastenteatterin puolelta, ainakin nukketeatteri Hevosenkengän puuhaihmisiltä. Nyt mainion iskulauseen "Satua liikkeellä" -idean on hahmottanut Sari Airola.

Useimmiten kirjastoissa vannottiin traditionaalisen sadunkerronnan nimiin, mutta esimerkiksi Vaasassa kirjastossa jäi mieleen vähän erilainen meininki. Siellä seikkailtiin kirjastossa tarinoiden perässä. Ilmeisesti vinkkiä oli otettu Marja-Leena Mäkelän monista oivista kirjavinkkausideoista ja malleista.

Frankfurt, niin. Ennen Helsingin kirjamessuja suomalaisen kustannusmaailman starat pääsivät tositoimiin saksalaiseen kirjamaailmaan - sekä myymään että ostamaan. Ehkä enemmän ostamaan, mutta olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta kustannussopimusta saatiin aikaan näillä satsauksilla saksalaiselle kielialueelle. Sellaisia lukuja on mainittu kuin jo 130 käännettyä kirjaa, 60 kirjailijaa messuilla (joilta siis on tullut saksaksi jotain), 200 messuihin liittyvää tapahtumaa ja neljä miljoonaa euroa teemavuoden rahoitukseen, puolet yksityisiltä lahjoittajilta. Taitaa kuitenkin olla niin, että kunnon myyntilukuihin niinkin valtavassa maassa kuin Saksa ei oikein kukaan ole yltänyt? Jos Suomessa voi olla erittäin tyytyväinen viidentuhannen kirjan myyntiin, niin miten Saksassa?

Eräs erinomainen idea oli mielestäni rakentaa oma messuosasto suomalaiselle koulumateriaalille. Yhteisosasto 4.2. valtavassa hallissa nimittäin ei esittele/myy oppimateriaaleja vaan myös koulujärjestelmää. Helsingin Sanomien haastattelussa (12.10.2014) professori Pasi Sahlberg kuitenkin toteaa, että Suomen Pisa-menestyksen hohto on himmenemässä. Hänen mielestään peruskoulun opetussuunnitelman uudistaminen on menossa pieleen:"Se on Titanicin kansituolien järjestämistä uudella tavalla, vaikka nähdään että jäävuori on tulossa vastaan. Koko laivan kurssi pitäisi muuttaa." Suomessa opettajat ja rehtorit ovat pystyviä, mutta peruskoulusta ja toisen asteen tavoitteista ei ole olemassa yhteistä kansallista näkemystä, Sahlberg tykittää. Sitä ei johda kukaan. Hän mittaisi koulun onnistumista sillä, kuinka moni 16-vuotias sanoo koulun auttaneen keksimään, mitä tämä haluaa tehdä.

Miten tuntuukaan siltä, että koulun uudistuksessa on samoja titanicmaisia piirteitä kuin suomalaisessa talousuudistuksessa?