Louhet, Nopolat, Kunnakset

Parityöskentelyn rajoja

Erään toisen työn yhteydessä jouduin miettimään kirjojen valmistumiseen liittyviä työpari-ulottuvuuksia. Liekö niitä edes kovin paljon tutkittu? Tarkoitan nyt esimerkiksi kirjoittaja-kuvittajaa, kirjoittajakaksikkoa, kirjojen kanssa puuhastelevia aviopareja, äiti-tytär-suhdetta ja niin edelleen.

Miten kemiat pelaavat yhteen, kuka oikeastaan loppujen lopuksi valitsee kuvittajan, miksi kuvittajaa vaihdetaan kesken kaiken, millainen työnjako ja niin edelleen.

Esimerkkejä ei ole vaikea löytää: on Sinikka ja Tiina Nopolaa – ja heidän sarjoissaan vaihtuneita hahmojen tekijöitä Markus Majaluomasta Salla Savolaiseen, on Aino Havukaista ja Sami Toivosta, Mauri ja Tarja os. Junnila Kunnasta tyttärineen, Timo Parvelaa pitkäaikaisen kuvittajansa Virpi Talvitien kera, Tuula Korolaista ja Riitta Tulustoa materiaalin keruussa ja työstämisessä, Jukka Parkkista tyttärineen. Hieno kokonainen tietokirjasarja on vaikkapa Kukkulan kortteli ja Leena Lumpeen sekä Maija Larmolan yhteistyö. Eikä unohdeta Kristiina  ja Aino Louhea!

Tietokirjan todellisuus?

Samalla tulee fundeerattua, millä tavalla eroavat jos eroavat tietokirjojen kuvitukset mielikuvituksen riennosta? Otetaan kaksi esimerkkiä. Riikka Jäntti on kuvittanut Lauri Jäntin palkinnon arvoisesti Markku Löytösen historialliset löytöretkeilijäkirjat, joissa tietokuvituksella on tärkeä asemansa. Tekijöiden kertoman mukaan kokonaisuuden suunnittelu on tärkeimpiä kohtia – samalla tietokuvien taustoitus ja tarkistukset vievät paljon aikaa. Miten isot ja pienemmät kuvat vaihtelevat? Miten kuvatekstit lisäävät tietoa? Tekstiblokkien sijoittelu? Tiivistä yhteistyötä ja pohdintaa. Riikka Jäntillä on vertailtavaksi sitten omia eläinmaailmaan sijoittuvia satuseikkailuja.

Marjatta Levanto taas on tehnyt useimmissa kirjoissaan yhteistyötä Julia Vuoren kanssa, jolla päällisin puolin näyttää olevan täysin vapaat ja mielikuvituksen siivittämät pensselit kommentoida Levannon tekstiä. 

Kommentoinnista toki on kysymys, mutta jännittävästi kirjantekijäparin kokonaisuudesta tulee itsenäistäkin vuoropuhelua. Eerossa (1994) Vuori on jopa tehnyt koko kuvituksen sarjakuvamaisesti eläinhahmojaan käyttäen, kun taas Levanto puhuu Järnefeltin suulla ja miettii taiteentekemisen edellytyksiä, tuskaa ja onnistumisia. Vasta lopussa paljastuu öljymaalaus Raatajat rahanalaiset. Nykytaide suurinpiirtein (1998) on sekin taideteosten, pohtivien tekstien ja Julia Vuoren kommenttipiirrosten ilotulitusta. Miten Vuoren kommentit vievät katsojaa eteenpäin miettimään ydintä? Mitä hän tarkoittaa avaruusolentojensa vauhdikkailla mukaantuloilla? Juliallakin on sopivasti paljon omaa tuotantoa mukaanotettavaksi vertailuun.

Mamman vaikutuksesta omaan

Ei voi siis aivan suoraan sanoa, että lasten ja nuorten tietokirja on haastavampaa ja taustoitetumpaa kuin fantasiakuvakirjan työstäminen. Molemmat käyttävät varmasti hyväkseen arkirealismin ja mielikuvituksen antamia mahdollisuuksia. Myös tiedon ja fantasian välinen viiva on mutkikas varsinkin törmätessään yhteen. Varmaan joku kriitikko jo miettii, miten Aino Louhi on pärjännyt Eppu Nuotion tarinaan tehdyssä kuvituksessaan Tämä vai tuo: Viljan syntymäpäivät (Bazar 2015). Onko yritetty etäännyttää jälki äidin vaikutuksesta? Millä tavalla? Mitä asioita ja miten tässä arkirealismijutussa kuvitetaan? Vai onko mukava äidin ja tyttären suhde tässä kenen suhde?

Tällä erää voi ainakin todeta, että sisätilat on mietitty kukkakaupasta syntymäpäiviin, ihmishahmot ovat selkeitä ja hauskoja – mutta kansi tekstivalintoineen tylsähkö ja sekava.

Nyt täytyy heti sanoa Marjatta Levannon kirjojen taitavien kuvankatsomisfilosofioiden opettamana, että näin minä sen koin. Sinä voit nähdä asian ihan eri tavalla.