Ruoalla ei saa leikkiä, sählävääriäinen!

Samaan aikaan vihreän ilmestyessä pensiasiin ja puihin, erilaiset lukemisen ja lastenkulttuurin kukoistamiseen tähtäävät viikot ovat nekin jaksaneet yrittää. Taitaa vain olla niin, että näinkin kauan menoa katselleen ja kokeneen tarkkailijan on tyydyttävä iloitsemaan maasta puskeviin eri värisiin tuotoksiin. Osaa niistäkin voi laittaa vaikka suuhunsa ja muistella erilaisia nostalgisia herkkuhetkiä.

Poimintona tuolta 90-luvun aarteistosta löysin kirjastostani Aino Havukaisen ja Sami Toivosen ensimmäisen yrityksen lastenkuvakirjan kentällä. Kuka vielä muistaa Vauhtiässät Maxin ja Olivian (Otava 1997)? Hetken selailtuaan huomaa jo tutuntuntuisen kuvitustyylin ja tyypit. Vaikka Outolasta ei vielä puhuta, tarjolla on useita mahdollisia versioita työstettäväksi myöhemmin.  

Vauhtiässinä on nuori tyttönen ja ilmeisesti seikkailijana ansioitunut lohikäärme. Ongelmana taas Nurinmaan tasavallan asukkaiden puuttuva isovarvas: kun kansallislaulu kajahtaa, pystyyn nousijat kaatuvat sikinsokin. Mitä neuvoksi? Lohikäärmeen selässä etsitään ratkaisua Tuumalasta, sitten sirkuksesta, Klooriumista ja lopulta tohori Tremololta.

Tarina on mainio, ja samalla voidaan tuoda satiirisen hauskasti esille niin liiallinen tekninen vempulointi, käsilläkävelyn ongelmat, korkeiden paikkojen kevyen ilman hankaluudet ja, niin, todella edelleen täysin relevantti mainoshuijarin taidokkuus. Tremolo kun leikkaa puuttuvan isovarpaan tilalle peukalon. Ongelmiahan siitäkin tulee jos myös rahaa taskuun.

Hauskasti jo ensimmäisessä vauhtikirjassa on esillä myöhempien kirjojen suosion salat: nokkealat tyypit, jännittävä tarina, huumorin kukkaset ja taustalla se pieni sympaattinen ihmettely ihmisten toilailuista. Mutta minkä maan lähettyvillä tuleva Outola sitten sijaitsee? Minun valintani osuu ehdottomasti Tuumalan keksliään kansan sukulaisiin. Vai miten on näiden suurten silmälasien takana heijastuvien piirteiden kanssa? Tuumala-Outolan ratkaisu eli kävelykone on tosin susi, mutta matkalaiset saavat mukaansa kaksikymmentä ohjekirjaa.

Pihalla vai syömässä?

Olin kovin ilahtunut Outolan versioista käsikirjassa Tautu ja Patu pihalla(Otava 2012). Se oli mainio muistutus siitä, mitä kaikkea kivaa pihalla on aina tehty ja mitä siellä voi kuvitella tekevänsä. Mukana on jopa klassikkoja kuten Hiekkakakku ja Lumiukko sekä tietenkin puuhun kiipeäminen ja lätäköt.

Pihakirja jää pitkäksi aikaa piinaamaan kaikkia niitä, jotka ovat unohtaneet leikkimisen jalon taidon. Samaa en taida ennustaa tekotavaltaan varsin identtiselle jatkolle eli oudolle käsikirjalle Tatu ja Patu, syömään! (Otava 2025). Syömisen unohtaneet eivät ole kohteina, vaan joskus syöneet, juuri nyt syöneet ja sitä suunnittelevat. Kuten aikaisemmassa faktojen tarkistukseen on kiinnitetty paljon aikaa Outolan ruoka- ja juomatieteellisessä tutkimuskeskuksessa. Odotamme toki, että heidän tuloksensa esitellään myös ansioituneissa tiedelehdissä. 

Niinpä mennään läpi säntillisen siististi, sottaisesti, hulvattomasti, virheille nauramalla tai tyyppejä luokitellen ja vitsejä ladellen itse ruoka, ruokailija, syöminen, keittiö, ruoan tuotanto ja ruoan vähittäiskauppa. Kaiken tärkeän ja oleellisen tiedon lopuksi mukaan on pujahtanut myös Virtasen Raimo eli ohikulkumatkalla ollut naapuri. Hän ei kuulema millään tavalla liity kirjan aiheeseen.

Vaan liittyypä. Syömään-tietokirjaa ei voi oikeastaan selailla muistamatta Outolan veljesten edellistä tempausta eli kaiken lihaan liittyvän poistamista uusintapainoksista. Lihankäyttöä ravintoma havainnollistaa nimittäin Virtanen, koska Tatulle ja Patulle liha ei maistu kuvatekstin mukaan. Raimon kommentti pihvi suussa on JÄYST! kun taas Tatun sieniäänne on MUMS! Tarkemman analyysin jätän asiaan vihkiytyneille. Koska jotenkin käy sääliksi Virtasen Raimoa, häntä tulee etsineeksi kirjasta. Ja kas, siellähän nakkikioskilla Virtanen on tilaamassa herkullista annosta. Kioskin seinässä näyttäisi olevan jokin vegenakkimainoskin, mutta eihän Virtasen Raimo varmaan sorru?

Sen sijaan miettii, ovatko tekijät sortuneet ruoan antamiin hulvattomiin mahdollisuuksiin, niin että ylennauttiminen on todella lähellä. Ehkä kirjaa voi peilata monella tavalla: sodan aikaiseen ruoan hankintaan, nousukauden kiitoon, laman kurinaan, uusiin ruokatrendeihin, lisääntyneisiin ruokajonoihin tänä päivänä? 

Ehkäpä tässä on tietokirjakaksikko Tatu ja Patu, jotka miettivät vanhaa aikansa elänyttä? viisautta ”ruoalla ei saa leikkiä”?

Mutta täytyyhän sitä makustella tyydytyksellä vaikkapa Lajikuvaus-osiota eli Pönttövääriäistensukua. On kurkovääriäinen (ei pyytele mitään, vaan ottaa), pärsly-, sählä-, rähmä- tai häippävääriäinen. Muillakin kuin tekijöillä on aika hauskaa näistä pienistä opetuksista.

Miksi lainata ruokaoppaita?

Näistä lukemiseen ja kulttuutriin liittyvistä viikoista ja tilastoista on kuitenkin mahdollista poimia erilaisia tuloksia hiukan omien mieltymystensä mukaan. Kirjaastoviikolla alan seura voi hehkutella suosituinta ilmaista kansansivistyksen kukkaa ja laskea erilaisia viikon aikana tehtyjä toimintoja. Tosin tästä poiketen huomasin Helsingin kirjastojen yhdessä mainostaulussa ron skin toteamuksen: Roskaa, joka puolella roskaa. Idea on varmaan hakea kirjastosta lisätietoa, ei lainata roskaa.

 

Sitäkin voi suoraan sanoen olla myös saatavilla. Varmasti kirjastot pyrkivät tilastoistaan saamaan irti kaikenlaista. Aikoinaan Helsingissä selviteltiin muun muassa, missä kaupungin osassa luetaan eniten dekkareita. Voisiko siitä päätellä jotain? Minä tutustuisin mieluusti tutkimuksiin esimerkiksi kustantajakohtaisista hankinnoista, käännöksien suhteista kotimaisiin. Ja mitekähän nämä puolestaan näkyvät lainaustilastoissa? Voi, tilastoista saisi kyllä makeita otsikoita niistäkin. Kuinka nopeasti lanaajien toiveet näkyvät hankinnoissa? Kuinka monta muuta lainattavaa kohdetta löytyy tavallisen kirjastoaineiston ulkopuolelta? Tämä taisi olla jo jossakin mainostaulussa. En uskalla muistella täsmällisemmin, kun luku tuntui niin suurelta. Ystävä sanoi, ettei sentään Alvar Aallon tuoleja vielä lainata, mutta tämä osoittautui vääräksi luuloksi.

Suomen kirjastoseuran äänenkannattaja Kirjastolehti antaa sekin aihetta nostalgisuuteen. Tuntuu kuin tekijät olisivat antautuneet sekä kirjainrönsystelyn pauloihin että Seiska-lehden tapaiseen kuvamainontaan.

Selaillaan vanhoja muistellen vaikkapa Kirjastolehteä 7-8/1995 ja sitten Kirjasto nimistä kirjallisuudesta innostuneiden kulttuurilehteä ja kirjastoalan ammattilehteä 1/2025. Varhaisempi luottaa Juicen toteamukseen ”Kun tiedon hakee itse, saa vaivatta maailman näköisekseen.” Mukana on myös 200 lukuvihjettä eikaluokkalaisille, sillä lehti on ns. koulunumero. Silloin päätoimittajana huseerasi osallistuja Jari Paavonheimo ja toiminnanjohtajana tiiukka sanansäilä Tuula Haavisto, seuran hallituksen puheenjohtajana europarlantaarikko Mirja Ryynänen ja kulttuuriministerinä Claes Andersson…

Kuvia ei liiemmälti ole, ja kun on, ne täydentävät juttua esimerkiksi Tapiolan kirjaston Kirjaleikistä ja oppimisympäristön merkityksestä tai kriitikko Ismo Loivamaan laajaa esittelyä ekaluokkalaisten kirjoisa. Kuvat ovat mustavalkoisia! Tämän runsaan annin jälkeen on tämän vuoden ensimmäisen Kirjasto -lehden tunnelma omanlaisensa. Kansi lienee houkutteleva, koska ”Rooliasussa saa heittäytyä kirjastotyöhön.” Ehkä kuitenkin samanlaisia koko sivun tai aukeaman kokoisia kuvakulmia olisi voinut vaihtaa… niin, tekstiin? Tai sitten hiukan edesauttaa vanhempia tavaajia isommalla leipätekstillä? 

Ja minusta on lukijan aliarvioimista esittää koko sivun aukeama ja valtavat vaikeasti hahmottuvat otsikon kirjaimet keltaisina mustavalkoisen valokuvan päällä. Kahdeksan sivua täyttävää kuvaa ja lisäksi reippaankokoiset otsikot 31 sivuisessa lehdessä panevat pohtimaan, miten on kirjallisen materiaalin hankinnan laita. Ja minkäläista graafista vyörytystä taittaja edustaakaan… Minkä kuvan lukemisen rakastaja valitsee suurimmaksi ja kauneimmaksi?

En malta tässä vapun jälkeisessä tunnelmassa räpeltää vielä kuolleitten lehtien kokoelmaani ja etsiä sopivaa loppukaneettia alun ruokateemaan. Löydän runsaasta tekstimassasta Ajankohta numero kahdesta 1967 (1,30 sis.lvv) Pentti Saarikoskea. ”Emmekö me vain olekin onnelisia, tässä minä seison keskellä lattiaa päällystakki napittamatta ja kysyn ´Tuonko jotain syötävää tullessani?`, vaikka sinä tiedät, ettei minulla ole rahaa, ja vaikka minä tiedän, etten tule koskaan takaisin.”