Fanni ja Muuse ja pienet kysymykset

 Kirjamessut on kärsitty ja ihmetelty taas kerran lasten ja varhaisnuorten osaston ilmettä – mitähän nämä kukkaset ovat vai ovatko ollenkaan? Olihan siellä kuitenkin edelleen lukukoira ja kirjastoauto turvallisesti mukana. Ennen Finlandia-kliimaksia myösmuita tärkeitä tapahtumia, ehdokasasetteluja ja palkintoja on ehditty julkistaa.

Eläinten avulla mielen hallintaa

Ensin voisi arvuutella tämän palkinnon taustoja. Vaihtoehtoja on kaksi ja perusteluja tietenkin samoin. 

” Kussakin kirjassa eläinhahmo joutuu tunnekuohun valtaan, kiukustuu tai pelkää. Sen jälkeen eläimet yhdessä yrittävät käsitellä tunnetta ja ymmärtää tunteen syitä. Aikuisten termein kyse on ongelmanratkaisusta tunnetaitojen avulla. --- Kirjojen kuvituksesta huokuu myötätunto, ja eläinhahmojen teot ja ilmeet ilmaisevat osuvasti tunteiden purkautumista. Piirrosten ja kerronnan etenemistahti sopii lapsilukijalle. Kekseliäs tunnelämpömittari helpottaa ymmärtämään tunteen voimakkuuden. --- Lapset saattavat nykyään eristäytyä älylaitteidensa ääreen, joten on entistä tärkeämpää pienestä pitäen harjoitella sosiaalisia taitoja, tunteiden tunnistamista, nimeämistä ja hallintaa. --- Tekijät suosittelevat teoksia 4–7-vuotiaille, mutta myös aikuinen jää kirjoja lukiessaan pohtimaan tunteiden syntymistä. Ja kun vanhemmat lukevat kirjoja lapsilleen innoissaan, kokemus välittyy entistä paremmin perheen pienimmille.”

Tai sitten näin: ” Sarjaan kuuluu 11 teosta. Kuvitettujen aiheiden lisäksi kirjoissa on teoriatietoa ja harjoituksia aikuisen ohjattavaksi.--- Kirjojen aiheet liittyvät mm. pelkoon, mustasukkaisuuteen, kateuteen, jännitykseen, lasten kokemaan stressiin ja univaikeuksiin. Kirjasarjat ovat kasvaneet --tuoteperheeksi, joka käsittää myös tunnekasvatukseen liittyviä kursseja lapsille ja opastusta kasvatusalan ammattilaisille, järjestöille ja eri-ikäisten lasten vanhemmille. Lasten tunnetaidoista puhutaan nykyään paljon, ja on arvokasta, että psykologian ammattilaiset ovat luoneet helposti lähestyttävät, visuaaliset, inspiroivat ja samastuttavat hahmot, jotka helpottavat vaikeistakin aiheista puhumista sekä tarjoavat opastusta siihen, kuinka tunnetaitoja tuetaan. Pöyhönen ja Livingston ovat tuotteliaita kirjailijoita ja onnistuneet luomaan menestystarinan, joka vaikuttaa lukuisten perheiden arkeen ja kannustaa pieniäkin lapsia tarttumaan kirjaan.” 

Kyllä, kysymyksessä on tiedonjulkistamisen valtionpalkinto vuodelta 2022 (joka muuten muistaa myös hahmojen kuvittajan Linnea Bellaminen) ja Suomen tietokirjailijoiden Tietopöllöpalkinto vuodelta 2025. Ja kohteena on tietysti työpari, psykologi - kirjailija Julia Pöyhösnen ja Heidi Livingsto Fanni- ja Miu-kirjasarjoista. Kun sympaattisia eläimiäa on myyty yli 250 000 kappaletta, voi tietysti vähän ounastella, eikö kolmessa-neljässä vuodessa ole saatu jo tätä polttavaa tunnetaito-opastusta toimimaan? Varsinkin kun vähän jokaisessa pienempien lasten kirjassa tuntuu olevan jonkinlaista ohjeistusta vaikeiden aiheiden hallintaan.

Hengaillaan taidehalleissa

Tove Janssonin laaja ja uusiakin kulmia avaama näyttely Pako Muumilaaksoon AD-museossa on avoinna vielä pitkään. Lapsiakaan ei ole unohdettu, vaikka pääpaino on monivivahteisella materiaalin esittelyllä päähenkilön elämästä ja yhtymäkohdista ympäröivään todellisuuteen.

Monelle lastenkulttuurin kokijalle lyhyt, mutta intensiivinen rupeama Helsingin Taidehallissa syyskuussa valikoidun lastenkirjakuvituksen parissa oli varmaan monimielinen kokemus. Kollektivet -näyttelyn konsepti pohjautui osin jännittävään BY-projektiin 2011, missä yhteistyötä viriteltiin monen tekijän kesken – esiteltyinä lähinnä suomenruotsalaista kuvitustaidetta 9 osallistujan kesken. Kollektivet jatkaa projektia nyt kymmenen kuvittajan voimin. Vanhasta Bystä mukana ovat vielä Linda Bondestam, Lena Frölander-Ulf ja Maija Hurme. Alaa seuraavalle kokonaisuus oli tuttu, joten mielenkiintoisempaa oli katsella esikoululaisten ryhmää ja tuntemuksia lähietäisyydellä. Näyttely oli jaettu selkeästi kahtia. Toisella puolella esiteltiin mukanaolleiden töitä ja työskentelyvälineita, sitten tulivat lapsia houkuttelevat mökit sisällä olevine kuvituksineen ja aktivoivine pikku nikseineen.

Käteen jäi paljon huomioita ja yhtä paljon kysymyksiä. Työvälineet ja seinäkuvitukset eivät herättäneet järin paljon kommentoitavaa (eivätkö taiteilijat käytä tietokoneita, varmaan vaikeaa piirtää noin ohuilla pensseleillä, löytääkö ne aina oikean vehkeen).

Kuvituksista ja mökeistä innostuttiin enemmän kuten arvata saattaakin. Tutuntuntuiset arviot kuvittajien hahmoista kertaantuivat (vähän epäselviä, jänniä, pelottaviakin, rumia tyyppejä, aika haaleita), mutta kaikilla mökeillä oli suosijansa. Eniten viivyttiin Lena Frölasnder-Ulfin raapetekniikan valon ja varjon maisemissa. Ryhmän vetäjän lyhyen äänestyksen jälkeen suosikiksi tuntui nousevan pyöreä mulkosilmäkala lippalakki päässä. Jäin katsomaan eläväisen porukan perään. Kuinka paljon käynnistä kerrottiin kotona? Miten aiheita käsiteltiin esikoulussa jälkeenpäin? Mistä lapset saavat rumuuden ja kauneuden raamit? Kuinka mielipiteet muuttuvat, jos kuvat ja kirja yhdistyvät tarinaksi, eivätkä ole irrallisia? Kuinka paljon tunnetaan kuvakirjoja ylipäätään?

Olipa muuten tylsä näyttelykatalogi. Kun BY satsasi koviin kansiin ja jätti selän langat ja liimaukset jännästi näkyviin, Kollektivet on, no, pelkka violetti ohutkartonkinen alusta mustalle pienelle Kollektivet-tekstille. Muuten pian julkistetaan myös Grafia ry:n Rudolf Koivu-palkinto parhaasta Lanu-kuvituksesta. Mukana on kivasti tuntemattomampia tekijöitä, mutta myös ehkä vähän yllättäen ikikestokki Tatun ja Patun 14 outoa ongelmaa (Otava 2025). Kyselyssä nuorten kuvataidekoululaisten keskuudessa voittaja oli helppo arvata. 

 Isot ja pienet fundeeraukset

Lasten kanssa lienee helppo kuulla yhä uusia ihmettelyn aiheita, mutta miten on vastausten laita? Kotimaisesta tarjonnasta on varaa valita erilaisia, mieleenpainuvia ja yhteiseen pohdiskeluun askelmerkkejä antavia tarinoita ja tyyppejä.

Tunnetaitosarjoista minun mielestäni tehokas on myös Katri Kirkkopellon oma otus, Molli ja hurjat tunteet (Lasten Keskus 2025). Taitava kuvittaja, mukavasti jaksoteltu teksti lukijaa aktivoivin tönäisyin – mikäs sen parempaa ja houkuttelevampaa hyppäystä erilaisten tunteiden pariin. Mollikin on toki sopivasti hiukan erilainen metsäinen tyyppi, mutta jo monista hienoista seikkauista tuttu. Hurjat tunteet sopii mainiosti varsin pienistä lukijoista alkaen moneen käyttöön. Mukana ovat tutut Sisu ja Suttu, joiden kanssa väännetään naamaa, tehdään hurjia naamanliikkeitä, näytetään jänniä temppuja – ja epäonnistutaan. Miten silloin ystävät toimivat? Kirkkopelto laittaa aikeamille pieniä kysymyksiä, joiden avulla lukija voi tehdä etenemisestä kaikille yhteisen hauskan toisinnon.Kirjaa voi hyppyyttää, silittää ja ravistaa, ja samalla tunteet tulevat ja menevät ja jäävät varmaan tutuiksi.

Isoissa ja pienissä kysymyksissä ( (Otava 2025) on jotenkin hellyttävä, kun Ninka Reittu laittaa isätyyppinsä tasavertaiseen olemiseen lapsen kanssa. ”Mitä sinä mietit, Pieni? Kysyi Iso, kun olimme iltalennolla.” Kysymyksiähän lapsilla riittää, mutta olennaista tälle kaksikolle on molempien oivalluksien ja mietteiden yhteensovittaminen. Mitä muuten tähdille tapahtuu, jos maailma lakkaa olemasta? Kysymykset lomittuvat kivasti hersyvien ja luonteikkaiden hahmojen rytmiin yöstä aamuun (Kuka keksi kiireen?) aina maailman vahvimman voiman arvuutteluun. Täytyy vain eläytyä tähän kaksikon haastavaan lempeän rakastavaan yhdessäoloon. Ja poimia pikku viisauksia sieltä täältä: ”Tietääkö kaikkiin kysymyksiin vastauksen, kun on kyllin vanha? kyselin. -Onneksi ei, nauroi Iso.” 

Samaan mainioon joukkoon kuuluu siis Maija Hurmeen Finlandia ehdokkaaksi päätynyt Mistä kaikki päivät tulevat? (S&S 2025). Kysymykset ja pohdinta alkavat usein yhdestä mieleen iskeytyvästä ongelmasta kuten Hurme kertoo kirjansa ensi hetkestä. Saariseikkailun ensimmäisenä päivänä Jalmari ja Eevi törmäävät jo syviin tuntemuksiin tuijottaessaan lammen kuvajaisia. ”Miten pieniä asioita on olemassa? Eevi kysyy.” Siitä alkaa myös pohdintojen seikkailu isoäidin kanssa. Isot aukeamat sisältävät tehokkaan kuvan ja mietteen yhdessäolon, toisia kysymyksiä kuvitetaan sarjakuvamaisesti. Kysymyksiä riittää, vastauksia ei niinkään, ne on keksittävä ja juteltava yhdessä.Mukana on tässäkin hauskoja tekniikoita: miten vilkuttaa sivun ulkopuolella? Jos olen vain hahmo tässä kirjassa, miten pääsen pois? Voinko olla täällä ja jossain muualla samaan aikaan? Avaruuden katsominen ja ihmettely näyttää olevan vakiomateriaalia, siitä ei pääse eroon: Onko siellä joku joka ajattelee meitä? Niinpä tietysti – lopussamuistetaan kysyä minulta, millaisia kysymyksiä minulla on.

Olin tykästynyt kovin eräässä aikaisemmassa blogissani Hurmeen samantyyliseen versioon Kaikki löytäni viimeiset (etana editions 2022). Kaksikko on mainio pari – toisessa kysymyksiä, toisessa mistiskelyä mitkä kaikki voivat olla viimeisiä asioita. Lasten kanssa molemmat kirjat toimivat. Haikeitta on tässä enemmän, sillä viimeiset asiat voivat olla onnellisia, hankalia tai surullisia - oli sitten ksymys suklaapalasta tai viimeisestä talvipäivästä. 

Kahden kirjan ehdokas

Kuvittajista tämän vuoden kuvittajaehdokas, Elina Warsta, taitaa olla ensimmäinen kahden kirjan maisemien maalaaja. Koira nimeltä kissa ja viimeinen naali (Teos 2024) oli Tomi Kontion hiljaisen laitapuolen vaeltajan elämää lievin filosofisin miettein höystettyän tarinan loppu – vai oliko? Samalla annosteltiin sopivasti myötämielisyyttä ja ymmärtämystä niukan elämän oloista ja kuitenkin onnen hetkistäkin. Vaikka en oikein päässyt sisälle ideaan vaihtaa eläinten nimiä koirasta kissa ja kissasta koira tai parrakkaan ihmisNäädän kolmiotallustelua, niin omanlaisensa tunnelman aikaisemmat kirjat loivat. Nyt kun mukaan on tuullut vilkas tyttö – nimeltään tietysti Tiikeri – vauhtia on tullut lisää ja paikanvaihdostakin peräti Lappiin. Maisemanvaihdon myötä kerronta tuntui liukuneen tavaomaisemmille laduille. Lappi on lappimainen, ja siellä ehditään pelastamaan naalinkin pesintä rauhanomaisesti ketun kanssa neuvotellen ja etelän ihanuuksia mainostaen. On telttailua ja makkaranpaistoa ja muutenkin mukavaa eräelämää. Ehkäpä tähän olisi sopivaa lopetellakin tätä laitapuolen saagaa?  

Ei ollyt. Tomi Kontio halusi vielä kirjoittaa oman tulkintansa mukaan vain itselleen lopullisen kuvaelman ihmisen kuolemasta ja Kissan siis Koiran hiipumisesta rakkaan kaverin myötä. Koira nimeltää Kissa hyvästelee ystävän (Teos 2025) lienee sitten tosissaan viimeinen. Itselleen kirjoittamisessa on hyvätkin puolensa, mutta kuvakirjoja seurannut välittäjä miettii kenelle muule tämä voisi sopia? Elina Warstan mustavalkoinen kuvitus on toki sävykäs ja tunteellinenkin, mutta mielestäni Tuuliajolla eli kuinka pilvien kiertolaiset eksyvät maan alle ja kohtasivat siellä jotain hyvin kummallista (Otava 2025) vie viheltäen mennessään.  

Kirjalla on tekijän mukaan oma historiansa. Osa kuvista oli valmiina ilman tekstiä. Liekö ollut ongelmia kustantajan etsimisessä, mutta onneksi Tietopöllöpalkittu tarinankertoja Jukka Laajarinne innostui kuvia nähdessään tekstin tekoon. Ja niinpä Laule-Lii, itsenäinen ja yksinäinen ilmapallopurjektija esiintyy ja ansaitsee tanssillaan tarpeeksi elantoa. Mutta voiko kukaan olla onnellinen aivan yksin? Mitä tapahtuu, kun kohtalon johdatuksesta mukaan tulevat Jätti-Pultti ja Mirella? Juonipaljastusta en tee, mutta maan alta pajastuvat ihmeet Warsta kuvittaa samalla intensiteetillä kuin muunkin tarinan. Värikäs, yksityiskohtia täynnä oleva koristeellinen kuvitus kestää totta tosiaan useamman tarkastelukerran. Loppu on tietysti onnellinen, eikä tämä tunnekavalkadi lainkaan kalpene muiden virallisempien asiantuntijoiden malleista.

Diktaatorin valinnat

Mustafe Muuse on nostettu seuraavaksi diktaattoriksi valitsemaan voittajaa. Aika jännä julkkissauma taisi alkaa Herra Ylpöstä, joka selätti lukivaikeutensa. Oikeastaan on kai samantekevää (paitsi voittajalle), kuka potin nappaa. Mielenkiintoista se toki lienee, kun Muuse myös paljasta Elämäbni-biisi -ohjelmassa idoleikseen Leena Lehtolaisen ja Jenni Vartiaisen. Leena Lehtolainenhan on myös henkeen ja vereen taistoluistelu-urheilun tuntija.

Mutta onhan siellä ns varhaisnuoristen jatkeessa konkariosallistuja Siri Kolun Alle aallon (kansi Iida Kiela. Tammi 2025). Se on tosin trilogian alku ns. kaksoismaailma-sarkjassa. Emsimmäisessä Helsingissä asuva 12-vuotias El näkee oudon todellisen tuntuisia unia, jotka paljastuvat ystävien kanssa tehtyjen tutkimusten jälkeen Atlantiksen tuhon hetkiin. Ikäisekseen erittäin kypsän tuntuiset päähenkilöt pääsevät samalla Elin äidin salaisen verkkoprojektin kautta selville, että maailmalla on muitakin – mm. Eestissä Troijan sodan – historiaa voimakkaasti unissaan kokevia ihmisiä. Kolu on taitava kertoja, joten haasteellinen toisiaan lomittuva nykyhetki-historia soljuu hyvin eteenpäin, kun pääsee hiljalleen kärryille eri aikakausista. Rinnakkaismaailmat tuntuvat olevan kovin suosittuja tällä hetkellä fantasiassa, ja tähän tulee mukaan muös Atlantiksen arvoituksern arkelogiaa mutta myös ilmastonmuutoksen uhkat ja tulvat. Mielenkiintoista miten sarja tulee jatkumaan mukavasti yllätyksellisen loppuratkaisun jälkeen. 

Entävä änkyttävä, koulukiusaattu puoleksi japanilainen sisäisen äänensa taltioitsijana? Tai tositiukka populismin ja eläinten oikeuksien puolesta taisteleva nuori ja luontosuhteen tulevaisuus? Esiraati noukki esiin ehkä tarkoituksellisestikin eri lasten ja nuortenkirjan alueita peittävän valikoiman. Kun ei tiedä, keitä oli todella ehdokkaina, ei voi suurella rintaäänellä ihmetellä poissaoloja. Siihen ei antanut mahdollisuuksia Suomen Punaisen Ristin pomon Eero Rämön puhekaan. Enpä ole aikaisemmin kuullut niin ympäripyöreää kaunistelua - ei lainkaan tietoja ja mietteitä eri lajien välillä, nousseista teemoista ja niin edelleen.

Odotetaan siis Muusen linjanvetoa.