sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Helmiä nörteille?



Viimeisenä vaan ei ehkä vähäisempänä julkistettiin Suomen nuorisokirjailijat ry:n pitkäikäiset tunnustukset eli Topelius-palkinto ansiokkaalle nuortenkirjalle ja Arvid Lydecken -palkinto ansiokkaalle lastenkirjalle. Tällä kertaa raati sentään vaivautui oikein pohtimaan tarjontaa ja ongelmia toisin kuin lastenkirjallisuuden Finlandian valitsijapoppoo.
Kuvitus tekee joskus ihmeitä!

– Raati saa luettavakseen niin kuvakirjoja, pienten lasten helppolukuisia kirjoja, alakouluikäisille tarkoitettuja realistisia kertomuksia kuin nuorille ja nuorille aikuisille suunnattuja pitkiä romaaneja, raadin puheenjohtaja Salla Erho kertoo.– Monipuolinen kirjallisuus on ihana ja äärimmäisen tärkeä asia, mutta raatityössä erilaisten lajien ja tyyppien vertailu tuntuu välillä mahdottomalta tehtävältä, Erho toteaa. – Miten voimme arvottaa esimerkiksi runokirjoja ja monisatasivuisia romaaneja? 

Tasapainoisen mukaansatempaava!
   Epäilen kuitenkin hiukan, pitääkö raadin arvio luettaviksi saapuneiden kirjojen määrästä paikkaansa, kun puhutaan sadoista kirjoista. Finlandiaa karsii varmaan osallistumismaksu, mutta miten Lydecken ja Topelius oikeastaan markkinoidaan? Kaikki hyviä kirjoja julkistavat pienkustantajat eivät asiasta tienneet, eivät myös osallistumisvaatimuksista. Nyt näytti mukana olevan vain yksi, Kvaliti. Mihin mennessä, kenelle, kuinka? Ja kuka valitsee lopullisen voittajan? Sama raati?

Kymmenen kilpailijaa radalle

 Viisi kipaletta ehdokkaita mahtui kummallekin listalle.  – Jokainen kirjavuosi on erilainen, summaa raadin opettajajäsen Ida Hartikainen. – Tänä vuonna varsinkin satu- ja fantasiaromaani-tyyppisten lastenkirjojen taso on erittäin kova, ja olemme joutuneet jättämään ehdokaslistan ulkopuolelle todella hyviä kirjoja. – Erinomaisen kaunokirjallisen tason lisäksi olemme pyrkineet huomioimaan monenlaisia lukijoita houkuttelevia kirjoja ja eri-ikäisille suunnattuja teoksia, toteaa raadin kolmas jäsen, lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkija Myry Voipio. – Samastumispintaa on yhtä lailla tytöille, pojille kuin itseään vaikkapa queeriksi tai gender-blenderiksi kutsuville.
Omaelämänkertaa joka pelaa!
   No, pojat ovat kyllä paitsiossa. Jos todella perille menevää tapausta olisi haettu, Aleksi Delikourasin Nörtti Multiplayer olisi räjäyttänyt yhden todella tärkeän alueen.
   Raadin mukaan tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjoista kaikkinensa välittyy vahva sanoma ystävyyden ja rakkauden merkityksestä. – Tärkeitä ovat myös kysymykset identiteetin etsinnästä, erilaisuuden kohtaamisesta ja uskalluksesta kohdata omia pelkoja.
   Raati on todella oikeassa marmattaessaan lasten ja nuortenkirjojen esittelyn vähäisyydestä.
Nostamalla esiin enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja voitaisiin lisätä myös kiinnostusta lukemisharrastusta kohtaan. – Mitä enemmän on tietoa tarjonnasta, sitä helpommin kaikenikäiset voivat löytää itseään kiinnostavia tarinoita, toteaa Erho.
    Olisiko tähän perusongelmaan peruskorjauksia ja minkälaisia?

Erilaisia vai kertaantuvia?
Helmet ovat ikuisia - ja kiinnostaiva!
   No mutta kuinka vahvat sanomat sitten oikeastaan ovat erilaisia kuin valtavirran jo nostamat opukset? Anna Hallava on jo tuttu tekijä ja Valpuri Vaahteran maaginen korva myönnytys rempseällä ja menevälle tyttöviihteelle. Sieltä olisikin voinut nostaa esille työnsankareita aina Tittamari Marttisesta lähtien. Kirsti Kurosen Pönttö on mielenkiintoinen säeromaani nuoren tytön seksuaalisuudesta, mutta kuinkahan laajalle muoto jaksaa kiinnostaa? Elina Rouhiaisen Muistojenlukija, Tuuli Vuorman Caapparin kääty sekä Arja ja Emma Puikkosen Äänihäkki ovat hyviä esimerkkejä Finlandian ulkopuolelle kokonaan jääneen fantasian, sadun ja seikkailutarinan mahdollisuuksista. Ja onhan siellä tosiaan jokunen poika tyttökaatraan joukossa.
     Lydeckenin puolella vastaan tulee sitten tutumpaa tarinaa. On esimerkiksi Runeberg junior listalle päässeitä ja Finlandiaakin hamuilleita. On Riikka Ala-Harjan Kahden maan Ebba, Magdalena Hain Kurnivamahainen kissa, on Karin Erlandssonin Helmenkalastaja, kaikki kelpo materiaalia. Ja sitten pari kirjaa, joiden kanssa tulee nöyrästi miettineeksi omia rajoitteitaan. Laura Ruohosen Tippukivitapaus ei tosin ihan helposti mennyt lapsilukijoiltakaan läpi, mutta kenties suosio teatterin lavalla olikin se juttu sanoman välittämiselle? Leena Parkkisen Pikkuveli ja mainio harharetki tarvitsi myös aika paljon kärsivällistä hahmotusta pikkukavereiden kanssa, eikä tainnut aueta ihan silloinkaan. Toisella lukemisella pääsin jo nauttimaan perheen sisäisistä valtarakenteista ja hymyilemään aikuismaisesti taitavalle rakentelulle.

 Maut kunniaan 
 
   Eli toivatko nämä nostot jotain uutta tarjolle? Ainakin ne todistavat, että makuja on monenlaisia ja luuloja samaten. Ainakin tässä tulee todenneeksi, että todella monta mielenkiintoista kirjaa jäi uupumaan – jos nyt olivatkaan tulleet raadin käsiin. Sitähän ei tiedä, ei tässä eikä Finlandiankaan kohdalla. Niin, ja uskallusta taisi riittää jättää pois listalta niin Talo kulman takana (ja ottaa kantaa plagioimiseen), Mauri Kunnas loistavalla historiankirjallaan (sehän olikin muuten tietokirja!) kuin Outolan veljesten perusopaskirja satujen lukemiseen. Sitä muuten aina silloin tällöin tarvitsisi aikuinenkin.


sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Ohuet kirjat ja käyttöohjeet pojille






Ei niin aurinkoisessa Helsingissä jaettiin finlandiaa ja lastenkulttuurin ylistystä erilaisista maineteoista. Lapsenpäivä-palkinnon saivat espoolainen Tapiolan kuoro sekä lasten ja nuorten sanataidekasvatusta järjestävä Sanaratas ry. Valtionpalkinnon saivat kirjailijat ja kuvittajat Aino Havukainen ja Sami Toivonen sekä kirjailija Kalle Veirto.  Lastenkulttuurin valtionpalkinnoilla haluttiin tänä vuonna nostaa esiin kirjailijoiden merkitys lasten ja nuorten lukuharrastuksen edistäjänä. 
   Ei siis aivan tullut Mitä Suomi lukee -listan myyntitykkien värisuoraa, kun Mauri Kunnas sai vain yleisön kaikki äänet lastenkirjojen Finlandia-mittelössä. Anna Puu, olikohan tämä nyt Idoleista tuttu vain elämästä laulajatar, suopui Sanna Manderin kerrostalotutkielmaan Avain hukassa. Se taas kummallista kyllä on plagiaattivertailussa Etana Editions -porukan toimesta. Mielenkiintoista, miten näitä yhteyksiä pystytään todentamaan?

Outolan ohjeet

   Musiikki ja sanataide ovat hienoja alueita lastenkulttuurin kentällä. Mutta toki Tatulle ja Patullekin suo kaikkien edellisten palkintojen rinnalle vielä bongaamattoman diplomin. Outolan kaverit ovat lisänneet Suomi-tietoutta mukavasti juhlavuottakin ajatellen (silloin Finlandia junior), opastaneet leikkien ja ruoanlaiton salaisuuksiin. 

   Mutta aivan mainio isien – ja miksei äitien, siskojen, veljien, setien ja tätien ja enojen – opaskirja erilaisista tavoista välittää lapsille kirjan sanomaa ääntä ja naamaa käyttäen saa toivottavasti padot auki. Palkintoperusteluissakin todetaan, että pariskunnan viimeisin teos Tatun ja Patun ällistyttävä satukirja: kaikkien aikojen ensimmäinen satukirja, jossa on käyttöohjeet! on innovatiivinen satukirja, joka osallistaa niin pienen lukijansa kuin pienelle lukijalle lukijan.                                         
   Iloisempi kuin tästä vuorenvarmasta valinnasta olin kuitenkin Kalle Veirron nostamisesta esiin. Jos palkinto olisi haluttu antaa työteliäästä poikien houkuttelemisesta lukemisen pariin, maaliin osuttiin. Tyttöjen puolelta olisin ollut monia kilpasisaria, mutta tytöthän eivät kai niin paljon tyrkyttämistä kaipaa. Kallen kirjoista löytyy niin jalkapalloa, salibandyä kuin salapoliisiharrastusta.
     En tiedä kuka perustelutekstin on ähertänyt kasaan, mutta loppuun on saatu veirtomaista ilkikuria: ”Lahtelaisen Kalle Veirron kirjojen tyylilajin on sanottu olevan kovaksi keitettyä naivismia, jossa on tennissukka-anarkistista asennetta. Veirron kielellisesti leikkivissä kirjoissa seikkaillaan vaikkapa kesässä, konsoleissa, isän ja pojan suhteessa, suvaitsevaisuudessa ja vääjäämättömissä yhteenotoissa.”

Pojat, lukekaa ohuita kirjoja!

   Paljon kirjoittavalla on tietysti mukana toistojakin ja humoristisia maneereita, mutta minut vakuutti ytimeen osunut lukevien – anteeksi lukemattomien poikien – tapausselostus kirjassa Ohut hauska kirja (2017). Näinhän se on: kun kaksi laiskaa yläasteen oppilasta saa opettajalta tehtäväkseen lukea edes yhden kirjan ennen lukuvuoden päättymistä, kriisi on käsinkosketeltava.  Ekku ja Iiro-Matias päättävät lukea A.P. Yrjolän teoksen ”Ohut hauska kirja”
    Se on kuitenkin hävinnyt, mutta poikien ylpeys (tai luvatut palkinnot) ei anna periksi. Kerrankin jotain kirjaa metsästetään tosissaan pitkin maanteitä, opitaan uusia kirosanoja kirjailijalta, korjataan vuotavaa kattoa ja kamppaillaan aikaa vastaan, sillä lukuvuoden päätösbileisiin on päästävä ja saatava projekti kuntoon. Veirto pääsee samalla vähän ironisoimaan kirjailijan ja miksei lukemisenkin mutkikkaita polkuja.
   Tämän kirjasekoilun rinnalle voisi mainiosti nostaa toisen, kirjalliselta kohteeltaan vieläkin vaativamman selostuksen eli Mimmu Tihisen Kello tuhat (2016). Jalkapallo on tässäkin houkuttimena, sillä Jessen pelit ja kaverit ovat kaikki kaikessa. Sitten Jesse saa koulussa tehtäväkseen arvioida kirjan, minkä tahansa kirjan. Työparikseen Jesse saa samalta luokalta Ninnin. Jesse ei ole lukumiehiä, mutta Ninni rakastaa runoja.
   Esitelmäkirjaksi tyttö valitseekin runokirjan. Yhteistyön myötä Jesse huomaa, että runoja voi ymmärtää ja niitä voi lausua vaikka karjumalla. Tihinen on tavoittanut selkokirjassaan ällistyttävän luontevasti ennakkoluulojen vähittäisen murtumisen, orastavan tyttöenergiaan ihastumisen ja uuden oppimisen jännittävyyden.

 Viikate heiluu ja kirjastot verolle

Oman lastenkulttuurin valtionpalkintoni sain varsin heleänä syyskuun päivänä vuonna 1992. Silloinkin puhuttiin Iltasanomien haastattelussa kovin tutuista asioista kuten väsymättömästä lastenkulttuurin puolestapuhujasta yli neljännesvuosisadan ajan.  On kierretty puhumassa lähes jokaisessa kunnassa koulussa tai kirjastossa. Erityisesti hän on kantanut huolta lukemaan opettelevista ja harjoittelevista omalla tuotannollaan ja aikuisille suunnatulla lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tylleröllä.”
   Haastattelussa taisin sanoa, ettei mikään ole oleellisesti muuttunut. Helsingin Sanomat puolestaan otsikoi enteellisesti juttunsa, miten lapset varastivat lastenkulttuurijuhlan pääosan. Päiväkodissa pidetyn tilaisuuden henki olikin riemukas ja vapautunut, aivan oikein, mutta ei kuitenkaan kantanut silloin pitemmälle.


Ajat olivat mielenkiintoisesti samanlaiset ja erilaiset. Kun nyt on päästy aallonpohjasta ylöspäin, vuonna 1992 saman päivän lehtien otsikot olivat jotain aivan muuta: Nuorten työttömyys 23 %, Viinasen viikate ei säästä ketään, konsensus tai kuolema. Valokuvassa lapset ovat satutunnilla kirjastossa ja kuvateksti tiivistää: ”Satutunnillakin ollaan pian verollisessa ansiossa, kun lapsilisät pannaan verolle.” Kaiken huipuksi, aivan tosissaan, kirjastopalvelut tulisivat osittain maksullisiksi!
   Ennen ei aina ollut paremmin. Palkinnoista huolimatta. Miten suomalainen lastenkulttuuri jaksaa juhlavuoden humun jälkeen?