sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Etana editions näytä sarves

Etanoiden vanassa

Mitä Etana editions sitten on touhunnut markkinoille – ovatko sarvet olleet oikeilla jäljillä? Kuvan puolella ei taida ongelmia paljon ollakaan, mutta tekstintekijät mellastavat suruttomammin. Ns toimittajantyöhön kuuluva tekstin editoiminen tai oikoluku on myös tärkeää toimintaa.
 Mutta todellisia löytöjä tarjoillaan kuten monista yhteistyökuvioista tutun kuvittajan Maija Hurmeen uusin Yksinäisten saarten kartasto (2018). Jos edellinen, Varjostajat, jätti hiukan oudon lopputunnelman, Yksinäisten saarten kartasto johdattelee selkeästi tarinaan, ongelmaan ja sen ratkaisuun. Päällimmäisenä taitaa olla vanhemman – tässä äidin – välinpitämättömyys lasten kysymysten todelliseen pohtimiseen ja vastaamiseen. Niinpä Pirkko ei saa selvyyttä miksi maailmassa on mäkiä, miten syvä on meri, missä valaat nukkuvat tai miksi vesi on märkää.
   Energinen tyttö muuttaa mielikuvituskaverinsa Aimon kanssa ikiomalle saarelle ja huima selvyyden hankintamatka alkaa. Hurmeen johdattelu on hurmeevan hauskaa, oivaltavaa ja yllättävää. Tekstissä on mukavasti kuvaavia sanoja tiukan tarinan ohessa, ja varsinkin Hurmeen kuvitustyyli luo mainiot puitteen pikkutytön mielikuvituksen lennolle. Valkoisella pohjalla selkeät miljööt, taustat ja tarinaan liittyvät otukset tulevat kuin käsinkosketeltaviksi. Apinamainen mielikuvituskaveri Aimo on hänkin myös aktiivinen osallistuja Pirkon seurassa ja tukee lämpimästi tytön havaintoja. Kaapista löytyy Atlas-kirja, missä myös Pirkon saari on olemassa.

   Kun saari alkaa vapista ja keinua, huomataan, että se on ollut ankkuroituneena valaan selässä. Sitten seuraakin mitä jännittävin ja fantastisin kohtaus: saari valuu selvästi kohti kirjan reunaa, kohti meren reunaa ja suurta tyhjyyttä! Lukijaa tarvitaan avuksi! (tosin pienellä kirjoitusvirheellä…) ”Kokeile, kallistaa kirjaa. Varovasti, ettei saari valu reunan yli! Oletko valmis? No niin, nyt mennään!” Saari kiinnittyy huokaisten omalle paikalleen. Pirkko päättää kavuta ja hypellä äidin luokse, eikä putoa kuin kerran. Viimeinenkin kysymys ratkeaa, kun äiti miettii, miksi vesi on märkää. ”Vesi on märkää, jotta aurinko voisi kuivata märät vaatteet.” Ehkä asia on juuri niin. Kirjan lukemisen jälkeen voi syntyä muitakin syitä syviä yhteiseen hetkeen. Hurmeen loppukuva Pirkosta äidinsylissä rannalla on lämmin, lohdullinen, ja siitä löytyvät kaikki tarinassa olleet elementit saaresta Atlakseen. Niin, ja heti alusta tarkkasilmäinen huomaa toki koko tarinan elementit, jotka on kiva bongata uudelleen onnellisen lopun jälkeen.

Aktivoivia kuvakirjoja

Etana näköjään laajentaa tuotantoaan ruotsinkieliselle puolellekin Ellen Karlssonin ja kuvittaja Monica Forsbergin matkakirjassa Kuka ohjaa junaa? (2018). Tiedoista en saanut selvää alkuperäistäteoksesta, enkä onko käsikirjoitus tehty suoraan Etanalle vai muulla tavalla – puhutaan Koja Agencystä ja Bokslukaren Urax AB:stä? Ilmeisesti on myös niin, että hyväksi havaitut kikat jatkavat olemassaoloaan kirjasta toiseen.
   Nyt monista kirjoista tuttu lankakerä on vaihtunut punaisiin kiskoihin, joita pitkin musta juna vaunuineen tupruttaa aukeamalta toiselle. Variaationa tässä kirjassa tarjoillaan matkan hytkyvää etenemistä: kuka oikein junaa keikuttaa, niin että kissan laukku lennähtää, nallen kaakao läikkyy rinnuksille, hiiret jätetään asemalle jne. Loppupuolella huomataan, että veturin koppi onkin tyhjä! Kuka junaa oikein ohjaa? Viimeinen aukeama sen paljastaa: SINÄ! Kuvamaailma sopii nykyiseen hahmogalleriaan ja Etanankin yleisilmeeseen: värikkäitä kuvakokonaisuuksia, voimakkaasti tyyliteltyjä hahmoja ja selkeää juonen kuljettelua pienine aktivoivine jippoineen. Tässäkin toimi muuten lasten kanssa kirjan itsensä hypyttely, kun oikein kovaa mentiin!

   Suositun kaavan mukaan Jenni Tuomisellakin on ensin aukeamalla niin paikat kuin henkilötkin esiteltyinä. Jengi siististi sotkussa (2018, kuv. Jukka Pylväs) juoni on selkeä: Osteri kalastaja-aluksen lastin on tilannut Kalmarin säilyketehdas, mutta nyt siellä koneisto yskii ja etiketit lentävät minne sattuu. Niinpä asiakkaat saavat myös mitä sattuu. Kille Kalmari keksii, että pannaan kaikki samaan myllyyn ja otetaan uusi ohjelmisto käyttöön. Näin syntyy ihana Megamixmössö. Harmittoman ja hyväntuuliseen tarinaan on vähän turhaankin ympätty muodinmukainen Räppi-hiiri, joka ainakin yrittää parhaansa: ”Jos sä haluut hyvää safkaa ja bodata, laita mössöö purkkiin ja ala jorata! Kato TOSIHIIRI treenaa ilman suorituspaineita ja se tarvii siihen valkuaisaineita…” Jengi on tosiaan siististi sotkussa, vaikka kuvittajan hahmot näyttävät olevan hyvinkin erillään kuin suoraan tietokonepelin uumenista tai hedelmäpelissä rullaamassa.

Taas kissoja ja numeroita

Etana editions on ehtinyt jo sarjoittuakin eli Juha Virta pääsee esille useammassakin Filippa-kirjassa. Kissa katoaa –osassa (2017) siirrytään sirkuksen maailmaan. Kun viimeksi oli piano kadoksissa, etsitään tällä kertaa mystisesti kadonnutta Taikuria. Kun esityksen pitäisi alkaa, Kani ja Filippa, aasi Antero ja kissa Nokonen joutuvat keksimään varasuunnitelman.
   Kirjaa lapsille lukiessaan suureksi ongelmaksi muodostui nimi. Taikurihan tässä on kadonnut eikä kissa! Filippa ottaa taikurin viitan päälleen ja improvisoi ensin pannukakun katoamisen, aasin leikumisen ilmassa, mutta näiden salaisuuden keksii kirkasääninen tyttö katsomosta hetkessä. Sitten kirja alkaa lunastaa otsikkoaan – kissa Nokelainen pannaan taikakaappiin ja Filippa lausuu taikasanansa. Tämä kohta oli erityisen hauska, koska loitsu tuntui lapsilta kovin väärältä ja epämääräiseltä: ”Zuupper-truupper Looper-ipsum-Pannacotta-Vesirotta-Tyhjäkohta! 
 Mutta helpotus on suuri, kun taika toimiikin. Samalla Maijala kätevästi keikauttaa aukeaman kissan putoamisen tehokkaasti ylhäältä alas ja laskeutuu keskelle kahvikestejä suoraan paahtovanukkaan päälle. Mikä on paahtovanukas, lapset kysyvät ja tarinan juoni kärsii hetken aikaa, kunnes taikuri kiroaa Voihan pennahinen ja palaa sopivasti kun aasi Antero kertoo vitsiään jo kolmannen kerran. Kani on löytänyt varastosta silinterihatun ja yrittää uudella taikasanalla – ja nyt lapset ovat riemukkaasti mukana lausumassa, kun Kani vetää taikurin ja kissan hatusta. Hattaratarjoiluunhan tämä tarina päättyy. Graafisesti Maijala on rytmittänyt aukeamansa kätevästi lapsiryhmälle näytettäväksi. Isot, selkeärajaiset kuvat on helppo hahmottaa, aukeamilla on tarpeeksi yksityiskohtia tarkisteltaviksi ja suunnanmuutokset tuovat nekin esitystilanteeseen lisänsä.
Seuraavassa  Numerosoppaa (2018)reipas tyttönen avittaa nyt numeroiden kanssa. Filippa vain joutuu aika kovaan seuraan. Näitä numerojuttuja kun on aikojen mittaan ilmestynyt melkoinen liuta, viimeisimpinä muun muassa hersyvä Heli Laaksosen Ykköne. Juha Virta yrittää vannoa filosofisemmalla vakuuttelulla: ”Numerosoppa alkaa havainnolla:/On numero, joka yksinään/ ei ole mitään, /mutta silti sen täytyy olla./ Se käyttäytyy kunnolla, elää kasvisravinnolla,/on hyvässä kunnossa, eikä omassatunnossa/ ole mitään hunningolla. Laskevalla auringolla/ sekä kuutamolla se soutelee venholls/ ja pohtii mielellä rennolla:/ Onpas mukavaa olla aivan tavallinen NOLLA.”

   Hiukan hakusessa taitaa olla, jos ei muuta ole nolla? Tuo kasviruokavalio jäi lapsia askarruttamaan, miksi nollan pitää syödä porkkanoita? En oikein osannut vastata. Ykkönenkin lähestyy kautta rantain koiranpennun kuonorunon kautta ja yrittää yllättää meidät. Ei oikein auennut, vaikka loppuriimit tällä kertaa menivätkin oikein kivasti. Marika Maijalan aukeamat ovat kiitettävän monimuotoiset ja –väriset. Yksityiskohtiakin on ja usein ne tukevat tekstiäkin. Vaikka tummat pohjat turhan usein kuvakirjoissamme yleensä piilottavat tekstin, Maijala pitää lukijavälittäjän huononevia silmiä kunniassa. Vain yksi tummanvihreä ja musta kombinaatio aukeamassa on tihrusteltavaa laatua.
   Toki muutakin mukavaa tavaraa Etana editionsin kavalkadista löytyy. Ainakin uusiutumista, jota sopii nyt palkittuna odottaa yhä enemmän ja vesi kielellä. Mutta kyllä minua nieleksittää mukavasti S&S:n, Teoksen, Inton, Haamun ja Pienen Karhunkin kohdatessani.

lauantai 6. lokakuuta 2018

Hämärää tunnetyrkkyä lapsille?



Ollaanko saatu taas uusia buumeja lasten ja nuortenkirjoihin? Jos katselee vaikkapa pääkaupunkiseudun kirjastojen hankintamääriä, niin Helmet –ostajat näyttävät olevan hyvin huolissaan. Isät ja äidit potevat selvästi voimattomuutta ja tunneköyhyyttä. Niinpä hyllyille ilmestyy kasapäin näitä lapsen eri tunnetilojen tukikirjoja ja hymyssä suin neuvoja suoltavia elämäntapaohjeistuksia. Osa niistä on tavallisen mukavia ja arkipäivään realistisesti suhtautuvia, osa kuin konsulttiraamattuja. Täytyy tässä kerätä voimaantumista ja jossakin välissä sukeltaa tunteiden viidakkoon ja katsoa mitä jää käteen. Kirjastotkin voisivat ehkä harrastaa arvioivampaa ostohysteriaa...
Entäpä sitten tarinat, joiden äärellä jää miettimään, miten niitä lapsille välittäisi tai tarvitseekokaan yrittää selventää? Olisiko tässä menossa jonkinlainen filosofinen elämänselitys tai hullaantuminen mielessä velloneeseen ideaan?

Hämärässä on lukemista

Jo Jenna ja Noora Kunnas revittelivät pimeän rajamailla Hämärävaareissaan (Otava 2918) ja sotkivat kirjahyllyt ja esittelivät trendejä: on Herrasmiesvaaria, Fauna-vaari, Trendi-vaari ja niin edelleen. Kun Pappa-vaari katoaa yllättäen, koko joukkue lähtee etsimään. Aikuinen voi nautiskellen näpsiä kirjahyllyistä ja –kasoista selkiä Kalevipoegista Mihail Bulgakoviin, Peppi Pitkätossun Harper Leen vierestä. Ja ehkä lapsetkin tunnistavat nykyisin ilman muuta virallisen historiallisen Draculan?¨
Kuvakirjapinosta Inka Nousiaisen Olemattoman Olgan (Otava 2918) kansikuva oli viimeiseksi toivottu. Lasten reaktion ymmärtää. Kannessa ei oikein ole mitään koukuttavaa. jollei aikuinen hiukan avita: eikös tuossa keskellä voisi olla juuri se Olga? Kannet pitääkin avata selkosenselälleen, jotta vaikutelma parantuisi. Nousiaisen tapa lähestyä lukijaa on tuttavallinen sinuttelu: ”Hei sinä siellä. Minulla on sinulle tärkeää asiaa. Haluan esitellä sinulle Olgan, luulen että pitäisit hänestä.”
 Tyyli tuntuu aluksi mukavan erilaiselta, mutta kun se toistuu ja Olga on aina karussa, niin lapset alkavat väsyä. Nousiaisen tyyli on myös hiukan junnaava kysymyksineen (niitä on siroteltu eri tekstityypillä myös lauseiden väliin). 

Satu Kettusen tutussa, palkitussakin tyylissä värit vaihtuvat mukavasti, mutta esimerkiksi tummahkon lilan värisessä pohjassa ei teksti erotu kunnolla. Kun Nousiaisen tyyli muuttuu filosofisen pohdiskelevaksi huomaamattoman ihmisen ongelmasta, alkaa pienen kuvakirjaikäisen lapsen mielenkiinto herpaantua. Eikö tässä etsitäkään sitä Olgaa, joka on piilossa? Kyllä vaan, mutta kun pitäisi löytää sirkusaukeamalta nopeat pienet jalat hattarasi takaa, niin ei aukeamalta erotakaan vikkeliä kinttuja, vaan ehkä paikallaan jököttävät. Tuntomerkkejä opiskellaan, esimerkiksi sormenjälki on aitoa sinua!

Hämärään katoaa olematon

Vinkkejäkin saadaan, joskin epämääräisiä: ilmeisesti Olga saa kielensä rullalle? Filosofinen neuvo hukkaajille ja huonoille päiville onkin: ”Oleellista on muistaa tämä: Aina on mahdollista valita myös ilo. Ainakin melkein aina. Ainakin toisinaan. Ainakin aina on mahdollista olla toiselle ystävällinen. Kuten Olga on.” Sitten kertoja ottaakin ylivallan ja alkaa kysellä lukijan mieltymyksistä ja pitämisistä ja luettelee omansa. Mutta missä on Olga? Hups vain, hän taitaa olla poissa. Eli takakannen kysymykseen Joko sinä olet tavannut Olgan? täytyy vasta kieltävästi.

Kirjan sanoman tärkeän ytimen toki aikuinen välittäjä ymmärtää: miten olla näkyvä, miten itsetunto kehittyy, miten huomata toinen, miten ottaa kaikki mukaan – ja millainen sitä itse oikein on. Satu Kettunen yrittää parhaansa aukeamilla, mutta väliin nekin tuntuvat sisältävän niin paljon tavaraa, että Nousiaisen mietteet jäävät hahmottomiksi tai liian konstikkaiksi.
Tästä on tullut pohtineeksi kuvakirjan tekotapaa näin pitkälti siksikin, että kohderyhmän ja tekijän välinen yhteys on tiukilla: minkäikäiseksi kokijaa oikein arvellaan? Kuvakirjan muoto ja kuvituskin muokkaavat kirjaan tarttuvan oletusta. Jonkinmoinen pettymys tuntui olevan, kun Olgaa ei löytynytkään – alussa verhojen takaa kurkkiva ”tätikin” taisi olla kirjailijan alter ego?

Hämärässäkö suojelusenkeleitä?

Miten sitten psykologinen jännäri puree lapsiin? Maija&Antti Hurmeen Varjostajissa (S&S 2018) tytön sängyn viereen ilmestyy outo sateenvarjoa kantava olento. Salaperäiseen, unenomaiseen tarinan taustaksi annetaan pieniä vihjeitä: aamulla tyttö näyttää olennolle äidin kuvaa ja kysyy onko tätä nähty. Myöhemmin tyttö toteaa, miten äiti varmaan keksisi jonkin ratkaisun ongelmaan. 

Missä äiti on, ei selviä, mutta hän voi olla varjostajien tulon syy. Näin ainakin lapsikatras arvelee ja innostuu tarinan edetessä arvailemaan. Aamulla olento on kiivennyt sänkyyn ja tulee mukaan kaikkialle. Kun se avaa varjonsa, alle syntyy pehmeä hämärä, joka sulkee tytön syliinsä. Varjostajat ovat sekä hiukan pelottavia että samalla turvaa tuovia. Mutta rasittavia: ne monistuvat ja isäkin saa oman varjostajansa lähtiessään töihin. Varjostaja haluaa tytön kaiken huomion, lukee vessassa niin kauan, että tytöltä tulee housuihin, kasvaa valtaviin mittoihin eikä enää mahdu edes taloon.
 Kun varjostajat eivät enää ole sisällä, uni tulee nopeasti ja voi uneksia tähdistä, lentämisestä. Ja äidistä. Tekijät eivät selittele sen kummemmin tarinaansa: tyttö keksii tuulisena päivänä lennättää leijaa. Kun varjostajat avaavat sateenvarjonsa, ne lennähtävät taivaalle ja tiehensä. Mutta tyttö tietää, että varjostajat tulevat takaisin. 

 On oikeastaan mukavaa, että annetaan lukijan mielikuvituksen tehdä omaa työtään ja selityksiään. Se näkyi lapsissa, jotka keksivät aika huimia selityksiä. Mutta tuli sieltä tuo mielenkiintoinen ehdotuskin: jos sen tytön äiti oli lähettänyt suojelemaan? Tai muistuma elokuvasta ja kirjasta: Maija Poppanen tuli sateenvarjon kanssa ja auttoi lapsia.
Mutta olivatko varjostajat sitten kilttejä vai kauheita? Äänestyksen jälkeen tuomio oli selvä: ne olivat puoliksi kilttejä ja sitten kauheasti halusivat vain itse tehdä kaikkea. Summa summarum: omalaatuisen fantasiapitoinen arjen ja mielikuvituksen yhteensulautuma voi sekin irrottaa lisää tarinointia, pakottaa ottamaan kantaa ja keksimään selityksiä. Välittäjän kannalta oikeastaan oiva tilanne – pitää vain vähän toppuutella yhteishuudahtelua ja jakaa puheenvuoroja…

lauantai 29. syyskuuta 2018

Tiedonjulkistaminen - tarinatietoa vai tietotarinaa?



Pariviikkoa on mennyt lievässä höykytyksessä, kun ilmoitus tiedonjulkistamisen valtionpalkinnosta saavutti. Se tuntui toki upealta ja samalla hiukkasen kultaiselta kädenpuristukselta – varsinkin kun perusteluissa hienosti kuvailtiin pitkän ajan saavutuksia.
Kansi Pirre Vaijärvi
Hiukan kerettiläisesti ajattelin ottaa näkökulmaksi siis kädenpuristukset. Ensimmäisen kerran sain kokeilla tyyliä kirjallisuuden valtionpalkinnon jakotilaisuudessa Smolnassa. Olin parkkerannut itseni jostakin syystä Veijo Meren eteen, joten kuulin kommentit selvästi. Hän totesi, että tämä ministeri on ihan hyvän näköinen ja muutenkin virkeän oloinen typykkä. Marjatta Väänäsen puristus oli sanoisinko jopa rouhea ja mutkaton, mutta ehkä hän ihmetteli leveää hymyäni.
Lastenkulttuurin valtionpalkinto jaettiin taas Säätytalon takapuistoa vastapäätä olevassa lasten päiväkodissa. Lapset lauloivat ja muutenkin oli mukavaa, tietenkin, kun toisena saajana olivat mainiot musiikkiammattilaiset Ritva Ollanranta ja Maija SImojoki. Tytti Isohookana-Asunmaan kättelyä voisin luonnehtia iloiseksi, kättä vatkattiin parikin kertaa.
Miten sitten Sanni Grahn-Laasonen suoriutui kokeesta itse Säätytalossa? Näillä kahdella edellisellä ministerillä oli tietenkin vankempi ja laajempi kokemus, mutta vienosti hymyilevän palkinnon myöntäjän puristusta luonnehtisin lupauksia antavaksi ja keskilujaksi. Tällä kertaa ministeri joutui tavallista kovemmalle koetukselle, sillä palkitun Hyvän sään aikana –kirjan tekijöitä lappasi lavalle peräti kaksikymmentäkaksi.


Tarinatietoa vai tietotarinaa?

Istuin professori Heikki Ojan vieressä ja pääsin kehumaan blogissanikin hymisteltyä Universumi –kirjaa. Kun itse puheessani käsittelin tasan 50 vuotta sitten ensimmäisen palkinnon saanutta Yrjö Karilasta ja Antero Vipusta, Ojan kiitokset välittyivät kaikkien universumien vihreiden miesten kylteissä: HYVÄ ME!
Takanani istui puolestaan vanha tuttu, monipuolinen nuortenkirjailija Sisko Latvus-Pörsti, jonka mukanaolo selittyi pian, kun Joonas Pörsti kapusi lavalle Propagandan lumo –kirjansa ansioista. Hän puolestaan pohti mm. yliopistojen leikattuja tutkimusmäärärahoja. Mielenkiintoisia kirjoja riitti siis merkittäväksi lukulistaan.
 
Kansi Pekka Rahikainen
Elämäntyöpalkinnon saanut professori Kaisa Häkkinen on tosiaan armoitettu kielihistorian elävöittäjä. Hän on tehnyt A sanoi Agricola – tietokirjaan erinomaisen piispan henkilöhistorian, mutta valottaa myös pojan, Kristianin elämänpolkua sekä kirjakielen syntyä, koululaisten juttuja silloin ja nyt, 1500-luvun ja nykysuomen vertailua. Kun varsinainen kirja on runsaasti kuvitettu ja näkökulma on Kristianin aapisikäisenä, kokonaisuus on selvää faktiota. Mutta onko se tarinatietoa vai tietotarinaa?
Juuri lasten ja nuortenkirjoissa tuo viiva faktan ja fiktion välillä on mielenkiintoinen ja häilyvä. Suomennoksenikin herättää pohdintaa – vai onko vain kirjastonhoitajatausta jälleen tuottamassa luokittelun ongelmia? Sivumäärin mitattuna tarinaa on 64 %, joten tämä on tarinatietoa!Tähän problematiikkaan täytyy palata tarkemmin. Onhan pottakirja lapselle täyttä faktaa...

Tulossako uusia tiedonväyliä?

Vaikka lasten ja nuorten tietokirjat - ja muukin tietomateriaali -helposti unohtuvat niin lasten lukemisen oppaista, kirjavinkkauksista kuin kirjailija- ja kirjastokäynneillä, hitaasti näyttää valoa löytyvän myös tälle lajille. Syynä ovat osaksi alan järjestön ja säätiöiden tukimuodot, mutta myös kustantajien lisääntynyt kiinnostus. Syksyllä voidaan odottaa jopa jännityksellä tietokirjojen kirjoituskilpailussa palkittujen uusien tekijöiden tuotoksia ihmisen sukupuolten roolien muutoksista tai vain maaperämme salaisuuksista.
Kansi Sanna Pelliccioni
Kuten kaikessa lasten ja nuortenkirjallisuudessa vanhoja mainioita kirjoja ei saisi unohtaa. Tiedon kohdalla aika ei aina aja nopeasti ohi. Parin vuoden aikana on tarjolle tullut paljon kiintoisia useammankin kirjan tekijöitä ja samalla hyviä ehdokkaita erilaisiin palkintolistoihin. kunhan töille saadaan tukea lisää.. Seuraavien vuosien aikana Riina Katajavuori ehkä jatkaa mainiota Mennään jo kotiin ja Naapuriin –sarjaansa, Laura Ertimon valintaa kolmanneksi omaperäiseksi kohteeksi Veden ja Yön jälkeen voi jännittää. Mikä on Katariina Heilalan seuraava vierailu Korkeasaaren, Kansallismuseon ja Tiernapoikien jälkeen, jatkaako Marketta Vaismaa Vesikirjasta eteenpäin ja minne Janne Haikari kuljettaa lapsia Suomen keskiajasta? Selkokielen puolellakin tapahtuu: monen tärkeän luontokirjan jälkeen Seija Niinistö-Samela pohtii Robottia ihmisen apuna (pieni karhu 2017). Ja Vuokko Hurme - vauvan ja vanhuksen jälkeen käsikirjan voisi tehdä vaikka poliitikosta?
Jo palkitutkin tekijät rikastuttavat tietoamme vaikkapa pahoista voimista. Marjatta Levanto on tehnyt pitkään hautomansa idean valmiiksi. Pelottelun (ja pelon voittamisen) käsikirja (Teos 2018) vie kaikenkarvaiset lukijansa – anteeksi – päähenkilönsä mainioiden ja yllättävien maailmanhistorian kuvavalintojen kera tuumimaan, mikä pahojen voimien rooli oikein on ja missä ne luuraavat – nyt?



Kansi Tiina Ripatti