maanantai 14. tammikuuta 2019

Topelius on robotti



Tekoälyn tulosta ja kehityksestä puhutaan koko ajan enemmän. Varsinkin alan messujen yhteydessä mietiskellään, mitä tekoäly todella tulee muuttamaan elämässämme. Vähemmän on selitetty, kuinka kiinalaiset ja amerikkalaiset tekoälyn suunnittelijoiden suurvallat tulevat muokkaamaan tuotteistamista – ihmisten hallintaa toki, mutta valtion vai kulutuksen ehdoilla?
 80- ja 90-lukujen alan skifin ja fantasian klassikoiden kahlaaminen aikoinaan loi jo monenlaisia suuntaviivoja tekoälyn ominaispiirteille ja mainioille tulevaisuuden hahmotuksille.
 Robottien kädet heiluvat

Lasten ja nuorten tietokirjallisuudessa ollaan päästy ainakin robottien mietiskelyn tasolle. Mutta juuri Suomen nuorisokirjailijat ry:n traditionaalisen ja arvostetun Topelius-palkinnon pokannut Anniina Mikama yhdistelee Taikurissa ja taskuvarkaassa (WS 2018, kansi Sami Saramäki) molempia alueita yllättävästi ja taitavasti. Pitänee onnitella nuorisokirjailijoitten raatia, joka jo ehdokasasetteluissaan löysi ns valtapalkintoa mielenkiintoisemmat kohteet. Eikä Lydeckenin voittanut Petja Lähteen Surunsyömäkään (Karisto 2018) huono valinta ole, joskin sille olisi ollut tasapäistä vastusta enemmänkin. Kymmenvuotiaan puoliorvon Pentin vastuunotto surevasta isästään on kyllä sekin sydämeen osuvaa dokumentointia.
Taikurissa on kuitenkin kerronnan imua, mietitysti rakennettua juonta ja aikaan ankkuroituvaa lähtökohtaa. On Helsinki vuosisadan vaihteessa, on historiasta tuttuja yksityiskohtia niin arkkitehtuurissa kuin luonnonilmiöissä vuoden 1890 Kaisaniemen puutarhan tuhonnutta elokuun myrskyä myöten.
Taikurin maaginen sirkus tuottaa hämmästyttäviä rakennettuja elävän tuntuisia olioita ja tapahtumia. Sen tekijä on tulevaisuudesta paennut robotti, joka on rakentanut vuosien mittaan itsensä kaltaisen ja näköisen kumppanin. Näin voidaan sopivin määrin pohtia niin edistyneen teknologian luomaa lähes inhimillistä olentoa ja tämän tunteita, toisaalta miten robotti suhtautuu tappamiseen tai ihmisen vahingoittamiseen aivan kuin Asimovin robottien mielenkulkuja seuraten. 

Koulua ja tulevaisuutta

Mikaman jalanjäljissä tietokirjat tuntuvat hiukan kuivakkailta, joskin luotettavilta ja asiallisilta. Mutta viimeistään rinnakkain vertaillessaan esimerkiksi Linda Liukkaan Hello Ruby – Robotti koulussa -opasta (Otava 2018) vaikkapa Mindstormsin rakennussarjoihin tai vain legojen perusvalikoiman sarjoihin - Kevin  Hallin uusin kirja esittelee sananmukaisesti Lego robotit: 30 mallia (2019) sovelluksineen ja pohdinnoillaan – huokaisee. Niin mainiota työtä kuin Liukas tekeekin kursseillaan, markkinoinnissaan ja asian esilletuomisessa, kirjan haileat ja nopeasti hahmotellut kuvat eivät oikein jaksaneet koelukijoita innostaa. Pakollisen lapsiryhmän asiaan vihkimisjutun jälkeen alkaa sitten varsinainen robottikurssi, jonka jälkeen pitäisi tietää jotain tekoälyn toiminnasta. Se taas vaatii paneutumista kaikenikäisiltä puuhaajilta ja muistuttaa – kuten kai tarkoitus onkin – koulun täytettävää tehtäväkirjaa. Kun alkukertomus on toisaalta tekstiltään mukavan selkeää ja yksinkertaista, saattaa tieto-osuuden selailu jopa pelottaa. 


Kun yhdessä varttuneemman kanssa kuitenkin menee läpi johdatusta, huomaa otsikoiden johdattelevan harkitusti kohti uusia ja erilaisia kysymyksiä robottien ja tekoälyn toiminnasta, Parhaimmassa tapauksessa yhteinen into syttyy ja todellakin tekoälyn median uutisiin voi ottaa paremmin kantaa. Lopussa Liukas pääsee pohtimaan jo elämääkin tekoälymaailmassa. Tulevaisuudessa tekoäly toimii ihmisen työparina lähes kaikissa tehtävissä, Liukas toteaa – mutta ei ota kantaa ymmärrettävästi amerikkalaiseen kuluttajan tarpeita ennakoivan tekoälyn tarkoitusperiin. Liukkaan Android-robotti on tuotettu tai muokattu Googlen luoman ja jakaman alkuperäisen mallin mukaan.
”Tekoäly kehittyy nopeasti. Onko tulevaisuuden tekoäly koira, kummitus, kaveri, apulainen, työmyyrä vai jotain ihan muuta? En tiedä, mutta toivon, että pienet ballerinat, biologit ja muut tulevaisuuden rakentajat suuntaavat luottavaisina kohti tekoälymaailmaa. Tärkeintä on utelias, käytännöllinen ja peloton asenne.”

Selkoa roboteista

Robottikirjoja on ilmestynyt tasaisesti joskin harvakseltaan. On kansikuvaltaan hurjannäköisiä kuten Clive Giffordin Robotit (Readme 2009), leikkisämpiä kuten Robert Malonen Robotit (Atena 2005) sekä Mitä ihmettä -sarjan Jenny Fretlandin Robotit (Lasten Keskus 2018). Ensimmäinen selkokielinenkin alan opus on tullut, Seija Niinistö-Samelan Robotti ihmisen apuna (pieni karhu 2017).
Vaikka kirjojen nimissä ei ole käytetty erikoisemmin mielikuvitusta, kehitystä on sisällöistä löydettävissä luonnollisesti uusimmissa opuksissa. Mitä ihmettä -sarjan kirja muistuttaa melkoisesti Linda Liukkaan robottia ulkoasultaankin. Se lähestyy aihettaan kuitenkin tietokirjamaisemmin erilaisten aukeamittain järjestettyjen otsikoiden kavalkadina. Kun muistaakseni Liukas totesi jossakin haastattelussa, että ohjelmointi eri vivahteineen lähestyy jo runoutta, tässä johdatuksessa aloitetaan robottirunoudella! Jos saisin robotin…
Peruskäsitteiden – mikä robotti on, robotin runko – jälkeen syvennytään aisteihin ja aivoihin. Entäpä tämän kirjan vaihtoehdot robotin töille? Niitä tietysti on koko ajan ympärillämme huomaamatta, mutta tutusti esitellään hankalat työt, lääketieteen apuneuvot, itseohjautuvat autot, avaruustutkimus ja – lemmikkieläimet.  Lopuksi päästään tässäkin suunnittelemaan ja rakentamaan oma robotti.

Kaiken hypetyksen jälkeen on ihan rauhoittavaa lukea Seija Niinistö-Samelan johdatusta historiaan ja nykyaikaan, jopa tulevaisuuden malleihin. ”Kirjassa vastataan kysymyksiin siitä,/ vievätkö robotit ihmisten työpaikat/ ja miten älykkäitä robotit ovat./ Kirjasta löytyy vastaus kysymykseen,/ miksi joitakin robotteja pidetään pelottavina.” Selkokielinen ilmaisu hioo kätevästi asioita tiukkaan, helposti ymmärrettävään muottiin. Näin myös sanoman perillemeno mahdollistuu monelle ikä- ja tarveryhmälle. Tämä robottiesitys on mainio luotaus pohjaksi jatkoselvityksiin, monipuolinen ja loogisesti etenevä. Kuvituksena on valokuvia. Ihmisen ja robotin yhteisestä tulevaisuudesta Niinistö-Samela toteaa varovaisesti: ”Robottien avulla on mahdollista/ parantaa ihmisen elämän laatua./ Ihmisen vastuulla on päättää,/ miten robotteja käytetään.”
Jään mielenkiinnolla odottamaan – no, uusia tekoälyselvityksiä toki – mutta nimenomaan Anniina Mikaman jatkoa Taikuriin ja taskuvarkaaseen. Tekoälyrobotin seikkailut ja moraaliset ongelmat eivät ole vielä saaneet lopullista vastausta.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Kuka kukin on, Juntti-Mutteri?



Joululoman aikana ja uutta vuotta juhliessakin mainiosti sijoittuneet pyhät antoivat paljon aikaa lukea rästiin jääneitä viime vuoden lasten- ja nuortenkirjoja. Mutta täytyy tunnustaa, että hurahdin nostalgisesti pitkiksi ajoiksi Ismo Loivamaan 403-sivuisen järkäleen pariin. Kuka kukin on lastenkirjoissa (Avain 2018) innosti - paitsi muistelemaan ja noukkimaan mielenkiintoisia yksityiskohtia – myös kaivelemaan muita lastenkirjojamme sivuavia kirjakattauksia. Samalla totesin, miten Avain –kustantamo – ehkä perinteensä takiakin kirjastomaailman oman firman kirjantekijänä – on ottanut vastuuta monen tärkeän ehkä vähälevikkisen tietokirjan julkaisijana.
Kuka kukin on lastenkirjallisuudessa tietenkin kuuluu jokaisen ammattinsa osaavan kirjaston kokoelmiin – se sopii mainiosti lisäksi vähäisiksi kuihtuneisiin käsikirjastoihin luonteensa takia. Tässä voi tehdä tutkimusmatkan satojen vuosien ajalle niin klassisten hamojen kuin paikkojenkin suhteen. Hompstad, Keksijäkylä, Vaahteramäki, Vihervaara – missä ne olivatkaan?
Kirja etenee aakkosittain ja on vahvasti tekijänsä mieltymysten näköinen kokonaisuus. Aapeli Käki saa kunnian aloittaa ja Anna-Liisa Haakanan Ykä lopettaa. Edustettuina on asiantuntevina – ja kantaaottavinakin – analyyseineen mainio joukko erilaisia kirjatyyppejä klassikoista kuvakirjoihin, dekkareista tyttökirjoihin.

Bongaa omat suosikkisi!

Ismo Loivamaa selvittää: ”Pääpaino lienee klassikoissa ja muilla tavoin nykykirjallisuuteen vaikuttaneiden hiukan vanhempien teosten hahmoissa. Nykykirjallisuus on silti monin esimerkein mukana, mutta läheisemmin 1990-2000-luvun kirjallisuuteen voi perehtyä esim. Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita -teossarjan (osat l-10) avulla.
Kirjoitustyön aikana huomasin, miten polttavasti tarvitsemme lisää hakuteoksia näinä digitaalisinakin aikoina. Esim. suomalainen kuvitusbibliografia yltää vain vuoteen 1960 saakka. Ja sen huomasin, miten korvaamattomaksi osoittautui koti- ja ulkomaisten lehtien leikekokoelmani!
Lastenkirjallisuuden tärkeät ja rakkaat hahmot ovat olennainen osa lapsuutta. Niiden varassa muistellaan omaa lapsuutta ja elämän käänteitä. Lastenkirjallisuuden merkityksestä kertoo se, että monesta hahmosta on tullut käsite, miltei psykologinen termi. Tämä kirja kertoo, millaisia lastenkirjojen hahmot ovat - ja miten ne elävät ja vaikuttavat arkipäivässämme ja puheessamme.”
Täälät' löytyy Punavyö!

Loivamaan analyysit kannattaa lukea tarkkaan. Uutta tietoa löytyy yllättävistä paikoista. Käsitellessään Maijaliisa Dieckmanin ja minun yhteistä sankaria Tapani Löfvingiä hän toteaa ainakin minulle uuden vinkin: ”Sissipäällikön sankarimaineesta kertoo paljon se, että hänet on sujutettu mukaan myös lastenkirjaklassikon suomennokseen: brittiläisen Hugh Loftingin Eläintohtori Dolittlen suomennoksessa kerrotaan vaivihkaa myös Tapani Löfvingin seikkailuista!”

Tieto hajallaan eri puolilla

Kuten Loivamaa toteaa, hakuteoksien määrällä ei voi hurrata. Lasten tietokirjallisuutemme kohdalla perusteoksia on vain kaksi, Totta tosiaan ja Toden teolla. Monia mielenkiintoisia lisätietoja löytyy sitten, kun viitsii ja jaksaa etsiä. Yllätyksiäkin: lastenkulttuurin ja –historian asiantuntija Niklas Bengtsson esimerkiksi nosti pikku kirjassaan  Helene Schjerfbeck – tuntematon kuvittaja ja exlibristaiteilija? (2018) esiin tietoa hänen erikoisemmista tuotteistaan. Vähemmän tunnetut kuvitustyöt ja exlibrikset esitellään myös kuvaesimerkkien kautta. Satujen kuvittaja Helene  mm. Rafael Hertzbergerin Finka folksagor tai J.L. Runebergin Hauta perhossa –runo!
Täyteläinen kuvaus tulkinnoista!

Timo Ronkaisen uusittu painos  Kirjoituksia Koipeliinista, Maaronista, Nytekistä sekä muista tunnetuista sarjakuvista (2018) sisältää vetävästi kirjoitettuja artikkeleita, runsaasti kuvitusta ja sarjakuvan historiaan nostalgisesti luotaavia hyppyjä niin sarjakuvalehtien kuin lapsenmielisten sarjakuvajulkaisujen pariin.
Kirsi Pelkosen Käsikirjoituksesta kirjaksi (2018) on vaatimattomasta ulkoasustaan huolimatta kiintoisa kattaus kuinka kirjailijat muokkaavat tekstiään. Haastatellut kirjailijat todella paneutuvat avautumaan omista tekniikoistaan. Mukana on monipuolinen kirjo lasten- ja nuortenkirjailijoita sekä aikuisyleisölle suuntautuvia kirjoittajia – ja monet tekevät työtään kaikille osapuolille. Tapani Baggen kohdalla tarkka analyysi ulottuu niin lastenkirjoista dekkareihin kuin tietopuoleisiin, Jukka Itkonen on runoilijan poluilla, Niina Hakalahti kantaaottavampien varhaisnuorten parissa, Anne Leinonen fantasiassa. Lastenkirjoja kirjoittavista mukana ovat lisäksi Anneli Kanto, Asta Ikonen, Tatu Kokko, Jasu Rinneoja.

Eikä unohdeta lopuksikaan historiaa – ehkä kuivakkaan tuntuisista nimistä huolimatta vaikkapa tuotteliaan historioitsijan Tuija Laineen Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen (2017) tuo mielenkiintoisia tuloksia esimerkiksi mikä oli ulko- ja sisäluvun suhde ja merkitys lukemisprosessissa? Miten lapset ja nuoret otettiin huomioon kirkollisessa kansanopetuksessa ja julkaistun kirjallisuuden kohderyhmänä? Lukemisen tavat ja apuneuvot antaa taas tietoa tekstin muodosta, hiljaisesta lukemisesta, ulkoluvusta jne. Aapisen ja katekismuksen vaiheet tuovat lähelle vaiheen, missä lapset otettiin selkeästi uudeksi kohderyhmäksi ja mietittiin tekstin ymmärtämisen tärkeyttä.

Palkinnoista muuten emme pääse eroon vieläkään. Pian ihmetellään niin Lydecken- ja Topelius –kohteita ja perään sitten Junior Runeberg. Siihen asti selailen Kuka kukin opn –opusta. Liekö suosituin hahmo saanut nimekseen Mikko? Tarkistakaapa.

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Runeberg ja Topelius Tietopöllön oksalla



Palkintosijoja on vielä saatavilla! Juniorien Finlandian kuusikko on jo mennen talven lumia (tulipa löydettyä hieno ilmaisu Helsingin loskassa), mutta Porvoossa kisataan nuorisoraatilaisten voimin Runeberg Juniorista. Suomen nuorisokirjailijat ry puolestaan esittelee uuden palkintolautakuntansa myötä traditionaaliset Topelius- ja Lydecken –ehdokkaansa.
Mielenkiintoista näin, mutta edelleenkin lasten ja nuorten tietokirja on useimmiten poissa näistä kattauksista. Yksi tarinatietokirja ei kesää tehnyt Finlandiassa. Niinpä Suomen tietokirjailijoitten Tietopöllö-palkinnosta on tullut yhä merkittävämpi  tunnustus.
Tänä vuonna sen sai pitkän linjan tekijä Hämeenlinnasta, Mervi Koski. Hänen suhtautumistaan kirjoihin, kirjoittamiseen ja tiedon tarjoamiseen on koko ajan ruokkinut työ kirjastossa.  Itse olen moniaasti käyttänyt hyväkseni Mervin kirjallisia hakuteoksia. Niiden arvoa lisäävät myös asiantuntevasti nuorisokirjallisuuden trendeihin ja teemoihin paneutuvat laajat johdannot.
Kirjastossa pystyy havaitsemaan kysynnän suunnan muuttumisen. Kotieläinten kirja selvittää esimerkiksi perusteellisesti tärkeimpien lajien alkuperän, käyttäytymisen, elintavat ja niistä saatavat tuotteet. Tiukkaa tietoa kevennetään sopivasti niin anekdooteilla, väliotsikoilla kuin piirroksien avulla. On sananparsia ja uskomuksia, huumoria ja murteiden erilaisia ilmaisuja, on tuhteja tietopaketteja entisajan ihmisen arjesta ja juhlista, suojelushengistä ja pelottavista ilmiöistä sekä maailman kulttuuriperinnön kiehtovia taruja.  
Hirviökäsikirja syntyi Seikkailutarinoiden tunnelmasta. Mervi Koski jatkoi tyylilleen uskollisesti: ulkomaisista tarustoista saattoi välittää tietoa selkeästi ja helppolukuisesti, mutta samalla huumorilla ja viihdyttävästi. Aihe on kiehtova ja kiinnostaa edelleen kaikenikäisiä. Ylijäänyt laaja materiaali muokkautui selkeästi jäsennellyksi yliluonnollisten ilmiöiden käsikirjaksi Maailman merkillisimmissä kummitustarinoissa.

    Ja kuten palkintoperusteluissa sanotaan, ”Mervi Kosken tuotannossa yhdistyvät kätevästi suora yhteys omien kirjojen lukijoihin, kirjastojen merkitys kouluopetuksen ja oppilaiden tukena ja käyttäjiltä saatu palaute uusista aiheista. Työ kirjoittajapiirien ja sanataiteen parissa on tuottanut perille meneviä tuloksia myös omassa tuotannossa. Mervi Koski on taitavasti käyttänyt tiedon välittämistä osana viihdyttävää kokonaisuutta ja luonut edellytykset erilaisille lukijoille kuvitella ja eläytyä tiedon avulla.”

Mukavia ehdokaslistoja

Ei sille mitään voi, että jotkut listat ovat parempia kuin toiset – ainakin jos niissä on juuri niitä omia suosikkeja mukana. Mutta täytyy todistaa, miten sekä Runeberg Juniorissa että Topelius&Lydeckenissä on saatu aikaan Finlandiaa mielenkiintoisemmat kamppailijat.
Ennen kaikkea listat kirjaavat kentän moninaisuutta ja lisäksi otetaan mukaan lukijat sieltä kriittisistä asemista, lukutaidon alkaessa ja tukea tarvittaessa. Runeberg tarjoilee Tapani Baggen tarinatietoa jännittävästi Aavehevosen arvoituksessa. Varttuneemmille löytyy urheilua ja ihmissuhdeongelmia luotettavasti Henna Helmen Tuplapulmissa Maria! Merja ja Marvi Jalon Olivia ja Onnentähti on tekstiltään jo hiukan vaativampi Lukupala-sarjassa. Se antaa kepparitytöille proosan muotoon puettuna tietoiskumaisen koosteen aiheeseen liittyvistä pulmista ja tekemisistä.
Tuula Kallioniemen Neljä muskelisoturia on kuvakirjan-proosan liitto, missä tosin jää vaivaamaan vanhanaikaisen tuntuinen perusasetelma. Miksi vammaisen lapsen on aina tehtävä urotyö päästäkseen hyväksytyksi mukaan joukkoon? Rinna ja Sami Saramäen Meren syvyyksiin yrittää olla uudentyyppinen kuvakirja: taskulampulla sivujen takaa tuijaamalla pitäisi ilmestyä piilotettuja kuvia mukaan. Systeemi on hankala eikä oikein jaksa loppuun saakka kiinnostaa lukijoita. Varsinkin kun kuvat ovat nähtävillä sitten sivua kääntäessään ja dialogimuotiset keskustelut lyövät nekin läpi. Tenhoavat ja jännittävät kuvat olisivat tehonneet yhtä hyvin sellaisinaan ja tarinassa on tietoa meren ongelmista ja ihmeellisyyksistä.
Ruotsinkieliset ehdokkaat luotaavat nekin mukavasti eri aihepiirejä. On selkeä tietokirjakin mukana eli kivasti kokoonpantu Anna Sarven Prilliga Prinsessboken, dekkarintekijän ensiaskel nuortenpuolelle eli Eva Frantzin Hallonbacken ja jo tunnustettujen kuvantekijöiden töitä kuten Lena Frölander-Ulfin Pappa, jag och havet sekä Sanna Sofia Vuoren ja Linda Bondestamin Ägget.

Prinsessan sadut täälläkin!

Tuula Kallioniemi on mukana Topelius-kisassakin Kaksoisolennollaan. Kerjäläisten hyväksikäyttö, nuorten pakottaminen ryöstöihin ja varkauksiin, kurjat asuinolot tulevat hyvin vaikuttavasti lukijan iholle. Tässäkin varsinainen raamiratkaisu on sitten satumainen: pään kolauksessa kerjäläispojan ja luokan hurmurin egot vaihtuvat. Ehkä näin on saatu eroja selvimmiksi? Suomen sisällissotakin on mukana Laura Lähteenmäen Yhdessä keväässä viiden nuoren tytön silmin.
Fantasia jyllää täälläkin sitten Finlandian tapaan: on tuttuja kuten Maria Turtschaninoffin Breven från Maresi, on Nonna Wasiljeffin kivasti esikoisteoksena esiin nostettu Loukkupoika, pahan ja hyvän monivivahteista maailmaa kuvaava seikkailu. Hienoa, löytyy myös Anniina Mikaman mahdottoman vetävä ja Helsingin miljöötä hyödyntävä aikatasotarina 1800-luvun pääkaupungista. Taikuri ja taskuvaras on loppuun saakka yllätyksiä tarjoava fantasia.
Mutta Lydecken-kirjat ne vasta riemastuttavat. Hieno dementoituvan mummon ja pojan herkkä kuvaus, Mari Kujanpään 102 askelta mummilaan, hiukan samaan aihepiiriin sukeltava Petja Lähteen pienen pojan mielenliikkeitä kuvaava Surunsyömä, kun äiti kuolee syöpään ja isä murtuu.

Suurta hittialuetta, suhdeterapiaa ja käyttäytymisenergiaa, edustanee Veera Salmen Puluboi, agentti NollaBullaNolla ja kamukiemurat. Mitenkähän tässä pulukielessä oikoluku hoidetaan – tuliko varmasti kaikki konsonanttimuutokset ynnä muut tarkistettua? Tuttuja ohjeita taas kertaalleen lintuperspektiivistä.
On kovin tuotteliaan Ville Hytösen Ötökkämaan talvi, pieniä jopa absurdin hauskoja tai sanoilla herkuttelevia satuja. Ja vihdoinkin mukana on myös prinsessojen prinsessa Pikkiriikki. Olen tainnut jossakin tunnustaa, että Hannele Lampelan kirjoitustyyli puree minuun, mikä lie syy? Nokkelaa, omanlaistaan, humoristista, älykästä… No niin, Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut ovat varmasti ainakin tuon asteen jos useammankin veroiset. Lampela antaa Pikkiriikin muokata tutuista satuelementeistä ihan omiaan. Tyyliä voisi luonnehtia todella interaktiiviseksi, sillä se puhuttelee monenikäisiä.
Ehdokaskirjoissa näkyy samalla upeasti kotimaisten kuvittajiemme taso Ninka Reitusta Carlos Da Cruziin, Matti Pikkujämsästä Sanna Manderiin.
Lopulliset voittajat – eipä taida olla aivan helppo tehtävä!