sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Hanget, huumeet, koirat ja kissat



Pohjoisen keikka sopivasti ennen alueen hiihtoloman alkamista oli mannaa niin silmälle, kunnolle kuin turismin havainnoinnille. Lakkolaiset armahtivat Rovaniemen lennot, ja koneet olivat täynnä viimeistä istuinta myöten. Enimmäkseen kuului kyllä japania, venäjää, ranskaa, hollantia ja tunnistamatonta selitystä. Mutta hanget hohtivat, kirjat ja lukeminen olivat hetken ihan in ja varsinkin tiedon tarvetta sai myös saarnata. Täällä oli mukava lueskella LukuVarkaus –kilpaan osallistuvaa Salla Simukan Sisarlaa (Tammi), missä lumisade sen kuin jatkuu ja kylmyys tiivistyy. Lopulta Aliisa ja Meri putoavat lumen läpi ihmeelliseen Sisarlaan. Loppu onkin tuttua taistelua itseensä ja ongelmiinsa käpertyneen kuningatar Lilin voittamiseksi ja maailman pelastamiseksi. Ihmeitä, hurjia otuksia, seikkailuja ja tyttöjen välisen ystävyyden ongelmia on mukana toki – miten lie poikien lukuinnon herääminen?
Kansi Saku Heinänen

   Kuin matkaevääksi ehdin nimittäin saada myös Suomen Kulttuurirahaston ja Kopioston johtaman Lukuklaani-viestin. Edellinen oli huolissaan lukutaidon heikentymisestä nimenomaan huono-osaisten ja syrjäytyneiden ja poikien parissa. Jyväskylän yliopistosta patistettiin havahtumaan, miten kasvava joukko nuoria ei tavoita lukutaidon minimitasoa. Kulttuurirahasto onkin päättänyt tukea 1,4 miljoonalla kaksivuotista Lukuklaani-hanketta, joka kohdistuu kaikkiin Suomen ala-asteisiin, erityisesti 3.-4-luokkalaisiin poikiin.
   Lukuklaani jakautuu kahteen vaiheeseen: ensimmäisessä vaiheessa koulut voivat syyslukukauden 2017 alussa osallistua kilpailuun koulukirjastonsa perustamiseksi tai kehittämiseksi; parhaat ideat palkitaan. Valtaosa palkintorahoista käytetään kirjahankintoihin, mutta koulujen toivotaan myös kehittävän kirjastojaan toiminnallisiksi tiloiksi, joissa järjestetään esimerkiksi kirjavinkkausta tai teemaviikkoja.
   Mainiota! Nyt juhlavuonna taitaa eri kirjailijajärjestöistä löytyä innokasta matkasaarnaajaa ja vinkkaria ilosanomaa korostamaan.

LukuVarkaus on estraadilla taas -

mutta ei ole enää ainoa kirjakilpailu, missä nuoret lukijat itse päättävät palkinnosta. Porvoolainen Runeberg-systeemi lanseerasi sivulleen myös Runeberg Juniorin, jonka voittivatkin sitten sulassa sovussa suomen- ja ruotsinkielinen opus. Niinpä olikin mielenkiintoista verrata varkautelaisen aikuisraadin kuusikkoa ehdokaskirjoiksi etelän vastaaviin.
   No, huumoria, jännitystä, aikuisten toilauksia ja ns burleskia komiikkaa näyttää nyt löytyvän tasaisesti Porvoosta Varkauteen. Olisi tietysti aina mukava olla kärpäsenä katossa kuuntelemassa perusteluita ja mielipiteenvaihtoa. Joskus listat tuntuvat kauniisti sanottuna omaperäisiltä, joskus varman päälle vetäviltä ja joskus vain kuin arpanopalla heitellyiltä. Ja kuinka kummaa, aina erilaisilta kuin niitä arvioivalla kriitikolla.
   LukuVarkaus –listassa on ainakin tarpeeksi kustantajakirjoa – jokainen on eri firmalta. Nopeasti silmäiltynä erottuu heti Finlandia Juniorin saaneen Mari Kujanpää uusi luotaus eli Emman salainen toive (Otava, kansi Tia Javanainen). Emma on joutunut muuttamaan isovanhempiensa luo äidin huumeongelmien takia. Viereiseen taloon tulee uusi Harmaksien perhe, joista arka Emma vähitellen löytää hyvän ystävän hiukan nuoremmasta Fredrikasta. Emma on menettänyt itsetuntonsa, eikä osaa pyytää tai haluta oikeastaan mitään – parhainta on olla näkymätön ja omissa oloissaan. Isovanhempien tuella Emma pääsee aloittamaan salaisen haaveensa, kesken jääneen taitoluisteluharrastuksensa. Äitikin tulee käymään toivuttuaan ja toivoo taas yhteistä elämää, mutta Emma haluaa ensin miettiä rauhassa ja katsoa tilannetta. Luistelusta löytyy uusia ystäviä, ja Emma huomaa pystyvänsä elämään tavallisen tytön elämää – neuroottinen käsienpesukin loppuu. Minä ja Muro (2009) oli herkkävaistoinen, kaunis ja koskettava kirja maailmasta ja arjen elämästä lapsen silmin. Nyt Kujanpää tavoittaa kyllä Emman tuntoja vaikeassa tilanteessa, mutta sekä ongelmat että tapahtumien kulku ja ratkaisu tunnistautuvat kovin tutuiksi monesta samantyyppisestä ongelmakeskeisestä nuortenkirjasta. Vaikkapa Tuula Kallioniemen Risteys (Otava) kolmetoistavuotiaan päähenkilön elämästä huumeäidin varjossa on varsin vakuuttavaa kommentointia.


Rentoa ja eläinystävällistä huumoria

Sitä puolestaan tarjoaa Anneli Kanto Kulkurikaksikossaan (Karisto, kansi Janne Harju). Tasapainoinen, mukavasti jaksoteltu Kaino-Kielon ja rikkaan perijän, mäyräkoira Benjaminin ystävyydestä kertova seikkailu tuo mukaan sopivasti myös slapstick-huumoria, niillä rajoilla olevaa aikuisten ahneiden tai tyhmien luonteenpiirteiden herkuttelua. Kaino-Kielon perheen kuvaus on lähes inhorealistinen, mutta kirvoitti kyllä koelukijoissa aika hyväksyvää huvittuneisuutta. Näinhän nykyisessä maailmassa käy, kun rikkaan tädin perintöä tavoitellaan.
   Koirat näyttävät olevan suosittuja kohteita – on Emeliinaa ja laulavan koiran tapausta, on Hannu Hirvosen kommentoivaa arjenfilosofihaukkujaa, tuotemerkittyä Affe-erikoiskoiraa ja tietenkin Koira nimeltä Kissa.

   Esko-Pekka Tiitinen luottaakin jälkimmäiseen Dada-kissassaan ja Populuksen popcorneissa (Lasten Keskus, kansi Nikolai Tiitinen). Arjen selviytyjä kulkee uudessa kaupungissa tapailemassa enemmän tai vähemmän hukassa olevia ihmisiä ja eläimiä. Lopussa selviää, miten asioita hallitaan television äärellä, popcornia syöden ja tietämättä mitään oikeasta elämästä. Mutta siihen toki saadaan lopussa tolkku ja oikeudenmukaisuus. Samoja isoja teemoja löytää samalla tavalla tuumiskeltuina vaikkapa Netta Walldenin Kissasta nimeltä Kent (Mäkelä) tai Pakolaiskissasta (Rebellis).

Syvyyksiä, arkeologiaa ja pulmia kerrakseen

Heikki Lehikoisen viikinkisävytteinen kooste tarjoilee sekin eläinkavalkadin, etunenässä Sukelluslabradori Tufunus.  Kuningas Faravidin testamentissa (Teos) eläimet ja ihmiset pelaavat sulassa sovussa. Koiramaista hössötystä ja salaisia tutkimuksia vilisee, ennen kuin salaperäisen kveenien kuninkaan purren aarteesta saadaan selkoa. Lapissa vieraillessa ikivanhaa puuta etsittäessä otetaan kantaa samalla metsän tuhoamiseen ja kaivostoimintaan, joka hävittää alkuperäisluontoa. Vauhdin hurmassa saattaa nuoremmalla lukijalla mennä hiukan pasmat sekaisin, varsinkin kun Lehikoinen marssittaa paikalle jopa henkiolentona kaljupäisen presidentin. Kveenien kuninkaan historia tulee kätevästi tutuksi erilaisella tekstityypillä erotetuista muinaisista tarinoista. Kaikki kytkeytyy lisäksi Faravidin perillisen oikeuteen hallita pohjoisia alueitaan – nimet on hauskasti nimetty sinnepäin: Sorja, Sveeaia, Maapohja ja originelli Suomaa.

Kun Faravidin alus on löydetty, puhkeaa myrsky ja kuningas lähtee lopullisesti meren syvyyksiin seikkailemaan. Näin ollen puheet uudesta hallitsijasta voidaan unohtaa ja jatkaa vanhaan malliin – tai katsotaan nyt, miten jatko tulee sujumaan. Luulisin, että tutkimukset jatkuvat.

Niin taitaa tapahtua Jutta Tynkkysen Etsivätoimisto Mysteerissä ja Pyhän Birman safiirissakin (Myllylahti). 206 sivua menoa ja melskettä alakoululaisten Roosan ja Timin sekä pikkusisko Auroran kanssa, varsin uskomattomia tapauksia ja siirtymisiä maasta ja kulttuurista toiseen. Tynkkysellä on kyllä kertomisen taitoa, mutta tässä olisi ollut tiivistämisen, tarkistelun ja raamituksen kanssa tekemistä. Nyt tuloksena on toisaalta tuttua salapoliisijengin toilailua, epäuskottavia liikkeitä, kovin tutuntuntuinen safiirin metsästys ja siihen liittyvät suku- ja kissakultin ongelmat ja niin edelleen. Mukana on vielä salapoliisitehtäviä ja muuta puuhasteltavaa. Takakansi kertoo paljon: ”Salaperäinen roisto aikoo iskeä kyntensä kuuluisaan Pyhän Birman safiiriin ja uhkailee Monte Cristallon kreiviä jalokiven saadakseen.” Alakoululaiset Roosa ja Timi sekä kokelaspikkusisko Aurora. Myllylahdelta on tullut samantyylistä runsasta seikkailua ennenkin mukaan kisoihin kuten Taika Valo kumppaneineen.

Mutta miten onkaan – kun galleriaa tarkastelee näin, eläinystävämme ovat siis tulleet avittamaan alakoululaisia lukemisen taianomaiseen piiriin? Ihmisen parhaat ystävät ovat aina valmiina urotekoihin.




maanantai 27. helmikuuta 2017

Supermarsu, superlöllö ja supertavis

Kotimaiset varhaisnuorten vaikeaa sopeutumista vanhempiensa ja yleensä yhteiskunnan säädöksiin kuvaavien kirjojen joukko on kasvamistaan kasvanut.  Samalla alueella ovat huseeraamassa sarjojen monet tekijät samojen päähenkilöittensä kanssa. Henkilögalleriaa varioidaan toki hassujen vanhempien lisäksi omalla tavallaan koomisilla isovanhemmilla.

   Terhakkaimmat tekijät esiintyvät jopa useammalla tarinalla kuten Paula Noronen, jonka Tagli ja Telle (2016) on jonkinmoinen versio lasten salapoliisitoimistosta höystettynä tutulla vilskeellä, juoksemisella, keksinnöillä ja sirkussaaren mysteerillä. Vanhempia ei nyt näy oikeastaan lainkaan, he kun ovat muualla maailmalla pelastamassa mm. eläimiä. Sisarukset joutuvat siis itsekseen hoitelemaan asioitaan. Juonen kaava on tutunoloinen: sirkustirehtöörin kaksoisveli kokee olevansa kaltoin kohdeltu ja yrittää tuhota koko toiminnan. Mukana on kirjava joukko osallistujia kuten puhuva papukaija ja ehkä mielenkiintoisin hahmo, ruotsiksi kommunikoiva susi. Kuvittajana Oili Kokkonen luottaa punaposkisiin karikatyyreihin – ja sopivathan ne kirjan tyylilajiin.

   Selkeimmin aikuisten määräysvaltaa vastaan yllytetään kuitenkin Supermarsussa ja lasten valtakunnassa (2016). Isotekstinen kirja yltää melkein pariinsataan sivuun. Ongelmina ovat paitsi äidin tinkimätön asenne yökylässä juoksemiseen arkipäivinä, myös miesystävä Pertin kurlausäänet. Niinpä kirjailija keksii, että Emilian luokan osa koulusta lennätetään Lappiin, missä lapset saavat olla kuin Ellun kanat omissa oloissaan. Pian tulee tarve jotenkin järjestellä asioita ja monien esikuviensa tavoin (muistakaapa vaikka upea Sven Wernströmin tulkinta samasta aiheesta) lapset äänestävät johtajasta. Väliin tosin pitää pelastaa omituiset kissaporot, joita häijyt aikuiset metsästävät kotilemmikeiksi.

Me halutaan vapautta!

   Melkoisessa tapahtumien hulivilinässä neuvotellaan vanhempien kanssa uusista säännöistä, rakennetaan riuku tarpeita varten ja löydetään komerosta koulun keittäjä. Kakkahuumoriin liittyy sujuvasti mainio kohtaus vallanvaihdosta. Kirjan pahis Rasva-Antero manipuloi muut puolelleen uusintaäänestyksessä lupaamalla mm. kultaisen riukukortin, jolla pääsee tarpeilleen ohi jonon. Kirjassa on tietysti happy end, ja Emilian hiukan pikkuvanhan kerronnan myötä lapset otetaan ainakin jonkin verran paremmin neuvottelukumppaneiksi.
   Hauskaa, miten kuvittajan tyyli muokkaa mielikuvia. Terese Bastin hahmot ovat jo Supermarsun monien kirjojen myötä tuoneet Emilian ja muut tyypit kuvaamaan tietynlaista seikkailutyyliä. Vaihtaminen toiseen sarjaan luo helposti mielikuvan samanlaisesta sisällöstä. Ja näin käykin Sari Kaarnirannan  Supertavikselle (2016). On itseensä kyllästynyt, itseluottamusta vailla oleva tavallisen perheen tavallinen poika. Mummon vanhan syntymäpäivälahjan mukana löytyy outo muodonmuutosresepti. Kafkamaiseen analyysiin ei ylletä, mutta pian Onni lentelee kärpäsenä muiden kodeissa ja selvittelee outoja tapauksia.

    Takakansi lupaa älyttömän hauskaa ja naurua tikahtumiseen saakka. No, takakannethan tiettävästi liioittelevat hervottomasti, mutta kyllä Kaarniranta osaa sujuvasti edistää Onni-pojan turnauskestävyyden kasvamista. Kun Norosella on Supermarsueliksiiriä, Kaarniranta on tarttunut yhtä normaaliin taikakuvastoon. Siinäpä lennellään ja parissa kohtaa ihan hymyilläänkin – Onnin itseironisuuteen taipuvainen maailmankatsomus on välillä ainakin aikuisesta varsin mainio esimerkki taviksen maailmoja syleilevistä ongelmista nyky-yhteiskunnassa.

Reippaat vauhtikoneet

Varsin monella kerrontatyylillä operoinut Lauri Hirvonen ottaa hiukan uudenlaisen kuonokulman poikaviikarien toilausbuumiin. Nasta ja turbo neliveto (2016) tutustuttaa realistiseen tarkkailijaan – Takku- koira avaa luvut omilla mietteillään.  Ja melkoiseen höykytykseen luontokappale joutuukin, kun ukilla on syntymäpäivät ja Nasta ja Toivo päättävät hankkia lahjan. Jollakin ihmeen tavalla tarjolla on pian poni, jota kuljetaan sinne tänne ja josta ei oikein lopulta pääse eroonkaan. Tämä kirja on väärinkäsitysten ja tapahtumien tykitystä, ja jollain ihmeellä Lauri Hirvonen saa kuitenkin pidettyä langat käsissään – kunhan lukija malttaa vähän hengähtää ja nauttia mukavan sutjakkaasta sanallisesta hauskuudesta ja väärinkäsityksistä. Ehkä tilanteita on vähän liikaakin, joten pientä taukohengitystä olisi voinut harkita. Mutta aika veijareita nämä natikat ovat ja tarkoitus on mitä parhain. Lopulta ukki taitaa saada ihan kivan lahjan, kun tapaa poikien bongaaman mummin. Ja Takku syö mustikkamuffinsit.

   Maria Kuutti puolestaan on pohjustanut veijareitaan useammassa kirjassa. Nyt on vuorossa Anna & Elvis ja vaahtokarkkivakooja (2017). Sarjan viides opus vie henkilögallerian Tampereelle viihtymään mm. Särkänniemessä ja muissa kaupungin vetonauloissa. Näin kirja vertautuu tuttuun raamiin kaupunkiesittelyistä. Enimmäkseen pyöritään Särkänniemen härveleissä, varsinkin kun porukan ylivilkas Annan mummo pääsee vauhtiin. Tietynlaista Kiljusen herraväkeä taustalla on, mutta Anna kertojana ja tarkkaavaisena havainnoitsijana löytää muutakin outoa ja mielenkiintoista. Tasapainottavana puolena on Elvis, jonka isä ei uskalla myöntää pelkäävänsä nopeita huvitushärveleitä. Itse vaahtokarkkivakooja paljastuu loppujen lopuksi mummon miesystävän veljeksi, joka on urkkimassa käskystä kenen miehen kanssa mummo oikein Tampereella pyörii. Leppoisan pikkuvanhaa tarinointia, josta tulee mieleen vaikkapa Maijaliisa Dieckmannin mummo omissa hurjissa puuhissaan, viimeksi Ville Romusen kanssa Sibeliuksen kadonnutta säveltä etsimässä (2016).

Mummot ja pikkuprofessorit

   Jeanin juhlavuotta ajatellen seikkailu on myöhässä, mutta pätee kyllä johdatuksena Ainolassa käyntiin. Välillä piipahdetaan Aleksis Kivenkin kuolinmökissä, jonka vaiheet Dieckmann toki tuntee perustuksia myöten. Seikkailunjuonteena toimii mummu Mutikaisen piintymä löytää Sibeliuksen kadonnut kymmenes laulelma, jota sitten häikäilemättä etsitään joka ainoasta Ainolan kolosta. Mukana on vielä kriittisen oloisesti hössöttävän naiivi amerikkalaisperhe. Näissä yhdistelmissä – seikkailua ja oikeaa paikallista tietoa – on aina vaaransa juuttua väliin selittäviksi, mutta aina on Dieckmann selvinnyt huumorilla ja yllättävillä käänteillä.

   Parivaljakkogalleriaan on ehdottomasti lisättävä myös Ansu Kivekkään Ykkösjätkät ilman jarruja (2017). Kuvittajana muuten Terese Bast – eikä lainkaan hullummin. Vaikka kuvitustyylin tunnistaa helposti, se sopii mainiosti poikatyypeissään Kivekkään verbalisoimaan poikamaailmaan.  Ekaluokkalaisen Antonin kolmasluokkalainen kaveri Kyösti on pikkuprofessori, jolla on sekä tietoa että ideoita vaikka muille jakaa. Aina nuo ideat eivät ihan onnistu, mutta melkein. Toisessa kirjassaan he kertovat kolme tarinaa, joita yhdistää syvä huoli äidin uudesta ihastuksesta, postinkantaja-runoilija Paulus Tikasta pierupuusteineen. Kivekäs yhdistelee kolmiodraamassaan pätevästi perheeseen tunkeutuvan tulokkaan tuoman epävarmuuden ja oma roolin muuttumisen. Lopussa Antonin oma ihastuminen tuo ymmärrystä tähän vaativaan taidelajiin. Mukana on kovin tuttu kellarin pimeyden aiheuttama kauhu ja sen selvitykset – varma kuvio on myös Kyöstin äkkiä puhjennut kantrirunoilu ja laulunlahja.
   Kyösti pääsee Antonin mukana tämän rokkistara - isän luokse maaseudulle. Kivekäs osoittaa hienovaraisesti, kuinka pieni vauva voi hellyttää kaikkitietävän kolmasluokkalaisenkin tai miten Anton ja jopa tämän ärsyttävä sisarpuoli voivat olla jumpassa paljon parempia. Antonin heräävää kauhua lammaskatraan kohtaloa mietittäessä olisi lukenut pitempäänkin. No, oma pässi Pressa näyttää olevan turvassa. Se ei tule kutsuttaessa, koska on muissa hommissa. ”- Pässi tekee vain työtään, Kyösti sanoi. – Kohta uuhi synnyttää luultavasti harmaita vauvoja. Tai raidallisia. Tai pilkullisia. Jopa aaltokuvioisia on nähty.”

Puluboin vivahteikkaat serkut

Itse en koskaan ole kunnolla päässyt Puluboin räpyttelevään keskustelutyyliin mukaan, mutta tämä lienee vain ikäpolvinen ongelma. Toisaalta kun Veera Salmi jatkaa Maurin ja älypuhelimen linjalla jatkollaan Mauri ja mini-isoveli (2016), arkiset tempaukset Pasilan tienoilla vievät mukanaan. Nyt koulussa riehuu lähes Ebolan veroinen oksu eli oksennustauti. Näppärästi Salmi punoo juoneen mukaan Maurin taistelun – hän vetelee aina uutta suojauskeinoa kokeiltuaan ristin muistiinpanojensa päälle: ei toimi.

   Ja kirja loppuu sankarilliseen viimeiseen keinoon: oksennusämpäriin. Sillä välin mukana ovat tutut mielikuvitusystävät, puhelimen muuttuminen viimeisen mallin mukaiseksi superkännykäksi, mukavaa olemista ystävien kanssa, kiusaamista ja sopimista. Salmi liittää kivasti mukaan koulussa vierailevan Mustan Barbaarin kautta jonkin verran myös maahanmuuttajataustaista pohdiskelua. Tämä onnistuu korostamatta ja sijoittamalla kiusaamisetkin omiin yhteyksiinsä. Ratkaisumallejakin löytyy. Joissakin kohdissa paistaa läpi Maurin kertomuksissa turhan aikuinen ote, mutta yleensä tarina etenee sutjakkaan modernisti tavoitellen viimeistä huutoa olevia ilmaisuja. Eronneen perheen molemmat puoliskot kuvataan kerrankin miellyttävän myönteisessä valossa.
    Tuottelias kirjailija onnistuu myös toisessa lasten oikeuksia miettivässä kuvakirjassaan Päiväkoti Heippakamusta. Rebekan rapupäivässä (2016) tavataan perusjengin eli Rebekan ja Mummon lisäksi moninainen ja monikulttuurinen päiväkodin porukka. Mukana on lisäksi musta Pahamieli, kiireiset vanhemmat ja kurja aamu. ”Isän naama oli kireä. Kiireestä tuli riita.” Unikaveri Pilvestäkään ei nyt ole apua.
   Siivooja Siiv yrittää puhaltaa pahan mielen pois ja imuroida lopuksi, mutta ei onnistu. Tson-Osman on päiväkodissa lasten tukena, mutta ei hänkään saa asioita kuntoon. Leikeissä ei Rebekalle oikein tunnu löytyvän paikkaa kenenkään vierestä. Kun järjestetään rapujuhlat, kaikilla on tekemistä. Rebekka jää yksin vain Pilvi seuranaan. Hän ei halua, että Mummo tulee hakemaan hänet kotiin. Missä ovat vanhemmat? Löllömummo!

   Kun hoitajat alkavat leikkiä satavuotiaita löllömummeja, olo alkaa parantua, ja rapujuhlista tulee parhaat ikinä. Kun Mummo tulee sitten hakemaan, hän onkin ihan paras, ja kun ei tarvitse syödä homejuustokeittoakaan, kaikki on hyvin. Isä joutuu leikkaamaan partoja myöhään, mutta Mummon kanssa mennäänkin katsomaan yhdessä äidin ottelua!

Mielenliikkeet ja kanssakäyminen

   Veera Salmi tavoittaa pienen tytön mielenliikkeet päivän mittaan vaihtuvina ja osoittaa kuinka kaikki tapahtumat vaikuttavat toisiinsa. Realistisen tapauskulun kautta päästään päiväkodin arkeen ja annetaan hatunnosto henkilökunnan ammattitaidolle. Elina Warsta käyttää kuvituksessaan vaihdellen isoja värikkäitä aukeamia. Tummien taustojen ongelma on kuitenkin tekstin uppoaminen vaikeasti hahmotettavaksi.
Väliin hahmot pomppivat sarjakuvan tapaan sivulta toiselle, väliin käytetään isoja kasvokuvia. Näin kuvitus ikään kuin juoksee Rebekan mielenliikkeiden mukaan hauskasti eteenpäin.
   Viikareiden, mummien ja vaarien ja opettajien kanssakäyminen ei totisesti lopu tähän. Uusien helppolukuisten sarjojen myötä alkaa irrota myös aivan tämän hetken ongelmia tyttöjen ja poikien elämässä. Ja kyllä sinne jokunen roistokin mahtuu.








sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Pikku Jättiläinen, ruutipullo ja Tarzan



Lasten ja nuorten tietokirjallisuudessa ei tunnuta päästävän irti suurista lukumääristä. Aina löytyy sata ja yksi omituista eläintä, tuhat ja yksi selitettävää asiaa. Kun 90-luvulla alettiin hiljalleen vähentää nuorille tehtyjä erilaisia tietosanakirjoja, nostetta yritettiin saada aikaa cd-rompuilla. Tämä pitkitti tarjontaa vähäksi aikaa, kunnes helpommat - joskaan eivät välttämättä todenperäisemmät - tiedonhankintatavat jylläsivät kaiken alleen.
    Niinpä mieleen on ehkä jäänyt jonkinlainen epäluulo kaikenlaisia lukuja ja hakusanoja sisältävien kirjojen antiin. Epäillen katselin myös itsenäisyyden juhlavuoden sadan kirjan listaa, jota kovasti lanseerattiin television ohjelmistoon. Onneksi mukana näyttää olevan muitakin kuin hidastempoisia viran puolesta puhujia.

    Kunnes löysin uudelleen hengen ja tarkoituksen lukujen takaa. Toki tarjolla oli kiintoisia mahdollisuuksia sadasta tärkeästä tieteentekijästä sataan merkittävään keksintöön, mutta parhaimpana sparraajana toimi ABCkirjasta Mustaan orkideaan eli Joel Kuortin ja Jukka-Pekka Pietiäisen 100 merkittävää suomalaista tietokirjaa (2014). Läpi suomalaisen tietokirjallisuuden kulkevat noin aukeaman mittaiset letkeän asialliset pohdinnat nostavat esiin paitsi ilmiöitä ja tapahtumia myös kysymyksiä ja epäilyjä. Kaikkien aikojen suomalainen tietokirja on minunkin sydäntäni lähellä jo kymmenvuotiaasta lähtien eli Yrjö Karilaan Pikku jättiläinen (vuodesta 1924). Monia muitakin tuttuja ja tulevalle lukulistalle nousevia kirjoja esitellään.
    Kun mukana on tuhtia tietoa pätkäkansalaisille eli Tatun ja Patun Suomi, Suomen lasten luontokirja ja Mauri Kunnaskin mainitaan (hän on sentään mukana itsenäisyyden kirjojen satavuotisgaalassa), etsimättä mieleen tulee idea, miten suomalaiset lasten- ja nuorten tietokirjat avaisivat ovia lastenkulttuurin historiaan? Saisiko kasaan sata merkittävää kotimaista lasten tietokirjaa? Vai olisiko parempi mennä kymmenluvuittain ja pohtia samalla taustoja, henkilöhistorioita, tapahtumia? Ismo Loivamaan mainion värikäs Lastenkamarin aarteet (2016) on sekin innostamassa kulkemaan pitkin Agricolan, Gezeliuksen tai Wareliuksen rakentamaa siltaa.

 Museoiden kokoelmat julki!

Aikuisten tietokirjallisuuden puolelta – ja erikoiskustantajien tuotannosta – nousee koko ajan mielenkiintoisia ja innostavia esimerkkejä. Turun museokeskus panee hiukan paremmaksi eli 101 esinettä (2016) vie loistavien valokuvien avittamana lukijan matkalle historian alkupuolelta nykyhetkeen. Kirjaan on koottu museon valtavista kokoelmista kohteita, joita valotetaan persoonallisilla esittelyillä. Vuonna 1881 museon kokoelmiin luetteloitiin ensimmäinen esine – Turun markka vuodelta 1556. Esittelyt kuitenkin alkavat kauempaa, kampakeraamisista saviastian palasista päättyäkseen turkulaiseen videoteokseen Näkymä vastarannalta (2011).
    Välistä voi poimia toinen toistaan mielenkiintoisempia hetkiä omien mieltymyksiensä mukaan. Minä löysin esimerkiksi omiin nuorten historiallispohjaisiin kirjoihini liittyen tietoa karhunhammasriipuksista, shamaanisauvasta ja rummunpäristimestä, Kaarle Bonden Turun aurtuasta, keskiaikaisista muistiinpanovälineistä, ruutipullosta, Haltiahaan lähteeseen uhratuista rahoista tai Kaarina Maununtyttären hampaasta.
Ruutipullo, valokuva Aleks Talve

    Esineiden esittelyssä on löyhä kronologinen järjestys. Esineistä muodostuu kuitenkin myös väliin kiinnostavia teemallisia ryppäitä ja vastakkainasetteluja. Näkökulmista löytyy vaihteluja maalta kaupunkiin, terveydestä sairauteen, lasten leikeistä vallanpitäjiin, kauneudesta käyttövaatteisiin. Kuten esipuheessa todetaan, 101 esinettä -kokoelma paljastaa myös harmaita alueita. Vähemmistöjen ääni suodattuu, kun pysyvästä niukkuudesta ei jää helpolla jälkiä arjesta.
    Tekijät toteavat hieosti: ”Yhä pienempiin ryhmiin, totuuksiin ja kupliin pirstaloituvan individualismin aikana menneisyyden moniäänisyyden esiintuominen on erityisen tärkeää. Nykyinen yhteiskunnallisen keskustelun, tiedon jakamisen ja sosiaalisen kanssakäymisen muutos on ainutlaatuinen, mutta ei ainutkertainen. 101 esinettä todistavat menneistä vallan murroksista, arkipäivän kumouksista ja vuosisatoja kypsyneistä muutoslinjoista. Esineiden kautta ihminen jäsentää elämäänsä ja ympäröivää todellisuutta. Historiallisen kehityskaaren hahmottaminen on paitsi innostavaa ja lohdullista, myös välttämätöntä nykyisyyden ymmärtämiselle.”
    Samalla tajuaa jotain museoiden kokoelmien ainutlaatuisuudesta. Tässä on yksi tapa nostaa esille niiden merkitystä ja tärkeyttä.

50 teatteria jotka muuttivat nuoruutta

Parhaimmillaan historialliset retket tuovat jotain tärkeää myös omasta nuoruudesta ja elämästä uudelleen silmien eteen. Jo tehdessäni nuorten seikkailukirjaa Halkokellarin salaisuus (2014) 50-luvun Helsingistä ja nuoruuteni ympäristöstä elokuvateatterit nousivat vahvasti esille. Kaupungin elokuvateatteriverkosto oli juuri silloin laajimmillaan – oikeastaan voisi puhua viidestäkymmenestä nuorten viihdekeskuksesta.

   Nuoriso tuli esiin omana uutena terminä ensimmäisellä puoliskolla. Samalla elokuvissakäynti koettiin vapauttavaksi – oli paikka missä saattoi olla omien tunnelmiensa parissa. vaikka jälleenrakentamisen kausi ei järin suvaitsevainen tai antelias ollutkaan. Tuli Bill Haley, mutta mielenkiintoista oli jazzin saama suosio. Itsekin muistan elokuvat esimerkiksi Glenn Milleristä tai Benny Goodmanista, mutta pehmeä-ääniset hurmuritkin veivät mennessään. Samalla pukeutuminen muuttui.
    Ilmari Vesterisen muotokuva kino Hesperiasta ja Helsingin pojista leffassa tuo minunkin maailmassani legendaarisen elokuvateatterin niin lähelle, että melkein voi aistia istuvansa taas pimeässä salissa. Runsas ja hyvin valittu valokuvamateriaali näyttää samalla vaikka iltaisen Helsingin leffojen valot, nuorten kokoontumisia ja ne ihanat elokuvajulisteet. Viidakosta Villiin länteen (Jalava 2015) on siis samalla melkoisen taustatyön vaatinut mainio kuvaus 50-luvun ja 60-luvun alun nuorisokulttuurista, helsinkiläisestä elämänmenosta ja kaupunkimaiseman muutoksista. Lättähatut, amerikkalaisuus, elokuvien maaginen vetovoima, Zorrot, Robin Hoodit, avaruusraketit, oudot keksinnöt ja hirviöt huohottamassa lukitun kapselin ulkopuolella…

     Ei ihme, että bio Hesperiassa istuttiin aina kun voitiin. Ja usein jopa vanhempien kanssa. Vesterinen on analyysiensa mausteeksi haastatellut ja saanut muisteluksia monilta fanilta kuten esimerkiksi Juha Bäckmanilta. Loppukaneetti iskee ytimeen: ”Ne tarjosivat jännitystä jopa niin, että pikku vahinkokin saattoi jollakin lorahtaa pöksyihin. Lopussa rehellinen sankari selvisi voittajana. Hyvin usein oikeutta ja rehellisyyttä tuki seisaalleen noussut, kurkku suorana, voimakkaalla äänellä ja huudoillaan kannustanut teatterin nuori yleisö.”
    Historia todella tuo menneisyyden nykyisyyteen ja tulkitsee tätäkin päivää.