sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Finlandia - miesvapaa vyöhyke?



Aikaisemminkin olen voinut julistaa, että lastenkirjallisuuden Finlandia palkinnon voittaja on jo selvillä. Näin käy tänäkin vuonna. Hän on nainen. Siinä diktaattori Riku Rantalalla ei ole vaihtoehtoja, jos tarvinneekaan. Eli miten miehet pärjäsivät lastenkirjallisuuden Finlandiassa? Huonosti. Ainoastaan jo aikaisemmin blogeissani mietiskellyn Maija Hurmeen Varjostajat/Skuggorna –kuvakirjan (S&S) tiedoissa kerrotaan tarinan ideoijana olleen Anssi Hurmeen.
Varjostajissa analysoidaan surua?

Mutta onkohan taustajärjestön eli Suomen Kirjasäätiön ohjeistus lyhentänyt sekä raadin puheenjohtajien esittelyä että ehdokkaiden perusteluja? jos näin on, oikein kävi hiukan sääliksi sentään hyvin lastenkirjallisuuden aluetta tuntevan puheenjohtajan tutkija Myry Voipion puolen liuskan johdatus. Se oli täynnä kauniita ja maalauksellisia adjektiiveja ja verbejä lastenkirjallisuutemme tasosta. Kutkuttavaa, säkenöivää ja koskettavaa. Se kutsuu lukijoitaan, yksin ja yhdessä, avartamaan mielikuvitustaan ja kokemusmaailmaansa.
Yhdessä kappaleessa toki summattiin nopeasti raadin kuusikon taustoja. Useiden eri kirjallisuuslajien kautta käsitellään ihmisyyden, rakkauden ja ystävyyden teemoja. Oma itse, identiteetti, rohkeus, uskallus, pystyvyys ja oikeus rakkauteen.
Ja tulihan sieltä viime vuosien inflaation kärsinyt termikin loppulauseessa. ”Ne ovat tarinoita, jotka ovat halunneet tulla kerrotuiksi.”
Kansi Riikka Turkulainen

Vanhoja ja uusia yrittäjiä

Siiri Enoranta on tottunut ehdokaskirjailija. Kolmas listalle pääsy tulee nyt Tuhatkuolevan kirouksen (WS) myötä.  Fantasia jyllää Magdalena Hain Royamen aikakirjojen ensimmäisessä osassakin Kolmas sisar (Otava). Itse olin hyvin mieltynyt Hain mainioon tyttöenergiaan Kurnivamahaisessa kissassa (Karisto 2017) ja Teemu Juhanin upeisiin kuviin – eikä toiseen painokseen yltänyt kauhukokoelma Haiseva käsi (Karisto 2016) ollut ollenkaan liiankiltti. 
Varsin korkeatasoista kotimaista fantasiaa olisi ollut tarjolla runsaasti, ja kyllä Enoranta ja Hai lajiaan puolustavat yhtälailla koukuttavasti mausteinaan velhokouluraamien lisäksi vierauden pelko ja seksuaalisuuskin. Hailla läpitunkevana piirteenä on myös maailma, missä sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen tai ihonvärin ei anneta häiritä yhdessäoloa.
Tästä olisi kätevästi päästy valitsemaan tämän vuoden kantaaottavin nuorten tietokirja, Sukupuolena ihminen (Tammi), mutta selvästikin raati pallotteli tietokirjojen olemusta listalla. Ne ovat aina keikkuneet laidalla ja vähän ojassakin lastenkirjojen laajassa skaalassa. Raati löysi korvaavan tapauksen eli WS:n kirjoituskilpailun toisen sijan saavuttaneen Riina Mattilan Järistyksiä, joka hahmottelee päähenkilöksi Eelian. Tämä ei ole koskaan kokenut itseään pojaksi tai tytöksi tai edes poikatytöksi. Perinteisen muotin pakkopuristuksesta pääsee irti vasta muutto suurempaan kaupunkiin ja lukioon, missä voi olla omana itsenään, sukupuolettomana.

Sankarit moninkertaistuvat?

Nyt menin hiukan sekaisin. Kumpi nyt olikaan raadin valinta tämän vuoden tietokirjaksi, joka haluaa tulla luetuksi?  Riikka ja Iida Salmisen Tarinoita suomalaisista tytöistä jotka muuttivat maailmaa (S&S) vai Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittama Sanakaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) (Into). No, jälkimmäinen osui haaviin tästä vuoden ehdottomasta hittiteemasta.  Sen tekijäkaarti on mielenkiintoinen, sillä kirjoittajina on melkoinen joukko naisia kuten myös kohteiden ominaispiirteitä esittelevät taiteilijat. Joukkovoimalla syntynyt kirja sisältää siis 24 kirjoittajaa ja 41 kuvittajaa. Alaotsikkona on ”Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan.” Kertomukset ovat lyhyitä, kuin anekdootteja, yhdellä sivulla ja vieressä perustietoja kohteista. Kuvitus on monimuotoista, ainakin.
Sankaritarinoissa muuten kerrotaan, että sadun keinoja on otettu käyttöön omaksumisen helpottamiseksi. Verrokkikirja käyttää sekin lupsakkaasti Olipa kerran -aloitusta. Tyylillä on puolensa ja puolensa. Se saattaa parantaa lukemista nuoremmilla, mutta itse tietoaineksen purkaminen tyylistä voi olla hankalampaa. Perustiedot annetaan Tarinoissa melko näköisen piirroksen kera esittelyjen lopussa.  

Molemmissa kirjoissa valinnat ovat varsin odotettuja ja varman päälle tulkittuja: tottakai Tove Jansson, mutta myös hyviä, kiintoisia kohteita Vivi Lönnistä lentokapteeni Orvokki Kuorttiin. Salmisilla on kuitenkin suosikkini kirjaston grand old lady Helle Kannila, joten taidan vetää kotiinpäin. Joka tapauksessa taustatöitä on tehty hyvin, ja Salmisten sanoin meidän maailmamme näyttäisi kovin erilaiselta jos näitä naisia ei olisi ollut ja ole olemassa. Iskusanat ovat niitä samoja, joista voisi varmaan tehdä huoneentaulut uusiksi: ”Aina löytyy joku reitti. Mikä tahansa on mahdollista.  Pystyt mihin vain. Ole oma tsesi ja tee sitä, mitä haluat!” Tai Sankaritarinoissa: ”Tee siis niin kuin sydän sanoo. Riko rajoja. Edes avaruus ei ole rajana.”
 Muna on aina muna

Ainakin se on aina yhtä virkeä kohde lasten kuvakirjoissa. Tänä vuonna ehdokkaana on Sanna Sofia Vuoren teksti ja Linda Bondestamin kuvitus kuvakirjaan Ägget/Muna (Förlaget/Teos). Ei kai tässä vain ole plagiaatin makua, kun erilaisten otusten arkea seuraillaan metsäkerrostalossa? Viime vuoden palkinto meni kerrostalon toilauksille ja kerrostalossa hyörittiin myös Etana editionsin tuotannossa.
No ei ole. Pikemminkin mieleeni tulivat heti vaikkapa vuoden 2012 voittajan Christel Rönnsin Det vidunderliga ägget/Perin erikoinen muna (Söderström). Muna taitaa olla kohteena siis hyvin suomenruotsalainen ja voittaja-ainesta. Vaikka onhan Lennart Hellsing tehnyt mahtavan versionsa Muna aikoinaan, ja Astrid Lindgrenin lasten elämänkerran kuvittaja Lisa Aisaton puolestaan vielä hurjemman elämänkerran kovaksikeitetyn munapojan Odd är ett ägg seikkailuista (Bonnier 2017).
Christel Rönnsin muna ankkuroituu tekijänsä elämään ja koiraan. Teos on edelleen hieno kuvaus erilaisuudesta, ystävyydestä ja luopumisesta.

Mitäs uutta Vuori sitten keksii? No, nyt käydään siis kotitalon eri asukkaiden luona utelemassa, mikä pihalta lätäköstä löytynyt muna oikein on. Ideana lienee, miten erilaiset otukset lepakosta hiireen ja käärmeisiin synnyttävät eli sellaista pientä opetusta. Aivan selväksi idea ei oikein syvenny, ja niinpä Brien, Maudin ja Lun retket jäävät harppauksiksi vähän sinne ja tänne. Lopuksi munan omii ilmeisesti flamingopariskunta, mutta ei tuo munasta kuoriutunut otus oikein linnunpoikaselta näytä… Tai sitten se on Linda Bondestamin versio – hänen tutussa tyylissään otukset kun hyppelevät ääriviivojaan venytellen pitkin taloa. Kivoja yksityiskohtia alkaa löytyä, kun vauhdikkaista sivuista rauhassa etsii.
Mutta mikä uusi trendi tämä kirjoituskoneteksti ja valkoisille lappusille rustatut tekstit oikein on? Olen ennenkin todennut, että vaikka ne selventävät, niin ne myös ikään kuin pysäyttävät menon. Nyt muuten jälleen kerran tummemmissa pinnoissa tavallinen teksti hukkuu varsin hankalasti luettavaksi.

 Toisen ponnahtaneen teeman eli kuninkaallisten ja prinsessojen tapaukset – nehän saivat oikeutuksensa tietokirjallisuuden ehdokkaiden joukossa. Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin Monarkian muruset (Johnny Kniga) on viimeistelty. lempeän ironinen ja lukijaystävällinen. Raadin puheenjohtaja Johanna Vesikallio uskaltautui myös neuvomaan kustantajia ja kirjailijoita: ”Nostakaa katseenne ylös omasta tekstistä ja katsokaa lukijaa. Älkää kirjoittako itsellenne, perheellenne tai tutkijayhteisöllenne, jos toivotte, että joku muukin kuin he lukevat tekstin. Parhaissa teoksissa loisti joka sivulla se, että kirjoittaja oli intohimoisen kiinnostunut aiheestaan ja hänellä oli kyky ja viitseliäisyys kertoa se myös meille muille.”
Sopii yllättävän hyvin myös muille Finlandian lajeille.


sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Finlandia-ehdokkaat ajetaan sisään



Maanantaina 5.11. alkaa Finlandia-palkintojen rumba. Ensin julkistetaan tietokirjallisuuden ehdokkaat, sitten lasten ja nuorten ja viikon lopuksi romaanit. Minkälaisia nostoja nähdään? Mitkä asiat ja aiheet nousevat raatien poiminnoista esiin? Ennakointi on kovin vaikeaa, tietysti, raadit ovat aina omanlaisiaan. Ehkä ei edes lopullisista diktaattoreistakaan osaa kovin paljon ennustaa, joskin Riku Rantala lasten puolella – niin, räväkkää, kantaaottavaa vai hellää, perheen ja lapsen rakastavaa yhteiseloa?
 Tiedon ja tarinan suhteita

Tietokirjojen puolella tuskin nähdään nuorten puolelle sijoittuvia tietokirjoja. Nehän ovat aina joutuneet taistelemaan lasten ja nuorten romaanien, runojen ja kuvakirjojen laidoilla. Jotenkin toivoisi kuitenkin nuorten tietokirjakilpailun voittaneen Maiju Ristkarin, Nina Sunin ja Vesa Tynin todella iholle tulevan kohtalokoosteen Sukupuolena ihminen (Tammi 2018) olevan näkyvillä jollakin listalla.
Erilaisista tapausselostuksista ja tieto-osuuksista taiten koostettu kirja on haastava ja humaani yleisesitys transsukupuolisuudesta ja sukupuolen moninaisuudesta. Vesa Tynin valokuvatkin ovat sekä itsenäisiä otoksia että tekstin kärkiä tukevia kannanottoja. Paljon uusia termejä, joista nyt saa selvitystä, paljon selkeää tietoa mitä sukupuoli-identiteeteissä piilee. Nämähän ovat asioita, jotka tulevat koko ajan läpi kaikista medioista.

Varsinaisista tietokirjoista ihastuin Ville Hännisen oivallukseen tehdä kirja journalistisen kuvituksen mahdollisuuksista ja keinoista Ville Tietäväisen älykkäiden ja upeiden kuvien kautta Kertovassa kuvassa (SKS 2018). Kun mietiskelee yleensä tarinan ja tiedon välisiä suhteita, tämä kirja haastaakin äkkiä laajentamaan myös kuvan puolelle. Miten tieto tulee esiin? Miten sanoma välitetään? Ja tarinasta siis ei päästä täälläkään eroon: ”Kertova kuva pohtii kuvituksen eri lajeja, keinoja ja mahdollisuuksia käytännön esimerkkien ja lehdentekoon liittyvien tarinoiden kautta.”!
Tiedon ja tarinan kompleksinen suhde? Aivan ihanan taitavasti tämä tekniikka tunkee esiin Ulla Koskisen hienosta suurtyöstä Suomessa selviytymisen historiaa (Into 2018). 293 sivua kertoo tästä kivikaudelta keskiaikaan ja 1900-luvun alkuun. Lukujen sisällä kiinnostavat kysymykset johdattelevat aiheeseen. Miten talo rakennettiin pelkällä kirveellä? Miten lapset saatiin pysymään hengissä aikuisuuteen asti? Miten porsaat toimivat lämmittäjinä?
Sisältö tulee lähelle henkilökohtaisten nimellä mainittujen ihmisten tarinoiden kautta. Tekniikka toimii hyvin: kun tullaan tutummaksi, tunnistetaan myös syvemmin elämän raskaus, ilot. kuolemat ja pettymykset. Suuret otsikot rajaavat sitten aiheet lämpöön ja suojaan, ruokaan ja juomaan, käytössä olleisiin tekniikoihin, työhön ja toimeentuloon, terveyteen ja hyvinvointiin, rakkauteen ja perheeseen sekä sosiaaliseen elämään.

Kakkurin vaarin seurassa aloitetaan ja lopetetaan ihmettelyyn – miten ennen hyvinvointivaltiota voitiin ylipäätään selvitä? Entisajan suomalaiset olivat tässä ammattilaisia. Eli: ”1870-luvulla Suomessa eli vielä vanhuksia, joita kutsuttiin toisinaan rautakouraisiksi. He olivat lapsuudestaan asti joutuneet syömään ’weristä pettua’ eli hätäleipää. jossa ei ollut lainkaan viljaa.” Kuten takakansi toteaa: Tälle kirjalle tosi-tv:n selviytymiskilpailut kalpenevat!

Mitä nousee kuvista ja nuorten kohtaloista?

En ole koskaan kovin kadehtinut raatien urakkaa. Omasta kokemuksestani muistan, miten hankalaa on verrata eri lajeja toisiinsa ja viimeiselle suoralle päässeiden keskinäisiä avuja.
Jään siis mielenkiinnolla odottamaan ehdokkaita. Samaten myös esiraadin puheenjohtajan, tutkija Myry Voipion tarkastelua vuoden kirjoista – viime aikoinahan nämä luonnehdinnat ovat jääneet kovin ylimalkaisiksi.
Onko paras Prinsessa mukana?

Miten erilaiset pinnalla olleet teemat näkyvät? Onko prinsessoja, rohkeita naisia ja uusavuttomien vanhempien tukikirjoja? Tunteiden tulkkeja? Mitkä kustantajat ovat onnistuneet tuotannossaan? Onko ennestään tuttuja konkareita vai uusia kasvoja?
Sen verran selailin tämän vuoden varrella tekemiäni blogeja ja muita muistiinpanoja, että tarkistanpa miten Maija Hurme ja Etana editions pärjäävät, miten työnsankarit eli usean kirjan tekijät kuten Hannamari Ruohonen tai Sanna Pelliccioni ja vaikkapa sanaton kuvakirja Meidän piti lähteä ja muut pakolaistarinat kuten Johanna Venhon Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa onnistuvat.
Yllättävän monta nimeä voikin poimia monen kirjan rustaajista. On Kalle Veirtoa, Tapani Baggea, Juha-Pekka Koskista, Ville Hytöstä, Tuula Kallioniemeä ja niin edelleen. On fantasian taitajia jo aikaisemmin palkituista uudempiin, Anniina Mikamasta Sari Peltoniemeen ja Karin Erlandssoniin.
Pelliccionin Meidän piti lähteä onnellinen loppu?

Soisin, ettei ihan pientenkään lasten lorutusta ja yhteisiä lukuhetkiä unohdeta. Katri Tapolan Oivan laiva ja Tuttityttö ja peukalopoika (Teos 2018) ovat taitavia esimerkkejä.
Tuttityttö miettii minkä tutin valitsisi ja lähtisi äkkiä majaan odottamaan, mitä tapahtuu. Vieraisille tulee peukalopoika ja leikit alkavat. Tapola kertaa hauskasti tapojen erilaisuutta: äidit kysyvät vieläkö teillä imetään tuttia/peukaloa, ja lapset kysyvät: vieläkö teillä juodaan kahvia/teetä? Vielä, vielä!
Riehumisen jälkeen väsyttää, mutta mehu maistuu ja korvapuustit tuoksuvat kanelilta. Laiskiaisten jälkeen leikitään jäniksiä ja mukaan pääsevät Kalle Kalkkarokäärme ja Liisa Liskokin. Riehakkaan majatouhuilun jälkeen on mukava lähteä kotiin. Tarina on yksinkertainen, mutta siitä välittyy lasten omien leikkien arvostus, tasavertainen kumppanuus ja ilo. Karoliina Pertamo luo kuvillaan sekä riehakkuuden, vauhdin että väsymyksen.  Isokokoinen teksti hyppelee sopivasti sivulta toiselle väliin vauhdin mukaan suurentuvana.
Työn iloa siis raadeille kuin myös mukaan kahinoihin valituille!