sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Tubettaja, pappeli ja qr-kännykkä


Kuka pelastaa suomalaisen lukutaidon, kun aamulla jopa radion kuuluttaja näyttää menettäneen toivonsa. Mainostaessaan tämän päiväistä (8.9.2019) kansainvälistä lukutaidon päivää hän hiukan värisevällä äänellä totesi heikentyneen tilanteemme. Totta onkin, että noin joka kymmenes ei omaa riittävää lukutaitoa.
Kun siis kello 19 kaikki suomalaiset manataan kokoontumaan lukuhetkeen, mitä me oikeastaan haluamme lukea? Joillekin valinta on itsestään selvää, useimmille ei, vaikka mahdollisuuksia on todella paljon. Onko ongelma jo siinäkin, runsauden viidakossa?

Itse historioitsijaguru Tuomas Keskisarja on monissa esitelmissään painottaen jopa karjuen, että jos jostakin haluaa löytää vielä todellista arvoa, niin omalla kielellä. Pessimisti taitaa hänkin olla, koska perään lakonisoi: meillä ei edes sitä arvosteta.

Tubettajista apua?

Silloin tällöin koulukeikoillani joku neropatti luokasta kysyy virnuillen mutta tosissaan: Mikä on ohuin kirjoittamasi kirja? Tähänkin toiveeseen on jo vastauksia siellä täällä, mutta olisiko tubettajilla enemmän arvovaltaa?
Miklun vastauksessa Paras kirja ikinä (2019) ei ole tarvittu Otavan markkinointiosaston avustusta. 17-vuotias tubettaja Miklu hoitaa homman ihan itse. ”Mahtavaa päivää toveri! Kiitos kun katselet tätä kirjaa. :) Eikö olekin hauskan näköinen? Jos olisin sinä, niin ostaisin tämän, koska kuten nimestä näkee, tämä on Paras kirja ikinä! Tässä kirjassa pääset oudon pääni sisään. Kerron myös vihdoin erittäin paljon kysytyn nolon tarinan lapsuudestani. Ihan sama, oletko lapsi, vanhempi, mummeli, pappeli vai kameli, tämä on oikea kirja juuri sinulle.”
Mitä muita vinkkejä Miklulla on kamelille? No, paksuja kirjoja kammoksuville ja lukemisesta tuskastuville mainio esimerkki on sivuilla 10-19. Jokaisella on yksi iso sana: ”Moi!/ Miten/menee?/Hyvin?/Ok!/Kiva./:)/10 sivua/meni/jo.” 
Kun lukeminen todistetusti pidentää elämää, niin onko tämä nyt sitten lumelääkettä vai loistava keksintö nopeuttaa vaikutusta? Erilaisten ihmissuhdeoppaiden ja nuorten seurusteluoppaiden sisällöstä Miklu ei paljonkaan poikkea, vaan kertoo pätemisen tarpeesta ja olemattomasta tyttöystävästä, miksi olen yksin maailmassa (tähän johdatetaan miettimällä filosofista kysymystä maidon juomisen salaisuudesta ja lehmän utareista), on 7 vinkkiä tyttö- tai poikaystävän hankkimiseen (vähän enemmän kuin varsinaisissa suhdeoppaissa), jotka tosin näyttävät tiivistyvän yhteen neuvoon: ole itsevarma. Entä miten selvitä noloudesta eli kättelystä? En paljasta, sillä lukekaa itse! Miklu käyttää myös vanhaa keinoa kehottamalla repimään yhden sivun kirjasta mahdollisimman luovalla tavalla. Aikaisemmin isot kirjailijat ovat kyllä menneet pitemmälle eli kehottaneet repimään koko kirjan. Sehän ei varmaan käy, koska tässä on paras kirja ikinä! Syvin osasto on säästetty viimeiseksi eli Miklun elämänneuvot. Älä ikinä lopeta kasvamista/antamista/kiitollisuutta/avoimuutta. No, ei viimeiseksi. sillä 13 lukua ei ole hyvä asia. Todella viimeisenä ovat kiitokset mm. äidin makaronilaatikolle.
Kiinostaako arki - löytyykö lukuhinku?
En tiedä onko tämä paras lukemani kirja ikinä, mutta asettuu varmasti huumoripläjäytysten eturintamaan. Varsinaista tekstiä ei ole peräkkäin asteltuna todellakaan liikaa, mikä ilahduttanee siis nykykoulussa monia. Suuren osan tilasta vievät myös Miklun ihanat viivapiirustukset, jotka eivät tosin ihan yllä esimerkiksi Dav Pilkeyn Neropatin päiväkirjan tai Koiramiehen tasolle. Eikä tämä ole Ohuin kirja ikänäkään – 77 sivun alle on päästy monesti.
Olisi kiinnostavaa kuulla Tuomas Keskisarjan arvio Miksun ajatuksista.  Tosin se tulisi ihan vain kirjallisesta puolesta, koska Keskisarja ei ole lainkaan sosiaalisessa mediassa. Hän varmaan miettisi, miten Miklun kieli määrittää, mistä voimme puhua ja keskustella, mutta toisaalta – peittävätkö sanat todellisuuden?

Nollapisteestä QR-koodeihin

Lyhin kirja ikinä saattaisi olla Osmo Jokisen runokokoelma Nollapiste (1964 ja kaksi lisäpainosta, käännös hollanniksi). Populaarikulttuurin moniosaajan – ja muuten Tiina Eskolan kanssa lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön alkuaikojen toimittaja - hengentuotteessa kun on pääasiassa tyhjiä sivuja. No, tietenkin sivunumerot, mutta muuten arvoituksellisia pisteitä vain muutamissa kohdissa, jopa kerran kolme. Koulussa voisi tehdä arvaamattoman syvällisiä tulkintoja: tämä kokoelma haastaa lukemaan hiljaisuuden, taukojen ja tyhjien tilojen kanssa.

Jos sitten haluaa kuitenkin räplätä puhelinta, voisi kompromissina käyttää Ilkka Mattilan Mysteerinmurtajia (kuv. Heikki Väyrynen, Reuna 2019) - jo toinen dekkariarvoituksia sisältävä kokoelma, jossa käytetään hyväksi puhelinta ja QR-koodeja. Ensimmäiseen kokoelmaan verrattuna nyt on sommiteltu kiinteämpi juonikokonaisuus, joka näin koukuttaa paremmin eri arvoitusten ratkomiseen. Etsiväperhe hyppää mummon sitikkaan ja lähtee viettämään laatuaikaa Tykkymäelle. Huvipuistossa alkaa tietysti tapahtua rikoksia, varkauksia ja vandalismia, lopulta jopa kidnappaus, jotka Mysteerinmurtajat kukin kohdaltaan selvittävät. Interaktiivisuus tuottaa rikospaikoilta videoita, valokuvia ja äänitiedostoja, joiden avulla päästään eteenpäin ja saadaan lisävihjeitä. Näppärät salapoliisi-ikäiset koenäprääjät selvittivät sutjakkaasti tekniset alkuhommat ja ei kun menoksi. Varttuneemmille saattaa tulla QR-koodiahdistus – runsaita vihjeitä ilman ei taida Holmeskaan kaikkia juttuja selvittää.

Hauskin kirja ikinä

Välillä tuntuu siltä, että huumori on tätä nykyä puristettu ns. omassa häpeässä piehtaroimiseen. Siitähän Miklullakin oli esimerkkinsä. Mutta onko se vielä hauskaakin? Sitä lukijat kuitenkin haluavat. Markus Ikolan mestarimokaajaversio on ehtaa suomalaista.  Jasun (kansi Jii Roikonen, Karisto 2019) arki jatkuu pöljänä – mutta väliin riemastuttavan hauskana. Tosin Jii Roikosen tunnistettava tyyli on iskostunut niin Reuhurinteen koulusarjaan, että kestää hetken irrottautua mielleyhtymästä.
Markus Ikola nimittäin alkaa yltää ja välillä mennä ohikin Timo Parvelan klassisista koulukuvauksista, jotka viime aikoina ovat olleetkin ongelmakeskeisiä tutuntuntuisia tuunauksia kuten sukututkimus Ella ja kaverit ihan kuninkaina (Tammi 2019) tai nimeään myöten huolestunut Ella ja kaverit hillijalanjäljillä (2019). No, lastenkirjakin ottavat kivasti kantaa ajankohtaisiin ongelmiin ja toivottavasti vaikuttaa.
Kuvitus Mervi Lindman
 Jasun alku on sinne Parvelaan päin.  ”Meidän luokkaa opettaa Nieminen. On opettanut jo ykkösestä lähtien. Se väittää vanhentuneensa kolmetoista vuotta sinä aikana. Miten mies on päässyt opettajaksi, jos ei osaa laskea! Ehkä se pääsi koulutukseen vähälahjaisten kiintiössä.” Rajunpuoleisesta alkukritiikistä huolimatta lukihäiriöinen Jasu antaa lopulta ymmärtää, että Nieminen on oikeastaan aika mukava ja oppilaittensa puolta pitävä kansankynttilä, jonka opettamisessa toki on vielä tekemistä. Mutta ensin niin tavalliset arjen kiemurat paisuvat tässä luokassa melkoisiin mittoihin. Vain muutamia mainitakseni: pojat harjoittelevat suutelemista räsynukella huulet rohtuneina. Totuus on ihmeellinen.
Maria pussaa Jasua SUORAAN SUULLE: ”- No oliko tuo parempi kuin Henkan mutsin Molla-Maija? kysyi Maria kiusoitellen. – Elämäni paras sekunti, mä huokaisin ja leijuin höyhenenkevyenä ulos unisex-vessasta.” Tai sitten kouluvuoden kliimax eli joulunäytelmä. Jasu on Joosef, joka kihlattunsa Marian kanssa saapuu komeasti lavalle: ”Salin oven avauduttua ratsasti Maria aasilla sisään. Mä seurasin vieressä. Kahteen aasiin perheellämme ei kai ollut varaa, eikä yksi aasi jaksanut kantaa kahta aikuista. Varsinkaan, kun toisen maha oli pömpöllään. Marian paidan alla oli tyyny. Aasi oli kyhätty Henkan mummon rollaattorista ja poron taljasta. Pää oli lainattu Sallan kotoa. Sallan vanhemmat antoivat huutokaupasta ostetun hirvenpään ilman vuokraa lainkaan!” Joulun sanoma kirkastuu koko yleisölle monen mutkan kautta.  Seimessä olleen kännykän piti ohjatusti esittää vauvan huutoa, mutta jotenkin sieltä alkoi kuulua Strandin papan iloista jutustelua: ”Hei, mitä teille sinne kuuluu? Minä tässä vähän makoilen ja lepään lumitöistä. Mahottomasti on tullut lunta koko päivän!” 

Suosio on tietysti valtava. Jopa reksi, opetuspäällikkö ja sivistystoimenjohtaja ihailivat komediaa epäonnistuneesta joulunäytelmästä. ”Näytelmä oli niin ammattimaisesti esitetty, että olisi luullut tapahtumien tulleen yllätyksenä näyttelijöillekin. --- Kuin kirsikkana kakun päällä oli luokkanne upea laulu juhlan lopussa. En ole koskaan kuullut kenenkään esittävän yhtä kauniisti tätä laulua. Nieminen… en tiedä miten olet toiminut luokkasi kanssa, mutta työ on ollut huikeaa.”
Markus Ikola sattuu olemaan jämsäläinen opettaja. Mitähän sielläpäin keksitään seuraavan kirjan aiheiksi? Odotusta on ilmassa.
Vai olenko jo pappeli tai kameli, joka ei oikein ole huumorin nykytrendin harjalla, vaan piehtaroi Ludwig Wittgensteinin syövereissä?


sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Tonttu vai hirviö - tunnetko Draugin?


Vaikka tuntuukin siltä, että prinsessat, urheat tytöt ja poikien kirjat 1-2 ovat nousseet tämän vuoden lukumääräkisan kärkeen, ei voi unohtaa toista, aina niin elinvoimaista taustalla häärivää tonttujen ja hirviöiden aluskasvillisuutta. Joulua pohjustetaan näköjään antaumuksella jo nyt, hirviöt sen kuin kauhistuvat. Kirjapinon alimmaisena on vielä kunnon kirjallisuustutkimusta, joka asettaa sadunkertojat ruotuun: käsitykset eläinsatujen historiasta ja romanttisista prinsessasaduista muuttuvat, kun pääsee tutustumaan Niklas Bengtssonin kaivamiin eroottisiin, väkivaltaisiin ja karkean koomisiin versioihin.

 Hirviöiden verenjanoa

Kun viime vuonna tietokirjailijoiden Tietopöllö-palkinnon saaneen Mervi Kosken Hirviökäsikirja (2010) on jo hiirenkorvilla ja Maailman merkillisimmät kummitustarinat (2017) kauhisteltu pariin otteeseen, voi kauhukerrointa yrittää lisätä Johan Egerkransin Kuolemattomilla hirviöillä (Minerva 2019). Esittelyissä on selkeä linja: millaisia ovat kautta maailman syntyneet versiot elävistä kuolleista? Mukana on joitakuita tuttuja Euroopasta kuten Rusalka ja Golem, mutta Afrikan, Amerikan, Aasian ja Oseanian hirviöt ovat oudompia nimiään myöten. Enkä ole ihan varma, suosittelisinko tätä porukkaa kovin nuorille muutenkaan. kun sellainen mukava muinaisskandinaavinen mörkö kuin Draug on sieltä kilteimmästä päästä: ”Draugit tappavat uhrinsa murskaamalla nämä rajattomilla ruumiinvoimillaan, repivät ruumiista lihat tai juovat siitä veret.” Kirjan alussa on sinänsä pätevän oloinen pohdiskeleva osuus aaveiden, kummitusten ja vampyyrien eroista, veren merkityksestä eliksiirinä ja kuolemattoman syntytavoista. Hauskempia - ja oudoimpia – ovat sitten ohjeet kuolemattomien tunnistamisesta ja niiltä suojautumisesta. Nils Gulliksonin kuvituksessa ei kuolemattomia mitenkään liikaa kaunistella – kauhugalleria on jopa painajaismainen, niin kuin kai on tarkoituskin.

 Pirut ja voimaeläimet

Ei pidä unohtaa tässä yhteydessä Marjatta Levannon taidehistoriallisempaa Pelottelun (ja pelon voittamisen) käsikirjaa (2018). Jotenkin kuitenkin – kai Marjatan letkeän toteavan ilmaisun ansiosta - kaksipäinen paholainen, Lucifer, Belsebub ja monta muuta todella hurjien kuvien kera esiteltyä hirviötä eivät jää vain luettelonomaiseksi nimiksi. Levanto tarjoilee kuvien lomaan tietoa tiedon perään, tarinoita ja uskomuksia. Kokonaisuus on monipuolinen ja virkistävän hauskakin luodatessaan kautta pirujen historian ja merkityksen. Paholais- ja hirviöhahmot näyttävät kuitenkin aikojen saatossa valitettavasti menettäneen paljonkin kauheudestaan ja hiipuneen kovin tavanomaisiin mittoihin. Loppusanoissaan Levanto pohtii vielä hirviöiden ja paholaisten muodonmuutoksia nykyajassa avaruushirviöistä muotoa muuttaviin klooneihin.

 Maretta Tukiaisen Pohjolan voimaeläimissä (Tuuma 2018) käsitellään aluksi tarinoita ja eläinmytologian perusteita, sitten esitellään eläimet asuinpaikan mukaan. Vesi, maa, metsä, ilma sekä lumen ja jään eläimet. Komeiden kuvienyhteydessä on tarinan osia ja esiteltävän kohteen perustiedot. Kirjan lopussa on suppeat johdatukset eläinmytologian taustakäsitteistöön Kalevalasta alkusuomalaisuuteen sekä erikseen kansanuskomusista eläinsaduista ja voimaeläimistä. Millainen oli muinaisten suomalaisten maailmankuva – selvitellään luontosuhdetta, tämän ja tuonpuoleisuutta, ihmiskäsitystä, samanismia, sielumatkoja ja revontulia. Mukana ovat hyvät lähteet, hakemisto ja lisätietoa. Kuvienkin kautta asioihin on kätevä palata uudestaan, nautiskellen.

Kiltit tontut?

 On varminta palata tutumpien tonttujen pariin. Mervi Koski on jatkanut tätäkin perinnelinjaa ollessaan jo aikaisemmin Joulupukin jalanjäljillä (2011). Tonttujen suuressa suvussa (kuv. Heikki Eklöf, Aurinko kustannus 2019) Koski syventyy tarkemmin asiaan ja esittelee muhkean kokoisessa kirjassa tontun ominaislaatua munaskuita myöten. On historiaa, tunnettuja tonttupaikkoja, on hiippalakkien tuntomerkkejä ja muotia. Omat lukunsa saavat niin kotitontut, pihapiirin toimijat kuten sauna-, navetta, talli-, vilja- ja myllytontut. Joulutontut tietysti ovat tunnetuimpia Korvatunturin apulaisia. Mielenkiintoinen on sukellus satunnaisiin sukuhaaroihin maailmalla. Jälkiä tontuista löytyy niin Irlannista, Saksasta, Islannista, Venäjältä ja Puolasta. Entäpä kaupallinen puoli? Valmistaminen ja keräily, uusia aluevaltauksia ja muista tonttuiluja. Ja onhan tietysti kirjastoissakin omat tonttunsa kuten Kansalliskirjastomme Matti Wilhelm! Hän asustelee kirjaston pohjoisen salin yläparvella. Tonttujen suuri suku on melkoinen tietolipas, josta voi ammentaa moneen tarkoitukseen. Hiukan oudoksuin kirjan melkoista kokoa, koska kuvatkaan eivät järin suuria ole, enemmänkin vinjettejä sivuilla. Varsinaisesti ne eivät korosta tonttujen kauneutta, pikemminkin päinvastoin. Onneksi ääriviivat ovat kovin suttuiset, niin että voi pitää oman mielikuvansakin elossa.
Kuva Heikki Eklöf
 

Yksi tonttu puuttuu?

Mutta tonttuja ei päästetä vieläkään rauhaan. Heikki Saurekin työntää lusikkansa taruihin ja tosiasioihin ytimekkäästi nimetyssä kirjassaan Tonttu (SKS 2019). Mukana on harvakseltaan Antti Kososen tonttukuvitelmia ja värillinen kuvaliite lehdistä, kirjoista ja erilaisista julkaisuista. Niissä annetaan kunnia mainiolle klassikolle eli Rien Poortvlietin Suurelle tonttukirjalle (1978).
Saurekin lähestyy laajaa aihettaan (315 s.) ensin tonttujen ja haltijoiden historialla. Kodinhaltijan syntymisen jälkeen vuorossa ovat joulutontun jälkeen muut paikkojen haltijat sekä tonttujen muut sukulaiset. Häirikkötontut ja para sekä piritys saavat kunnian lopettaa historian. Tekstissä tulee sopivasti kevennellen selväksi, miten kansanperinteen arkistojen aarteet ja työskentely Kalevalaseuran residenssissä Ilomantsissa ovat vaikuttaneet mainioin lisätarinoineen sävytykseen. Alussa ja lopussa Saure oikein intoutuu pohtimaan tonttujen sanomaa nykyajan ihmiselle. ”Tontut ja haltijat ovat olleet oman aikansa lisättyä todellisuutta. Ihmisen ei tarvinnut avata kirjaa, televisiota eikä nettiä saadakseen ajanvietettä, sillä monenlaiset henkiolennot olivat läsnä arjessa kaikkialla.” Ja lopussa Saure suosittaa ottamaan Ekotontun tosissaan: sillä on painavaa asiaa muiden tonttujen äänitorvena.

Mutta missä ovat puutarhatontut? Yritin etsiä, mutta en löytänyt! Onneksi Taru Viinikainen on luonut oman tonttumaailmansa kolmeen kirjaan Tiltun ja Letun leikkimökissä asustavasta Pertinjuntista. Näistäkin elollistetuista veikoista löytää niin huumoria, yhteistyön merkitystä, onnellisen perheen merkityksen, lapsen mielikuvituksen rajattomuuden – ja niin, varsinaisen uuden nimitysruletin. Leikkimökin asukas (2017), Joulujupakka (2018) saa nyt jatkokseen salapoliisiarvoituksen Kadonneet puutarhatontut (2019). Missä ovat Pullapentti, Pattisimo, Jumiuuno tai Nysänestori? En kerro ratkaisua, koska se kruunaa mukavalla tavalla tämän tonttuaiheen!

Terveisiä Kaksoisvirran maasta

Niklas Bengtssonin tukevan esityksen (329 s) alaotsikkona on ”Satuperinnettä Kakoisvirranmaasta 1900-luvun alkuun”. Itse sinisen ja lilan sävyissä komeileva kirjankansi kantaa selkeää viestiä: Sadunkertojat (Avain 2019). Näinkin laaja ja kattava kokonaisuus ei synny ilman tekijänsä innostusta ja jatkuvaa materiaalin keräystä. Bengtsson on sekä matkustanut että esitelmöinyt aiheistaan voisi sanoa ympäri maailmaa.

Kuvitus Oili Kokkonen
 Esittelyn sanoin käsissä on kirja, joka hahmottaa satujen ja satukokoelmien historiaa antiikin maailmasta alkaen ja perehdyttää satuklassikoihin sekä niiden kertojiin ja kokoajiin. ”Maailma on täynnä kiehtovia satuja, mutta milloin niiden kertominen alkoi? Kuka kirjoitti ensimmäisenä satuja muistiin?”  Ketkä kertoivat satuja – ja mikä on satu?
Olen niin kauan puuhastellut näiden asioiden kanssa, että voin vain itseni puolesta sanoa sekä viihtyneeni että yllättyneeni Sadunkertojien matkoilla vaikkapa Egyptin osuudesta ja jumalasta sadunkertojana, juutalaisten kettusaduista, buddhalaisista inkarnaatiosaduista. Tutumpaa, mutta tarkempaa taustoitusta löytyy antiikin puolelta ja Lähi-idästä Tuhannen ja yhden yön parissa.

Miten prinsessasatu muuntuu?
Kansi Tarja Kettunen

 Näin myös tiedot karttuvat Italiasta, Ranskan taitureista Jean de la Fontainesta Charles Perraultiin sekä suosikkeihini, sivistyneisiin naisiin kuten Jenne-Marie Leprince de Beaumontiin ja Kaunottareen ja Hirviöön.  Sen yhteydessä Bengtsson pääsee herkuttelemaan uskomattomilla tulkinnoilla, joita sadusta tehtailtiin. Saksan, Venäjän ja Englannin kohdalla mukana on tuttuja Grimmin veljeksistä Ivan Krylovin (oliko hän maailman laiskin mies?), Rudyard Kiplingistä Beatrix Potteriin, mutta paljon muutakin. Pohjoismaiden satujen yhteydessä puhutaan taidesadun noususta. On suorastaan hauskaa virittäytyä samalla aaltopituudelle Bengtssonin kanssa, kun tutkaillaan puhekielisiä satuja ja Andersenia, sadunkerääjiä Norjasta tai omaa klassikkoamme Topeliusta.
Bengtsson on tarkka kirjoittaja. Vaikka nopeasti silmäillen monet kirjailijat, kirjan nimet ja termit voivat tuntua hankalilta, lukiessa ne yhdistyvät ja selventävät käsiteltävää aihetta harkitusti. Pitkin kirjaa on myös selventäviä tekstikatkelmia, jotka jaksottavat etenemistä.
Toivottavasti kirjasta on iloa ja miettimistä muillekin kuin meikäläiselle. Kenties kurssikirjaksi, lisälukemiseksi, hakuteokseksi?
Ja toivottavasti sitä hankitaan kirjastoihinkin useamman kappaleen verran, vaikka kokemuksista viisastuneena pahaa pelkään.