keskiviikko 19. toukokuuta 2021

Hattaratuuli, Pikku Tirriäinen ja Rapuooppera - kirjasto valitsee nolosti?

 

Kirjojen esittely ja arviointi näinä koronarunsauden aikoina on aina hiukan sattumanvaraista. Väliin syntyy loogisia aihekimppuja, joskus vastakkain asetteluja, silloin tällöin löytöjä ja ihastumisia. Ja joskus yllättäviä oikean hetken kohtaamisia. Näin kävi tahattomasti esimerkiksi viime blogin ja Päivi Lukkarilan nuortenkirjan Kuinka saavutetaan zanshin kanssa. Se sai samana päivänä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon.

 Yllätys ja aivoitus

Toisaalta tuntuu hienolta, että satunnaisesti lukemattomien kirjojen pinosta napatut kirjat tuottavat aina elämyksiä, mielipiteitä ja harmituksia. Joskus pitää rehellisesti yodeta, ettei oikein päässyt kirjailijan perimmäisten aivoitusten tasolle.

 

Aloitanpa Marja Niinimäen Nolointa ikinä –raportista (kuv. Anni Yrjölä, Reuna 2021).

Myönnetään, kannen perusteella ja kuvitusta silmäillessäni ajattelin jälleen kerran tarttuvani johonkin nolojen tilanteiden tuttujen sankareiden tapausselostukseen. Olin vain hiukan oikeassa. Sijaiskotiin joutuva yksitoistavuotias Viljami Veli Jooseppi Vitikainen toki tuntee olevansa nolouden maailmanmestari, mutta en ole samaa mieltä. Tilanteet syntyvät uusista toimintatavoista, ympäristöstä ja ihmisistä, jotka Niinimäki solmii taitavasti ja kuitenkin lämpimästi yhteen keskelle pojan elämän taitekohtaa. Viljamin tilanne ei todellakaan ole helppo, mutta sitä ei korosteta eikä sillä mässäillä. Sopivissa kohdissa muistellut katkelmat vanhemmista paljastavat kaikessa karuudessaan äidin huumeriippuvuuden ja isän alkoholismin. Isoveli Veikkokin on joutunut vieroitukseen, joten Viljami todella tuntee olevansa yksin tunteittensa aallokossa.

 Niinimäki on mielenkiintoinen tuttavuus: teksti on selkeää, pojan realististen mietteiden kautta etenevää. Väliin lempeän humoristista, väliin kauhun ja vihan pilkahduksien kautta ymmärtävää analysointia. Se vie mukanaan, sillä kontrastitkin toimivat: sijaisperheen tiukka äiti ja höpöttävän ymmärtävä isä, kolme muuta sijaislasta, joista kasvaa yllättävän omapiirteisiä persoonallisuuksia. Tunteisiin vedotaan hyvin tehdyn tilanneraportin kautta: esimerkiksi nuorin, Ruusu, lähtee äitinsä luokse kokeilemaan elämistä, mutta tämä sammuu päivän päätteeksi.

Isoveli Veikko karkaa vieroituksesta päästäkseen tarkistamaan Viljamin tilanteen – tämä kun on lähetellyt outoja tekstareita mm. sijaiskodin kananhoidosta ja munien hautomisesta. Tapaaminen on riipaiseva. Niinimäki ei sorru romanttiseen lopetukseen: vanhemmat eivät ole päässeet kuntoon, mutta isoveli on toipumassa ja sijaiskodissa Viljami alkaa ymmärtää johonkin kuulumisen ja toisten hyväksymisen tuoman paremman olon arvon. Aihe ei ole kovinkaan yleinen varhaisnuorten kirjoissa, ja Viljami nostaa riman mukavan korkealle.

Mutta löytääkö kukaan raati tätä kirjaa tutkailtavakseen? Uudehko, pienempi kustantaja ja kirjailija on aina hankalampi tapaus. Helmet-kirjastoista löytyy 32 kappaletta, joka ei ole huono, mutta ei hyväkään tarjous lainaajille tämän tasoisesta kirjasta.

Tunnettu kirjailija, iso kustantaja tuottaa heti aivan toisenlaisen tuloksen. Joskus hiukan miettii, miten kirjavalinta todella tapahtuu. Ehtiikö kukaan koskaan lukemaan ja arvottamaan hankintoja todella? Jälkeenpäin tilausmäärien muuttaminen on hankalaa, olen kuullut. Eikä niistä varmaan moni valitakaan. 

Aivoituksia sain mietiskellä tuotteliaan ammattikirjailijan kohdalla. Kollega Tapani Baggen   Jenni ja ystävyyden talo (kuv. Hannamari Ruohonen, Karisto 2021) keräsi 87 kappaleen tarjouksen lainaajille. Kirjakärpänen-sarjaan kuuluva kesäinen tarina on kuin kesäloman hiukan sekalaisista muistelmista työstetty tarina. On vähän hössähtänyt isä, joka korjaa keinun vinoon, on kaveri. joka hakee ratsastamaan ja uimaan, on karannut Raisu-hevonen, on erityinen ammattikoulu Kurttula eli Ystävyyden talo ja sen originelleja asukkaita. Siitäkö johtunee, että pari nuorta on kantanut saunan täyteen puita, niin ettei sinne mahdu saunomaan? No, Rosinan syytä eli äidin, joka on rehtori ja opettaa metsätaloutta ja eränkäyntiä. Tavataan Urmas, isä ja kokkitaitojen tuntija, on puutarhuri Sanna joka esittelee hienon kokoelmansa lihansyöjäkasveja. Sitten syödään muikkuja ja käydään savusaunassa. Kotiin tultaessa äitikin on jo päässyt perille. No niin, olipas Jenni sinulle kivaa kesällä. Ja hyvä mielikuvitus. Ja selkeä helppolukuinen kirjoitustyyli, missä on välillä hauskoja sanoja. Kun kirja on toisen osa Jenni-sarjaa, niin kirjavalinnassa on helppo vain seurata ensimmäisestä tehtyä samanlaista raamia. Täytyy sanoa, että sen luettuaan toki tajuaa aivoituksia paremmin. Jenni ja punainen poni (2019) on mukavaa ä arkirealismia ja ystävyyden punomista puhumattakaan aina perille menevästä hevosteemasta.

Runojen hattarat

 Runoutta on tullut äkkiä laskeskellen kivan runsaasti. On upeasti kuvitettuja kokoelmia, humoristisuutta, leikkisyyttä, opettavaisuutta ja erikoisuuden tavoitteluakin. 

 Noora Lehtisen ja Jenni Skyttä-Forssellin Hattaratuulessa (kuv. Reetta Niemensivu, Karisto 2021) runon muotoon kerrotut tarinat ovat enimmäkseen rivitettyjä suorasanaisia pikku tarinoita ihmismäisten eläinten puuhista, joihin hattaratuuli johdattelee.

Alaotsikko ”piirretään satuja iholle” kertoo jo, mistä on kyse. Kerrontaa tehostetaan sivelemällä, hivelemällä, koputtelemalla ja niin edelleen lapsen iholle. Kirjan alussa on lyhyet ohjeet toiminnalle, ja runojen viereen oikeille kohdille on kirjoitettu ”piirrosohjeet”. Idea on kiva, ja useimmiten se toimiikin. Joitakin mietteitä piirtämistä harrastaessaan toki tuli. Ensinnäkin tarinat ovat enimmäkseen hauskoja ja sopivasti piirtämiseen rytmittyvjä. Toisekseen olisi alussa voinut toki mainostaa hiukan myös lukemisen vivahteikkuutta ja vinkittää kivoja hassutuksia tai rauhoituksia äänen avulla piirtämiseen. Ehkä lapsi saa myös jonkinlaisen mielikuvan vaikkapa hattarasta, kun sitä taiteellisesti ihoon yrittää piirtää… 

Hyvä ohje on alussa mm. pyytää lupa piirtämiseen ja selittää ideaa. Kolmanneksi nimittäin moni koehenkilö näytti olevan altis myös kutitukselle. Hervoton nauru on toki myös mukava rentoutuksen lähde. Kirjastot lähtökohtaisesti tykkäävät pienten lasten kuvakirjoista. Höystettynä sivelyllä tilausmäärä nouseekin jo sataankymmeneen.

 Tirriäisen nukahdukset

 Monien muiden kanssa tekemiensä kuvitusten perään Mira Mallius esittelee nyt oman Pikku tirriäisensä (Lasten Keskus 2021). Takakannessa annetaan ohjeet hellittelystä ja rauhoittumisesta ennen nukahtamista. Olisiko kuitenkin niin, että ensin lorutellaan vai pitääkö samaan aikaan hellitellä? Ai jai, kyllä tottumaton isä kaipaa tarkempia ohjeita – vai onko tilanne itsessään jo neuvoa antava?

Mallius menee mukavien ja selvästi kokeiltujen lorujensa kautta läpi eläinlapsia lapsitirriäisestä leijonaan, karhuun, valaaseen, pöllöön, norsuun ja takaisin omaan lapsoseen. ”Keinutus,/kikatus./Pehmeä pieni heijaus,/levon lempeä läikähdys,/unihiekan pöllähdys./Nuku hyvin,/pikku tirriäinen.” 

Ahaa, takakannessa kuitenkin todetaan, että hellittelyohjeet liittyvät runoihin. Kun runoja on seitsemän ja ohjeita seitsemän, niin asiahan on selvä. Paitsi että eihän näitä ohjeita muista ulkoa. Mikäs tulikaan kolmannen runon kohdalla? Pitääpä kääntää kirjaa ja rahoitella lasta välillä, kun isi lukee mitä pitää tehdä. No, leikki sikseen. Ideoita kannattaa etukäteen miettiä ja kyllä käytäntö tekijäänsä neuvoo. Tällainen kirja on myös moneen kertaan käytävä läpi, jolloin pian ollaan mestareita niin hellittelyssä kuin nukahtamisen avittamisessa. 

Tämän kierroksen hankintalapseksi Pikku Tirriäinen nousee yli sadalla kahdellakymmenellä kappaleellaan. Määrää nostaa ensikirjojen hankinta useampina kappaleina suurimpiin kirjastoihin. Tämän yli mennee tosin myöhemmin Muumiperhe laulaa, jota on vasta yksi näyte, mutta tilauksia jo parikymmentä.

 Mainosta oopperalle 

Helsingin Sanomissa muistaakseni Leena Sainion Rapuoopperaa (Enostone 2021) mainostettiin tutun lapsen suosikkiteokseksi. Makuja ja lapsia on monenlaisia, myös vanhempien viitseliäisyydessä ja yhdessä lukemisen ihanuudessa on melkoisia eroja. Nyt kirjastojen tarjonnassa näkyy taas uusi tekijä ja pienempi kustantaja eli 36 kappaletta. Mutta toteutuu myös Helsingin Sanomien mainosmerkitys: tilauksia on reilut 50 kappaletta. Mitenkähän käy lisäostojen? Raameiltaan tämä runokirja lapsille – ja kenties varttuneemmillekin – on kuin sukellus runoteorioihin. Tekijä nimittäin on kautta sivujen irrotellut esimerkkejä erilaisista runotyyleistä pikku ohjeineen. Tekniikoista esitellään niin riimit, proosarunot, dialogia, tajunnanvirtaa, aforismeja, haikua, loitsua, iskelmää, aseemista kirjoitusta. Otsikon lupauskin toteutuu lyhyehkön Rapuoopperan muodossa.

Kokonaisuus jää hiukan sekavaksi, kun materiaali on lisäksi jaoteltu kolmeen osaan, Ihmeelliseen elämään, Eläimiin ja luontoon sekä Universumin mysteeriin. Mukana on oivalluksia ja tavanomaisempia ja tutuntuttuja tuntemuksien merkintöjä. Kuvitukseen olisi voinut panostaa enemmän. Pienet sinänsä hauskat vinjetit hukkuvat sivuille ja suuremmat tauluntapaiset kuvaelmat jäävät ihmeteltäviksi niin lapsille kuin aikuisellekin.

Runokirjoihin lisäillään siis jo toki vuosien varrelta tuttuja motorisia, äänellisiä ja opettavaisia elementtejä. Hyvä niin. Lopuksi voi aina tarttua klassikoihin. Tuossa on Kirsi Kunnas ja tässä uunituore Hannele Huovi. Toisen palkitun lastenkulttuurin tekijän Soili Perkiön kanssa tehty Muumiperhe laulaa Ohoi! (piirrokset Riina ja Sami Kaarla, WS 2921) yhdistelee mukaansa tempaavasti tutut hahmot, Hannele Huovin ihan pelkkään lorutteluunkin innostavat runolaulut sekä tietysti Soili Perkiön taatut melodiat. Nekin ovat kuultavissa kirjan ohjeen mukaisesti. Runoissa on kaikki mahdollista.

 

keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Plättä on kuollut, elälöön Punni

 

Kun aikoinaan keräilin tietoja Suomessa myönnettävistä kirjallisuuteen liittyvistä palkinnoista, skaala olikin ällistyttävän runsas. Edelleenkin suurten julkisuutta masinoivien palkintojen taustalta löytyy lasten ja nuorten puolella kohtuullinen kirjo. Uusiakin on syntynyt, kuten varsin tuoreet Punni ja VaLas-kirjailijoiden tunnustukset. Edelleen ainakin jollakin tavalla kohderyhmän omissa käsissä olevat ratkaisutkin löytyvät esimerkiksi LukuVarkaudesta ja porvoolaisesta Runeberg-juniorista – tosin näissä aikuiset varmuuden vuoksi keräävät ehdolla olevat opukset ensin.

Suuret rahat eivät näissä piireissä liiku. Jäin miettimään palkintojen merkitystä. Suurta julkisuutta ne eivät taida saavuttaa, mutta entä palkitun tunteet? Kun sain toisen Pirkanmaan Plätän 1976, iloani taisi hiukan himmentää tietoisuus Anni Polvan ylivoimaisesta voitosta Tiinalla. Kun palkintoa ei kuitenkaan voinut antaa kaksi kertaa peräkkäin samalle tekijälle, Museoryöstöni nousi ykköseksi. Palkintoa mainostettiin aika rohkeasti vuoden parhaaksi nuortenkirjaksi, joten kakkossija ei sekään niin huono ollut. Palkintoni on edelleen esillä eli Taisto Toivosen plakaatti Kiljusen herrasväestä seuraamassa Pitkäjärveläisten esitystä. Sitä katsellessani ajattelen lämpimästi Anni Polvan hurttia olemusta ja monipuolista kirjailijanuraa. Plättä kyllä siivitti omaakin itsetuntoa, varsinkin kun Museoryöstö oli eräänlainen kokeilu kioskikirjan, ison tekstin ja vauhdikkaan kuvituksen sekä tositapahtumaan perustuvan juonen yhdistelmänä.
 

Plättä kuoli, eläköön Punni

Lastenkirjainstituutin Punni-palkinto lanseerattiin hyvään tarkoitukseen, esikoisteoksesta tai rohkeasta avauksesta. Kirsi Kunnaksen Punni-jänis on sopivasti esimerkki erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Nyt kuuden satasen nipun sai tamperelainen Maria Lassilan esikoisteos Eeva ja Harmaakaapu (Karisto 2020) kuvittajanaan helsinkiläinen Maria Vilja. Kaivoin viime vuoden muistiinpanoistani esille silloisen tunnelmani.

”Eevan tullessa koulusta selviää äidin itkeminen. Eno on kuollut, vaikka hän ei ollut vanha eikä sairas. Vanhemmat eivät kykene tai osaa selvittää tytölle tapahtuneen tosiasioita. Eeva alkaa nähdä talossa oudon harmaakaavun liikkuvan öisin.

Vasta kun tytön opettaja huomaa muutoksen koulunkäynnissä, asiat alkavat selvitä. Opettajan aloitteesta asia otetaan esille, ja enon masentuneisuudesta ja itsemurhasta pystytään keskustelemaan. Yöllä eno tulee Eevan luokse ja kertoo lähtevänsä pois, sinisellä laivalla. Harmaa kaapu valahtaa pois. Seuraavana päivänä koko perhe pitää vapaapäivän ja lähtee metsään retkelle. 

Lassila tavoittaa herkästi nuoren tytön surun, ihmettelyn ja kiukunkin, kun asioista ei puhuta selvästi. Eräänlainen opaskirjahan tämä voi olla ratkaisumalleineen. Kuvituksen mustat sävyt toki kuuluvat tunnelmaan ja lopussa hiukan pilkottaa jo keltaista ja sinistä.” Eevan enon itsemurha on harvinaisempi aihe lasten surukirjojen aiheina, mutta ei ainut lajissaan.  

Mielenkiintoista olisi joskus selvitellä yleensä kuolemaan liittyvän rekvisiitan käyttöä.  Harmaakaavun luettuani vieressä oli pari muutakin eli vaikkapa Jenna Kostet sekä  Milli, Mölli ja surunmaalaaja (kuv. Kaisu Sandberg, Myllylahti 2020). Millin isoäiti on kuollut, eikä tätäkään tapausta ole kunnolla selvitetty. Niinpä paikalle ilmestyy nuori poika, Surunmaalaaja. Hiljalleen Millin ympärillä värit alkavat tummua, ja poika tulee yhä lähemmäksi sateenvarjonsa kanssa. Ystävä Mölli yrittää auttaa ja piristää, mutta ei pärjää surun tunteelle. Kun vanhemmat huomaavat vihdoin ongelman, isä vie Millin melkein väkisin ulos ja selittää asian. Isoäitiä voi muistella eri tavoin, ja hän on edelleen läsnä. Kun Milli alkaa jopa nauraa muistaessaan isoäidin hurjanmakuisen mehun, Surunmaalaajan on poistuttava sateenvarjonsa kanssa. 

Lopussa mietitään vielä miten Milli kokee ja värittää erilaiset tunteensa. Kuvitus on selkeää ja tilanteet vievät tarinaa eteenpäin. Sateenvarjo symbolina on sekin tuttu muista surua ja kuolemaa käsittelevissä kirjossa.

 Meksikosta ympäri maailmaa

Maami Snellmanin ja Kiti Szalain Muistan sinua rakkaudella (Teos 2020, kuv. Sanna Pelliccioni) on taas kahden kulttuurin kuolemasta kertova isokokoinen kuvakirja. Alman mummon kuolema hiljentää suomalaisen perheen, mutta meksikolaisen luokkakaverin Diegon kertoma kuolleiden päivä on toisenlainen. Meksikolaisten Dia de Muertes tulee nyt esiteltyä kunnolla aina värien, muotojen ja ruokien puolelta. Siitä vain kokeilemaan kuolleiden leivän tekemistä!

Ehkäpä kuoleman läsnäolo vaikuttaa väriskaalaankin, joka on tummasävytteinen. Tällaiset kuvapohjat tosin vaikeuttavat paikka paikoin tekstin erottumista. Kuvitustyylissä hahmot tällä kertaa tuntuvat leijuvan tunnelmasta toiseen erilasilla alustoilla. Päiväkoti-ikäiset lapset ovat aika armottomia ja haluavat ensin esimakua kuvista. Kansi on sittenkin mielenkiintoisin. ”Joku haamu siinä on. Se on zombi!” Mutta sitten into lopahtaa, kun hahmoista ja tilanteista ei oikein kunnolla saa otetta. Hellällä ohjauksella mielenkiinto säilyy ja Diegon jutut tuntuvat hyviltä. ”Kuinka monta pääkalloa niiden juhlissa on?”

Mummon kuolema on toki asia, joka mietityttää, mutta kuvat eivät nyt jaksaneet pitempään innostaa. Tarvittaisiin pitempää ja rauhallisempaa tuokiota, värien ja hahmojen tutkimista, vertailua selkeämpien kuvitusten välillä, jotta näistä saisi parhaat puolet irti.

Kirsi Alanivan  Luutarhan tarinoiden  (kuv. Marjo Nygård, Karisto 2020) perusidea on yksinkertainen ja toimivakin. Eri kulttuurien kuolemia esitellään yhden henkilön kautta. Tarinan lopussa kerrotaan lisää kuoleman käsityksistä ja hautaustavoista. Tekijä on halunnut näin kirjallisuuden kautta tehdä tutkimusmatkoja muihin kulttuureihin. ”Vaikka käsityksemme kuolemasta ovat erilaisia, meitä kaikkia yhdistää varma tietoisuus siitä, että jokaisen elämällä on alku, keskikohta ja varma loppu. Tai ainakin jonkinlainen välipysäkki, jonka jälkeen matka jatkuu jossain toisessa muodossa. Tässä kirjassa esittelen viisitoista kuvitteellista tapaa elää. Ja kuolla. Seuraavilla sivuilla kivutaan tiibetiläisen Tashin matkassa maailman katolle, kolutaan Arktiksen ankaria maisemia Miken ja Lady Luupään perässä, kohotaan taivaan porteille rovastin rouvan kanssa ja kuullaan, miten katosi Mary Brown tuuleen.” 

Niinpä, kun on valittu tyyliksi ripaus mustaa huumoria, erilaisia outojakin fiktiivisiä elämänkohtaloita, ihmisluonnon uskomuksia myös omasta kaikkivoipaisuudesta, niin täytyyhän kuvituksenkin olla rennosti groteskia, liioittelevaa ja kokosivun peittävää.  Kannessa luuranko iskee silmää, ja se jo kertoo tekijän kynänjäljestä. Tarinat ovat oikeastaan hellyttäviä, mutta kontrasti pieneen tietolaatikkoon saattaa tuntua välillä jopa koomiselta. No, näistä asioista on kuitenkin kirjoitettu sentään moniakin opuksia, vaikka tekijä ei ole tainnut niitä sitten löytää – vaikkapa meksikolaisten juhlinnasta.

 Tutut kirjavarkaudet ja uudet VaLas ideat

Lasten LukuVarkaus-palkinto jaetaan tänä vuonna kesällä 21. kerran. Palkintosumma on sievoiset 3000 euroa, jolla voi jo päästä julkissuuteenkin. Aikoinaan Koskenkorvapalkinto – tamperelainen sekin muistaakseni – oli nimensä mukainen ja hyvin uutisoitu. Nyt kisaavat nokikkain Anja Portin ja Sari Peltoniemi, on Vuokko Hurmetta, Tuutikki Tolosta, Tylsää elämää ja Kaverin kesyttäjää. Aikuisraadin kokoelmasta valitsevat 3-6. luokkalaiset. Tuttua tohinaa, mutta ainahan on mielenkiintoista, kuka pärjää. Muita ehdokkaita ei sitten kukaan enää muista. Pitäisikö meilläkin olla Miika Nousiaisen ja Tuomas Kyrön tapaisia urheilutietäjiä, jotka lonkalta kertoisivat, kuka oli vuonna 2010 LukuVarkaudessa fantasian edustajana? Sattumalta minä tiedän asianosaisena, mutta ei varmaan kovin moni muu ei-ehdokas.

VaLas on mielenkiintoinen yritys. Vapaat lastenkirjailijat –kollektiivi perustettiin kirja-alan murroksen keskelle tukemaan erilaisten ja moninaisten kirjojen esillepääsyä. Viime vuonna kollektiivi myös palkitsi kivasti erilailla tärkeästä työstä luokanopettaja Anu Löyttyniemen ja Paloheinän alakoulun 5 A-luokan lukupiiritoiminnasta – Tampereelta tämäkin. Tuttuja nimiä VaLas-kirjojen joukosta voi poimia Katri Tapolasta ja Sari Peltoniemestä Hannu Hirvoseen. Minun pöydältäni osui käsiin Päivi Lukkarilan Kuinka saavutetaan Zanshin (Nokkahiiri 2020, kansi Ada Ikonen).
Asialla on koulun hyvin tunteva tekijä, jolla on jo mukava teosrivi takanaan. Tämä näkyy kädenjäljessä, joka on sujuvaa, sopivan jännitteisesti etenevää. Sisältö on myös kiinnostava ja ajankohtainen – valitettavasti. Koulukiusaus ei taida loppua hevillä, vaan muuttuu yhä raaemmaksi. Koulua vaihtanut seiskalainen Arsi on modernisti e-urheilun osaaja, mutta monet asiat kaihertavat. Koulussa hän joutuu Korston silmätikuksi, eikä elämä todellakaan helpotu. Lisäksi yksinhuoltajaäiti ei suostu paljastamaan Arsin oikeaa isää, joten omatoimisuus on kunniassaan. Lukkarila punoo kätevästi verkkoonsa vielä äidin pakottaman oikean urheiluharrastuksen, karaten. Paljastamatta liikoja loppuratkaisusta saatan sanoa, että tuli luettua saman tien loppuun. Pidän onnellisista lopuista, jossa rankat kohtalonoikutkaan eivät tunnu liimatuilta. Tapahtumat etenevät usein mukavan itseironian sävyttömänä lukujen otsikoita myöten: Poika nimeltä Perse, Kuinka saada tiimi raivoihinsa, Kuinka toimitaan rehtorin puhuttelussa tai Kuinka itketetään äitiä.

Luotan Lukkarilan koulupoikien sielunelämän tuntemukseen. Toivon silti, että Arsin kaltaisia elämään realistisen monimielisesti ja itämäisesti kumartaen ja tilaisuudesta vaarin ottavia filosofeja olisi paljon enemmän. En ole siitä ihan varma. VaLas-kollektiivin kirjailijoiden kustantajat ovat hyvin hauskoja ja varmaan omakotoisia Kuukustannuksesta Ran Raniin. Silti ihmettelen, miksei Zanshin tullut Karistolta. Ai niin, se taidettiinkin myydä jollekin isommalle tässä kirja-alan uudelleen muokkauksessa.