keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Sankaritarinoita, Pullervo ja Ruuna Reipas




Helsingin kaduilla kävellessään on yllättäen törmännyt outoon ilmiöön: kaupunginkirjasto mainostaa itseään isoissa julisteissa liikenteen pysäkeillä. Törmäsin lupaukseen, että lähikirjastossasi on vaikkapa Putinin trollit. Kirja oli tietysti valittu hyvin, koska tekijäkin on ollut esillä julkisuudessa. Valitettavasti kaupunginkirjasto syyllistyi ainakin valkoiseen valheeseen. Saat toki kirjan lähikirjastoosi, mutta et todellakaan heti. Tilausnumerosi olisi nyt 1205, ja lukijoilla ympäri pääkaupunkiseutua on kierrossa hankitut 72 kappaletta. Voit laskea, kuinka kauan kestää lähikirjastoon tulo - varsinkin kun tietokirjaa keskimäärin luettaneen kauemmin. 

 Vertailun vuoksi toista hittiä eli Ensimmäistä naista on kierrossa 157 kappaletta ja jonotusnumero 1553. Tämä on luokiteltavissa romaaniksi, ja tästä näkyykin kaunon ja tiedon hankinnan raja: noin puolet vähemmän suosiosta riippumatta.
Vielä selvemmin hankinnan erot näkyvät lasten ja nuorten tietokirjallisuuden saatavuudessa. Eittämättä viime vuodesta lähtenyt selkein lasten ja nuorten tietokirjabuumi on lisännyt tyttöjen, poikien, naisten ja miesten lyhyiden elämänkertojen määrää melkoisesti. Julkisuus on vaikuttanut hankintaan - Sankaritarinoita kaikille, pojille ja eläimille vajaat 80 kpl, tytöille jo yli sata. E-kirjojakin on tarjolla. Tilausjonoja ei enää ole, ja tässäkin yksi kirjavalinnan ongelmia: kuinka nopeasti buumit ja julkisuus hiipuvat ja kirjat jäävät täyttämään hyllyjä.

Sankaritarinoiden kirjo ja samat kuviot 
Ville Tietäväisen ja Leo-Pekka Tähti

Julkisuus heräsi Elena Favillin ja Fransesca Cavallon Iltasaduista kapinallisille tytöille (2017) myötä. Markkinoille ryöpsähti erilaisia sadan kohteen yhdistelmiä, kun kustantajat alkoivat kilvan koota omia tarjokkaitaan. Niinpä tästä sukelluksesta sankareiden nahkoihin taitaa tulla ennätyspitkä blogikatsaus…
Ben Brooksin kaksi Rohkeiden poikien kirjaa (2018-2019) toivat tietenkin toisen näkemyksen rinnalle. Sitä seurasi nopsasti Emmi Jäkön ja Aleksis Salusjärven Sankaritarinoita pojille (2019) Galleria on vähintään kirjava, kun 45 sankarin joukkoon tungetaan Agricola ja Artemis Kelosaari, Aleksis Kivi ja Prinssi Jusuf, Kalle Päätalo ja Syksy Räsänen. Itsensä kehittäjien jengi on yllättävän mielenkiintoinen. Tosin varsin kosiskelevan rennot ja sivun mittaiset esittelyt eivät aina kolahda yhteen tiedonhalun kanssa. Sen sijaan henkilöiden esittelykuvat ovat mielestäni kiinnostavammat kuin tyttöjen vastaavat – mukana on tuttuja taitajia kuten vaikkapa Ville Tietäväinen tai Jussi Kaakinen, mutta tuntemattomammatkin tekevät kirjasta kuvamaailman kautta mielenkiintoisen selattavan.
Kotimaiset versiot operoivat siis kaikilla rintamilla. Tuli prinsessakirjoja, joista Satu Erran Todellisten prinsessojen kirja (2018) taitaa olla monipuolisin. Tuli Elina Tuomen Itsenäisiä naisia (2018), joka hiukan poikkesi yhteisestä muotista keskittyessään tiukasti faktoihin ja haastatteluihin. Tuli Finlandia-ehdokkaaksi ilmeisesti ilmiön edustajana Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittama Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) (2018), jonka jatko on varmuuden vuoksi yleisempi: Sankaritarinoita kaikille (2019). Siis edelleen kokoelma erilaisia ihmisiä, joiden sankaruudesta voi olla montaa mieltä. Kun teksti kohdistuu sävyltään tuonne alakoulun keskivälille, aikuiselle jää lähinnä mielenkiintoa ketkä nyt ovat päässeet mukaan. Takakansi väittää, että kirja kertoo ihan tavallisista ihmisistä. On tähtitieteilijää, näyttelijää, poliitikkoa, luontokuvaajaa, kirurgia, rap-muusikkoa ja niin edelleen. Valinnoilla on merkitystä: 41 esimerkkiä ovat tietenkin kannustavia ja mukaanoton ideakin selviää viimeistään viimeisistä lauseista. ”Joskus puuttuminen vaatii vain kirkasta huulipunaa.” Samaan linjaan sukeltaa myös huolellisesti tehty Iisa ja Riikka Salmisen Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa (2018).
 
Hyllyssä pölyttymässä vai…?

Liekö tässä hauskin yritys? Ainakin Sankaritarinoita eläimistä, jotka muuttivat maailmaa (Aula&co 2019) tuntuivat uppoavan ala-asteen ensimmäisten luokkien oppilaille helposti. Leena Parkkinen on varmaan valinnut mukaan alkuun esimerkit suomalaisista kohteista. Näitä ovat Ruuna Reipas, norppa Pullervo (lasten suosikki), Rokka-koira, joka paljasti norsunluun salakuljettajat ja Juuso-karhu, kuvataiteilija ja hunaja-ahmatti. Mutta muutenkin selailemalla löytää paljon esimerkkejä niin keskusteluun kuin pohdintaankin eläinten kyvyistä. On niin Laika, Belka ja Strelka kuin älykäs simpanssi David tai puhetta ymmärtävä papukaija Alex. Esittelyt onkin kätevästi jaettu otsikoihin tiedettä edistäneisiin tai ihmisiä pelastaneisiin, elokuvissakin esiintyneisiin ”tähtiin” tai vaikkapa eläimiin toisista maailmoista merenneidoista yksisarvisiin.  Petteri Punakuono taitaa olla kuitenkin marginaalinen sankari? Kuvitus on kovin lapsenomainen, joskin selkeä.
Mutta mitenkähän näitä koosteita oikein käyttäisi? Opettajat varmaan etsivät sopivasti meneillään olevaan teemaan tai ilmiöön soveltuvia kiinnostuksen herättäjiä ja teettävät lisätutkimuksia. Muutoin täytyy selailla ja etsiä väliin oudosti aakkostetuista sisällysluettelosta tärppejä. Kuvienkaan selailu ei oikein innosta – ne ovat lähes kaikki erilailla onnistuneita kasvotulkintoja.


Löysin kyllä yhden lukutavan eli selaillaanpa ruotsalaisten vastaavaa opusta Svenska hjältinnor (2019). Äkkiä huomaa miettivänsä, kuinka kätevästi saa jonkinlaisen läpileikkauksen myös yhteiskunnasta, arvostuksista ja kulttuurin eri muodoista lahden takaa. Loppujen lopuksi valinnat ainakin ammattien puolelta osoittautuvat aika samanlaisiksi: on kirjailijoita, poliitikkoja, urheilijoita, tieteentekijöitä, mielipidevaikuttajia, tubettajia ja useampia keksijöitä, mutta myös äitejä ja hotellinjohtajia, opettajia ja sairaanhoitajia – ehkäpä hiukan enemmän tavallisempien ammattien puolelta. Kirjaa voi kätevästi selailla aloittamalla vaikka kirjailijoista ja mietiskelemällä niiden kautta annettuaja taustoja – Astrid Lindgrenistä keittokirjailija Cajsa Wargiin. Kannessa toki itseoikeutettuna esiintyy Beata Bouchtin tulkinta Alice Babsista.

Muita muotteja tarjolla?

Pidän Vilja Huotarisen kurkistuksista 12 naistaiteilijan elämään ja yksittäisiin, tärkeisiin hetkiin. Sillä niistä kirja Heistä tuli taiteilijoita (kuv. Riikka Sormunen WS 2019)koostuu, ei elämänkerroista. No, sen verran, että tiukat faktat ovat muutamilla riveillä kuvan jälkeen ennen välähdyksiä. Nämä taas poimivat oleellisia oivallisia merkintöjä kaunokirjallisesti vaihdellen suorasanaisesta näyttämölliseen ja runolliseen. Nimet Isa Aalbergista Ellen thesleffiin ovat monet tuttuja muista sankaritarinoista, mutta jokunen tuntemattomampi löytyy kuten Ida Moberg. Huotarisen esitystapa vie pitemmälle kuin vaikkapa sadulliseen kerrontaan ympätyt lyhyet esittelyt. Nyt kun materiaalia alkaa olla melkoisesti, voi ja kannattaakin vertailla eri opuksien antamia vihjeitä vaikkapa Minna Canthin tai Fredrika Runebergin kohdalla. Kurkistus Anni Swanin hetkeen pikkusiskoa kaitsiessa on hieno oivallus vaikkapa Iris-rukan varhaisesta alusta: ”Anni laskeutuu istumaan lattialle Nelman viereen. Olet oikeassa, Anni sanoo, tytöllä on lahja. Hän osaa laulaa. Mikä sellainen paketti on! Nelma huutaa. Hän on niin innostunut, että räpyttelee silmiään. Se on lahja, joka on ihmisen sisällä, sanoo Anni. Ahaa, Nelma vastaa, kerro lisää tästä Iriksestä. Onko hänen nimensä Iris, Anni nauraa. Nelma käy makuulla ja painaa päänsä Annin polvia vasten. Anni siirtää katseensa ikkunasta Nelman tummiin hiuksiin. Tytöllä on musta tukka, Anni sanoo ja laskee kätensä lempeästi sisarensa pään päälle. Niin kuin minulla, Nelma vastaa tyytyväisenä. Niin kuin sinulla, Anni kuiskaa ja alkaa kertoa.”

Ellen Thesleffin  tiivistelmä kuvan kohdalla on iskevä: ”Olen tyttö, olen poika, ihminen ellen olento, joka ylittää kaikki rajat.”. Huotarinen on tutkinut kohteitaan tarkasti: ”Maisema muuttuu sään värien mukaan. Sellaisena minä näen myös ihmisen. ja sellaisena minä hänet maisemaan istutan. Hän on koko ajan muuttuva, pehmeä läikkä sateessa, varjossa, lumessa, joka on tuskin milloinkaan täysin valkoinen. On turhaa olla niin kiinnostunut ääriviivoista, kun meidän tehtävämme maailmassa on päästä yhteyteen ympäristömme kanssa.”
Riikka Sormusen kuvat eivät jää kasvotulkinnoiksi, vaan leikittelevät kohteensa erikoisalalla, muuntelevat kuvakulmia tai näyttävät taiteilijattaren tunteita. Mainio lisä ja tuki Huotarisen kerronnalle.


Ellen on Ellen ja jumala

 Ellen Thesleff on saanut varsin paljon huomiota. Parastaikaa on Helsingin taidemuseo HAMissa hänen näyttelynsä ”Minä maalaan kuin jumala” 25.1.2020 saakka. Vertailla voi nyt Huotarista ja kuvakirjan muotoon pakattua Leena Virtasen versiota Ellen! (Teos 2019).
Tuo muistiin kirjattu toteamus näkyy myös Sanna Pelliccionin valintana maalaustelineen tyhjässä taulunpohjassa, kun arvostelut ovat kiukuttaneet. Virtanen kertoo elämäntarinaa lyhyin, selkein tekstein Muroleen kesäpaikasta Italian kaupunkien kautta takaisin sotia pakoon Suomeen. Loppuajat jäävät vähemmälle ja kirjassa tyydytään loppulausahdukseen: ”Ellen elää vanhaksi ja maalaa aina vain. Hänen kotonaan tuoksuu öljyväri ja tärpätti. Jokin maalaus on valmistumassa taas. Siinä on pelkkää väriä ja liikettä.” Näin jää tilaa kuvitukselle, ja se onkin hyvä ratkaisu. Pelliccioni nimittäin on selvästi innostunut kohteestaan ja luo hienoja aukeamia. 


Esimerkiksi loppulausahduksen kuvituksena oleva paletti panee ikään kuin värit liikkeeseen ja työn prosessi alkaa. Viimeisissä kuvissa muun muassa Muroleen koskesta kuvittaja osoittaa hienosti liikkeen, luonnon ja eräänlaisen arkkitehtuurin aineksien sulautumisen kuvaksi. Loppuvuosien maalausten tekemisen muutoksista ei kerrota, mutta ehkäpä juuri Pelliccioni näyttää eräänlaisessa omakuvassa harsomaisia pensselinvetoja, kun Thesleffin todellisuus sirpaloituu? Viimeisellä sivulla on toki myös tunnettu valokuva Ellenistä lyhyttukkaisena ja poikamaisena ja kenties siteeratuin muistiinmerkintäkin: ”Painaudun sydämeni syvyyttä myöten hiekkaan kuullakseni maapallon sydämenlyönnit, ja niiden lyöntien rytmin mukaan tartun väreihin varmana ja vapaana…Mitä siitä tulee, en tiedä, joka tapauksessa jotain ihmeellistä.”

Hei, kukas on tämä sankari?

 Kylmiltään Hetki ennen kuin maailma muuttui -kirjan (Otava 2019) alkua tarkasteleva saattaa erehtyä jatkosta. Tunnistan kyllä alkupuheesta jenni pääskysaarimaisen suoraan sinulle -puhetavan. ”Sinä olet siinä. Juuri nyt. Tässä hetkessä. Lukemassa tätä kirjaa. Maailma ympärilläsi muuttuu koko ajan. Joissakin asioissa muutos on nopea, toissa hitaampi. On kiehtovaa miettiä, minkälainen maailma oli 5. 10. 50, 500 vuotta sitten. Entä minkälainen on yhteinen tulevaisuutemme? Mikä kaikki muuttuu, mikä pysyy ennallaan? Miten voimme yksin ja yhdessä vaikuttaa tulevaisuuteen?” Ja lukija heitetään hetkeen ennen kuin maailma syntyi 13,8 miljardia vuotta sitten.  Pääskysaari vielä huipentaa: ”Tuletko joskus olemaan jollain toisella planeetalla, matkustatko avaruuteen? Selvitätkö sinä alkuräjähdyksen mysteerin? Sitäkään emme voi varmuudella tietää. Vielä.” On taitavaa tarinan jatkamista lähteä seuraavaksi seuraamaan aikajanaa hirmuliskon muodonmuutoksista. Se tehdään kätevästi seuraamalla löytöjä, niiden esillepanoa ja tutkimuksen edistymistä. Mutta edelleenkin 2000-luvulla Tyrannosaurus Rexin ympärillä on paljon ratkaisemattomia kysymyksiä.
Matti Pikkujämsällä on kiire
 
Ja yllätys yllätys! Seuraavaksi esitelläänkin liuta kysymysten ratkaisijoita, joista ensimmäinen on virkistävästi maailmanhistorian tuntemattomin kuuluisuus Zirvah (789-857). Oman aikansa supertähti ja monitaituri kokosi yhteen erilaisia ihmisiä. omaksui uusia tapoja ja levitti ne muillekin. No, totta puhuen vaikutukset elämäämme eivät kirjan esimerkkien valossa tunnu kovin kummoisilta, mutta ainakin trendikkäiltä: tankoparsaa pidetään herkkuna, otsatukasta tuli muotia, miehet ajavat itse partansa ja peseydymme päivittäin. Ainakin kaveri alkaa kiinnostaa, ja lisätietoa on kiva hakea.
Pääskysaari on varmasti tehnyt töitä etsiessään kiinnostavia arvoitusten selvittäjiä tai ilmiöitä. Tarantulan puremasta ja hoidosta alkanut tanssi yhteisön yhdistäjänä. Entäpä rokotuksen historiaa: lehmän utareista siirrettiin lehmärokkoa suojaamaan isorokolta? Sushin tai nigirizushin alkutaival maailman herkuksi? On tarinaa Melvillestä ja valkoisesta valaasta, Marie Curiesta, Monopoli-pelin keksimisestä änkytyksenparantamiseen tai Elvis Presleystä ja Hey Juden synnystä, rotusorrosta ja gorillojen suojelijasta Dian Fosseystä kollegoineen.  Pääskysaaren pienet sattumukset johtavat melkoisiin saavutuksiin, siinä punainen lanka jota voi seurata ensimmäiseltä sivulta lähtien. Kiehtovia yhteensattumia: on George Lucas, sateenkaarilipun suunnittelija Harvey Milk, kahvinhimoisten koodaajien ensimmäinen nettikamera tai ihan omaan aikaamme tunkeutuvat emoji-muuntelijat ja nerokkaat romusankarit. Viimeisellä sivulla on lukija, tyttö, punainen lanka kädessään. Vaikka Jenniä voisi pitää kaunosieluisena optimistina, kirja vie haastavasti kohti sinua: ”Tartutko lankaan? Tahdotko, jaksatko, uskallatko? Jos tahdot ja uskallat, juuri nyt on se hetki. Hetki ennen kuin maailma muuttuu.”

 Matti Pikkujämsä on varmaan saanut vapaat kädet kuvitukseen ja taittoon. Isokokoisen kirjan sivuja ei ole tällätty täyteen, värikkäät otsikot houkuttelevat lukemaan ja kuvitus on tunnistettavaa ja omintakeista. Kirjan henkeen ei kuulukaan faktapitoinen aikaan sijoittelu, vaan vapaasti etenevä ahaa-elämyksiä tarjoava seikkailu.
 
Eli on meillä todella vaihtoehtoisiakin tapoja tutustua maailmaamme muuttaneisiin ihmisiin.

tiistai 5. marraskuuta 2019

Finlandia junioreille - pultsarit, robotit ja taide


Finlandia on korkattu lasten- ja nuortenkirjoilla. Kuusi kirjaa, jotka kait kuvastavat raatilaisia kukin tavallaan. Mutta ehkä on mielenkiintoisempaa tarkastella aina välissä, mitä kuuden kimpasta mielestäni puuttuu.
L.Onervan Mirdja - hurja kokemus - LUE!
Poissa ovat – liekö onneksi - tunneoppaat ja nosteessa edelleen olevat sankaritarinat, miehet ja naiset, jopa parhaimmistoon kuuluvat prinsessat Rämäpää ja Pikkiriikki. Tietokirjallisuutta saa ehkäpä raadin puheenjohtajan toimesta – äidinkielen lehtori Hilkka Lamberg – edustaa Taltuta klassikko (Tammi). Siinä annetaan kovin luottavaisen oloisesti ronskiksi ajatellun kielenkin avulla humoristipitoisia neuvoja klassikoiden esittelemiseksi opettajien iloksi. Tukea tulee Johanna Rojolan kuvituksista, jotka kyllä lyövät laudalta muitten sankarioppaiden henkilökuvat.  Niinpä, nyt kestosuosikki Aleksis Kiven Seitsemän veljestä saa uuden ilmiasun, mutta mukana ovat toki vahvat naiset Minna Canth, L.Onerva, Edith Södergran ja Aino Kallas. Opas saattaisi ehkä sopia yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskeluunkin, sillä ideoilla on vahva ote innostaa tarkistamaan käsityksiään uudelleen.

Tietokirjat ovat toisaalta tänä vuonna olleet hyvin esillä kustantajien luetteloissa. Siksipä valinta kuitenkin vähän mietityttää. Poissa on ilmastonmuutos, karkkiteollisuus, Suomen salaperäinen kivien maailma, maahanmuutto, seksuaalisuus ja hetket, ennen kuin maailma todella muuttui… Eikä Vilja-Tuulia Huotarisen 15 taiteilijakohtaloa sisältävä novellikokoelma Heistä tuli taiteilijoita (WS) ole lainkaan hassumpi houkutin sekään lisätutkimuksiin.

Hauskaa vai time goes by –tunnelmaa?

Ja se huumori – missä tuo avajaispuheenvuorossa korostettu ominaisuus löytyykään? Elina Warstan kuvituksen koossapitämä Koira nimeltään Kissa tapaa kissan (Teos) on mietteliäs, vähän nostalginen aikuista viehättävä vapaus, ystävyys, rakkaus -teemainen vaellus, missä yhtenä sankarina on lastenkirjoissa vähemmän esillä ollut puliukko Näätä.


Mutta suosittelen rinnalle tutustumista armoitetun runoilija Jukka Itkosen hulvatonta samateemaista tarinaa Koira nimeltä Mutsi (Lasten keskus, kuvitus Virpi Penna), jonka ystävyys Jänikseen on riemukasta. pyyteetöntä ja niin, verotuksen julkistamisen aikaan, myös rikastuneen koiran järkevää sijoitustoimintaa. Oman talon seinälle hankitaan porkkanamehulasillisella mainio piirros jäniksestä. Huumorin sävykästä ilotulitusta!
Nostalgisemmalle tyylikkyydelle nostaisin hattua tosin kanarialinnulle. Kristiina Lähteen Arhippa kevään korvalla (Teos, kuvitus Julia Vuori)on lapsillekin kätevästi soljuva kanarialinnun ja taksikuskin koti-ikävätarina – taiteella on siinä tärkeä tehtävänsä.

Tiikeri mukaan kuvioihin
Taidetta taksilla Suomeen Julia Vuoren tapaan

 Ja toki, kyllä Lena Frölander-Ulfin ehdokkaassa Nelson tiikeritassusta (Teos&Förlaget) saa myös ripauksen komiikkaa. Kirjoitin muistiin heti ilmestymisen aikoihin, miten paremmin voimakaskuvaisena kuvakirjan tekijänä tunnettu taiteilija yllättää satiirin puolelle väljästi siirtyvällä yhteiskuntakuvauksella. No, hienosti sanottu, mutta mukavan lämpöinen kokonaistunnelma kirjasta välittyy lopun onnellisuutta myöten. 
Perlinpori tuntuu olevan kaupunki, jossa pätevät säntillisyyden ja tarkkojen käytöstapojen lait. Sinne eivät oikein sovi eksynyt pikkupoika pyjamassaan kuten Nelson Maarenki tai takkuinen tiikeri Zamba. Hiukan outoja Nelsonin läheiset toki ovat. Äiti korjaa taloaan ja luulee pojan olevan turvassa vaarin luona. Vaari näkee suuren rakkautensa Amanda Kippolan huristavan ohi ja jättää Nelsonin siltä seisomalta pärjäämään yksin. 


Heikot ja syrjäytyvät alkavat pitää yhtä. Niinpä Nelson joutuu selvittämään himmaajien arvoituksen ja osallistumaan salaliittoon. Sen tarkoituksena on vapauttaa kaupunki voimakkaan määräilijän, rouva Kopin, vallasta. Tällä on apunaan hurja susilauma, mutta lopullisessa taistelussa kaupungin torilla kaupunkilaiset lopulta ymmärtävät asian – ja vihdoin poikansa ahdingosta tiedon saanut äiti rientää urheasti paikalle. Ihanan paradoksaalista lienee, että rouva Kopin oma poika, konstaapeli Toivola, hoitaa päällepäsmärin putkaan. Ja loppujuhlat ovat tietysti upeat, kun sähkösanoma saavuttaa vihdoin äiti Maarengin. Isoisä on Burmaneesissa ja aloittanut kotimatkan elefantilla. ”Muista noutaa Nelson asemalta. Hän on varmasti jo perillä.”

Koirista kettuihin ja muihin otuksiin

Toisena kuvakirjana on mukava valinta ja osoittelematta sävykäs Kettujuttuja eli kolme hännäkästä tarinaa (WS, kuvitus Netta Lehtola). Esikoululaisten ja nuorempien kanssa kirja toimi mainiosti. Tarinat kytkeytyvät toisiinsa ja lopussa kudotaan tapahtumat yhteen ketun maalaamien näyttelykuvien kera. Näin pääsee vielä lasten kanssa muistelemaan missä tuo ja tämä olivatkaan.
Kettu päättää siis ruveta taidemaalariksi. On ongelmia oikean kuvakulman, paikan, mallien ja tilpehöörien kanssa, kunnes kuvaan ilmestyy vieras kettu ja ystävyys solmitaan. Toisessa tarinassa pohditaan yksinäisyyden tarvetta – yksinäisyyttä vai yksinoloa? Tarvitaan toisen ketun riuhtaisevaa tunkeutumista mukaan, ja maailma alkaa taas muuttua. Kolmannessa symboliikka on käsin kosketeltavaa, kun tuttu ja mallina ollut mäyränpoika kuolee, ja ketun ruusut kukoistavat ja pääsevät lopulta isoiksi kimpuiksi haudalle.
Netta Lehtola on hauska tuttavuus. Pitkäkuonoiset ketut ja muut eläinmallit ovat aukeamilla isoina, sarjakuvamaisemmin, ympyröissä ja pieninä kuvina. Vaihtelu virkistää.

 Jännitys? Selkeälukuiset seikkailut?

Kyllä, loistavat poissaolollaan. Ehkäpä Tapani Bagge kumppaneineen ei tarvitse palkintotukea, vaan tuo elimellinen tarinan osa vie muutenkin mukanaan. Toivotaan.
Tai, onhan täällä isommille etukäteen mukana toivomani Anniina Mikaman Huijarin oppipoika (WS), jonka edellistä osaa Taikuri ja taskuvaras (2018) kehuskelin blogissani. Täytyy yhtyä raadin arviointiin eli kysymyksessä on mukaansa tempaava tarina, jossa ei aikakaudet sekoittuvat kiehtovasti keskenään. Uskaltavatko päähenkilöt tehdä itsenäisiä ratkaisuja vai sopeutuvatko he ympäristön paineisiin? Minusta Mikaman tapa tuoda esiin (hyvän pohjatyön avulla) teknologian käytön etuja ja ristiriitoja saa ikioman ulottuvuutensa seikkailun teemoihin.

 Toisena valintana fantasian suositusta ja lainatusta maailmasta on Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli (WS, kansi Sanna-Reeta Meilahti). Mysteeriromaani näyttää olevan tämän seikkailun lajinimekkeenä. Mysteerejä lienevät fantasiaan kurkottavan tarinan aikakäsitykset, joiden varaan tekijä 16-vuotiaan Elinan elämän soljuttaa. Sinänsä taitavaa, mutta ehkä myös uuvuttavan moninaista seurattavaa. Elina lähtee 16-vuotiaana salaperäisen Kaivoksen kaupungista ja kulkee oman elämänsä erilaiset vaiheet selvittääkseen lopullisesti oman taustansa. Ajan muotoutuminen ja aikamatkustus ovat toki mielenkiintoista seurattavaa, mutta ehkä loppuun olisi voinut oikein piirtää sukukartaston.

Pienempiä sorsitaan?

Mutta myös pienten lasten kirjat loistavat poissaolollaan kuten vaikkapa moneen taipuvat Katri Tapolan Onni-kirjat tai Riina Katavuoren Pulmut. Entä missä piileksii runsas valikoima runoja? Olikohan esimerkiksi Aulikki Oksasen Kuu ja Bää (Siltala 2019) ollut lainkaan mukana? Oksanen sitoo runosatunsa lastenkirjoihin kuun supattaessa Bäälle: ”Arvaa mitä! Kun torkuin hetkisen,/ näin unessa Nuuskamuikkusen,/ ja kun hän hymyili hiukkasen,/ niin äkkiä suruni suli/ ja samassa mieleen tuli,/ että huomenna voisit varmaan/ piirtää minulle uuden hampaan!” Piirtäminen, taide on hauskasti esillä monen monessa yhteydessä.
Näillä mennään. En lähes parinsadan kirjan joukosta uskaltanut tällä kertaa paljon arvuutella. Liekö Olavi Uusivirralla diktaattorina edes hiukan helpompi urakka edessään? Uusi julkistamispaikka Palmuhuoneella Lasipalatsissa on muuten entiseen verrattuna ahdistava. Jos Lastenkirjan Finlandiassa tupa pursuaa ja takaosa seisoo, niin mitenkähän käy isojen kirjailijoiden tilaisuudessa? Varoittakaa tv-kuvaajia – nyt niitä ei näkynytkään.