sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

VR Makasiinit, karjankutsunta ja kesäloma



Mikä olisikaan parempi opas satavuotiaan Suomen juhlintaan kuin tutustua uudelleen vuonna 2005 ilmestyneeseen raporttiin Kummalliset kansanhuvit (Aamulehtikirjat)?


   Eräänlaisen nostalgisen kulttuurisen ulottuvuuden kirjaan liittää välistä löytämäni kutsukirje. Kansanhuvit nimittäin julkistettiin Taiteiden yönä 25.8.2005 VR:n Makasiineilla, joista tänään on jäljellä tuhopolton jälkeen vain toisen pään rauniot. Vuonna 2005 muistan liikehtineeni uteliaana tilasta toiseen, sillä tarjolla oli tietenkin myös omakohtaisia mahdollisuuksia tutustua suomalaiseen todelliseen elämänmenoon. Nyt rauniot taitavat olla vain surullinen kasa tiiliä, joiden takana uuden pääkirjaston jykevät kehikot ja putket alkavat hiljalleen muistuttaa toisenlaisesta temppelistä.


   Kirja tuo samoihin kansiin neljäkymmentä omalaatuista suomalaista harrastusta aina avantouinnista saappaanheittoon ja kaljakellunnasta ämmänlänkiviestiin. Itse en sittenkään uskaltautunut kovaan kisaan, vaikka tarjolla oli kotimaista rohkaisujuomaakin. Jo silloin klassisen saappaanheiton osaajia näytti olevan reippaanlaisesti, ja joillakin tekniikka oli todella upeasti hallinnassa. Olisinko pärjännyt karjankutsunnassa? Tai kännykän- tai lypsyjakkaran sekä lippalakin heitossa? Veivinheitto ja viikateniitto vaikuttivat niin vaaralliselta, että ne saattoi jättää helposti omaan rauhaansa. 
    Omassa harvinaisessa kappaleessani on komeasti tekijöiden komeat signeeraukset. Risto Etelämäen (teksti), Bruno Maximuksen (kuvitus) ja Arto Komulaisen (ulkoasu) taustalla on vuosien aktiivinen keräystyö ympäri Suomen. Tekijät ovat koonneet valtavan määrän tietoa käymällä kansanhuvitapahtumissa ja haastattelemalla kymmeniä lajiyhdistysten aktiiveja. Missä pidetään joukkuemarjanpoiminnan MM-kisat? Millainen pari kannattaa valita eukonkannon loppukilpailuihin? Vastaukset löytyvät kirjan monipuolisista lajiesittelyistä.


    Kirjan monet ”ota mittaa toisista” –aktiviteetit ovat edelleen tuttuja ympäri vuoden, mutta mikä lienee niiden nykyinen suosio? Niin kuin M.A. Nummisen suomalainen keskiolutbaari –raportti, juhlavuonna olisi tärkeää saada uusi luotaus kansanhuveihimme. Kaljakellunta on edelleen voimissaan, mutta miten on käynyt paidattoman talvijuoksun, pöytärummutuksen tai ämmänlänkien?
   Lastenkulttuuria tämä ei ainakaan vielä ole, mutta kyllä sellaistakin löytää kyykästä, lumipallosodasta tai neppiksestä. Ja jossakin välissä on varmaan hyvä ottaa tiedollista tuntumaa aikuisten tulevaan elämään ja huveihin.

Suomalaisuus on näkyy, kuuluu ja tuoksuu

Kun televisioon juhlavuoden kunniaksi ängetään yhä uusia suomalaisuuden määrityksiä ja pohdintoja, Kummalliset kansanhuvit antaa oman tulkintansa.  Se piirtää kuva kansasta, joka haluaa aina kokeilla jotain uutta eikä pelkää isojakaan haasteita. Olen taipuvainen yhtymään tekijöiden tulkintaan: ”Olemme äärilaitojen kansaa, ja se näkyy harrastuksissamme. Suomalainen mielenlaatu kulkee vaikka tulikuumasta saunasta suoraan jääkylmään avantoon. Voimme istahtaa tyynen rauhallisesti muurahaispesään ja antaa ajan kulua". Lukijat voivat itse ottaa kantaa tämän jälkeen onko suomalaisuus loppujen lopuksi vain arktista hysteriaa vai myös viisasta vuoropuhelua luonnon kanssa? 


   Taiteilija Bruno Maximuksen realistis-surrealistiset öljyvärimaalaukset näyttävät kansanhuvien taustalta löytyvän suomalaisen kansanluonteen. Hänen kuvissaan hikoillaan, sauvotaan, tarvotaan ja ähkitään. Myös kymmenet valokuvat lajitapahtumista valaisevat oivallisesti lajikirjoa. Naivistisen mehukkaat kuvakulmat tekevät kirjan kuvituksesta itsessään jo klassisen kansallisen taideteoksen.
   Kun tästä nyt lähtee kesälomalaitumille ja jättää blogin enemmän tai vähemmän rempalleen vähäksi aikaa, suosittelen harrastettavaksi Hyttysentappoa.
LAJI: mahdollisimman monen verenimijän nitistäminen yhdellä iskulla. LUONNE: maltti, nopeus. TARVITSET: iso kämmen, maukas veri.
   Hyviä hermoja siis kaikille lomanviettoon.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Munakokkelia kulttuurineuvoksille



Lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön kevään paksu kaksoisnumero käsittelee lähes sadalla sivullaan ilmeisen polttavaa asiaa: kirjailijan, lukijan ja kirjan asemaa. Mari Koppisen artikkelissa (HS 14.4.) mm. kirjailijat Salla Simukka ja Anja Snellman pohtivat yhteistyötä lukijoiden kanssa – ja nimenomaan nuorten. Kun ennen tuli kouluista innostuneita ja viitseliäitä kysymyksiä, nyt sävy on muuttunut. Kirjaa ei ole edes luettu tai kirjailijaa yritetään innostaa kertomaan, mitä kirja oikein sisälsi. Anja Snellman ei jaksa enää edes hymähdellä, kun lähestymisissä valitellaan kirjojen liian pitkiä lauseita ja vaikeita kielikuvia. Anja on huolissaan nimenomaan arvoista ja ajankäytöstä. Onko lukemiselle enää aikaa?
Kansien kuvat Jukka Lemmetty

    Toisaalta Helsingin Sanomien teettämässä kyselyssä lasten ja koulunsa aloittaneidenkin kohdalla kirjalla on edelleen samanarvoinen asema muiden välineiden rinnalla. Kirjoja luetaan ja kuunnellaan mielellään. Missähän tarkalleen ottaen on tuo maaginen taitekohta, missä asiat alkavat luistaa toisella tavalla?
Tyyris Tyllerössä pohditaan muun muassa sanataiteen perusolemusta, kirjailijan asemaa, lukemisen syvyyksiä, maahanmuuttajien tuomaa lisäväriä, satavuotisen Suomen tarjoamia kirjallisia elämyksiä ja kritiikin mahdollisuuksia.

Viikatteelle töitä

Opetusministeriö ei suostu kertomaan tässäkään tilanteessa, missä vuodesta 1978 ilmestyneen lastenkulttuurilehden tukemisessa ongelmat piilevät. Monen tinkimisen jälkeen lähemmäksi konkretiaa päästiin ilmauksessa ”ei täytä tuen myöntämisen edellytyksenä olevia laatu- ja vaikuttavuusvaatimuksia.” On lähes carrollmaista nonsenseä ihmetellä, mitä tuo tarkoittaa.

    Lehden laatu ei riitä? On se sentään saanut osansa lastenkulttuurin valtionpalkinnosta.
  Tyllerö ei vaikuta tarpeeksi, vaikka taitaa olla kirjastojenkin tilauksissa hyvällä mallilla ja leviää varsin kattavasti ympäri Suomea opetusministeriön vaatimalla volyymillä.
   Kun edellinen kulttuuriministerikään ei korvaansa lotkauttanut, pitänee yrittää uuden kanssa.
   Ja etsiä jostakin kuvaa, missä Tyyris Tyllerö on pudonnut muurilta. Tämän lähetämme opetusministeriöön ja kulttuurilehtilautakunnalle.
   Lastenkulttuurin vinkkari pyrkii puolestaan monipuolistamaan blogiaan.  Vielä on käyttämättä vaikkapa videoidut esittelyt. Odotetaan syksyn kuumaa lasten- ja nuortenkirjatuotantoa ja valitaan mielenkiintoisimmat. Erityisellä mielenkiinnolla taidan tarttua Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historiaan. Siellä näyttää olevan mukana nimittäin myös oma tutkimuksen kohteeni eli sissi Tapani Löfving. Se saa varmasti lapset taas innostumaan historiastakin. Mutta mistä vastaavat houkuttimet niille juuri lukemistaan lopetteleville?
                                                  
Piirros Otavan tiedotuslehdestä



sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Vesi - Tuonelan virralta Atlantikseen



Vesi näyttää olevan lasten ja nuorten tietokirjoissamme kiinnostava kohde. Peräti kaksi mainiota johdatusta vie veden olomuotoihin, alkuperään ja ongelmiinkin. Mainiota on myös, että kirjojen ikäkohderyhmät jakaantuvat sopivasti. Vesikirja on kuvitukseltaan ja otteeltaan sopiva alakouluun, kun taas Vesi, kirja maailman tärkeimmästä aineesta soveltuu kätevästi jatkoksi varttuneemmille.

   Marketta Vaismaan Vesikirja (2016) alkaa perinteisesti sinisen planeettamme esittelyllä ja miettii jopa onko muualla avaruudessa elämää. Tarinan juontajana on Pasi, joka supersankarikorttejaan lajitellessaan tempautuu Aquamanin eli Vesimiehen kyytiin. Näin tutustutaan veden olomuotoihin ja veden kiertokulkuun, ihanaan ja kamalaan sateeseen, suomalaiseen järvimaisemaan, vesitornin toimintaan ja vedenpuhdistamoon.
    Mukana on asiantuntevasti neuvoja veden läträämisen vähentämiseen ja viemärikäytäntöihin. Itämeri on mukana koko aukeaman verran. Sen ainutlaatuisuutta esitellään, puhutaan ongelmista rehevöitymisestä jätevesiin, mutta myös 90 miljoonan ympärillä asuvan ihmisen toimista ja tärkeimmistä kasveista. Mistä vettä sitten löytyy maapallolla? Puhtaan veden saaminen ei ole pikkujuttu kaikille kansoille, joten sitä on etsitty monilla eri tavoilla. Lopuksi esitellään ihminen, jonka kehosta suuri osa on vettä, elintärkeää niin aivoille kuin verenkierrolle. Toki Pasi saa lopuksi kaipaamansa arvokkaimman supersankarikortin, Aquamanin.

    Carlos da Cruz on kuvituksessaan onnistunut selkeästi yhdistelemään reunoilla kulkevan sarjakuvan ja koko aukeaman tiedollisen kokonaisuuden. Ilmiöiden ymmärtämiseen on kiinnitetty huomiota.  Kuvaan on joko numeroitu eri tapahtumat tai sijoitettu hyvin erottuviin laatikoihin lisätietoja tekniikasta ja historiasta. Sivuilla on lisäksi kiinnostavia vinkkejä ja kysymyksiä kuten ”Osaatko lukea pilviä?”. Suurimpia järviä ja syvyyksiä vertaillaan ja vedenpuhdistuksen kulkua hahmotetaan kätevästi eri altailla. Carlos da Cruzin tunnistettavaan kuvitusmuottiin kuuluvat suurisilmäiset tyylitellyt hahmot ovat tässä kokonaisuudessa kotonaan. Ne tuovat tiedon omaksumiseen huumorin pilkkeen. Iloisessa värimaailmassa näkyvät veden erilaiset sävytkin.

Sininen kirja vedestä

Viimeistelty ulkoasu on kirjalle tärkeä ensituntuma. Yö – kirja unesta ja pimeän salaisuudesta (2016) oli suurikokoinen, kauniisti hopealle kuvioitu ja salaperäinen. Tekijä, Laura Ertimo sanoi itse kirjan olevan satumaista asiaproosaa. Tietoainesta kuitenkin löytyi sopivin annoksin, kun puhutaan pimeän ajan ilmiöistä ja nukkumisesta. Silloin voi pelottaa, kun hämärä hetki kätkee mielikuvitusta ruokkivia ilmiöitä ja otuksia. Näitäkin tulee näkyville Satu Kontisen ryöppyävien kuvien kautta. Tarinoita kerrotaan Japanista ja aboriginaalien uniajasta.

   Tekijäparin jatko, Vesi – kirja maailman tärkeimmästä aineesta (2017) – on kuvitukseltaan edelleen Satu Kontisen unenomaisia vesielementtejä. Mutta nyt mukaan on otettu havainnollisesti ja jopa oppikirjamaisesti käteviä ”Tutkimusasema” -osioita, joissa käydään selkeästi läpi erilaisia veteen liittyviä perusasioita. Asioita kevennetään myös sarjakuvamaisesti kuvitetuilla ”Aallottaren” näytöksillä sateesta tihutuksesta rankkoihin kuuroihin.
    Jo edellisessä Yökirjassa oli mukana hyviä tieto-osuuksia. Samalla tavalla annostellaan nytkin faktaa, tarinoita ja historiaa sopivin annoksin, joten kirjaa voi kätevästi lukea asiakokonaisuus kerrallaan. Voi lähteä alusta loppuun tai hyppiä kiintoisien tutkimusasemien ongelmien mukaan. 

   Vesi ei ole ”helppo” kirja, vaan vaatii paneutumista. Ertimo kumppaneineen on todella tehnyt melkoisen urakan kirjan rakenteen, tietojen, graafisen sujuvuuden, kiinnostavuuden ja houkuttelevuuden puolesta. Nykyisen joskus yltiövärikkään lasten ja nuorten tietokirjan ulkoasun kilpailijaksi Vesi kulkee eteenpäin sinisellä värillä, isoilla aukeamilla, väliin täyttäen ne hurjilla kuvaelmilla, väliin antaen tekstin ja valkoisen tilan toimia hengähdyshetkinä. Tällaisia ovat myös myyttiset tarinat, suomalaisesta kansanperinteestä poimitut selitykset ja pohdiskelut sekä kysymykset alkuperästä tai tulevaisuudesta, tietoiskut välissä vaikkapa suurimmasta rakeesta (680 gr, halkaisija 17,8 cm). Ertimo ei kaihda ottamasta kantaa luonnon muuttumiseen ja ilmastonmuutoksen kiihtymiseen.

   Vesikirjan viimeisellä aukeamalla todetaan maapallon veden olevan peräisin törmänneistä planeetoista ja tulivuorten purkauksista, Ertimo jatkaa aiheesta syvemmin. Kun Vesikirjassa todetaan, miten vettä voi tutkia vaikkapa historian, olomuotojen tai kulutuksen näkökulmasta, Ertimo ottaa kaikki näkökulmat tarkasteluunsa.  Hän toteaa: ”Kirjoittaminen on minulle luonnollinen tapa jäsentää ympäröivää todellisuutta. Kirjoitan itselleni tärkeistä aiheista ja selvitän vastauksia kysymyksiin, joita kohtaan arkisissa tilanteissa.”
    , Vesi ja Vesikirja antavat tehokkaasti ja taitavasti kipinän rakentavalle keskustelulle. Uskon niiden myös Ertimon toiveen mukaisesti sytyttävän mielenkiinnon ympäröivän maailman monimuotoisuutta kohtaan.