tiistai 11. helmikuuta 2020

Runeberg on dada ja Tapani Bagge pihvi


Viime vuoden tuotannon viimeisin palkintopläjäys pannaan Runebergin nimeen. Kansalliskirjailijamme oli muuten melkoinen dadamies, jonka kuuluisin underground-runo taitaa olla Sum sum dinglidang. Kerrotaan, että runo tehtiin lautasliinalle illanvieton keskivaiheessa, kun odoteltiin ravintolassa pihviä. Onkohan juuri Runebergille annettava kunnia lausahduksesta: Missä on pihvi? Tulihan se lopulta, kuten runossa riemuitaan: ”Bram bram plingliblank/hvad är detta/ för sång nö nö nöff/ nö nö nöff/ är det här a la boeuf/ oui oui.”
Runeberg junior -palkinnon esiraati on ainakin minulta saanut vuosien varrella nyökyttelyä: se ei ole sortunut tavanomaisimpiin ratkaisuihin ja nostanut hyviä ja erilaisiakin ehdokkaita listalleen. Niistä sitten nuoret lukijat ovat valinneet voittajan, toki varsin usein meneviä ja jännittäviä tarinoita suosien. 

Jännitys nousee, mutta löytääkö lukija haaleat kirjaimet?
Niinpä nytkin. Esiraadin listalla oli kymmenen ehdokasta, ja nyt varsin monta muillakin listoilla näkynyttä. No, toisaaltahan nämä varmasti ovat varteenotettavia palkittavia, mutta viime vuodenkin tuotanto oli sen verran maittava, että…

Apassit Runebergin poluilla

Kun näin listalla mukana Tapani Baggen Katoavan muumion (Karisto 2019) ajattelin, että siinähän se. Nyt voin olla jälkiviisas, mutta silloin muistin, miten Bagge on ollut tarjolla jo aikaisemminkin ja viime jaossa ihan jalka oven raossa: kunniamaininta Apassit-sarjan ensimmäisestä, Aavehevosen arvoituksesta (Karisto 2018).
Esikoisesta pidinkin kovasti. Taustamiljöönä on 1910-luvun Helsinki, missä Stockmann aloitteli kilpailijanaan Kellermanin kauppaliike. Eri sosiaaliryhmistä mukavasti ja vivahteikkaasti koostuva poikaryhmä pakollisine pikkusiskoineen päättää perustaa salaseuran (metodit jotenkin tuovat mieleen Uolevi Nojosen Tarzan-seuran vihkimiset), jonka ensimmäisenä tehtävänä on selvittää omituisen varastelevan aavehevosen tapaus. Poliisit ovat tutun avuttomia tai ylimielisiä, joten salaseuran neuvokkuuden ansiosta salaisuus selviää. 
Pika pikaa perään tehty jatko, Vanajaveden hirviö (Karisto 2018) on saman kaavan mukaan synnytetty Hämeenlinnan Baggelle tuttuihin maisemiin sijoitettu tarina. Kuten usein käy, innostuminen johonkin asiaan vie hiukan paasaamisen puolelle. Nyt esitellään seudun mahtimies, upporikas Hugo Standertsköld edestä ja takaa.
Nyt palkittu Tapani Baggen kolmas nopeaan tahtiin valmistunut Apassit tapahtuu taas Helsingissä, missä seikkailu kudotaan tutun raamin sisällä näppärästi ympäten kaupungin historiaan ja merkittäviin paikkoihin. Katoava muumio tuo Ateneumin lisäksi estradille August Wallinin, venäläiset sekä Hietaniemen hautausmaan, minne lopulta hiivitään hautakammion syövereihin. 
 On muumio Egyptistä, kissapalvonnan kulttia ja huumaavaa kaasua, on hurahtanutta taikauskoa. Jännitystä piisaa ja tuntuu kuin vauhti vain kiihtyisi – ja tämä näkyy kuvituksessakin, joka usein peittää tekstinkin alleen ja tekee kokonaisuudesta levottoman ja lukemisesta hankalasti etenevän. Sarjan teossa on aina omat ongelmansa, varsinkin kun ensimmäinen on niin mainio.

Poiminta eri listoilta

Runebergin junioreina on paljon hyvää materiaalia. Runous ja kuvitus näyttävät olevan suomenruotsalaisten heiniä ja hyvältä tuntuu. Mukaan on poimittu tuotteliaan Malin Klingenbergin iskevän hauska Fisens liv - Pierun elämää (S&S 2019) kuvittajana mm. Rudolf Koivu-palkittu Sanna Mander. Muuten, niin ikään tuotteliaan Veera Salmen Sorsa Aaaltonen ja lentämisen oireet (Otava) oli viimekertaisella Rudolf Koivu –listalla kuvittajanaan aikanaan vuoden kuvittajaksikin  valittu Matti Pikkujämsä. Salmi kertoilee elollistettujen lintujen avulla hiukan osoittelevastikin esimerkiksi masentuneiden siivekkäiden pullajonosta ja unelmista.

 Annika Sandelinin Om jag fötts till groda (Förlaget) sopii huumorin ja sanaleikittelyn maailmaan sekin sujuvasti ja näitä pieniä unelmia taitavasti kantajiinsa yhdistellen. Niinpä, mitä haaveksii lumihiutale, mitä kultakala? Kuvittajana on Karoliina Pertamo, mutta kannattaa myös muistaa Linda Bondestamin kuvittama, Sandelinin toinen vaikuttava teos, Silkkiapinan nauru (Förlaget/Teos). Siinä kuolemaa käsitellään lempeän kannustavasti. Jakamalla muistojaan eläimet samalla tuovat silkkiapinan olemuksen kaikkien mieleen hyvällä tavalla. 

Supliikin taitajat

Jukka-Pekka Palviainen on mielestäni yksi mainioimmista nuorten mielenliikkeiden kertojistamme. Uusin, Hanaa, Kosonen (Karisto 2020) ei sekään petä sujuvaa naljailua ja elämän intriigejä odottavalta. On erikoisen välkky isoisä, suuria tunteita, kateuden karikkoja ja onnellinen loppu.
 Mutta sarjan jatkoissa piilee aina vaara ja niin on ehdokkaana olleessa Allussa ja oudossa Uolevissakin (WS). Olisihan siellä ollut toinenkin saman vuoden pykäys eli Allu ja kummituskartano! Olin ihan tykästynyt aikaisempiin kahteen Alluun, salaiseen ihailijaan ja salaperäiseen opettajaan, mutta nyt Palviainen näyttää juuttuneen pikkuvanhan tytön toteamusten suoltamiseen. Asiat ovat ihan paikoillaan, joskin sinänsä hauska keksintö lukukoiran sijalle keksitystä lukupapukaijasta menee överiksi ylinerokkaan luontokappaleen kommentoinnissa. Christel Rönnsin tyypit ovat tutunoloisia.
 Kirsti Kurosen ja Karoliina Pertamon Kerro minulle kaunis sana (Karisto) olen jo hehkuttanut aikaisemmin blogissani, joten kertaan vain, miten taitavasti kuvan ja sanan kautta voidaan ilmaista sanojen ja välittämisen tai välinpitämättömyyden merkitystä. Soisipa tätä luettavan koko perheen voimin ja useamman kerran. Kirja kiertoon! 

Aina eivät kaikki sanat ole kauniita
 Ninka Reitun hahmot ja tilanteet ovat edelleen ehdokaskirjassa Prinsessa Pikkiriikki ja huutava vääryys (Otava) mitä mainioimpia ja kannattavatkin tarinaa nyt enemmänkin. Onhan idea toki ok: Pikkiriikki kokoaa vanhemmille kuusi huutavaa vääryyttä ja neuvonsa niiden oikaisemiseen. On huoneen siivousta, ulkonäöstä, aikaisin heräämisestä (ehkäpä hauskin tapaus, kun vanhemmat narrataan nousemaan töihin aamuyöstä), pukeutumisesta, huomion keskipisteenä olemisesta ja tärkeimmästä: miksi aikuiset eivät voi olla yhtä viisaita kuin lapset? Mukaan mahtuu oivalluksia, kommelluksia, pientä opetusta, mutta myös tutuntuntuista koheltamista: aikuisten muuttuminen lapsiksi on NIIIN hauskaa ja paljon käytetty versio muuallakin. Ehkä olen vähän niuho nyt, mutta vertaankin antia edellisiin, joissa tuo arjen ja pikkutytön maailman ottaminen omaksi on ollut hersyvää ja ihanan satiirista – kaikkien lukijoiden riemuksi. 
Kukahan on muuten tutkinut kirjailijoiden tuskanhikeä tai päänsärkyjä sarjan yhä jatkuessa ja vaatimusten kasvaessa – aina vain edellistä parempaa? Miten vaikkapa Lena Frölander-Ulfin Nelson Tigertass/Nelson Tiikeritassu (Förlaget) arvottuu eräänlaisena kakkosena lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandiassa, Topelius ja Lydecken listalla tai Runeberg Juniorissa – sen täytyy olla tosi hyvä kirja?

tiistai 28. tammikuuta 2020

Educassa tiedon hermosolut solmussa


EDUCA-messuilla pyöri varsin mittava joukko koulumaailman edustajia, 19338 osallistujaa. Kohde eli koululaiset loistivat poissaolollaan toisin kuin kirjamessuilla, joiden kävijämäärä nousi merkittävästi näiden ilmaispyörijien kautta. Oppilaista kyllä puhuttiin lähes koko ajan, myös käytävillä. Korviini osui parikin kertaa melko kiivassävyistä keskustelua esimerkiksi avoimista oppimisympäristöistä ja työelämään kytkemisestä. Erään huonekaluvalmistajan osastolla mukavassa säkkituolin tapaisessa olotilassa retkuttava nuori mieshenkilö ilmoitti valmentautuvansa työelämään. Kriittisyyttäkin siis oli, en tiedä kuinka rakentavaa.


Oppikirjailijoita palkitaan muutoin kuin kustantajiensa toimesta vain Suomen tietokirjailijoitten vuosittaisilla tunnustuksilla juuri Educa-messuilla. Hekin tekevät muuten merkittävää työtä lasten ja nuorten tietokirjallisuuden yhdellä erikoisalalla. Nyt palkintojen kohteet kulkivat psykologian ja aivojen tiedonkäsittelyn, biologian ja maantieteen sekä kemian ja matematiikan alueilla. Itseäni kiinnosti tietysti eniten uusin esittelevä katalogi, Tietokirjoja kouluun – lukuvinkkejä alakouluun ja esiopetukseen.
Sarjassaan jo neljäs vihkonen sisältää yli sata eri aihepiireihin jaoteltua tietokirjaa. Esittelijä, Ilona Lindh, totesi lasten tietokirjan voivan hyvin. Parin vuoden sadosta on poimittu ajankohtaisia ja kiinnostavia kohteilleen sopivia kirjoja. Tämä taitaa tulla esiin sivumäärästäkin: edellisen luettelon 60 on noussut 72 värisivuun. Kuten muissakin luetteloissa mukana on edelleen tuttuja kysymyksiä ja tietokirjojen moninaisuutta ja tärkeyttä valottava esipuhe.
 Mielenkiintoista on muuten verrata edellisen vuonna 2016 tehdyn alakoulun katalogin takasivun esittelyä uuteen. Sieltä nimittäin on poistettu ilmaus ”Kirjoja valittaessa ei ole etsitty alan parasta tai hienointa teosta, vaan poimittu ajankohtaisia kirjoja --- Lukijan pääteltäväksi jää, kuinka sujuvia ja päteviä teokset ovat.” Nyt taitaa sitten olla mukana valinnassa myös parhaat ja hienoimmat…
Suomen tietokirjailijoiden osastolla näytti käyvän mukava kuhina, kun katalogit täyttivät pöydät. Tämä taisi olla juuri oikea paikka jakaa opettajille tietoa. Kun tietokirjalisuus on jo otettu opetussuunnitelmassakin erityisesti mukaan, opettajien kovin erimittaista tietämystä yleensäkin lapsille suunnatusta kirjallisesta annista on tärkeää lisätä.

Luonnosta historiaan – ja sankaritarinat

Lasten luontokirjasta aloitetaan ja Ellen Thesleffiin päädytään. Luettelostakin näkee mukavasti, mitkä ovat kautta historian pintansa pitäneet tiedon alueet ja mitkä lyöneet itsensä kertaheitolla läpi.  Toisaalta luettelosta selviää, että tietokirjojen alueella häärii useita työmyyriä, joilla on useampia opuksia mukana: on Viljami Ovaskaista, Reettä Niemelää, Raili Mikkasta, Mai Raitasta, Juha Laaksosta, Carlos Da Cruzia, Mauri Kunnasta, Vuokko Hurmetta, Risto Räppääjää ja Reuhurinnettä. Samat tekijät muuten huseerasivat myös edellisessä luettelossa. Onkohan uusien tekijöiden vaikeampaa murtautua mukaan kuvioihin. 
 Mielikseni myös suosikkini, Tove Janssonin nimen alla esiintyvät keittokirja, Hemulin kasvio ja Muumi museokirja löytyvät sivuilta. Ehkä olisi ollut liikaa vaadittu saada lisäksi vielä kätevä kahdeksasta vuodenajan toimista koottu yhteisesitys -  esikouluunkin  mainiosti sopiva Muumipeikon retket. (Tammi 2019). Jo aikaisemmin olin viehättynyt muumien avulla tapahtuvaan luonnon tarkkailuun ja muihin aktiviteetteihin. Kun mukana on ollut asiantuntijataustana mm. Suomen Latu, asiat ovat siltäkin osin mietittyjä ja toteuttamiskelpoisia. Ulkoilukaudet otetaan siis haltuun talvesta kevääseen, kesästä syksyyn. Katariina Heilala vastaa käsikirjoituksesta ja Riina sekä Sami Kaarla muumikuvituksesta. Teoksessa on sekä mainioita ja vaihtelevia ideoita ja seikkaperäisempiä manöövereitä – Heilala saa tarinoihinsa oikein kätevästi mukaan myös Muumilaakson tunnelmia ja asukkaiden erikoispiirteitä. Geokätkeilykin on mukana!
Katarina Heilalla olisi muuten ollut oikein alakouluystävällinen opas Päivä Kansallismuseossa (2016) eli edellisen luettelon ilmestymisen jälkeenkin vielä löytyy hyvää tavaraa vaihtoehdoksi vaikka sekavanoloiselle Museoseikkailulle.
 Paljon mainiota materiaalia, mistä ei eri mieltä kannata kauheasti olla. Varmaan myyntilukujen perusteella haastavampia tunnetaitokirjoja päihitti tuttuja kuvioita toistuvat Supermarsun ystävyys- ja rohkeusvinkit. Kun taloutta, pankkimaailmaa ja poliittista järjestelmää on tarjolla todella vähän, mukaan on otettu ne kohtuulliset ainokaiset eli  Lasten yrittäjäkirja ja Koululaisen rahakirja – tosin tämäkin opas löytyy myös edellisestä yläkoulun ja lukion vinkkivihkosesta, eikä ehkä olisi tarvinnut uutta suositusta vähän uudistettunakaan?

Tärppejä ja muuten vain sivuun jääneitä?

Kun tilaa on vähän, olisi esimerkiksi Mai Raitasen mukavia, mutta samalla kaavalla tehtyjä luontokirjoja nisäkkäistä, linnuista ja ötököistä voinut hyvin kerätä yhden esittelyn lisävinkeiksi. Olikohan edellisessä luettelossa olleen Tatun ja Patun Suomen uudistetussa versiossa ytyä uuteen nostoon? Kaisa Laaksosen Suuri lukuseikkailu taitaa olla kädenojennus kaunokirjalliselle puolelle – onhan teos toki tietokirja, mutta esittelee vain kaunokirjallista materiaalia, ei valitettavasti tietokirjoja.
 Parille vapautuvalle paikalle on helppo esittää vaihtoehtoja – tämä osoittaa, että tasoa on ja valinnat hankalia. Mutta mieluusti olisin nähnyt Issakaisen Tytin mukana joko Rauha kantaa (Lasten Keskus 2019) tai A sanoi Agricola (2017) teoksilla. Edellinen olisi edustanut sitten ainoana selkeästi maahanmuuttajia ja rauhankasvatusta ja jälkimmäinen mielestäni on  jotenkin perustavanlaatuinen kivi kirjallisuudellemme. Eikä muuten Jenni Vartiaisen ja Suvi Tuomisen hauska ja selkeä Tiedeseikkailu. Energia. Vesi. (Sanoma 2019) olisi hävennyt tässä seurassa.
Yhtä kirjaa pitää oikein makustella ja vähän perustellakin. Mukana on hyviä sukelluksia vaikkapa veteen ja aikaan, mutta missä luuraa uni? Herra Hakkaraisen Unikirjaa (2019) en kaivannutkaan mukaan – sehän hankitaan muutenkin – mutta mikä onkaan Anna Sofia Urrilan ja työryhmän  Silmät kiinni, Silmu! (v. Virpi Talvitie. S&S 2019)?
 Kellosta ja ajasta puhutaan tässäkin lasten tietokirjassa, mutta selkeän loogisesti ja sopivasti perustarinan ympärille tietoa keräten. Pikkutyttö Silmun illasta lähdetään. Mistä Silmu vpisi tietää, että hän kuitenkin on väsynyt, vaikka haluaisi jatkaa leikkiä? Seuraavalla aukealla selvitellään hauskasti nukkuvien pilvikuplissa unen eri vaiheita, vauvojen rytmiä ja vaikkapa vaarin kuorsausta. Silmun väsyessä ja isän peittäessä puhutaan vielä unen tärkeydestä. Hermosolut voivat mennä solmuun! Kohtalaisen vaikeita termejä selvitetään Talvitien hauskasta hermosolutaustasta selkeästi erottuvissa osioissa. Kun Silmu lopulta nukahtaa, päästään unen kautta metsästämään yökyöpeliä. Mistä sellaisen löytää? Kun kysytään delfiiniltä, saadaan tietää muutakin nisäkkäiden, kalojen, eläinten, lintujen nukkumisesta. Entä jos ihminen on avaruusasemalla tai lentää? Ja yöttömässä yössä on varmasti vaikea nukkua? Nukkuuko sokea ihminen? Yökyöpeli voi olla pahaa unta – mistä sellainen tulee? Sisäinen kello määrittää, onko yökyöpeli eli illanvirkku vai aamuvirkku! Silmu herää virkeänä ja muistaa jotakin unistaan. Mutta miksi me sitten nukumme? Siihen ei olekaan välttämättä varmaa vastausta!

  Silmun kanssa tehdään erinomainen tietoretki unen salaperäiseen maailmaan. Retken jälkeen moneen mieltä askarruttaneeseen asiaan on saatu selkeitä ja rauhoittaviakin vastauksia. Hienoa on myös, että kirjasta on viihdettä ja asiaa myös aikuiselle lukijalle. Yhdessä asiaa voi pohdiskella lisää.
Tietokirjavinkeistä on iloa monelle. Ja kuten katalogin lopussa kehotetaan, jokainen voi täydentää ja etsiä lisää kirjoja samasta aihealueesta tai kirjastojen erinomaisia hakusanoja ja tunnistetietoja käyttäen.
Seuraavan tietokirjani nimeksi varaan jo nyt Tosi mielessä. Sillä tavoin varustautuneena on hauska löytää yhä uusia vaihtoehtoja ja mielipiteitä.