sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Huijaria lukiessa sydän hyppää kallelleen



Hyviä uutisia. Kirjavinkkauksessa espoolainen neljännen luokan tyttö totesi että ”pitää olla sellaisia kirjoja, että sydän hyppää syrjään kallelleen.” Alan suomalainen uranuurtaja Marja-Leena Mäkelä päätyi monien nimivaihtoehtojen joukosta suosimaan kirjavinkkausta. Olihan niitä muitakin, kirjakassikulkuria ja omaa ehdokastani kirjahinguttajaa. Kaikkien takana on pyrkimys saada eri-ikäiset lukijat koukkuun, lukuhingun kouriin, sydämet kallelleen.
Alku on ratkaiseva tekijä. Kun tein aikoinaan Laivaryöstöä ja aloitin sen terävästi lauseella ”Laiva ulvahti”, lahjomaton nuori kriitikko totesi: ”Tuo kirja ei tule menestymään.” Lukekaa siis tarkkaan alku, kirjoittakaa haastava alku.
 ”Sotilaan juostessa alas kivikkoista rinnettä hänen päänsä sisällä takoi vain yksi ajatus. Tämä on protokollan vastaista. Tämä on virhetilanne. Hän vilkaisi taakseen, yhä savuaviin raunioihin ja ruumiisiin, jotka pian huurtuisivat hyytävän kylmässä ilmassa.”
Olin Anniina Mikaman fantasiaesikoisesta Taikuri ja taskuvaras sitä mieltä, että se kuuluu sarjaan sydän syrjään kallelleen. Suomen nuorisokirjailijat ry:n Topelius-raati oli samaa mieltä. Asiantunteva porukka siis.
 
Kansi Sami Saramäki
Toinen kirja on useimmiten haastava ja hankala, varsinkin kun edellinen on hymistelty. Huijarin oppipoikaan (WS 2019) tarttuu siis pelonsekaisin odottavin silmin. Protokollan vastainen sotilas herätetään kuitenkin taitavan juonen sommittelun ansiosta historialliseen Krakowaan 1829.

Historialliset puitteet

Erityisesti minua miellytti molempien kirjojen ovela kytkeytyminen toisiinsa - on ihan pakko tarttua uudelleen Taikuriin ja taskuvarkaaseen tarkistaakseen, miten Helsingin historia lomittuu toisen osan Krakowaan. Oikein hyvin ja lukijaa hauskasti hämäten ja edelleen toisen lukukerran väärti. Ja kuten Helsingin tapahtumissa myös Huijarin oppipojassa riittää avauksia monelle suunnalle. Juonipaljastusta tämän enempää tekemättä Huijarista voi kaivaa historian havinaa, alkemian ja Merlinin Viisasten kiven magiaa, robotiikkaa ja keinoälyä ja toki kuten Taikuristakin ystävyyden, vihan ja väkivallan pohdintaa.
Viimeinen osa, Tinasotamiehet, ilmestyy keväällä 2020. Nimestä voi jotain päätellä. Odotusta löytyy sydän sopivasti kallellaan.
Mikaman kirjat ovat hyviä esimerkkejä kaunon ja tiedon yhdistelemisestä. Näin niiden pariksi voisi innostuessaan etsiä myös tietokirjoja. Mutta mitkä tietokirjat yltäisivät samaan lukuhinkuun?

Monia alueita, yksittäisiä luotauksia
Ruotsissa löytyy sarjakuvaa kaikilta aloilta...

Parhaimmillaan urheilijoiden ja musiikintekijöiden elämänkerroista voi löytyä kunnon potkua. Harrasteihin keskittyvät aikakauslehdet sisältävät vetäviä artikkeleita. Jutikkalan kartanon kultainen sormus! Loimaan avaruuskivet! Sarjakuvat loihtivat esiin Helsingin kaivausten kautta aikakausien elämää tai ajattelun kehitystä Logicomixissa.
Mitä varttuneempia lukijoita lähestytään, sitä enemmän sydän alkaa lyödä tiheämmin. Mutta lasten ja varhaisnuorten puolella on vielä reilusti tilaa. Kirjat kyllä levittäytyvät monelle eri tiedon alueelle, mutta kussakin harvalukuisina. No, tietysti luonnontieteet, avaruus, historia ja elämäntapataidot ovat jopa yliedustettuina, mutta missä ovat yhteiskunnalliset, politiikkaan ja demokratiaan johdattelevat luotaukset? Päivä Korkeasaaressa on mainio, hyvin tehty tietokirja, mutta onko Päivästä eduskunnassa ylivoimaista tehdä vastaavaa? Taitaa olla, kun on seurannut viimeaikaisia sattumuksia. Platon halusi jo aikoinaan valtiolle tarinamonopolin. Suomessa se taitaa olla ihan totta näiden keskeneräisten yritystarinoiden vain jatkuessa.

 Kulje ja laula kanssamme

Onkohan niin, että kouluopetukseen tukilukemiseksi soveltuvia tietokirjoja löytyykin helpommin? Toisaalta esimerkiksi Satu Blomeruksen ja kumppaneiden koostamaa Kulje kanssamme (Opetushallitus 2018) soisi luettavan muuallakin. Suomen romanien historiaa lapsille lähes sarjakuvanomaisesti käsittelevä omannäköisensä opus tarjoaa monipuolisen kattauksen myös vanhemmille tiedoksi. On mielenkiintoisia aiheita kielestä, taustoista, perheen ja suvun merkityksestä, ammattien kirjoa vanhoista uusiin: hevoskyydillä, virkkaamisesta pitsiin ja samettiin ja pukeutumiseen. Nykyaika tulee mukaan asumisessa, koulussa ja oppimisessa – ja tietysti kerrataan leikkejä, uskonasioita ja musiikin voimaa. 
Kansi Aiju Salminen

Harvinainen tiedonalue on myös Timo Kalevi Forssin Mitä on punk? (Umpihanki 2018). Kirja on nimensä mukainen sisuskalujaan myöten. Valokuvia, Aiju Salmisen mahtavan rosoisia räjähtäviä kuvituksia, historiaa Ramonesin kautta Amerikkaan, soittimiin, ideologiaan, Maukkaan ja moottorisahaan, ihanan villeihin pienlehtiin. Täällähän sitä politiikkaa löytyy tottelemattomuudesta anarkiaan (kuvituksena muuten Peppi Pitkätossu!). Tämä talo on vallattu, ja kiusaamista vastaan taistellaan kirjan lopussa.
Suomen tietokirjailijat ovat tukeneet kirjantekoa. Saavat mitä ansaitsevatkin, aitoa tavaraa.
Takakansi ilmoittaa, että nyt voidaan tehdä kaikenlaista hauskaa, kun vain hylkää turhat säännöt ja kainostelun. Yy, kaa, koo, nee…

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Muumit kuiskivat, Me Leijonat karjutaan


Nyt kun ollaan päästy laskiaiseen ja päivän päähän Minna Canthin ei-niin-tasan-vuosijuhlasta on todettava, että kaikkien näiden urheiden tyttöjen ja poikien sankaritarinoiden lisäksi löytää helposti esille nostettavia pitkän työn uranuurtajia, mielenkiintoisia monitaitajia ja niin, tietysti, Muumien uudelleen tulemisen piirroshahmoina.
Muumilaakson keittokirja on aarreaitta - mutta minkälaisia ääniä hillon tekemisestä syntyykään?

Muutaman jakson nähtyään ei varmaankaan pitäisi vielä kovin hanakasti ryhtyä miettimään hahmojen oikeellisuutta tai äänenmuodostusta – varsinkaan kun on aivopesty Toven omiin kirjoihin ja tyyliin. Silti huomasin nyökytteleväni lukiessani HS:n mielipidepalstalla (2.3.2019) Jukka O. Mattilan hauskasti satiirisia ajatuksia äänimaailmasta. Hän sanoo suoraan sen olevan päälle liimatun tuntuista: ”Ihmishahmoiselta Mymmeliltä voi odottaa ihmisääntä, mutta muiden kohdalla toivoo enemmän mielikuvitusta ja fysiikan lakien tuntemusta. Äänielinten koosta johtuen luonnossa hiiret vikisevät korkealla äänellä ja norsut matalalla..--- Muumit sijoittunevat kooltaan jonnekin hiiren ja norsun väliin, mutta muumikuonon turpea muoto viittaa selvästi ihmisääntä matalampaan äänenkorkeuteen. Muumikuonoa jäljittelevällä solumuovi-keinopäällä voisi etsiä lähtökohtia todentuntuiseen ääntelyyn ja kehittää ihmisäänistä teknisesti muokaten luontevat loppu­tulokset.”

Ymmärrän tekijöiden vaikeudet, mutta Mymmeliä, Myytä ja Hemulia lukuun ottamatta  J.O.Mattila taitaa olla oikeilla nuoteilla. Voi ehkä sanoa, että kyllä lapset nauttivat mainiosta animaatiosta ja puhelusta, mutta mutta… Sarja kuuluu myös aikuisille nostalgisoiville fanaatikoille, jotka mittailevat pian kuonon pyöreyttä ja Nuuskamuikkusen hatun silmille valahtavaa tasoa.

Solomon Ruusukorva lähti Piilomaahan

Jos Ismo Loivamaan mainion hakuteoksen Kuka kukin on lastenkirjoissa jatkoksi tekisi Kuka eläin on missäkin –version, niin sieltä varmasti löytyisivät Mukkelis Muuli, Roar ja Solomon Ruusukorva puhumattakaan Kettu Keikurasta..Pitkän uraauurtavan työn tehnyt Lea Pennanen poistui Piilomaahansa 89 vuoden iässä tammikuussa.
Harvemmin muistetaan, että Lea teki merkittävän uran Yleisradion lastenradion toimittajana, tuottajana ja toimituspäällikkönä vuosina 1957-1992. Hän loi aivan uuden konseptin vanhojen muottien jälkeen ja päästi lapset itse ääneen, toi lastenkirjallisuuden mukaan ja tilasi ennakkoluulottomasti tekstejä Asko Martinheimosta Rauha S. Virtaseen ja Lasse Raustelaan. Ääninä kuultiin vaikkapa Pentti Siimestä tai Elina Saloa tai Elina Pohjanpäätä. Lean mainiona työparina toimi nuortenohjelmien puolella Jorma Pilke, joka toi puolestaan erilaisia kokeileviakin ohjelmatyyppejä eetteriin.

Sain ilon olla tekemässä lasten kirjaohjelmia monen vuoden ajan Fabianinkadun vahoissa studioissa. Lapset olivat silloinkin pääosissa kertomassa tuntemuksiaan kirjoista tai haastattelemassa kirjailijoita. Lealta sai aina vinkkejä, palautetta ja rakentavaa kritiikkiä – vaikkapa äänenkäytöstä. Lea Pennanen toimi lisäksi täydet kolme kautta Suomen nuorisokirjailijat ry:n luotsaajana.  

Eläimet kansista mediaan

Hänen spekulatiivista fantasiaa (alan yhdistyksen Lean kirjoista käyttämä lajityyppi) edustava eläinmaailmansa oli 1960-80-luvuilla suosittu ja tuttu radiokuunnelmista ja –luennoista. Niiden aikaa kestävästä tarinoinnista todistaa myös viime vuosina otetut uudet painokset.

 Lea Pennasen yhteistyö loistavan kuvittajan, Maija Karman kanssa tuotti klassisia hahmoja. Poikaleijona Roarilta ei puutu oman arvonsa tunnistamista Me leijonat -perheen toilauksissa – mieleen muistuvat niin Kummituseläin kuin Simpanssi Merenkulkija sekä Tohtori Tiikeri.
Piilomaan pikku aasi taisi jossain perheissä tuottaa jopa kauhun väristyksiä: jännitys kohoaa taitavasti kun velho Mukkelis Muuli luihujen kettupalvelijoiden kanssa uhkaa iloisten eläinten elämää. Pikkusiili puolestaan hellyttää koko perheen ja tuo samalla tarinaan tiukempaa luonnonsuojelullista näkökulmaa. Pikkusiili rakasti sieniä yli kaiken. Ihmisten rakentaessa tiensä yhä lähemmäksi sen kotia, sieniä ei läheltä niin vain löytynytkään. Matkoillaan pikku siili löytää Eläinten Metsään ja sen sopuisan yhteisön: Hiiri Hiin, Kissa Kiisselin, Nippeli Kulkurirotan ja Aukusti Huuhkajan. Lea Pennasen viekas perushahmo pulpahtaa esille täälläkin, kun Kettu Keikura punoo häijyjä juoniaan.

 Jättimetsästä ja herkkäviivaisen Elina Vannisen kuvittamasta Kettusaaresta tehtiin myös tv-sovitukset. Kettusaaressa on siinäkin pohjavireenä luonnon ja elämän säilyttäminen sopusoinnussa. Pikku kettu Solomon Ruusukorvan on löydettävä yhteisölle uusi asuinpaikka ihmisten tuhovimman takia. Hiiri Hiirilinin ja pienen Hukkahännän kanssa kettu lähtee kohti Kettusaarta, jossa kaikki eläimet voivat elää ystävinä. Solomon Ruusukorva onnistuu lukijoiden ja kuuntelijoiden helpotukseksi. Lea Pennanen maalaa loppuun upean kuvan taivaasta, ruusunpunaisia pilviä kultaisen kaislikon yllä. Siellä on pilvikettujen ikiaikainen heimo. Ja taitavat siellä tarinoitaan sorvata myös satujen, seikkailujen ja mielikuvituksen taitajat!  
Kiitos Lea yhteisistä hetkistä.

lauantai 23. helmikuuta 2019

Kerro minulle kaunis sana, Moksu!


Olin ajatellut kirjoittaa leikistä, kun pöydälle tipahti Timo Jantusen ja kumppaneiden Leikin taikaa (Into 2019). Tekijät kyselevät miksi leikki on niin tärkeää? Näinhän asia tietenkin on, mutta käteeni osui siinä samassa myös lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön erikoisnumero Leikki kaikkialla – 80 isokokoista sivua täynnä samaa aluetta.
 
Kansi Pinja Meretoja
Leikin taikaa lähestyy asiaa neljän teeman kautta: leikki ihmisen kasvussa, leikki ja luovuus, leikki ihmisen sielunelämässä ja mitä leikki ja leikkisyys on? Sen tavoitteena onkin olla Varhaiskasvatussuunnitelman ja Perusopetuksen opetussuunnitelman avaaja ja ehkä myös sparraaja – ei viisivuotias tarvitse järjestelmällistä opetusta, päinvastoin. Leikin taikaa on lukukelpoinen luettava – jos pääsee yli alun korkealentoisuuden. ”Lapsen leikki on suuri mysteeri, jota emme tyhjentävästi pysty selittämää. Mysteerin luonteeseen kuuluu tietty pyhyys: sitä on lähestyttävä kunnioituksella.” Kirjassa näyttää tekijöiden kautta olevan läheinen yhteys steinerpedagogiikkaan, ja sopivasti kirjan kanssa ilmestyikin myös mukava ja selkeä Jarno Paalasmaan Steiner-koulun ABC (Into 2019), joka sekin pyörittelee teemaa leikistä luovaan ajatteluun.
Leikki kaikkialla -koostetta selaillessaan toteaa, miten leikki tosiaan on ympärillämme vuosisadoista toiseen. Siinä on edelleenkin käteviä asiantuntijakatsauksia leikin muuttumisesta (Marjatta Kalliala), leikin käytöstä kirjastopedagogiikassa (Raisa Alameri-Sajama) ja leikistä kotimaissa lastenkirjoissa. Kätevät sisältöselosteet vievät niin perinteeseen ja historiaan, leikin merkitykseen ja laatuun kuin hyötynäkökulmaan. Ehkäpä leikkiä on päivitettävä lähes vuosittain, mutta ei voi välttyä tuntemasta omituista tuttuuden tunnetta – tämänhän olen jo kokenut.
Kansi Pirre Vaijärvi
 
Kirjastosedän kaunis sana

Toinen työstöä odottava teema voisi olla loistoonsa pulpahtanut erilaisten tunnetaitojen ja hankalien tilanteiden ratkaisuja tarjoavat kuvakirjamaailma. Sen usein yksinkertaisia tilanteita kartoittavat tapahtumat saavat tuekseen mallikäyttäytymistä. Hellävaraisesti aikuisia ohjataan oikealle käsittelyreitille.
Meillä olisi kyllä vaihtoehtojakin – ihan tavallisissa kuvakirjoissamme. Kirsti Kuronen on kirjoittanut enimmäkseen tekstikirjoja vähän varttuneemmille viikareille, runoja ja kasvukipuilua. Karoliina Pertamon kanssa tehty Kerro minulle kaunis sana (Karisto 2019) – kirjan nimi ei taida olla niitä jännittävimpiä – on aivan sydämeen käyvä täysosuma ja ratkaisu yhteen pulmaan. Petamolle on annettu tilaa aukeamittain, ja hän käyttää kaiken värikkäästi ja vauhdilla hyväkseen. Kuvat ovat erinomaisia näytettäviksi ja hahmotettaviksi – ja tunteikkaita.
Jaakon tilanne alussa on hankala: ”Pääni poksahtaa pian. Se pursuaa rumia sanoja. Meidän koti on täynnä niitä. Äiti ja isä keksivät kilpaa tyhmiä sanoja. Niitä on kaikkialla. Olohuoneessa, makuuhuoneessa, vessassa. Ja varsinkin keittiössä. Idiootti. Älä. Vika. Lopeta. Jääkausi. Surkea. Kriisi. Kurkku. En tiedä kaikkien sanojen merkityksiä. Mutta sen tiedän, että jopa kurkku riipii korvia, kun sen ikein pahasti rääkäisee. Painan kädet korvilleni. Tänään päähäni ei mahdu enää yhtään rumaa sanaa.”
Jaakko keksii itse ratkaisun, ihan itse, ilman mitään pedagogisia taustatukia. Hän lähtee keräämään mummon vanhaan siniseen lippaaseen parempia sanoja. Hän päättää, että sanat ovat aarteita. Lippaaseen pääsevät muun muassa Sallin lumihiutale, jalkapallopelaajan Arsenal tai kassaneidin kevytviili. Ja kiitokset Kirstille aivan fanaattisen komeasta kirjastosedän luonnehdinnasta – meitä kun on aika niukalti alalla. Tämä setä suoltaa kauniita sanoja eikä osaa päättää mikä sopisi ensimmäiseksi. Vaivihkainen tai villitilli tai tuutulaulu, suppusuu vai höpöläinen? ”Tai lukuloma, tai tupsutoukkakehrääjä, tai pikkutoukkapaksulainen, tai, tai, tai,,, hei nyt se tuli: kaikkein kaunein sana on tietenkin LUKUTOUKKA!”
Kotona ollaan huolestuneita tiehensä lähteneestä Jaakosta, joka päästää isälle ja äidille kauniit sanat lippaasta. Minne ne oikein kulkeutuvatkaan? Lasten kanssa olemme jo arvuutelleet etukäteen mitä tuo ja tämä voisi sanoa tai mitä sanoisi joku tuttu tai rakas nalle tai… Viimeisen sivun lähikuvaJaakosta kiteyttää kirjan kivan tavan saada lapset mukaan etsintäretkelle: Jaakko lähtee keräämään lisää sanoja ja lupaa tulla sinun luoksesi. ”Kerro minulle kaunis sana.” Ehkä tuo kirjan nimi ei sittenkään ole ihan toivoton.

Tunteiden korjauspaja

Toinen minua kovasti viehättänyt pakottomasti asiaan pureutuva kirjapari on Annikka Kiurun Moksun paja (Minerva 2018) Moksu ja avaruus (2019) kuvittajana Sirkku Linnea.
Pikku Kakkosen piirrossarjassa elämänsä aloittanut Moksu on jänöjussi, puuvillaa ja sisällä aitoja olkia. Niin kuin monet nuket sekin unohtui kesälomareissulla huvipuiston pöydälle. Neuvokkaana Moksu löytää puiston takaa noidan hylkäämän vanhan pesäpaikan ja perustaa sinne hiiriveljesten kanssa korjauspajan muillekin unohtuneille lemmikeille. Uuden mahdollisuuden saavat niin Mersu, peltirobotti Örkki kuin tiukka ja puuhakas Molla. Osa ystävistä löytää taas kotiin, mutta muut päättävät jatkaa unohdettujen lelujen korjausta. Tarina on mukavan joutuisa, se tuo esille niin keskinäisen avun merkityksen kuin yhteen hiileen puhaltamisen tarpeen. Linnean väriliitumaailma on sävykäs ja yksityiskohtia täynnä, niin että yhdessä lukemisen varrella pääsee myös etsimään ja löytämään ympäristöstä yllätyksiä ja lisävinkkejä.

Avaruusaiheissa Linnean perspektiivitkin ovat lennokkaan monipuolisia: pienen unohtuneita leikkikaluja etsivän pelastusauton mutkittelu jalkojen vilinässä on hauska kuvakulma lapsillekin. Nyt rakennetaan isompien löytöjen kuljettamiseksi peräkärryä peltisestä pastillirasiasta. Kun sitten löytyy yksinäinen ja surullisen oloinen outo vihreä antenniotus, tarpeet muuttuvat. Avaruusolion auttamiseksi rakennetaankin rasiasta avaruusraketti. Onnistunut laukaisu vie Avaruus-Osmon Marsiin, mutta sikäläiset asujat eivät Osmon mielestä olekaan oikein mukavia. Paluumatkalla se tajuaa, että oikea paikka on Kesälahdella Paavo-pojan huoneessa. Tässäpä on hyvä vaihtoehto näiden tarkoitushakuisten tunnetaito-ongelmien hoitamiseen. On yhteisöllisyyttä, auttamista, oivalluksia, näppäryyttä, toisen mielentilojen kunnioittamista ja hiljaista tukea.
Niinpä. Perusasioita opitaan näinkin, osoittelematta ja luottaen sanojen ja kuvan voimaan. Sanat ovat aarteita.