sunnuntai 19. elokuuta 2018

Suomen hirviöt ja muut kakkoskirjat



Ensimmäisen kirjan jatko on usein melkoisen uurastuksen tulos. Mutta miten sarjamuotoisessa julkaisemisessa pystytään uusiutumaan ja tuomaan uusia ulottuvuuksia? Milloin kirjan työstäminen muuttuu tottuneen kirjoittajan ammattitaitoiseksi työksi, joka ei oikein säväytä. Tuntuu mukavalta tai toteaa tuttujen ratkaisujen toimivan, eikä enää valpastu ja totea tuossa olevankin ihan uudenlaisen väläyksen.
   Taitaa olla ainakin alitajunnassa tuttu tunne meillä kaikilla pitempään alalla olleille ja sarjaansa eteenpäin johdattelijoille. Monet muutkin asiat vaikuttavat tietysti asiaan. On aikapulaa, ongelmia omassa elämässä, väsymystä ja väliin stressiäkin. Kotimaisista kirjoista voi kuitenkin sanoa hyvillä mielin, että ne enimmäkseen ovat lasta ilahduttavia ja lukemaan koukuttavia. Aikuinen tottunut makustelijakin löytää kivoja pyrskähdyksiä – jopa ajankohtaisia vastaanottajia tukevia hyviä malleja.


Perhemallien suhdeongelmista koulun penkille

Näitä ajatuksia tuli mieleen, kun tartuin Riikka Ala-harjan palkitun Ebban jatkoon, Kahden perheen Ebbaan (Otava 2018, kansi Marika Maijala). Nimensä mukaisesti uusperheen trina jatkuu viidesluokkalaisen Ebban kertoessa elämästään kahdessa eri maassa. Jatko ei vain oikein iskenyt samalla tavalla kuin palkintoehdokkaana ollut Kahden maan Ebba. Nyt eronnut isä tulee Saksasta tapaamaan Ebbaa Suomeen uuden vaimonsa Jolankan ja 8-vuotiaan Anna-tyttären kanssa. Ammattimaisin vedoin kirjailija toki kuvaa Ebban ja Jolankan vähittäistä lähentymistä, hienotunteista selvitystä ensimmäisten kuukautisten tulosta ja shokista selviämistä, raivostuttavan pikkusiskon roikkumista ja käskyttämistä. Saksan-matkoilla tutuksi tulleen Hansin tapaaminen yhteisillä päivällisillä tarjoaa uusia puolia molempien mielipiteissä. Arkipäiväisiä sattumuksia, äitien välistä pienoista kisaamista ja totuttautumista tilanteisiin tarjoillaan sujuvasti.

    Entäpä Jukka-Pekka Palviaisen luonteikkaan Allun jatko? Kun Allu ja salaperäinen ihailija oli viehättävän erilainenkin ystävystymistarina, niin jatko, Allu ja salaperäinen opettaja (WS 2018, kuv. Christel Rönns) tuntuu hiukan tehdyn tuntuiselta arvoitukselta. Uudella opettajalla on musta silmälappu, ja hän paljastaa olevansa merirosvo. Tuttuun vakoilutyyliin Allu ja kaverit kuulevat katkelmia sieltä täältä, jotka selvästi paljastavat jotain vaarallista olevan tekeillä. Palviaisen huumori on kyllä tallella, sopivasti erilaisena kuin vaikkapa Timo Parvelan tutut yhdistelmät. Entinen opettaja rakastui ja muutti Huittisten Nevadaan. Ja taas jostain syystä Allu saa ristikseen omaperäisen pojan, joka hymyilee hänelle leveästi ja puhuu kummia: ” Moi, minä olen Paavo. Onko sinun isäsi astronautti? – Ei, Kuinka niin? – Koska sinun silmäsi ovat kuin tähdet. Allu meni sanattomaksi. Sitä ei tapahtunut usein.” Mukana on myös mukavaa hevostouhua, kun Allu auttaa Minttua Petteri-hevosen hoidossa. Onjalkapallo-ottelua tytöt vastaan pojat, on lemmikkieläintä sekä onnen ja rakkauden pohdintaa nasevien palvialaismaisten kommenttien kera. Mutta niin kuin jo vähän on voinut aavistella, opettajan ja hänen ystäviensä outo käytös selittyy roolipelaamisella ja sitähän alkavat sitten Allu ja ystävätkin suunnitella. Rönnsin hahmot ja tilannekuvat ovat kuten odottaa sopiikin mainion humoristisia ja vereviä.

 Lukemisen ongelmat - ja kasvamisen

    Reuhurinteen opettaja ja oppilaat ovat uurastaneet koulussa varmaan yhtä kauan lähes samalla luokalla kuin Parvelankin melkein kolmasluokkalaiset Ellat. Mukaan on mahtunut kokonainen tuoteperhe. Kallioniemi on kuitenkin varannut itselleen kirjojen ja kirjaston maailman. Kirjoja ja kummituksia (Otava 2018, kuv, Jii Roikonen) tulee mukaan tämän hetken trendiin aavemaailmasta. Tarinoissa jäädään lukkojen taakse kirjastoon, rakennetaan risumajoja ja selvitetään oudon naurajan salaisuutta. Viimeinen parin jutun kokonaisuus pureutuu sitten Mölyn kirjakammoon. Jotenkin jutuista noin yleensä tuleekin mieleen Timo Parvelan luokkakohellukset, mutta enpä tiedä miten nämä luokkamaailmat ajallisesti oikein toisiinsa suhtautuvat. Sama ntyyppistä opettaja – oppilastyyppinaljailua ja vitsistöä esiintyy molemmilla. Vai onko kysymys siitä, että koulumaailmamme on tällainen todella? 

 Mölyn kohdalla hyvin modernisti sivutaan tärkeää lukuongelmaa, kirjainten hyppimistä ja niin edelleen. Ja vielä paremmin ajan hermolla ollaan, kun pelastajaksi saapuu Lukumummo eli opettajan mummo jännän kirjan kanssa. Ja Mölyhän haluaa lukea vaaralliseen kohtaan jääneen tarina heti eikä vähän kerrallaan. Tarinoissa toki käsitellään henkilöiden kautta tärkeitä asioita niin itsetunnosta ja kuuluisuushakuisuudesta melun merkitykseen luokassa.
    Kalle Veirto vastasi mielestäni varsin napakasti minullekin kouluissa usein esitettyyn kysymykseen ”Mikä on ohuin kirjoittamasi kirja?”  Veirton ykkösessä kadonnutta ohutta kirjaa metsästettiin ihan hulvattomasti. Ohut hauska kirja 2 (Karisto 2018)  ei edelleen sutjakkaasta kerronnasta huolimatta aivan yllä ykkösen rinnalle. Ei antikvariaatin miljöö huono ole, mutta nyt ei tuo kirjan lukemisen helppous tai vaikeus tule niin hyvin ja huumorilla esiin kuin ykkösessä. Kolme kaveria joutuvat vanhojen kirjojen kauppaan suorittamaan tet-jaksoa. Kaksi laistaa hiljalleen, mutta Anselmi jatkaa sinnikkäästi ja saa samalla oivaa oppia niin kirjojen monimielisestä maailmasta kuin talouden laeista. Osta halvalla, myy kalliimmalla. Mukana on ongelmia varastetun pyörän korvauksista, hakkeroinnista ja lain rajamailla toimimisesta sekä tietysti seksistä. Anselmin pääkirjaksi taitaa jäädä ainakin lainauksista päätellen Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Miksei, saattaa olla hyväkin valinta. Tai sitten ei. 

Suomessa mellastavat hirviöt 1-2

Tuottelias Tapani Bagge lanseerasi taas yhden uuden salaseuran Aavehevosen arvoituksessa (Karisto 2018, kuv. Carlos da Cruz.) Virkeänä erilaisena piirteenä Apassit-sarjan ensimmäisessä (Apassit muuten on tuttu jo Martti Sirolan sarjakuvista) käytetään taustamiljöönä 1910-luvun Helsinkiä, jolloin Stockmann aloitteli kilpailijanaan Kellermanin kauppaliike. Eri sosiaaliryhmistä mukavasti ja vivahteikkaasti koostuva poikaryhmä pakollisine pikkusiskoineen päättää perustaa salaseuran (metodit jotenkin tuovat mieleen Uolevi Nojosen Tarzan-seuran vihkimiset), jonka ensimmäisenä tehtävänä on selvittää omituisen varastelevan aavehevosen tapaus. Poliisit ovat tutun avuttomia tai ylimielisiä, joten salaseuran neuvokkuuden ansiosta salaisuus selviää.
    Loppujen lopuksi taustalla on teatterin ahdingot, ja näyttämölle tarkoitettu hienon mekanismin ja teatterinjohtajan notkean vaimon kuljettama metallihevonen on kaiken takana. Bagge on ottanut nyt käyttöön tuttujen lukemista vauhdittavien keinojen – karttoja, puhekuplia – lisäksi lukujen alussa olevia lyhyitä sisältöselosteita. Pari taittajan kömmähdystä heti alussa jakaa hankalasti ajatuksen eri sivuille, eikä mustalla pohjalla oleva valkoinen teksti oikein anna lisäarvoa, vaikka yö olisikin. Carlos da Cruz käyttää sivuja graafisesti ja monipuolisesti, mutta hänellä kuten monella muullakin paljon käytetyllä kuvittajalla alkaa olla edessään jo oman tunnistettavan tyylin hyvät ja huonot puolet. Samanlaiset hahmot erilaisista kirjoista toisiin eivät ehkä enää niin riemastuta. Kirjan lopussa on vielä tietoisku Helsingin sen aikaisista rakennuksista, missä nytkin tapahtumat tiivistyvät. 

    Pika pikaa perään tehty jatko, Vanajaveden hirviö (Karisto 2018) onkin sitten aivan saman kaavan mukaan synnytetty Hämeenlinnan Baggelle tuttuihin maisemiin sijoitettu tarina. Kuten usein käy, innostuminen johonkin asiaan vie hiukan paasaamisen puolelle niin nyt esitellään seudun mahtimies, upporikas HugoStandertsköld edestä ja takaa. Kun hieno Fabergen muna varastetaan, paikalle kutsutaan kukas muu kuin Apassit-salaseura. Ja kuinka ollakaan, salaperäisen vesihirviön on rakentanut innokas insinööri, jonka mestariteosta roistot käyttävät hyväkseen. Siinä sivussa Hämeenlinnan maisemat tulevat tutuiksi rautateineen, höyrysahoineen ja vankiloineen. 

Nyt kyllä jännittää, mikä vekotin löytyy seuraavaksi ja missä? Ja mitä keksivät Allu, Ebba ja Reuhurinne?



sunnuntai 12. elokuuta 2018

Tatu ja Patu lopettavat outooppiseen ylitilaan



Kesälukemisiksi aiotut Outolan veljekset ja huvipuisto-opas jäivät pöydälle roikkumaan ja odottelemaan sulattelemista. Yhdessä ne oikeastaan ovatkin mainioita esimerkkejä tiedon käyttämisestä eri tavoin tarinan tukena. Vuokko Hurmeen Housuvaaran huvipuisto (Into 2018) käyttää tiukkaa tietoa melkoisen mielikuvituksekkaan tarinan rinnalla – näin se kulkee mietityn faktion tiellä. 

Tatu ja Patu, elämä ja teot (Otava 2018) puolestaan tarvitsi varmaan ihan oman termin. Se kulkee monien mielikuvitusmaailmojen luojien jalanjäljissä ja siihen tapaan luo myös oman historiansa, tapahtumansa ja jopa kulttuuritaustansa. Outolan historia on täynnä muistelmateoksen mukaisia aikalaisten merkintöjä ja tapahtumaselosteita, veljesten lapsuutta, työpajan rekvisiittaa ja jonkinlaista filosofista yritystäkin outouden selvittämiseksi. Vai onko kohteena kenties sittenkin veljesten kohtaaman vielä oudomman ihmisten maailman kummallisuus?
   Kun tällainen kirja tehdään ja tällä nimellä, lienee pääteltävissä lopun lähestyvän. Saattaa olla ihan järkevääkin silloin, kun rakenteet, tapahtumat ja verbaalinen nokkeluus alkaa toistaa aikaisempia kuvioita. Niinhän se on, että kun itse kirjoittaa mielikuvitusmaailmansa yhteenvedon, siitä tulee suurempi kuin sarjan osien summa.

Tieto ja tarina notkeasti yhteen

 Housuvaaran huvipuiston alaotsikkona on ”Huvipuistotietoutta hurjastelijoille”. Tämä pitääkin paikkansa vetävän tarinan rinnakkaisosiona. Heti kansiaukeamalla esitellään yleisempiä huvittelulaitteita karusellista vapaapudotustorniin, nimiösivulla on lisäksi lyhyt puistosanasto. Keskellä Suomea Housuvaarassa asuvat Tilda ja Matti joutuvat kuitenkin hurjaan seikkailuun vaatiessaan kesätylsyyteen muutosta isältään. On saatava jännitystä elämään. Samalla voi kätevästi miettiä, mitä jännitys on ja miksi sitä kaipaa. Väinö Heinonen kuvittaa ilmeikkäästi Suomen kartalle kaikki tunnetuimmat puistot. Koko aukeamalla taas näytetään maailman tunnetuimpia puistoja Hollywoodista Kiinaan. Tietoaines kulkee sopivan kiinnostavasti tarinan eteenpäin vieden: kun pihan trampoliinista löytyy outo kaveri hyppimästä, saadaan lisätietoa tosifanin sanakirjan avulla. Käy ilmi, että Housuvaaraan rakennetaan uusi ja ihmeellinen huvipuisto! Rakentamisen yhteydessä käsitellään erilaisia puistohankkeita, lakkautettuja puistoja, mistä laitteet tulevat ja minne ne päätyvät. Koko perhe pääsee yllättäen töihin uuteen huvipuistoon – samalla voidaan miettiä huvittelurajoituksia: kuka oikein pääsee kyytiin? Entä mistä löytyy maailman pelottavin kummitusjuna tai korkein laite? 
 
Kun Linnanmäelläkin on tapahtunut vaarallisia tilanteita laitteiden kanssa, aukeama hurjan laitteen varmistamisesta on mielenkiintoinen. Mutta toki huvipuiston nautintoaineetkin on maisteltava – mutta mitä hattara oikein on? Kun kerran ollaan töissä huvipuistossa, saadaan hyviä kikkoja pelien pelaamiseen nuijimisesta tölkinkaatoihin. Housuvaaran huvipuiston uusin ihmelaite onkin aikakone, joka vie Tildan ja Matin keskiajalta vanhimpaan yhä toiminnassa olevaan huvipuistoon, 1600-luvun Englantiin ja New Yorkin Luna Parkiin 1900-luvun alkupuolelle.
Selkeät ja ilmeikkäät piirrokset on taitettu sopivan hahmotettaviin kokonaisuuksiin. Nyt tieto-osiot eivät liikaa riitele juonen kanssa. vaan vievät samalla tarinaa loogisesti eteenpäin. Kivat lisävinkit, pikkutiedotkin kuuluvat tarinan polveiluun. Tuloksena on mukava johdatus niin ennen huvipuistoretkeä tai sen jälkeiseen muisteluun.

Tatu ja Patu outooppisille suomalaisille?

Liekö nyt tullut aika Tatun ja Patun kirjasarjalle, kun päästään  ikään kuin lopulliseen tilastointiin? Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patuhan ovat olleet siinä mielessä käteviä, että niistä myös aikuinen välittäjä on löytänyt hauskutuksia itselleen, lapset puolestaan sopivaa komiikkaa tapahtumista. Elämä ja teot osoittaa toisaalta fiksujen ja ns humorististen oivallusten hyvät puolet - ja vaarat. Tämä kirja taitaa olla tarkoitettu lähinnä aikuisemmille huvitukseksi, ja siihen se kyllä on omiaan. Aukeamat ovat tosin tupaten täynnä tavaraa. Jos tätä yrittää tulkita vähän nuoremmille, ei mielenkiintoa riitä pitemmän päälle, joten tekijäparin hyviä ja vähän pakotettujakin – tai aikaisemmin tuttuja vääntömalleja – tarinoita joutuu itse tavaamaan ja palaamaan sivuille uudestaan. Eipä sekään pahasta ole.

Elämään ja tekoihin on varmaan nautiskellen koottu uusia välähdyksiä ja ylijääneet kirjasarjan väännössä tulleet ideat, komiikka ja heitot outooppisesta ylitilasta. Televisiohaastattelun parodiassa tähän viitataankin, kun haastattelija toteaa vitsien tuottavan iloa niin aikuisille kuin lapsillekin. Sarjakuvamuotoisessa tilanteessa käännetään ovelasti aikuisen tapa kohdata lapsia ympäri – rutinoitu haastattelija joutuu ahdinkoon. Näin on monessa kirjassa. Elämä ja teot viljelee kyllä melkoisia tärppejä aikuisempien hihitykselle alkaen Outolan synnyn erilaisista tulkinnoista Muinais-Outolasta englantilaisen kiropraktikon Jane Wilkinsonin tulkintaan merenalaisesta Outolasta. 

   Lapsilukijoita toki ajatellaan, kun mukaan on otettu ihmisystävä Veeran muistelmia ja leikekirjaa. Mutta kyllä nyt on syytä lasten olla valppaina ja panna homma kiertämään. Tämä kirja on ehdottomasti hankittava vanhempien ja isovanhempien lahjapussiin. Olkoon siinä oiva kiitos Tatun ja Patun aikaisempien seikkailujen tulkitsemisesta ja vaatimus yhteiseen lukuhetkeen – kukin omalla tavallaan nauttien.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Possunakki ja muuta gurmeeta



    Koulujen alkamisen kynnyksellä voi huokaista kaikenlaisten mestaruuskisojen jälkeen. Oma lajini, jalkapallo, sai mukavan dramaattisia sävyjä. Ja kuten presidenttimme ennusti, maailmanmestarimaa loppui a-kirjaimeen. On aika palata arkeen ja lastenkulttuurin arkeen.

    Kesän kuumuus taisi jonkin verran rajoittaa grillien kuumenemista ja erilaisten lihatuotteiden käristämistä. Lastenkirjoissa jatkettiin puolestaan sitkeästi kasvissyönnin etujen puolustamista. Jo vuonna 2015 ilmestynyt mainio ja ennakkoluuloton Elina Lappalaisen Nakki lautasella joutui raisuun mielipiteiden vaihtoon niin tuottajien kuin eläintensuojelijoiden kanssa. Tuotantoeläinten elämä tavallisilla suomalaisilla maatiloilla on rohkea aihe lastenkirjalle vielä tänä päivänäkin.
Kirjailija itse selvitti kirjan tekemisen taustoja blogissaan: ”Monissa kaupunkilaisissa perheissä vanhemmat ovat itsekin hyvin etääntyneitä eläintuotannosta. Jos asia on kaukana perheen arjesta, lapselle saattaa valjeta hyvin myöhään mitä ne jauheliha tai broileri oikeasti ovat. Osa vanhemmista välttelee aiheesta puhumista, kaunistelee asioita tai jopa valehtelee lapsilleen, koska arvioi todellisuuden olevan liian ikävä kuultavaksi. Mutta suojellaanko lapsia jo liikaa ja pidetään pumpulissa? Se on ongelma siksi, että vastuulliseen kuluttajuuteen kasvaminen edellyttäisi keskustelua, jossa lapsi alkaa vähitellen saada eväitä omaan ajatteluunsa ja eettisten valintojen tekemiseen. Edes kouluissa lapsille ei kerrota totuutta, sillä koulukirjoissa annetaan maataloudesta täysin vääristynyt, siloiteltu ja satukirjamainen kuva.”

 Possu kertoo itsestään

Kirjailija Antti Nylen arvioi Helsingin Sanomissa Nakki lautasella -kirjaa ja mietti sen kiihkottomuutta. Asenne rajaa eräitä näkökulmia pois kuten ihmisten mielivallan heikompia kohtaan. Hänen mielestään kirja on 1970-lukulaisen asiallinen, yhteiskunnallinen lastenkirja. Mutta eläimet eivät esiinny yksilöinä omilla luonteillaan. Niillä on vain lajityypillisiä ominaisuuksia. Onko kaikki hyvin, jos broilerihallissa on sopiva lämpötila ja ilmankosteus?
    Niinpä Nylen tekaisi oman vastineensa eli Einon ja suuren possukysymyksen (Otava 2018). 7-vuotias poika saa enoltaan synttärilahjaksi leikkipossun, joka paljastuu salaiseksi ajatusagentiksi – se kun haluaa tulla syödyksi. Lajityypillinen ominaisuusko? Eino joutuu siis vaikean ristiriidan eteen: ovatko jotkut eläimet ystäviä ja toiset ruokaa? Voiko kasvisruoka todella olla yhtä hyvää kuin lihavaihtoehdot? Ilja Karsikas kuvittaa humoristisesti, mutta possuhahmolla on ongelmansa. Sitä kun on käytetty kautta historian ja se tuottaa monenlaisia mielleyhtymiä. Kirjan ilmestymisen aikoihin Nylenin ja Karsikkaan possuhahmo esiintyi mm. näyttävästi erään uutta asunnonmyyntitapaa mainostaneen firman ilmoituksissa. 

    Aloittelevana esikoislastenkirjailijana Nylen ei kyllä yllä Elina Lappalaisen taitavan asioiden yhdistelemisen tasolle, vaan intohimoinen asia ajaa julistukseksi moneen kertaan vaikkapa vertailtaessa hampurilaisia kaverin kanssa: ”Hm, sanoi Osmo vähän ajan kuluttua ja maiskutteli. – Ehkä se johtuu siitä, että ulkona kaikki maistuu paremmalta, mutta tämä on melkein yhtä hyvää kuin tavallinen hodari! – Minusta se on paljon parempaa, Eino puolestaan kommentoi totisena. – Koska kukaan possu ei ole kuollut vaivaisen nakin takia…” Ja aikuisempi Amalia lisää pökköä pesään. ”Ei lasten ole pakko syödä lihaa, sanoi Amalia. – Aikuiset syöttävät sitä heille. Kuitenkin monet lapset ovat ovat eläinrakkaita… Varmaan sen takia heille ei kerrota, mitä liha on. Aikuiset pelkäävät joutuvansa hankaluuksiin, jos lapset äkkiä saavatkin tietää mitä kauheuksia maailmassa tapahtuu…” Toistaiseksi Einosta tulee kirjassa koko koulun tokaluokkalaisista ainoa, joka ei syö ystäviään. Nylen lopettaakin pamflettinsa haastavaan kysymykseen: ”Ja eikö maailma ollutkin umpihullu!”
Kansi  Kati Rapia
Salaiset kuvaajat taas liikkeellä!

Pohdintaa eläinten suojelusta käydään taas kerran tiukasti myös Nelli Hietalan haastavassa pohdinnassa Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? (Karisto 2018). Kun kuvataan salaa eläinten huonoja oloja läheisellä maatilalla, jokin meneekin pieleen. Mikä on oikein, voiko valokuvilla manipuloida ja mikä on ammatinharjoittajan todellisuus? Kirjassa puhutaan paljon ruohonjuuritason asenteista ja teoista, vastaan asetetaan myös laajempi kuva lihan tuotantoon liittyvästä muusta kuin eläinten kasvattamisesta. ”Ruokaan liittyy niin paljon kaikkea muutakin kuin pelkkä energiansaanti ja optimaaliset ravintoaineet. Muistot, tottumukset, kulttuuri…” Aktivisti Anna ei hyväksy selityksiä: ”Mutta ei mikään noista asioista ole syy olla lisäämättä tietoisuutta eläinten oikeuksista, päinvastoin!”
   Taneli taas puhuu edelleen laajemmasta kuvasta kuin yksittäisen pienen kasvattajan asettamisesta huonoon valoon. Asenteiden tulisi muuttua korkeammalla taholla, elintarviketeollisuudessa: ”Tuottajille pitäisi tarjota koulutusta uusista viljelyskasveista, tukia pitäisi jakaa eri tavalla. Jos tilalla on kasvatettu eläimiä viisikymmentä vuotta, niin härkäpapuun vaihtaminen ei käy ihan kivuttomasti ja se on iso taloudellinen riski. Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin rahasta.” Hietala kärjistää tilanteita jännitysromaanin tapaan loppuun saakka, missä löydetään mielenkiintoinen uusi ratkaisu nykytilanteeseen. Ja tietysti taitaa tulla myös Miia Martikaiselle uusi pulma ihastumisen ja siihen kuuluvien ratkaisujen tekemisessä. Kumpikohan puoli on oikeasti nuorelle tärkeämpi?

 Pizzaa, kalapuikkoja ja kaalilaatikkoa

 Kasvisyönti ja eläinten oikeudet eivät toki ole olleet kummajaisia lasten ja nuortenkirjoissa aikaisemminkaan. Täysin kasvisperäiset ainekset saavat hauskan käsittelyn Makumetkuissa murusille (2013), jota mainostetaan myös pienen eläinten ystävän keittokirjaksi. Mukana on perinteisiä ja uudempia herkkuja selkein ohjein ja lisäksi kasvisruokatietoutta vanhemmille. Raisa Kettusen Kasvisseikkailussa(2013) pyritään rempseään otteeseen Massu Kattisen, Kani Kamalan, Lettu Kettutytön ja Herra Hankalan kanssa. Alkusanat on suunnattu aikuisille ja niissä selvitetään aineksien hyödyllisyyttä. Mukavien tuotoksien yhteydessä on tekemisen vinkkejä ja varoituksia. Työtavat on esitetty huolellisesti ja selvästi. 
Mervi Lindman ja Paten ruokaympyrä

   Muutenkin ruoka ujuttautuu kätevästi mukaan vaikkapa Lukupalojen ja Minna Supisen Kokkiklubin maailman parhaassa pizzassa (WS 2018). Kohellus on aika sekavaa kokkinoidan kera, mutta onko pizzassa lihaa? Ei ole! Pepperoni, herkkusienet ja oliivit saavat riittää. Tosin keittiönoidan pippurimyllystä tulee maksalaatikon hitusia?
    Timo Parvelankin uutuudessa Ella ja kaverit mestarikokkeina (Tammi 2018) taistellaan gastronomian sieluista makaronilaatikon ja kalapuikkojen välillä. Riita menee melkein puoliksi, mutta kyllä Paten mielikuvassa mellastavat nakit ja kalat ja kasvikset sulassa sovussa, Lopullinen päätös on ravintodiplomaattinen: valmistetaan aivan ihanaa makaronikalapuikkolihapullalaatikkoa.

Muumit eivät syö lihaa!
Mutta parasta asennekasvatusta taitaa tulvia Muumilaakson keittokirjasta (WS 2018). Muumimamman keittiötä ei voi kukaan asettaa kyseenalaiseksi – vaikka ei lihan murentakaan käytetä. Herkkuateriat syntyvät sydämellä soveltaen metsän, meren ja kasvimaan antimista. Tove Janssonin ihanien kuvien myötä näihin haasteisiin tarttuu mitä mielihyvimmin. Otetaan vaikka kasvimaalta ja puutarhasta Mymmelin yllätyskeitto tai Viuhtin sömpylät, metsästä Muumiperheen sienirisotto tai suussasulava leivänkannikkavanukas, kalavesiltä Majakanvartijan blinit tai Mamelukkipastaa ja lopetetaan herkuttelu Tuu-tikin taikalumipalloihin. Tai Vilijaanan juhlavaan pannukakkuun!
 
    Töitä taitaa kuitenkin riittää Antti Nylenille ja muille Don Quijoteille vielä joksikin aikaa. Tutkimukset kun osoittavat, että todellisuus ei kuitenkaan vastaa mielikuvia. Kasvisbuumin mediahehkutuksesta huolimatta liha ei ole kadonnut suomalaisten lautaselta. Yhä useammat toki tietävät lihansyönnin ongelmista, mutta syövät sitä entiseen tahtiin. Lihankulutus henkeä kohden ei vähentynyt viime vuonna. Edellisvuosina se jopa lisääntyi. Mutta minä luotan Muumimammaan. Kasvisyönti lisääntyy takuuvarmasti.  Ihana perhe ja ihana keittokirja. Ja näinkin luovasti voi tehdä hilloa kylpyammeessa....