Hankalat sanat - älä lue!

Kun kirjojen nimien ylitsevuotavat lupaukset (Universumin paras kirja, Kaikkien aikojen kookoskeikka, Maailman hauskin tai vaikkapa Maailman yksinäisin pieru sekä Älyttömän hulluja satuja) eivät näytä korjaavan lukuinnon nostatusta, muutetaan lähestymistapaa.

Kokeillaan negaatiota!

Klassinen esimerkki löytyy Christel Snown Tarinoista Tuulenpesän metsästä, missä kirjastossa on kielletty riemukas huumori, hyppiminen ja hihkuminen. Toinen mallikaavio on Arttu Unkarin joidenkin aikuiskriitikoiden suosikiksi nousseessa Isämiehessä ja hyytävässä hypnoosissa (kuv. Kai Vaalio). Kirjailija antaa siinä niin kriitikolle kuin huhhuttelevalle alakoululaiselle valmiiksi sopivat arivot. Niitä laukoo aina väliin mummeliini, joka ei säästele inhorealismiaan.

Mutta kirja on lisäksi kiinnostava puheenvuoro koulukeskusteluun. Lapset tuntuvat olevan järkeviä kuten Oona ja Eeli (joka toisaalta ajattelee lopulta vain itseään), täyskaheli itseään täynnä olevan poliisi Ensi Luokkanen, opettajia ja rehtoreita ja uutuutena salaperäinen sijainen. Hilja Tossukka paljastuu hypnotisoijaksi ja haluaa kaikkien olevan kilttejä ja hiljaa luokassa. Juonta taitaa olla suhtkoht vaikea tiivistää enempää. Todettakoon, että ulkoavaruuden olennot tosiaan tulevat tarkistamaan tilanteen ja joutuvat keskelle omituista hypnoosin maailmanvalloitusta. Oona joutuu tietenkin selvittämään koko homman. Hän saa yhden toivomuksen eli tästä lähtien maapallolla 7x7 onkin 47. Ja kuten mummo toteaa: ”Typerä ajatus jopa näin typerässä kirjassa!” 

Maailman paras puutalo(kuv. Terr Denton) osallistuu kisaan kirjasarjassa kahden kaveruksen talon kerrosten rakentamisella – ja samaan aikaan kirjojen kirjoittamisella. Heitä taas vaanii satupoliisi ja syytöksiä satelee kerronnan lakien turmelemisesta. Andy ja Terry keksivät omituisia juonia, tekevät satuhahmoista naurettavia ja sitäpaitsi kaikkinainen pieni opetus loistaa poissaolollaan.

Kaikki tyypit samassa keitoksessa

Veera Salmen Oboin kirja (2022) kuvaili lukutaidotonta maailmaa. Nyt Oboin seikkailu jatkuu uudessa maailmassa nimeltään Aina Pomoi (kansi Nelli Långstedt 2024). Heti alussa koetellaan rajusti negaation rajoja:”Ystävä hyvä, kun nyt kerran olet tarttunut tähän kirjaan, niin minä, Oboi, joudun varottamaan sinua. Olet vaarassa! Luuletko, että Batman on ainoastaan sarjakuvista elokuviin lennähtänyt supersankarihahmo? Ajattelitko, että velho Gandalf käppäilee vain Tarussa sormusten herrasta? Piditkö Pipsa Possua vain hiustenkuivaajan näköisenä muistona pahvikirjoista?”

Muutkin kuuluisat kirjasankarit pääsevät esitellyiksi ja samalla ounastellaan, että he voivat milloin tahansa ilmaantua pahaa-aavistamattoman lapsen ja nuoren lähettyville missä vain. ”Tätä ei koskaan sanota missään ääneen, ei kouluissa ei kirjastoissa ei mummoloissa, mutta tämä pitäisi ehdottomasti lukea jokaisen kirjan takakansitekstissä: VAROITUS! VAARALLISTA! KIRJA ON VAARALLINEN ESINE! KIRJAIMET VOIVAT AIHEUTTAA VAKAVAA RIIPPUVUUTTA.” Perusteluissa korostetaan sulavasti riippuvuuden lisääntymistä nopeasti sietokyvyn noustessa, jolloin tarvitaan yhä suurempi annos kirjaimia saman vaikutuksen saamiseksi.

Voi PISA-tutkimukset, ettekö ole mitanneet sittenkään oikeita mittareita? Tekijän hienona perimmäisenä tarkoituksena lienee ollut tarinoiden lukemisen tärkeyden korostaminen. Alkuvaroitusten korostamiseksi tämä tehdään vaikeahkoksi ja erilaisia vinkkejä viliseväksi salapoliisimatkaksi. Minne häviää isosisko? Kuka on äidin uusi miesystävä? Jos pannan vastakkain ja järki ja tunteet, miten tarinoiden käy?

Varmuuden vuoksi tekijä on loppuun listannut kaikki kirjat, joista on lausahdus tai vihje. Niitähän on Gulliverin matkoista Pinokkioon tai Tournieristä Näkymättömään lapseen, toki Peter Pan ja jopa Sinuhe Egyptiläinen lisukkeina. En toki kaikkea heti huomannut, mutta enpä taida jaksaa kahlata koukeroisia tapahtumia 271 sivua etsiäkseni juuri noita kohtia. On kirjasarjoja, on nimeltä mainittuja kirjahahmoja ja oikeastaan hulvaton ajatusleikki kanikaupungistä, missä kaikki tarinat koetaan uudelleen kanit päähenkilöinä – ja näistäkin on listaukset. Ehkäpä päähenkilön kanssa muutkin saavat seikkailuista vastauksen ja toivoa omiin ongelmiinsa ja kysymyksiinsä. Jos vain uskaltaa tarttua kirjaan?

Sinänsä hauskaa, että muissakin kirjoissa eläimet kirjoittelevat ahkerasti erilaisia tarinoita. Alexa Brownin Herra Leopardin kirjakaupassa (kuv. Julia Cristians) takahuoneessa kirjapinot huojuvat eläinten tehtaillessa uusia kirjoja. 

Tämä ei ole vielä mitään, koska viikinkien jumalatkin on jo valjastettu varoittamaan ihmiskuntaa pahisjumalista ja temppuilevista pikkupiruista. Lokin seikkailuissa Midgårdista eli maapallollamme tapatuu kummia. Pahisjumalan päiväkirja ja suosion sormus (Louie Stowell 2024) on kirjoittajalleen painajainen: päiväkirja laskee hyvispisteet ja korjaa, jos vähänkään lipsuu totuudesta. ”Minun täytyy sietää tällaista roskaa, koska tämän päiväkirjan on ohjelmoinut haisupeppu Odin niin kutsutussa suuressa viisaudessaan. Korjaus: Ei Odinin peppu haise!”

Päästä irti kirjasta!

Voitaisiinko sanoa David Sundin negaation sarjaa jo pieneksi klassikoksi? Kirja joka ei halunnut tulla luetuksi, Kirja joka ei todellakaan halunnut tulla luetuksi – ja nyt Kirja joka ei missään nimessä halunnut tulla luetuksi (2024)! Nimisarja toki kertaa tutuntuntuista kaavaa (mikähän on seuraava?), mutta sisältö varoituksista huolimatta houkuttelee avaamaan. Mitähän se David tällä kertaa on keksinyt? Tuskin mitään uutta… Enpä taida viitsiä avata. Mutta kun tuo pieni kaveri tuossa odottaa. No, olkoon. 

”Kuulepas nyt – ja kuuntelekin tarkasti. Sanon tämän vain YHDEN ainoan kerran. Pane tämä kirja heti pois. Kuulitko, mitä sanoin: Pistä tämä kirja heti pois!” Ja sisältä löytyy tarina lukijoista, jotka kuitenkin lukivat. Mitenkähän meille käy?

Toki Sundin pelaa samantyylisillä keinoille, mutta kun ne toimivat, varsinkin kun antautuu pienten lukijoittensa kanssa oikein kunnolla mukaan. Millaista on jos kirja alkaa äkkiä tuntua painavalta, mielettömän raskaalta. Jaksaako kukaan pitää töllaista hyppysissään? Kirjarosvo voi viedä tärkeitä kirjaimia, mikä neuvoksi? Napakka sähköisku! Pimeä kirja! Millaista on jos kirjaimet ovat nurinniskoin? Mutta nyt hyvät ystävät, kirja taikoo itsensä näkymättömäksi! Kyllä, näin se tapahtuu.

Tämä on ihan hölynpölyn kirja, voi tulla lapsiringistä kommentiksi. Mutta kun ollaan päästy loppuun, eikö oekin kiva nyt vähän levähtää, kirja myös hyllylle. Paras palaute muuten on kirjan viimeisellä sivulla, missä lapsi toteaa aikuiselleen: ”Kiitos että luit minulle. Minä rakastan sinua. Hyvää yötä!” 

Aikuisen lepohetki

Aikuinen voi hengähtää tyytyväisenä, vetäytyä lukulampun ääreen ja avata, no, tuossa on kesken vielä Janne Saarikiven Hankalat sanat (2023, kansi Sanna-Reetta Meilahti). Vaarallinen kirja! Sitä lukiessaan alkaa tarkistella omia sanojaan aivan liian kliinisesti, joskin apua minulle tuo aikoinaan kesken jääneen mordvan kurssi. Siirryin kotimaiseen kirjallisuutteen, jossa sielläkin sanoista oli tarpeeksi tunkua.

Saatrikiven pohdintoja on nautinnollista lukea. Sivulla 155 huomaan hänen kokeilevan myös nuortenkirjakriitikkona. ”Tyttärelläni on kirja, jossa annetaan tytöille moderneja roolimalleja. Sen nimi on Iltasatuja kapinallisille tytöille. Siinä naiset ovat saavuttaneet asioita, joita tavallisesti tekevät miehet. Evita Peronista tuli Argentiinan kansan rakastama johtaja, Ruth Bader Ginsburgista Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari. Nämä naiset sanovat kukin jokin lattean viisauden, kuten ’älä anna minkään pimentää haaveitasi’. Mutta kuinka kapinallinen todella on idea, että ihmisen tulisi tehdä uraputki ja nousta yhtiön, valtion tai oikeusistuimen johtoon? Mielestäni se on keskiluokkainen, typerä ja vaarallinen. Se edustaa kaikkea sitä, josta miehiä voisi syyttää: kilpailua, toisen tuuppimista, kukkoilua, toksisuutta.” Hm. Täytynee lukea uudelleen tuo poikien vastaava vaarallinen kirja. 

Mutta oli miten oli, kulttuurista Saarikivi sanoo minusta hienoin sanoin (kielikuvakin?):”Jotenkin tällaisena näen kulttuurin. Se on kellari jalkojen alla, valoisa muisto täynnä sanoja ja tarinoita. Maailmassa on kauneutta ja merkitystä, mutta sitä ei voi nähdä, ellei se välity suvun ja perheen tarinoiden, läheisten ihmisten, unien, näennäisen joutavanpäiväisen jorinan ja kohtaamisten kautta.Ellei se jäsenny asuinkaupungin kartalle askelten väliin, painu niiden alle maankuoren poimuihin.”

Kapteeni Kalsari, takarivin pulpetit ja presidentti

 Minun piti aloittaa vuoden 2024 blogit syvälleluotaavalla kirjallisuuden palkintoviikkojen analyysillä. Toisin kävi, sillä elämä on kaikkea kritiikkiä ja suunnittelua ihmeellisempi. Se tarjoaa vaikkapa influenssaa, tietokoneen hajoamisen, uuden käyttöjärjestelmän opiskelun, presidentinvaallit tai pisteeksi blogikirjoitukselle noroviruksen.

Harmittaa, koska Finlandian lasten ja nuortenkirjallisuuden palkinnon yhteydessä paljastettiin myös tulevan presidenttikilvan voittaja. Itse Sarvijumalan selviäminen ykköseksi ei niinkään hetkauttanut – olinhan sen jo edellisessä blogissani ilmoittanut – varsinkaan, kun kattaus oli kovin tasapaksu ja aihealueiltaan epäkesko.

Mutta valitsija eli Herra Ylppö otti kaiken irti perusteluissaan eli kertoi omasta kilvoittelustaan ja lukemisen haasteistaan ja kiteytti kaiken KOLMEEN kohtaan. Hän totesi, ettei voittoon tarvittu kuin kolme kirjanta. Kirjaimia hän ei tietenkään analysoinut aivan loppuun, mutta viestistä ei voinut erehtyä. Ensiinäkin I eli isänmaallisuus, toiseksi M eli multitalentti ja kolmanneksi U eli uskottavuus sitoutumisessa kansainvälisiin suhteisiin.

IMU saattaa toki esimekiksi muusikkopiireissä tarkoittaa paljon muutakin. Lukemiseen sijoitettuna se on ihan hyvä termi otettavaksi käyttöön. Lisäisin vielä oman suosikkini eli HINGUN. Miksi takapenkin koululaisilla ei ole oppimisen imua? Miksi opettajilla ei ole hinkua vastustaa rakenteellista välinpitämättömyyttä? Miksi takaosaan ei istuteta parhaimpia oppilaita ja eteen tukea ja pedagogista imua kaipaavia? Oliko tutkijan hengailu kuukausikaupalla jo tiedossa olevaa tarinaa, jonka keinotolisi voinut lukea monista alan kirjoista – esimerkiksi Luottamuksesta ja kansalaisuuteen kasvamisesta (2022).

Vaikea kirjallinen ongelma

Kärsimysviikkojen loppupuolella jouduin miettimään näitä käsitteitä omakohtaisesti. Millaisilla kirjoilla olisi imua noroviruksen kanssa riutuvalle blogistille? Mitkä kirjat kaivaisivat esiin rippeet lukemisen hingusta? 

Lukemattomien kirjojen pinosta löysin uupuneen selailun jälkeen ilmiselvästi tyydyttävimmän ratkaisun. Hylkäsin Koiramiehet ja Kisulit ja päätin panostaa Kapteeni Kalsariin. Mutta kumpi, Violetin vessanväen vinha vahinko vai Hurjan hierrenaisen hirmutuuli? Jätin varalle samaan raamiin kuuluvan Prankensteinin, kunhan tokenisin hiukan enemmän.

Päädyin lopulta ei niin tuttuun ympäristöön eli Hurjaan hierrenaiseen (Tammi 2024). Tässä tuntui olevan kattaus lähes kaikkea toipilasajan tueksi. Aluksi tietysti lämmitti moton lainaus Albert Einsteinilta:”Mielikuvitus on tärkeämpi kuin tieto.” Tekijällä on kanttia, sillä tiedoissa kirjailija-kuvittajasta kerrotaan:”Kun Day Pilkey oli lapsi , hänellä todettiin ADHD ja lukihäriö. Day oli niin hankala luokassa, että opettajat siirsivät hänet joka päivä käytävälle. Onneksi Daysta oli kiva piirtää ja keksiä tarinoita. Hän kulutti käytäväaikansa siihen , että keksi omia sarjakuvia---”

 Pilkeyn pelasti siis käytäväjengin sosiaalisesta yhdenvertaisuuspaineesta oman lahjakkuuden ja kiinnostuksen imu ja hinku. Ja huomattakoon, että asiaan vaikutti merkittävästi myös opettaja, joka lopulta kannusti ja tuki Pilkeyn kuvittamista ja kirjoittamista. Omaelämänkerrallista materiaalia siis, jonka kohtalaisen runsaan tekstityksen Jaana Kapari-Jatta on kääntänyt tavoilleen uskollisena - taitavan vauhdikkaasti ja erilaisissa lukutilanteissa oleviaen jaksamiskykyä helpottaen.

29 lukua ja motorista aktivointia

Kirja vie mukanaan heti alusta koulun realistiseen maailmaan. Ensinnäkin on kaksi upeaa poikaa, Erno ja Huuko, joilla tosin on ilkeä ja sälleiksi haukkuva rehtori Kruppi. Onneksi rehtorin voi hypnotisoida, joten koulunkäynti muuttuu mukavammaksi. Tai sitten ei, koska rehtori tälläisessa tilassa luulee olevansa supersankari Kapteeni Kalsari. Kun mukaan saadaan eläkkeelle pääsevä poikioen oma tiukkaakin hurjempi opettaja Helke, hommat ja pilat lähtevät rullaamaan. Vauhti on sitä luokkaa, etten voi enempää paljastaa kertomatta samalla oleellisia juonenkäänteitä (kuten Helken ja rehtorin raflaavien otsikoiden myötä juksaamista naimisiin tai Helken muuttumista Hierrenaiseksi ja robottimaisten kaksoinolentojen omituisista toilauksista).

Ehkä parasta ideointia koulupäivien sulostuttamiseen ovat erilaiset viikot kuten Oikkuviikko. Yhtenä päivänä ei tulla ollenkaan kouluun, toisena yöpuvussa ja vaikkapa perjantaina harrastetaan ruokasotaa. Eniten heikossa kunnossa olevaa lukijaa kuitenkin ilahduttivat kirjan sopivasti jaksotellut osat sarjakuvien, ilmaisevien kuvitusten ja muodonmuutosten välillä. Ja etenkin sinne tänne sirotellut vanhan ajan ”elävät” sivuanimaatiot saivat yrittämään kaikkensa. Supersähköinen suuri sivallus esimerkiksi – kokeilkaapa miten vasen käsi tähän ja oikea peukalo tuohon ja menoksi!

Presidentit taas kehiin

Kaisa Paasto on jo tuttu energisillä tyttökirjoillaan Anni kaverinkesyttäjästä. Prankenstein (Tammi 2024, kuvitus Mari Ahokoivu) siirtyy sujuvasti Nolon elämäni tai Neropatin päiväkirjan viereen. Nyt esitellään viidesluokkalainen Elmeri ja omanarvon asteet, kiusatuksi tuleminen ja koston ihana tunne. Prankki puolestaan on jäynä tai pila, jonka maineen mittaa tietysti sen vaikuttavuus. Elmerin ura alkaa vahingossa hyvästä sydämestä: hän auttaa opettajaansa tietoteknisesti, mutta lopputuloksessa on prankki.Tervetuloa 3 D-ulostuskurssille. 

Kun Elmeri saa tahtomattaan prankkivalmentajakseen serkkunsa Robinin, meno äityy hurjanpuoleiseksi. Viime aikoina presidenttejä on vilahtanut muutaman kerran lasten ja nuortenkirjoissa, usein varsin kohteliaasti. Nyt kuitenkin lopullinen jäynä on tosi hurja. Presidentti on tulossa vaimoineen vanhaan kouluunsa, jossa häntä on kiusattu. Esiintymässä on myös taikuri Lauri Uusikuu kahden ns tyhjän silinterihatun kanssa. Älkää arvatko mitä voisi tapahtua. Odottakaa kärsivällisesti, miten Elmerin hyvä sydän käskee toimimaan.

Prankeilla ei päästä todelliseen ystävyyteen, vaikka niillä takapulpeteissa mainetta niittäisikin. On tehtävä vaikeita päätöksiä ja seistävä niiden takana ja uhmattava kaikenlaisia manipuloijia. ”Katsokaa tuota poikaa, presidentin puoliso Eve huusi lavan sivulta. - Hän on keksinyt oman tapansa vastustaa kiusausta. Hän on luonut tämän...tämän...voimallisen performanssin. Hän näyttää taiteen keinoin, miten rumaa jälkeä kiusaamisesta syntyy!”

Seurauksena on kutsu linnanjuhliin. Valitettavasti sinne ei kelpaa Hämähäkkimiehen asu, vaikka pukujuhla muka on. Minna sentään suostuu lähtemään daamiksi. Mutta voi sentään, Prankenstainissa ollaan hiukan myöhässä presidentin vaaleista. Ehkäpä tällä tavoin on siivompi käsitellä eksää kuin nykyhetkeä?

Todellista vaikuttamista?

Prankensteinissakin olisi voitu vielä voimakkaammin presidentin puolison suulla todeta, että kulttuurille aiheutuu todella rumaa jälkeä, jos sitä kiustaan yhä enemmän. Imu lukemiseen hiipuu, jos hinnat nousevat, kirjastoihin hankitaan vähemmän kirjoja, vaihtoehdot vähenevät ja niin edelleen.

Noissa superviikkojen kirjallisuuden palkintojuhlissa Finlandian 30 000 eurosta Tollanderin säätiön 45 0000 euroon ei lasten ja nuortenkirjallisuuden kohdalla nähty suuta loksauttavia päätöksiä, vaan sinänsä moitteetonta tuttua päiväkirjamerkintää, Finlandiasta ylijäänyttä tai yhden hikisen idean ympärille punoutuvaa tuttua kahden maailman seikkailua.

Oli toki juuri hienosti Grafian Rudolf Koivun palkintoon sopinut sanaton kuvakirja, Kadoksissa. Eipä se olisi muihin kategorioihin mahtunutkaan, joten tätä mysteeriä pitää tutkia tarkemmin. Mutta omasta puolestani olisin yrittänyt puolustaa Sari Airolan kätevää kuvasymboliikkaa kuvakirjassaVoi Viivi! (etana editions 2023). Hauska idea kerätä etu- ja takakanteen erilaisia valheen termejä ja valerhtelijoiden prototyyppejä. Viivin aloittaa kavereiden saamiseksi viehkolla ja helpolla valheella (minulla on elävä yksisarvinen) ja joutuu yhä kasvavan valkoisen, pehmeän ja lämpimän Valheen lumoihin. Aika hulvaton on Airolan ja Viivin vierailu valhetehtaassa, jossa valheet innokkaasti sujahtavat matkoihinsa aina kun tilaus tulee – ja niitähän tippuu koko ajan.

Taustalla taitaa olla myös isän kiire, joten onneksi päiväkodin aikuinen, Saara keksii valepussit. Niihin voi sujauttaa oman valheensa ja muitakin käteviä leikkejä ja ideoita keksitään. Lopuksi saadaan isäkin tajuamaan asian tärkeys.”Isä halaa Viiviä ja lupaa kuunnella paremmin, ettei Viivin ainoa juttukaveri ole Vale. - Katsotaan yhdessä iltauutiset, niin nähdään oikea emävale ja muutama hätävalekin, isä nauraa ja kutittaa Viivin poskea.”

Täytyypä tarkistaa vielä missä tuo iso valkoinen Valhe oikein luuraa? Kuinka ollakaan, ottaako tekijä tässä tietoisen kannanoton? Entisiä presidenttejä lisää näkyville, ja miksei uusiakin.

Taidan seuraavaksi kuitenkin vielä hurvitella läpi Kapteeni Kalsarin jälleen ajankohtaisen Radioaktiivisten robobokserien karmaisevan koston. Sen myötä voisi kotimaistenkin lasten ja nuortenkirjojen nimistöä kenties muutella imukykyisemmiksi?