Hankalat sanat - älä lue!

Kun kirjojen nimien ylitsevuotavat lupaukset (Universumin paras kirja, Kaikkien aikojen kookoskeikka, Maailman hauskin tai vaikkapa Maailman yksinäisin pieru sekä Älyttömän hulluja satuja) eivät näytä korjaavan lukuinnon nostatusta, muutetaan lähestymistapaa.

Kokeillaan negaatiota!

Klassinen esimerkki löytyy Christel Snown Tarinoista Tuulenpesän metsästä, missä kirjastossa on kielletty riemukas huumori, hyppiminen ja hihkuminen. Toinen mallikaavio on Arttu Unkarin joidenkin aikuiskriitikoiden suosikiksi nousseessa Isämiehessä ja hyytävässä hypnoosissa (kuv. Kai Vaalio). Kirjailija antaa siinä niin kriitikolle kuin huhhuttelevalle alakoululaiselle valmiiksi sopivat arivot. Niitä laukoo aina väliin mummeliini, joka ei säästele inhorealismiaan.

Mutta kirja on lisäksi kiinnostava puheenvuoro koulukeskusteluun. Lapset tuntuvat olevan järkeviä kuten Oona ja Eeli (joka toisaalta ajattelee lopulta vain itseään), täyskaheli itseään täynnä olevan poliisi Ensi Luokkanen, opettajia ja rehtoreita ja uutuutena salaperäinen sijainen. Hilja Tossukka paljastuu hypnotisoijaksi ja haluaa kaikkien olevan kilttejä ja hiljaa luokassa. Juonta taitaa olla suhtkoht vaikea tiivistää enempää. Todettakoon, että ulkoavaruuden olennot tosiaan tulevat tarkistamaan tilanteen ja joutuvat keskelle omituista hypnoosin maailmanvalloitusta. Oona joutuu tietenkin selvittämään koko homman. Hän saa yhden toivomuksen eli tästä lähtien maapallolla 7x7 onkin 47. Ja kuten mummo toteaa: ”Typerä ajatus jopa näin typerässä kirjassa!” 

Maailman paras puutalo(kuv. Terr Denton) osallistuu kisaan kirjasarjassa kahden kaveruksen talon kerrosten rakentamisella – ja samaan aikaan kirjojen kirjoittamisella. Heitä taas vaanii satupoliisi ja syytöksiä satelee kerronnan lakien turmelemisesta. Andy ja Terry keksivät omituisia juonia, tekevät satuhahmoista naurettavia ja sitäpaitsi kaikkinainen pieni opetus loistaa poissaolollaan.

Kaikki tyypit samassa keitoksessa

Veera Salmen Oboin kirja (2022) kuvaili lukutaidotonta maailmaa. Nyt Oboin seikkailu jatkuu uudessa maailmassa nimeltään Aina Pomoi (kansi Nelli Långstedt 2024). Heti alussa koetellaan rajusti negaation rajoja:”Ystävä hyvä, kun nyt kerran olet tarttunut tähän kirjaan, niin minä, Oboi, joudun varottamaan sinua. Olet vaarassa! Luuletko, että Batman on ainoastaan sarjakuvista elokuviin lennähtänyt supersankarihahmo? Ajattelitko, että velho Gandalf käppäilee vain Tarussa sormusten herrasta? Piditkö Pipsa Possua vain hiustenkuivaajan näköisenä muistona pahvikirjoista?”

Muutkin kuuluisat kirjasankarit pääsevät esitellyiksi ja samalla ounastellaan, että he voivat milloin tahansa ilmaantua pahaa-aavistamattoman lapsen ja nuoren lähettyville missä vain. ”Tätä ei koskaan sanota missään ääneen, ei kouluissa ei kirjastoissa ei mummoloissa, mutta tämä pitäisi ehdottomasti lukea jokaisen kirjan takakansitekstissä: VAROITUS! VAARALLISTA! KIRJA ON VAARALLINEN ESINE! KIRJAIMET VOIVAT AIHEUTTAA VAKAVAA RIIPPUVUUTTA.” Perusteluissa korostetaan sulavasti riippuvuuden lisääntymistä nopeasti sietokyvyn noustessa, jolloin tarvitaan yhä suurempi annos kirjaimia saman vaikutuksen saamiseksi.

Voi PISA-tutkimukset, ettekö ole mitanneet sittenkään oikeita mittareita? Tekijän hienona perimmäisenä tarkoituksena lienee ollut tarinoiden lukemisen tärkeyden korostaminen. Alkuvaroitusten korostamiseksi tämä tehdään vaikeahkoksi ja erilaisia vinkkejä viliseväksi salapoliisimatkaksi. Minne häviää isosisko? Kuka on äidin uusi miesystävä? Jos pannan vastakkain ja järki ja tunteet, miten tarinoiden käy?

Varmuuden vuoksi tekijä on loppuun listannut kaikki kirjat, joista on lausahdus tai vihje. Niitähän on Gulliverin matkoista Pinokkioon tai Tournieristä Näkymättömään lapseen, toki Peter Pan ja jopa Sinuhe Egyptiläinen lisukkeina. En toki kaikkea heti huomannut, mutta enpä taida jaksaa kahlata koukeroisia tapahtumia 271 sivua etsiäkseni juuri noita kohtia. On kirjasarjoja, on nimeltä mainittuja kirjahahmoja ja oikeastaan hulvaton ajatusleikki kanikaupungistä, missä kaikki tarinat koetaan uudelleen kanit päähenkilöinä – ja näistäkin on listaukset. Ehkäpä päähenkilön kanssa muutkin saavat seikkailuista vastauksen ja toivoa omiin ongelmiinsa ja kysymyksiinsä. Jos vain uskaltaa tarttua kirjaan?

Sinänsä hauskaa, että muissakin kirjoissa eläimet kirjoittelevat ahkerasti erilaisia tarinoita. Alexa Brownin Herra Leopardin kirjakaupassa (kuv. Julia Cristians) takahuoneessa kirjapinot huojuvat eläinten tehtaillessa uusia kirjoja. 

Tämä ei ole vielä mitään, koska viikinkien jumalatkin on jo valjastettu varoittamaan ihmiskuntaa pahisjumalista ja temppuilevista pikkupiruista. Lokin seikkailuissa Midgårdista eli maapallollamme tapatuu kummia. Pahisjumalan päiväkirja ja suosion sormus (Louie Stowell 2024) on kirjoittajalleen painajainen: päiväkirja laskee hyvispisteet ja korjaa, jos vähänkään lipsuu totuudesta. ”Minun täytyy sietää tällaista roskaa, koska tämän päiväkirjan on ohjelmoinut haisupeppu Odin niin kutsutussa suuressa viisaudessaan. Korjaus: Ei Odinin peppu haise!”

Päästä irti kirjasta!

Voitaisiinko sanoa David Sundin negaation sarjaa jo pieneksi klassikoksi? Kirja joka ei halunnut tulla luetuksi, Kirja joka ei todellakaan halunnut tulla luetuksi – ja nyt Kirja joka ei missään nimessä halunnut tulla luetuksi (2024)! Nimisarja toki kertaa tutuntuntuista kaavaa (mikähän on seuraava?), mutta sisältö varoituksista huolimatta houkuttelee avaamaan. Mitähän se David tällä kertaa on keksinyt? Tuskin mitään uutta… Enpä taida viitsiä avata. Mutta kun tuo pieni kaveri tuossa odottaa. No, olkoon. 

”Kuulepas nyt – ja kuuntelekin tarkasti. Sanon tämän vain YHDEN ainoan kerran. Pane tämä kirja heti pois. Kuulitko, mitä sanoin: Pistä tämä kirja heti pois!” Ja sisältä löytyy tarina lukijoista, jotka kuitenkin lukivat. Mitenkähän meille käy?

Toki Sundin pelaa samantyylisillä keinoille, mutta kun ne toimivat, varsinkin kun antautuu pienten lukijoittensa kanssa oikein kunnolla mukaan. Millaista on jos kirja alkaa äkkiä tuntua painavalta, mielettömän raskaalta. Jaksaako kukaan pitää töllaista hyppysissään? Kirjarosvo voi viedä tärkeitä kirjaimia, mikä neuvoksi? Napakka sähköisku! Pimeä kirja! Millaista on jos kirjaimet ovat nurinniskoin? Mutta nyt hyvät ystävät, kirja taikoo itsensä näkymättömäksi! Kyllä, näin se tapahtuu.

Tämä on ihan hölynpölyn kirja, voi tulla lapsiringistä kommentiksi. Mutta kun ollaan päästy loppuun, eikö oekin kiva nyt vähän levähtää, kirja myös hyllylle. Paras palaute muuten on kirjan viimeisellä sivulla, missä lapsi toteaa aikuiselleen: ”Kiitos että luit minulle. Minä rakastan sinua. Hyvää yötä!” 

Aikuisen lepohetki

Aikuinen voi hengähtää tyytyväisenä, vetäytyä lukulampun ääreen ja avata, no, tuossa on kesken vielä Janne Saarikiven Hankalat sanat (2023, kansi Sanna-Reetta Meilahti). Vaarallinen kirja! Sitä lukiessaan alkaa tarkistella omia sanojaan aivan liian kliinisesti, joskin apua minulle tuo aikoinaan kesken jääneen mordvan kurssi. Siirryin kotimaiseen kirjallisuutteen, jossa sielläkin sanoista oli tarpeeksi tunkua.

Saatrikiven pohdintoja on nautinnollista lukea. Sivulla 155 huomaan hänen kokeilevan myös nuortenkirjakriitikkona. ”Tyttärelläni on kirja, jossa annetaan tytöille moderneja roolimalleja. Sen nimi on Iltasatuja kapinallisille tytöille. Siinä naiset ovat saavuttaneet asioita, joita tavallisesti tekevät miehet. Evita Peronista tuli Argentiinan kansan rakastama johtaja, Ruth Bader Ginsburgista Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari. Nämä naiset sanovat kukin jokin lattean viisauden, kuten ’älä anna minkään pimentää haaveitasi’. Mutta kuinka kapinallinen todella on idea, että ihmisen tulisi tehdä uraputki ja nousta yhtiön, valtion tai oikeusistuimen johtoon? Mielestäni se on keskiluokkainen, typerä ja vaarallinen. Se edustaa kaikkea sitä, josta miehiä voisi syyttää: kilpailua, toisen tuuppimista, kukkoilua, toksisuutta.” Hm. Täytynee lukea uudelleen tuo poikien vastaava vaarallinen kirja. 

Mutta oli miten oli, kulttuurista Saarikivi sanoo minusta hienoin sanoin (kielikuvakin?):”Jotenkin tällaisena näen kulttuurin. Se on kellari jalkojen alla, valoisa muisto täynnä sanoja ja tarinoita. Maailmassa on kauneutta ja merkitystä, mutta sitä ei voi nähdä, ellei se välity suvun ja perheen tarinoiden, läheisten ihmisten, unien, näennäisen joutavanpäiväisen jorinan ja kohtaamisten kautta.Ellei se jäsenny asuinkaupungin kartalle askelten väliin, painu niiden alle maankuoren poimuihin.”