tiistai 30. lokakuuta 2018

Kirjamessut - kaaosta Helsingissä?

 
Hakaniemi löytyi!
Nyt kirjamessut pyörivät vain muistoissa. Siellä on todella koettu kaikki kaaoksesta ahaa-elämyksiin. Ja jälleen kerran hehkutettiin uutta kävijämäärän ennätystä: 85 000 ihmistä velloi neljän päin aikana messukeskuksen enemmän tai vähemmän sokkeloisessa maailmassa. Uudennimiset lavat Hakaniemestä Kruununhakaan oli nimittäin aika onnistuneesti häivytetty massiivisten kustantajarakenteiden sekaan. Ne olisi pitänyt kyllä saada jollakin tavalla vaikkapa heijastettua kattoon tai merkittyä paremmin huomiota herättävästi. Kun oikein säntillinen kirjanrakastaja yritti tehdä hienoa kuuntelukarttaa, paikkojen etsiminen, ruuhkassa eteneminen ja vapaan tuolin metsästys tuottivat usein pettymyksiä.
Kävijämäärä on tietysti järjestäjille osoitus vetovoimasta. No, jaetut 9000 vapaalippua ynnä muut koululaispakotteet taisivat viedä ennätyksestä eli 1,7 prosentin noususta suurimman hohdon. Olisiko niin, että aikuisten oikeesti kävijämäärä muuten olisi laskenut?

Lasten maailma ja vihreä ruohikko
Jossakin on lastenkirjailija?

 Kirjamessujen teettämän yleisökyselyn mukaan lähes 20 prosenttia messujen kävijöistä ei ollut vieraillut messuilla aikaisemmin. Kysyttiinköhän, minne nämä uudet suunnistivat? Ruoka- ja viinimessut veivät varmaan osan, mutta luultavasti ilahduttavasti uusittu lasten tapahtuma-alue sai myös osansa. Nyt oli paremmin tilaa parkkeeraukseen ja selkeämmin koko ajan jotain puuhastelua. Parantamisen varaa on toki vieläkin. Kun lapsia näkyi vähemmän, kontaktit paranivat. Kun heitä pyöri joka puolella, yhteentörmäyksien määrä moninkertaistui. Vieläkin selkeämmät tilamerkinnät voisivat parantaa suunnistusta entisestään. Lastenkirjailijoiden esiintymislava oli sivummalla ja senkin imago ei oikein selvinnyt. Pehmeä ruohomatto houkutteli toki kaikkia pyöriskelemään ja ryömimään, mutta yritä siinä sitten vangita mielenkiinto omaan tuotokseesi,
 Ohjelmaa oli koko messuolla taas niin paljon, että messukatalogin lueskeleminen oli kaikkea muuta kuin helppoa. Sekavahan se myös loppujen lopuksi oli, kun ei ollut eritelty eri lavojen ohjelmistoa. Kustantajien ja Ylen sekä esimerkiksi Sanomien standeilla paasattiin samoihin aikoihin.

Oli melkein pakko vain luottaa onneensa ja bongata mitä tuli eteen. Ja tulihan sieltä juuri lasten puolelta taustoja, tekniikoista, naurua ja jopa kysymyksiä.

Nyt lapset raketin paukuttamiseen!

Antti Ollikaisen Tsuum! (S&S 2018) jäi mieleeni heti ilmestyttyään. Yksinkertainen yhden asian toteutus on toimiva joskin nopeasti läpikäyty seikkailu. Kaksi robottia puhkuu ja tuottaa rakentelussaan hassuja ääniä – niitä on muuten aika kiva toistella lasten kanssa kun toisenkin kerran luetaan. Aukeamat on järkevästi jaoteltu niin, että vasemmalla puolella robotit kokoilevat jotakin, ja oikealla sivulla se näyttää hiljalleen valmistuvan. Mutta mikä siitä tuleekaan? 

Hiljalleen raketin muoto ja sisuskin näyttää ihan toimivalta, ja niinpä raketin ikkunoiden pesun jälkeen robotit kipuavat rakettiinsa ja Pling-pong! KLANG! pip pip piiip! ja vauhtiin. Sinne mennään ympäri universumia. Hauskan eikä liian pitkitetyn tarinan jonkinlaisena kirjallisena ongelmana voisi ounastella tummaa pohjaväriä, joista hahmot eivät erotu ansaitsemallaan tavalla – robotit ovat nimittäin oikein hauskoja veijareita. Mutta livenä esitettynä kirjasta saa mitä hauskimman pläjäyksen onomatopoetiikkaa, rakettitiedettä ja vaikka mitä.

Toinen helposti näyteltävä ja monta lasta näköjään koskettava asia on lempilelun olemus ja etsiminenkin erilaisista piilopaikosta. Hannamari Ruohosen uusin, Missä olet, Eppu? (WS 2018) tarinassa on kiire junaan ja kotiin. Rikke juoksee äidin kanssa, kun pissahätä yllättää. Kaikki menee kuitenkin hyvin, ja vessassa käynnin jälkeen ehditään hyvin junaan. Kotona kuitenkin huomataan, että elefantin näköinen pehmolelu Eppu on hävinnyt. Realistisen tuntuisesta alkulähtötilanteesta päästään analysoimaan pienen lapsen mielen myllerrystä. Lelu kun on elävän tuntuinen ja tärkeä tuki arjessa ja nukahtamisessa.
Ruohonen saa kätevästi mukaan myös suhtautumisen muuttumiseen äidin tuomaan uuteen pehmoon, apinamaiseen Uppeen. Hiljalleen lapsen luontainen empatia alkaa toimia. Lattialle viskattu uusi lelu näyttää surulliselta, ja hiljalleen siitä syntyy mielikuvitusystävä, joka esittää mielipiteitään. Ruohonen on keksinyt myös loppuun tärkeän kaneetin: Rikke kirjoittaa kirjeen kadonneelle, joka vastaa ja kertoo löytäneensä uuden ystävän. Onnellinen loppu on kuulijoiden mieleen – ja lisäbonuksena tietysti lapset haluavat tarkistaa löytyykö katoamiseen selvitystä kirjan sivuilta. Ja löytyyhän se – siellä vessan lavuaarin reunallahan Eppu köllöttää.
Lapsen empatiaa Hannamarin kirjassa

Kaikki eivät mahdu tai ehdi mukaan?

Mutta jäinkö kaipaamaan jotakuta messuilta? Kaikkihan eivät messuille mahdu, ja joskus olisi kiva taustoitella, ketkä oikeasti pääsevät mukaan. Sehän taitaa paljastaa myös myyntiodotuksia? Mieluusti olisin nyt kuunnellut ja antanut ehkä vähän palautettakin Mari Kujanpäälle kirjasta 102 askelta mummilaan (Otava 2018). Kertaalleen lastenkirjallisuuden Finlandian voittaneen tekijän uuden kirjan sanoma on nimittäin tärkeä.
Tokaluokkalainen Akseli elää isompien siskojen ja veljien kanssa suurperheen arkea, jossa kaikilla tuntuu olevan kiire. Silloin ei aina muisteta pienimmän tarpeita tai ongelmia. Mutta Akselilla on vain 102 askelta mummin luo, joka tietää kaiken, jaksaa olla kiinnostunut ja hoitaa Akselin kouluunkin. Kujanpään kolmas arkirealistinen romaani on sympaattinen, lämmin ja hiljalleen myös traagisen lopullinen. Jokin Akselin elämässä loppuu ja alkaa, kun mummi hiljalleen unohtelee, muuttuu toisenlaiseksi ja joutuu lopulta hoitolaan eikä tunne omaa Akseliaan. Mummin tarina liittyy varsin vähälukuisten vanhempien muistiongelmista ja -sairauksista kertovien tarinoiden joukkoon. Siinä on tuttu aines isovanhempien merkityksestä nykyisinkin lastenlapsien hoitoon, mutta Kujanpää taritsee kokonaisuutensa hellästi ja Akselia taitavasti myötäillen. Poika tekee tarkkoja havaintoja rakkaan mumminsa muuttumisesta ja löytää kuin itsestään oikean suhtautumistavan. 

Akselin suhde Mitjaan, maahanmuuttajataustaiseen koulukaveriin, kuvataan myös tarkkavaistoisesti – kielitaidon uupuminen ei haittaa leikeissä, ja kaveruussuhde näyttää samalla myös auttavan Mitjaa eteenpäin kielen ymmärtämisessä. Yhä tärkeämmäksi nousee perheen yhtenäisyys ja keskinäinen auttamisen halu: vanhemmat lapset huomaavat mummin ongelmat Akselin avustamana ja tarttuvat toimeen. Vähitellen myös äiti ja isä tajuavat tilanteen muuttumisen. 102 askelta mummilaan ei ole mikään jännitys- ja seikkailukirja, mutta soisi sen kuitenkin löytävän tiensä perheiden yhteiseksi lukukokemukseksi. Se toimii niin ennalta ehkäisevänä tilannekatsauksena kuin selittävänä ja lohdullisena ongelman yhteenvetona. Elämä jatkuu, myös Akselin perheen talousvaikeudet aiheuttavat uuden muuton. Samalla korostuvat perheen sisäisen toiminnan avoimuus, keskustelun tärkeys ja toisten todellinen huomioonottaminen. Ja pitkästä aikaa kirjan kuvituksena on ihan oikeiden ihmisten näköisiä piirroksia, joiden avulla Paula Mela vangitsee taitavasti mummin ja Akselin erikoisen suhteen, mutta myös elämäntilanteiden muuttumisen haikeuden.
Näinä prinsessojen, tyttöjen ja poikien vahvojen elämänkertojen ja uusavuttomille vanhemmille tehtyjen muottioppaiden aikana Mari Kujanpää näyttää toisenlaisen tarinan ja sanojen kautta tulevien tunteiden merkityksen lukijoille. Kiitos Kirjasta.



sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Prinsessa Pikkiriikki kirjamessuilla



Helsingin kirjamessut lähestyvät. Ja nyt todella Helsingin omat kirjamessut. Muut älkööt pahemmin vaivautuko. Sillä jokaisen uuden ohjelmajohtajan on toki saatava painettua oma peukalonjälkensä jotenkin johonkin ja muutettava kuvioita. Tämä taitaa kuitenkin olla melko kosmeettista vai onko? Vanhat lavat Ainosta Minnaan on muutettu Helsingin lähiöiden ja kaupunginosien nimiksi. Sukkuloi sitten Hakaniemestä Kallioon tai Senaatintorilta Suomenlinnaan. Rööperiä ei löydy eikä taida muutenkaan slangihesaa ajateltu. Punavuori ei ole sama asia. Lapset on enimmäkseen sijoitettu Kumpulan ja Toukolan reservaatteihin. Saas nähdä aloittavatko oman kapinansa sieltä.

 Seikkaile siis messuluettelossakin

Aika hauska muutos, jota kannatan, on tekijähakemisto. Viime vuonna kun tekijät olivat aakkosissa etunimensä mukaan. Se taisi hämätä monia ja osoitti samalla että sukunimi se yleensä kirjanhaussa painaa. Kuka tietää mikä on Manderin tai Ollikaisen etunimi? Nyt ovat aakkoset ja donnerit oikein.
Lavojen muuttelu on nyt lähinnä huvittavaa, kun muuten kirjamessumeininki näyttää messuluettelon mukaan pyörivän ihan samoilla urilla kaikista kauniista muutoshehkutuksista huolimatta. Vasta messujen jälkeen saadaan sitten ensin riemukkaat ennätyslukemat (joista pitäisi kai vähentää tuhannet ilmaislipun saaneet?) ja sitten kommentit ilmanvaihdosta, melusaasteesta, tärkeimmistä tutustumiskohteista kuten lakukiskoista ja ylipäätään kuuluvuudesta eri lavoilla. Jos näistä päästään myönteisiin arvioihin, on jo aika paljon saavutettu. Niin, lasketaanko viinimessujen entusiastitkin kävijämääriin, vaikka he vain käyttävät sisääntuloaulaa?

Messuluetteloakin täytyy osata ennakoida oikein. Minulle ennakkoon ihastuttavin kohde voisi olla Hannele Lampela. Hän löytyykin luettelosta kivasti 25.10. klo 15.30 ja perässä on vielä viitseliäästi TO eli torstaihan tuo päivä on. Ripeästi luetteloa selaillessani en löydä torstain kohdalta kuitenkaan Pikkiriikkiä. Lähimmäksi pääsee Kallion lavalla, missä Satu Kivinen kertoo miksi pitää pestä hampaat ennen kuin pussaa. Sinnikkäästi lehteilemällä huomaa, että ihan viimeisenä torstain muun ohjelman jälkeen onkin vielä erikseen Kumpulan ja Toukolan ohjelmaa. Ja siellähän Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut (Otava 2018) löytyvät. Aika mukavasti juuri ennen on sopivasti lisäjohdatusta, kun Karoliina Suoniemi selvittelee Ihan oikeita prinsessoja ja prinssejä.

Hurjat trendit kruunuineen¨

Tässä on tosiaankin tämän vuoden hurjin trendi – prinsessat ja prinssit, ne ihan oikeat, ne tavalliset. Vielä eivät rinnalle ole ehtineet kivuta sukupuolestaan epätietoiset, mutta tämäkin tärkeä aihe on maaliviivoilla. Siihen samaan ryppääseen taitavat kuulua sitten arkipäivän sankarit, tytöt ja pojat, naiset ja miehet, jotka ovat saavuttaneet jotain ja pärjänneet. Näin opuksia on valittavana useita, ja yhteisenä tekijänä taitaa olla yksi nainen, Tove Jansson.
Mutta jotta ei totuus unohtuisi eli lapsen kyky muokata, soveltaa, ottaa omiksi kaikenmaailman tarinat, on hyvä lukea lasten kanssa ja itsekseen hekotellen uusin Prinsessa Pikkiriikki. Se sopii näiden tietoprinsessojen alku- ja loppukaneetiksi mainiosti.
Hannele Lampela vääntää sinänsä tutun idean eli kansansatujen mallit uusiksi, mutta tekee sen omalla tuttavallisen humoristisella tyylillään. Tässä menevät prinssit ja prinsessat aivan kiemuralle, mutta lohdullisella tavalla kaameatkin elementit piparkakkutalosta, Lumikista, Punahilkasta ja niin edelleen loppuvat onnellisesti.
Tämä on jo melkoinen saavutus. Eikä siihen tarvita taikakeinoiksi kun vaikkapa ankan pesään joutuneen Makkara-Ankan (koiran) herääminen omaan upeaan ulkonäköönsä ja varman hokkuspokkuksen ähkäiseminen: Makkaran pökäle ja pari pyörähdystä muuttaa kaiken.

Rooleja emme tunnusta

Roolit eivät menossa merkitse mitään. Pojat eivät näissä saduissa juhli, koska Pikkiriikki ja paras ystävättärensä Pölöläinen hoitavat nekin hommat ihan suvereenisesti. Jaa, onhan siellä Ryysy-Eetu, joka näyttää kyllä erehdyttävästi Pikkiriikiltä. Toinen suosikkini tällä haavaa on myös Ninka Reittu kuvittajana. No, ovathan hänen isä ja lapsi –sulokuvansa niillä rajoilla, mutta Pikkiriikki saa Ninkan pensselistä niin maan mainion luonnehdinnan Makkarasta puhumattakaan. Kuvissa hahmotellaan tilanteita tekstiä tukien ja eteenpäin hassuttaen tarkalla rytmityksellä.
Messuilla Vantaan sanataidekoulu tekee lasten kanssa sanataidetta kirjan teemoista. Mainio oivallus, joka saattaa tuottaa uusia hulvattomia kansanperinteitä.
Mistähän johtuu, että lasten ja nuorten puolen teemat ja esiintyjät tuntuvat niin paljon mielenkiintoisimmilta kuin aikuisten lavastarat? Ehkä vedän kotiinpäin, mutta todella toivon, että nyt vihdoinkin lasten ja nuorten tekijöillä – ja lapsilla – on todella kunnon tilat!

Ja hei – hienoa, että messuilla pääsee moneen kertaan tapaamaan myös kollegani Raisan lukukoira Börjen vilpitöntä intoa ja iloa kuulla juuri tämän lapsen lukemista. Varsinkin Pikkiriikin koira Makkara voisi olla erityisen lähellä Börjen sydäntä!