lauantai 14. lokakuuta 2017

Kuka kukin on - löydä sisäinen muumisi!



Voisiko sanoa, että Muumit tulevat taas vai Muumit eivät jätä meitä rauhaan? Voimmeko ylipäätään elää ilman Muumeja? Mutta samoin taitaa olla naapurimaassamme: Astrid Lindgren on jatkuvasti tapetilla, muodossa tai toisessa.

  Mutta nyt Muumilaakson jokainen kolkka näyttää lopultakin olevan koluttu ja tammattu. Philip Ardagh on tehnyt oman käsikirjansa englannin kieltä ymmärtävälle yleisölle, jonka WS onkin käännättänyt Jaakko Kankaanpäällä tuoreeltaan. Tove Janssonin Muumilaakson maailma on toki komea teos niin sisällöltään kuin kooltaankin – aivan helppo sitä ei siis ole lueskella muualla kuin sohvapöydällä. Sellaisena se saattaa toki olla takakannen mukaisesti koko perheen perusteos, sillä 368 isokokoista sivua kertovat vaikka mitä. Ensinnäkin muumin tunnistamisesta, erityisesti kuonoista, löytyy vinkkejä mistä ja milloin muumeja löytää, käytöksestä ja elintavoista ja niin edelleen. On muumien ystävien luonnehdinnat, on musiikki, taiat, katastrofit – mutta mitä kätkeytyykään otsikon ”Muumilaakson synkempi puoli” taakse? Ei, ei Muumipapan mahdollista schopenhauerilaista mietiskelyä, vaan tietysti drontit, hattivatit, muurahaisleijonat ja Mörkö.
    Tämä maailma on helppolukuinen, viihdyttävä ja mukavasti jäsenneltynä se varmasti kokoaa juuri perheelliselle muumifaneja kaiken oleellisen faktapaketin. Kustantaja on suopunut lisäksi varsin inhimilliseen kirjakauppahinnoitteluun näin massiivisen kirjan kohdalla. Höysteeksi mukana on essee taiteen merkityksestä ja tarpeellinen kooste Tove Janssonin elämästä ja töistä. 
Löydä oma sisäinen hemulisi

   Ardagh on varmasti vilpitön esipuheensa lopussa kiteyttäessään muumien merkityksen yli kulttuurirajojen: ”Sen vuoksi hänen kirjansa ovat todempia ja todellisempia kuin suurin osa realistisesta kirjallisuudesta. Sen vuoksi minä – työväenluokkaisen perheen poika suurelta vuokrataloalueelta Pohjois-Englannista – saatoin ajatella, että hän – keskiluokkainen boheemi Suomenlahden saarelta – kirjoitti juuri minulle. Sellainen on suurten tarinoiden voima.” Ehkä hiukan epäilevämmin suhtaudun Ardaghin haltioituneeseen loppuhuipennukseen: ”Tove Jansson teki Suomesta ihmeellisen satumaan”…

Kotimaiset muumigalleriat

 Meillä on tietysti omastakin takaa erinomaisia oppaita sisäisen muumin löytämiseen. Eturivissä esitelmöi Sirke Happonen, joka on tuottanut käteviä ja vivahteikkaita luotauksia Vilijonkasta ikkunassa (2007) Muumioppaaseen (2012). Molemmissa on paljon yhä uudelleen löydettävää, pohdintaa ja vinkkejä – Muumiopas on Ardaghiin verrattuna myös ilkikurisempi, tovemaisesti sarkastinen ja haastavakin. Se tukee lukijaansa tunnistamaan oman elämänsä muumihahmot. Hyvällä onnella ja tarkkaavaisuudella hyväksyy myös itsensä. Siinäkin tulevat kaikki muumihahmot tutuiksi luonteineen, etymologioineen ja esiintymisineen.

  Erotuksena englantilaiseen versioon mukana ovat myös muumisarjakuvat, jotka antavatkin melkoisesti lisää väriä ja piirteitä hahmoihin. Niin, ja se satiiri: kuka olisi juuri nyt valtakunnan mörö tai muumipappa, muumimamma tai ruttuvaari? Jotain taitaa kertoa myös kirjan tasosta sen kääntäminen japaniksi: Mumin kyarakuta zukan (2015). Ja jos filosofiaa haluaa välttämättä lisää, tarttukoon Jukka Laajarinteen mietiskelevään pohdintaan Muumit ja olemisen arvoitus (2014) – 8.painos tilapäisesti loppu – tai tuoreeseen valittuihin sitaatteihin Sanojen lahja (2017).
   Mutta Sirke ei ole laakereillaan maannut. vaan työstänyt isojen muumifanien iloksi kokoelman Tove Janssonin lehtikirjoituksia ja -novelleja otsikolla Bulevardi (2017). Huoneenvuokrauksen ja Caprilla käymisen, laiturielämän ja puistomuistojen joukkoon on päässyt myös Toven moneen kertaan eri muodoissa sorvaama tilitys kavalasta lastenkirjailijasta, joka ei lapsista niin välitä, jopa pelkää niitä. Epähemulimainen tarina (1966) tarjoaa sukulaisten jatkuvasta meluamista päänsärkyä potevan tyypin ja muutenkin johdattelee oman hemulinsa omaksumiseen. 

   Mielenkiintoisen ovelan kriittinen on taas Toven arkkitehdeille suuntaama esitelmän omainen juttu talojen rakentamisesta. Taustalla on tietysti Taikurin hatusta tuttu muumitalon pohjapiirustus. Jutun aluksi Sirke kertoo, miten yli kaksimetrinen rakennettu muumitalo onkin pohjakaavaltaan suorakulmainen toisin kuin kirjassa. Esikuvana on ollut vanha Pellingin majakka eli Glosholmin tunnusmajakka, jonka ensimmäisen version piirsi itse C.L. Engel vuonna 1982.

Riipaisevia kirjeitä patjan alla

Tove Jansson oli tehokas ja säntillinen kirjeisiin vastaaja. Itsellänikin on ei sentään raameissa mutta hyvässä tallessa hänen käsin tehty vastauksensa aloittelevan lastenkirjakriitikon uteluihin. Kirjeitä ei vielä ole taidettu kovinkaan paljon pitää esillä, mutta pari hyvää esimerkkiä löytää Ardaghin kirjan lopusta. Siellä on käännettynä  tovemainen Joulupukin kirje sekä Muumimamman kotmaista koululaitostamme arvostava/kritisoiva? kirje englantilaisille lapsille. Lopussa on huomautus: ”PS. Anteeksi huono paha englanti nimittäin muumit käyvät koulua vain niin kauan kuin heitä huvittaa”.

   Astrid Lindgren oli melkoinen postimerkkien käyttäjä hänkin. Kirjeenvaihto Sara Schwardtin kanssa on nyt luettavissa sydämeenkäyvästä kokoelmasta ”Kätken kirjeesi patjani alle” (WS 2017). Ymmärrän, miksi tämä kirjeenvaihto1971-2002 on päätynyt kirjan sivuille. Toisaalta se osoittaa jotain Lindgrenin empatiakyvystä ja huolenpidosta, sanojen tärkeydestä ja tuesta, toisaalta elämässään eksyneen ja onnettomien tunteiden satuttaman nuoren tytön tunteiden kirjosta ja muuttumisesta.
   Yli 80 kirjeestä kasvaa siis monimuotoinen selviytymistarina, missä vuodatetaan aito tunneskaala iloista ja suruista myötätuntoisen ja terävän kuuntelijan vastattavaksi. Erityisen koskettava on Saran aikuisena loppuun kirjoittama yhteenveto, missä hän pohtii ystävyyttä. Miksi hän halusi antaa kirjeiden tulla julki sellaisenaan? Mitä ne olivat hänelle merkinneet? Viimeisen kirjeen lopussa kuolleelle Astridille on PS. ”Peppi Pitkätossu Etelämerellä -kirjan viimeisellä sivulla Tommi ja Annika katselevat Peppiä, kun tämä istuu illalla yksinään palavan kynttilän ääressä. Sinä, Astrid, joka kirjoitit kaikille joilla on lapsi sisällään: minä olen se lapsi joka sai tulla hetkeksi sisälle istumaan palavan kynttilän ääreen. Toisinaan istun siellä vieläkin. Sara”

    Kirjailijat ja heidän luomuksensa parhaimmillaan ovat ikuisia. Tuntuu huimalta. eikö?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti