torstai 10. elokuuta 2023

Muumimamman kanssa Dägäfestareilla

 Tätä kirjoittaessani liputetaan Tove Janssonin 109-vuotissynttäreitä. Samalla monet koululaiset joko jännittävät kouluun menoa tai ovat jo kokemassa tärkeimmän houkutuksen, kavereiden tapaamisen. 

Ensin siis ne koulun alkajaisten pakolliset vinkit niin opettajille kuin oppilaillekin. Rauno Haapaniemen ja Liisa Rainan Luottamus ja kansalaisuuteen kasvaminen (2022) toivottavasti on kulkenut kesän lukukirjojen joukossa, niin paljon tärkeää asiaa koulun kasvatustehtävistä, ryhmädynamiikasta ja pienryhmien toiminnasta sivuilta löytyy. Nimittäin kyselytutkimuksessa esimerkiksi Helsingissä ykköseksi koulussa olemiseen liittyy turvattomuus.

Jännittäjille ja vanhemmillekin puolestaan on avuksi Juhani Känkäsen Apo Apponen, lunki ja tervejärkinen kaveri, joka Ekaluokan kellokkaissa (Teos 2023) selvittää koulupäivän kulkua omalla jäljittelemättömällä tavallaan. On aamun hösseli, Wilma-viesti, koulutien useista vaaroista selviytyminen (mm. Karhuluolasto – reittiä voi seurata noppaa heittämällä), opettaja Pentti Liitu-Harpin mukavat keksinnöt koulupäivän parantamiseksi (olisiko Pena tutustunut Luottamus-kirjan vinkkeihin?), musiikkia, aakkosten opettelua, välitunnin puuhastelua ja tietysti spagetin syöminen (hillitty keskustelu sallitaan ja on jopa toivottavaa).

Puutyöt tuntuvat olevan kaikkien sydäntä läsnä, ja opettaja Martti Lastun opastuksella syntyy oivia ja luovia luomuksia. Kun kouluun karannut koira Käpälämäkikin saadaan kiinni, kaikki on reilassa. Paitsi, niin – rehtori ilmoittaa, että nyt opettajillekin on luoto oma Wilma-järjestelmä. Jos opettaja on oikein ahkera, hän saa siitä merkinnän. Tai jos hän aiheuttaa häiriötä tunnilla…

 Eläintarhasta luonnon tuoksuihin

Kesäloman viimeisten päivien vierittyä muistoihin on omalta kohdaltanikin syytä tarkastella saldoa: mitä jäi käteen riippumatossa keinuessaan?

Luontoon voi tietysti retkeillä monenkin kirjan kera. Aluksi voi aloittaa turvallisesti Eläintarhan eläimillä (Readme 2023) Minna ja Viljami Ovaskaisen opastuksella. Suomen eläintarhat käydään tunnollisesti joskin suppeasti läpi ja piipahdetaan jopa tunnetuimmissa Euroopan tarhoissa. Isot kuvat vievät paljon tekstitilaa, eivätkä aina tuo lisäarvoa. Kiintoisampaa ovat sen sijaan tietoiskut eläintarhojen yleisistä taustatekijäistä historiasta virikkeistä ja työn eri puolista. Omat osionsa saavat lisäksi tutkimus, ympäristökasvatus ja suojelu. Lopussa on lisäksi laaja uhanalaisten eläinten esittely. Näin kokonaisuudesta syntyy mielenkiintoisa ja havahduttava retki.

Kirjastojen kestosuosikiksi noussut Kerttu Rahikan faktiosarja esikouluikäisistä tarjoaa mullantuoksuista puuhastelua. Elsa ja Lauri puutarhureina (kuv. Nadja Sarell, Mäkelä 2023) on malliesimerkki hyvin toimivasta tarinan ja faktan yhdistelmästä. Yhteisöllisyys, toistensa tukeminen ja auttaminen, työn tuloksista nauttiminen tulevat lämpimästi mukaan tarinaan kesän ja kylvöistä ja elokuun antimista. Faktaosuus kirjan lopussa kerää kätevästi yhteen kulloiseenkin sarjan teemaan liittyvät perusasiat.

Metsä on ollut monessa kirjassa mukana, ja sinne voi pujahtaa esimerkiksi Sinikka Piipon Metsän lumon kera (kuv. Anu-Riikka Lampinen, Sitruuna 2023). Tunnettu biologi ja kasvitieteilijä lähestyy suunnistajaa kysymyksillä - mitä puut ovat ja miten ne tulivat maapallolle? Retki loppuu puiden merkitykseen maapallolla ja kysymykseen onko minulla jo oma puuystävä? Kuvitus ei oikein pääse tekstin vauhtiin mukaan, mutta ihan oikeaan metsään kirja antaa paljon perusteita.

Jos taas haluaa lueskella tarinoita, satuja ja faktaa voi tarttua Anne Hakulisen Lapsen omaan retkeen kasvien salaisuuksiin (kuv. Olga Veselovskaya, Minerva 2023). Kirja kertaa aikaisempien perhos- ja ötökkäseikkailujen rakennetta: Onnin, Oonan ja mummon tarina jälkeen seuraavat tieto-osuudet. Niissä valittujen kasvien mukana tutustutaan aisteihin, rytmiin, näkemiseen, erilaiseen viestintään, huijauksiin ja vaikkapa parantamiseen ja ennätyksiin.  Kuvittaja tekee parhaansa, mutta luontoon täytyy taas lähteä kokeakseen todellisuuden. Ja tämähän lienee tarkoituskin. Luonnossa eri lajien tunnistaminen on toki helppoa erilaisten sovellusten avulla. Otat vain kuvan ja saat pian tietää, mitä olet ihastellut. Perustietojakin toki löytää, jos ehtii ja viitsii etsiä.

Jotakin jää puuttumaan.

Olen ollut väliin kahtaa mieltä Tove Janssonin muumihahmojen ja tekstien hyväksikäytöstä erilaisissa yhteyksissä. Muutamaan otteeseen olen sitten laskenut suojaustani ja ihastellut näppäriä ratkaisuja ja viihdyttävän koukuttavia tarinan ja tosiasioiden yhdistelmiä.

Nämä tuntuvat keskittyvän selkeimmin tietoaineksia sisältäviin kirjoihin. Muumimuseokirja (WS 2019) on mitä mainioin monipuolinen retki museoiden jännittävään maailmaan. Muumilaakson keittokirja ((WS 2018) on tainnut kulua ainakin selailtuna enemmän kuin ranskalaisen keittiön salaisuudet. Tahmatassujen uuniomenahilloa on vielä vähän jäljellä. Vaikka olen tottunut kuuntelija, enkä laulaja, voi Hannele Huovin ja Soili Perkiön Muumiperhe laulaa Ohoi! (WS 2021) panna hyräilemään, lausumaan kuin runoa ja toki kuuntelemaan esitykset koodin avulla. Ja tulla hyvälle tuulelle.

Mutta lopullisesti pitää ottaa jokunen superlatiivi esiin, kun riippumatossaan lähtee Pikku Myyn ja Muumimman mukaan luontoon. Pikku Myyn ötökkäkirja (WS 2022, teksti Sanja Hakala) ja Muumimamman sienikirja (WS 2023, teksti Katariina Heilala) on samantyylisesti koottu parivaljakko, missä Tove Janssonin kuvat, Anni Pöyhtärin aivan upean luonnolliset kohteiden kuvat ja kirjoittajien johdannot sekä lajiselvitykset sulautuvat kiinnostavan houkuttelevaksi kokonaisuudeksi.

Pikku Myy tietenkin satiirissaan tuo kriittisen näkökulman sienestäjien toiveuniin hypätessään Muumimamman kirjaan: ”- Myy on taas poiminut kangasrouskuja, isä sanoi. – Viime vuonna hän poimi kärpässieniä. – Toivon, että ensi vuonna poimii kanttarelleja, sanoi äiti. – Tai ainakin viinihaperoita. – Toivossa on hyvä elää, huomautti Pikku Myy ja nauraa kikatti itsekseen.

Katariina Heilala kiteyttää muumien tietomaailman esipuheessaan: ”Tämä kirja ei ole kaikenkattava tieteellinen katsaus tai tarkka lajintunnistusopas, vaan on tarkoitettu innostavaksi johdatukseksi sienten monipuoliseen maailmaan. Toivon mukaan kirja sytyttää lukijassa kipinän samota lähimetsään tutustumaan sienten laajaan kirjoon. Sienestyskärpäsen päästyä kunnolla puraisemaan ei paluuta entiseen yleensä ole: sen jälkeen voi olla enää vaikea nähdä metsää sieniltä!”.

Jes! Mitä mahdollisuuksia onaan tarjolla! Tuu-tikin sienitahnaa, Seikkailijan sienisoppaa, Ruttuvaarin sienipikkelsi tai Muumiperheen metsäsienirisotto! Eika maksa mitään!


Käykö Muumimammalta punk?

 Mutta ensin on löydettävä kesän runsaasta festaritarjonnasta oma lajinsa. Helpoiten tämä käy Tuomas Kärkkäuisen Festarimysteerin (S&S 2023) opastuksella.  Siinä kun on sisäkansissa kunnollinen kartta kaikki lajit kokoavasta Dägäfestarista.

Yksikertaisen idean pohjalta päästetään lapsi?, varhaisnuori? tai muu? kesän tärkeimmän eli Dägäfestarin tarjonnan pariin. Luumu ja kulmikkaat -yhtyeen manageri Sesse Karhu ryntää festareille ketsuppia poskessa. Seuraa managerin amok-juoksu teltasta ja esiintymislavalta toiselle artistia etsimässä.

Omalla kuvillaankaan Kärkkäinen ei tuo lavoille kovin suloisia tyyppejä. Etsin sisäisiä kannanottoja: punkbändi Räkätaudni tekstiä ei erota tummanvioletista taustasta. Bossanova on hillityn leppeää ja kuuntelijat uima-altaassa drinkin kera. Koivupallin päällä istuva vanhus esittää bluesia: ”Salaman laulu kuulostaa siltä kuin flunssainen mursu söisi näkkileipää maan siirtokoneessa.”

Kissi Kiilaspään jazzkvintetillä on muuten aurinkolasit päällä, vaikka Hei jazzikissa-kappaletta kuunnellaan hämärässä teltassa. Räppärit taas, niin:”Kamo ja Pussi puhuvat niin paljon, että kaikki ei edes mahdu tälle sivulle. Tässä on siksi vain keikan ensimmäisen minuutin jutut.” Kantrilaulaja aloittaa läppäristä kuuluvalla ajoneuvoyhdistelmänsä jytinällä.

Ainakin Dägäfestareilla on mainio menyy: Savolaisrekasta misotempe-kukko samppanjaa & sinapilla, lisukkeina intialaista päänhierontaa, tekoälyennustuksia, tatuointien poistoa laserilla ja vanhan ajan parturointia. Metallifanit heittävät nahistuneita nauriita lavalle AkhinisMustamielen päästellessä vertahyytäviä kirkaisuja. Funkbändi Hikimassut saa Tuomakselta armon rytmiä pumppaavalla menollaan. Vihdoin löytyy oma artisti esiintymislavan nurkassa surkean oloisena ”Entä jos en ole niin hyvä kuin he luulevat?” Managerilla on ratkaisu: kerro heille tuosta tunteesta. Se voi auttaa monia! Ja niinpä superpopshown sokerihumalaisen olon jälkeen tytön kaunis, yksinkertainen sanoma pianon kera uppoaa hiljaisen yleisön sydämiin.  ”Miksi jännittää? Mitä hyötyä siitä on?”

Olipa reissu, mutta kannattiko? Mitä Muumipappa sanoisi? ”Kaikki hauska on hyvää vatsalle.” Muumimamma toteaisi rauhallisesti: ”Meren ääni on oikeastaan aika mukava, äiti sanoi ja veti huovan korvilleen. – Toisenlainen. Et kai sinä enää näe pahoja unia?”

Mieleen jää psykedeelisen folkyhteisön harras olo ja pitkätukkaisen ja muutenkin karvaisen Ihmeellinen kieli nauha-yhtyeen pehmeä laulu Minä olen metsä.

Sinne ja pian. Vielä ehtii. Opettajatkin ovat vielä niin pyörryksissä alkupalavereittensa kanssa, että sienten poimiminen käy hyvin selitykseksi myöhästymisistä.