Kirjamessut - kaaosta Helsingissä?

 

Hakaniemi löytyi!

Nyt kirjamessut pyörivät vain muistoissa. Siellä on todella koettu kaikki kaaoksesta ahaa-elämyksiin. Ja jälleen kerran hehkutettiin uutta kävijämäärän ennätystä: 85 000 ihmistä velloi neljän päin aikana messukeskuksen enemmän tai vähemmän sokkeloisessa maailmassa. Uudennimiset lavat Hakaniemestä Kruununhakaan oli nimittäin aika onnistuneesti häivytetty massiivisten kustantajarakenteiden sekaan. Ne olisi pitänyt kyllä saada jollakin tavalla vaikkapa heijastettua kattoon tai merkittyä paremmin huomiota herättävästi. Kun oikein säntillinen kirjanrakastaja yritti tehdä hienoa kuuntelukarttaa, paikkojen etsiminen, ruuhkassa eteneminen ja vapaan tuolin metsästys tuottivat usein pettymyksiä.

Kävijämäärä on tietysti järjestäjille osoitus vetovoimasta. No, jaetut 9000 vapaalippua ynnä muut koululaispakotteet taisivat viedä ennätyksestä eli 1,7 prosentin noususta suurimman hohdon. Olisiko niin, että aikuisten oikeesti kävijämäärä muuten olisi laskenut?

Lasten maailma ja vihreä ruohikko

Jossakin on lastenkirjailija?

 Kirjamessujen teettämän yleisökyselyn mukaan lähes 20 prosenttia messujen kävijöistä ei ollut vieraillut messuilla aikaisemmin. Kysyttiinköhän, minne nämä uudet suunnistivat? Ruoka- ja viinimessut veivät varmaan osan, mutta luultavasti ilahduttavasti uusittu lasten tapahtuma-alue sai myös osansa. Nyt oli paremmin tilaa parkkeeraukseen ja selkeämmin koko ajan jotain puuhastelua. Parantamisen varaa on toki vieläkin. Kun lapsia näkyi vähemmän, kontaktit paranivat. Kun heitä pyöri joka puolella, yhteentörmäyksien määrä moninkertaistui. Vieläkin selkeämmät tilamerkinnät voisivat parantaa suunnistusta entisestään. Lastenkirjailijoiden esiintymislava oli sivummalla ja senkin imago ei oikein selvinnyt. Pehmeä ruohomatto houkutteli toki kaikkia pyöriskelemään ja ryömimään, mutta yritä siinä sitten vangita mielenkiinto omaan tuotokseesi,

 Ohjelmaa oli koko messuolla taas niin paljon, että messukatalogin lueskeleminen oli kaikkea muuta kuin helppoa. Sekavahan se myös loppujen lopuksi oli, kun ei ollut eritelty eri lavojen ohjelmistoa. Kustantajien ja Ylen sekä esimerkiksi Sanomien standeilla paasattiin samoihin aikoihin.

Oli melkein pakko vain luottaa onneensa ja bongata mitä tuli eteen. Ja tulihan sieltä juuri lasten puolelta taustoja, tekniikoista, naurua ja jopa kysymyksiä.

Nyt lapset raketin paukuttamiseen!

Antti Ollikaisen Tsuum! (S&S 2018) jäi mieleeni heti ilmestyttyään. Yksinkertainen yhden asian toteutus on toimiva joskin nopeasti läpikäyty seikkailu. Kaksi robottia puhkuu ja tuottaa rakentelussaan hassuja ääniä – niitä on muuten aika kiva toistella lasten kanssa kun toisenkin kerran luetaan. Aukeamat on järkevästi jaoteltu niin, että vasemmalla puolella robotit kokoilevat jotakin, ja oikealla sivulla se näyttää hiljalleen valmistuvan. Mutta mikä siitä tuleekaan? 

Hiljalleen raketin muoto ja sisuskin näyttää ihan toimivalta, ja niinpä raketin ikkunoiden pesun jälkeen robotit kipuavat rakettiinsa ja Pling-pong! KLANG! pip pip piiip! ja vauhtiin. Sinne mennään ympäri universumia. Hauskan eikä liian pitkitetyn tarinan jonkinlaisena kirjallisena ongelmana voisi ounastella tummaa pohjaväriä, joista hahmot eivät erotu ansaitsemallaan tavalla – robotit ovat nimittäin oikein hauskoja veijareita. Mutta livenä esitettynä kirjasta saa mitä hauskimman pläjäyksen onomatopoetiikkaa, rakettitiedettä ja vaikka mitä.

Toinen helposti näyteltävä ja monta lasta näköjään koskettava asia on lempilelun olemus ja etsiminenkin erilaisista piilopaikosta. Hannamari Ruohosen uusin, Missä olet, Eppu? (WS 2018) tarinassa on kiire junaan ja kotiin. Rikke juoksee äidin kanssa, kun pissahätä yllättää. Kaikki menee kuitenkin hyvin, ja vessassa käynnin jälkeen ehditään hyvin junaan. Kotona kuitenkin huomataan, että elefantin näköinen pehmolelu Eppu on hävinnyt. Realistisen tuntuisesta alkulähtötilanteesta päästään analysoimaan pienen lapsen mielen myllerrystä. Lelu kun on elävän tuntuinen ja tärkeä tuki arjessa ja nukahtamisessa.

Ruohonen saa kätevästi mukaan myös suhtautumisen muuttumiseen äidin tuomaan uuteen pehmoon, apinamaiseen Uppeen. Hiljalleen lapsen luontainen empatia alkaa toimia. Lattialle viskattu uusi lelu näyttää surulliselta, ja hiljalleen siitä syntyy mielikuvitusystävä, joka esittää mielipiteitään. Ruohonen on keksinyt myös loppuun tärkeän kaneetin: Rikke kirjoittaa kirjeen kadonneelle, joka vastaa ja kertoo löytäneensä uuden ystävän. Onnellinen loppu on kuulijoiden mieleen – ja lisäbonuksena tietysti lapset haluavat tarkistaa löytyykö katoamiseen selvitystä kirjan sivuilta. Ja löytyyhän se – siellä vessan lavuaarin reunallahan Eppu köllöttää.

Lapsen empatiaa Hannamarin kirjassa

Kaikki eivät mahdu tai ehdi mukaan?

Mutta jäinkö kaipaamaan jotakuta messuilta? Kaikkihan eivät messuille mahdu, ja joskus olisi kiva taustoitella, ketkä oikeasti pääsevät mukaan. Sehän taitaa paljastaa myös myyntiodotuksia? Mieluusti olisin nyt kuunnellut ja antanut ehkä vähän palautettakin Mari Kujanpäälle kirjasta 102 askelta mummilaan (Otava 2018). Kertaalleen lastenkirjallisuuden Finlandian voittaneen tekijän uuden kirjan sanoma on nimittäin tärkeä.

Tokaluokkalainen Akseli elää isompien siskojen ja veljien kanssa suurperheen arkea, jossa kaikilla tuntuu olevan kiire. Silloin ei aina muisteta pienimmän tarpeita tai ongelmia. Mutta Akselilla on vain 102 askelta mummin luo, joka tietää kaiken, jaksaa olla kiinnostunut ja hoitaa Akselin kouluunkin. Kujanpään kolmas arkirealistinen romaani on sympaattinen, lämmin ja hiljalleen myös traagisen lopullinen. Jokin Akselin elämässä loppuu ja alkaa, kun mummi hiljalleen unohtelee, muuttuu toisenlaiseksi ja joutuu lopulta hoitolaan eikä tunne omaa Akseliaan. Mummin tarina liittyy varsin vähälukuisten vanhempien muistiongelmista ja -sairauksista kertovien tarinoiden joukkoon. Siinä on tuttu aines isovanhempien merkityksestä nykyisinkin lastenlapsien hoitoon, mutta Kujanpää taritsee kokonaisuutensa hellästi ja Akselia taitavasti myötäillen. Poika tekee tarkkoja havaintoja rakkaan mumminsa muuttumisesta ja löytää kuin itsestään oikean suhtautumistavan. 

Akselin suhde Mitjaan, maahanmuuttajataustaiseen koulukaveriin, kuvataan myös tarkkavaistoisesti – kielitaidon uupuminen ei haittaa leikeissä, ja kaveruussuhde näyttää samalla myös auttavan Mitjaa eteenpäin kielen ymmärtämisessä. Yhä tärkeämmäksi nousee perheen yhtenäisyys ja keskinäinen auttamisen halu: vanhemmat lapset huomaavat mummin ongelmat Akselin avustamana ja tarttuvat toimeen. Vähitellen myös äiti ja isä tajuavat tilanteen muuttumisen. 102 askelta mummilaan ei ole mikään jännitys- ja seikkailukirja, mutta soisi sen kuitenkin löytävän tiensä perheiden yhteiseksi lukukokemukseksi. Se toimii niin ennalta ehkäisevänä tilannekatsauksena kuin selittävänä ja lohdullisena ongelman yhteenvetona. Elämä jatkuu, myös Akselin perheen talousvaikeudet aiheuttavat uuden muuton. Samalla korostuvat perheen sisäisen toiminnan avoimuus, keskustelun tärkeys ja toisten todellinen huomioonottaminen. Ja pitkästä aikaa kirjan kuvituksena on ihan oikeiden ihmisten näköisiä piirroksia, joiden avulla Paula Mela vangitsee taitavasti mummin ja Akselin erikoisen suhteen, mutta myös elämäntilanteiden muuttumisen haikeuden.

Näinä prinsessojen, tyttöjen ja poikien vahvojen elämänkertojen ja uusavuttomille vanhemmille tehtyjen muottioppaiden aikana Mari Kujanpää näyttää toisenlaisen tarinan ja sanojen kautta tulevien tunteiden merkityksen lukijoille. Kiitos Kirjasta.