Maanantaina 5.11. alkaa
Finlandia-palkintojen rumba. Ensin julkistetaan tietokirjallisuuden ehdokkaat,
sitten lasten ja nuorten ja viikon lopuksi romaanit. Minkälaisia nostoja
nähdään? Mitkä asiat ja aiheet nousevat raatien poiminnoista esiin? Ennakointi
on kovin vaikeaa, tietysti, raadit ovat aina omanlaisiaan. Ehkä ei edes
lopullisista diktaattoreistakaan osaa kovin paljon ennustaa, joskin Riku
Rantala lasten puolella – niin, räväkkää, kantaaottavaa vai hellää, perheen ja
lapsen rakastavaa yhteiseloa?
Tietokirjojen puolella tuskin nähdään
nuorten puolelle sijoittuvia tietokirjoja. Nehän ovat aina joutuneet
taistelemaan lasten ja nuorten romaanien, runojen ja kuvakirjojen laidoilla.
Jotenkin toivoisi kuitenkin nuorten tietokirjakilpailun voittaneen Maiju
Ristkarin, Nina Sunin ja Vesa Tynin todella iholle tulevan kohtalokoosteen Sukupuolena ihminen (Tammi 2018) olevan
näkyvillä jollakin listalla.
Erilaisista tapausselostuksista ja
tieto-osuuksista taiten koostettu kirja on haastava ja humaani yleisesitys
transsukupuolisuudesta ja sukupuolen moninaisuudesta. Vesa Tynin valokuvatkin
ovat sekä itsenäisiä otoksia että tekstin kärkiä tukevia kannanottoja. Paljon
uusia termejä, joista nyt saa selvitystä, paljon selkeää tietoa mitä sukupuoli-identiteeteissä
piilee. Nämähän ovat asioita, jotka tulevat koko ajan läpi kaikista medioista.
Varsinaisista tietokirjoista ihastuin
Ville Hännisen oivallukseen tehdä kirja journalistisen kuvituksen
mahdollisuuksista ja keinoista Ville Tietäväisen älykkäiden ja upeiden kuvien
kautta Kertovassa kuvassa (SKS 2018).
Kun mietiskelee yleensä tarinan ja tiedon välisiä suhteita, tämä kirja
haastaakin äkkiä laajentamaan myös kuvan puolelle. Miten tieto tulee esiin?
Miten sanoma välitetään? Ja tarinasta siis ei päästä täälläkään eroon: ”Kertova
kuva pohtii kuvituksen eri lajeja, keinoja ja mahdollisuuksia käytännön
esimerkkien ja lehdentekoon liittyvien tarinoiden kautta.”!
Tiedon ja tarinan kompleksinen suhde?
Aivan ihanan taitavasti tämä tekniikka tunkee esiin Ulla Koskisen hienosta
suurtyöstä Suomessa selviytymisen
historiaa (Into 2018). 293 sivua kertoo tästä kivikaudelta keskiaikaan ja
1900-luvun alkuun. Lukujen sisällä kiinnostavat kysymykset johdattelevat
aiheeseen. Miten talo rakennettiin pelkällä kirveellä? Miten lapset saatiin
pysymään hengissä aikuisuuteen asti? Miten porsaat toimivat lämmittäjinä?
Sisältö tulee lähelle henkilökohtaisten
nimellä mainittujen ihmisten tarinoiden kautta. Tekniikka toimii hyvin: kun
tullaan tutummaksi, tunnistetaan myös syvemmin elämän raskaus, ilot. kuolemat
ja pettymykset. Suuret otsikot rajaavat sitten aiheet lämpöön ja suojaan,
ruokaan ja juomaan, käytössä olleisiin tekniikoihin, työhön ja toimeentuloon,
terveyteen ja hyvinvointiin, rakkauteen ja perheeseen sekä sosiaaliseen
elämään.
Kakkurin vaarin seurassa aloitetaan ja
lopetetaan ihmettelyyn – miten ennen hyvinvointivaltiota voitiin ylipäätään
selvitä? Entisajan suomalaiset olivat tässä ammattilaisia. Eli: ”1870-luvulla
Suomessa eli vielä vanhuksia, joita kutsuttiin toisinaan rautakouraisiksi. He
olivat lapsuudestaan asti joutuneet syömään ’weristä pettua’ eli hätäleipää.
jossa ei ollut lainkaan viljaa.” Kuten takakansi toteaa: Tälle kirjalle
tosi-tv:n selviytymiskilpailut kalpenevat!
Mitä nousee kuvista ja nuorten kohtaloista?
En ole koskaan kovin kadehtinut raatien
urakkaa. Omasta kokemuksestani muistan, miten hankalaa on verrata eri lajeja
toisiinsa ja viimeiselle suoralle päässeiden keskinäisiä avuja.
Jään siis mielenkiinnolla odottamaan
ehdokkaita. Samaten myös esiraadin puheenjohtajan, tutkija Myry Voipion
tarkastelua vuoden kirjoista – viime aikoinahan nämä luonnehdinnat ovat jääneet
kovin ylimalkaisiksi.
Onko paras Prinsessa mukana? |
Miten erilaiset pinnalla olleet teemat
näkyvät? Onko prinsessoja, rohkeita naisia ja uusavuttomien vanhempien
tukikirjoja? Tunteiden tulkkeja? Mitkä kustantajat ovat onnistuneet
tuotannossaan? Onko ennestään tuttuja konkareita vai uusia kasvoja?
Sen verran selailin tämän vuoden
varrella tekemiäni blogeja ja muita muistiinpanoja, että tarkistanpa miten
Maija Hurme ja Etana editions pärjäävät, miten työnsankarit eli usean kirjan
tekijät kuten Hannamari Ruohonen tai Sanna Pelliccioni ja vaikkapa sanaton
kuvakirja Meidän piti lähteä ja muut
pakolaistarinat kuten Johanna Venhon Kaksi
päätä ja kahdeksan jalkaa onnistuvat.
Yllättävän monta nimeä voikin poimia
monen kirjan rustaajista. On Kalle Veirtoa, Tapani Baggea, Juha-Pekka Koskista,
Ville Hytöstä, Tuula Kallioniemeä ja niin edelleen. On fantasian taitajia jo
aikaisemmin palkituista uudempiin, Anniina Mikamasta Sari Peltoniemeen ja Karin
Erlandssoniin.
Pelliccionin Meidän piti lähteä onnellinen loppu? |
Soisin, ettei ihan pientenkään lasten
lorutusta ja yhteisiä lukuhetkiä unohdeta. Katri Tapolan Oivan laiva ja Tuttityttö ja
peukalopoika (Teos 2018) ovat taitavia esimerkkejä.
Tuttityttö miettii minkä tutin valitsisi
ja lähtisi äkkiä majaan odottamaan, mitä tapahtuu. Vieraisille tulee
peukalopoika ja leikit alkavat. Tapola kertaa hauskasti tapojen erilaisuutta:
äidit kysyvät vieläkö teillä imetään tuttia/peukaloa, ja lapset kysyvät:
vieläkö teillä juodaan kahvia/teetä? Vielä, vielä!
Riehumisen jälkeen väsyttää, mutta mehu
maistuu ja korvapuustit tuoksuvat kanelilta. Laiskiaisten jälkeen leikitään
jäniksiä ja mukaan pääsevät Kalle Kalkkarokäärme ja Liisa Liskokin. Riehakkaan
majatouhuilun jälkeen on mukava lähteä kotiin. Tarina on yksinkertainen, mutta
siitä välittyy lasten omien leikkien arvostus, tasavertainen kumppanuus ja ilo.
Karoliina Pertamo luo kuvillaan sekä riehakkuuden, vauhdin että
väsymyksen. Isokokoinen teksti hyppelee
sopivasti sivulta toiselle väliin vauhdin mukaan suurentuvana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti