Helsingin kirjamessut lähestyvät. Ja nyt
todella Helsingin omat kirjamessut. Muut älkööt pahemmin vaivautuko. Sillä
jokaisen uuden ohjelmajohtajan on toki saatava painettua oma peukalonjälkensä
jotenkin johonkin ja muutettava kuvioita. Tämä taitaa kuitenkin olla melko kosmeettista
vai onko? Vanhat lavat Ainosta Minnaan on muutettu Helsingin lähiöiden ja
kaupunginosien nimiksi. Sukkuloi sitten Hakaniemestä Kallioon tai
Senaatintorilta Suomenlinnaan. Rööperiä ei löydy eikä taida muutenkaan
slangihesaa ajateltu. Punavuori ei ole sama asia. Lapset on enimmäkseen
sijoitettu Kumpulan ja Toukolan reservaatteihin. Saas nähdä aloittavatko oman
kapinansa sieltä.
Aika hauska muutos, jota kannatan, on
tekijähakemisto. Viime vuonna kun tekijät olivat aakkosissa etunimensä mukaan.
Se taisi hämätä monia ja osoitti samalla että sukunimi se yleensä kirjanhaussa
painaa. Kuka tietää mikä on Manderin tai Ollikaisen etunimi? Nyt ovat aakkoset
ja donnerit oikein.
Lavojen muuttelu on nyt lähinnä
huvittavaa, kun muuten kirjamessumeininki näyttää messuluettelon mukaan
pyörivän ihan samoilla urilla kaikista kauniista muutoshehkutuksista
huolimatta. Vasta messujen jälkeen saadaan sitten ensin riemukkaat
ennätyslukemat (joista pitäisi kai vähentää tuhannet ilmaislipun saaneet?) ja
sitten kommentit ilmanvaihdosta, melusaasteesta, tärkeimmistä
tutustumiskohteista kuten lakukiskoista ja ylipäätään kuuluvuudesta eri
lavoilla. Jos näistä päästään myönteisiin arvioihin, on jo aika paljon
saavutettu. Niin, lasketaanko viinimessujen entusiastitkin kävijämääriin,
vaikka he vain käyttävät sisääntuloaulaa?
Messuluetteloakin täytyy osata ennakoida
oikein. Minulle ennakkoon ihastuttavin kohde voisi olla Hannele Lampela. Hän
löytyykin luettelosta kivasti 25.10. klo 15.30 ja perässä on vielä
viitseliäästi TO eli torstaihan tuo päivä on. Ripeästi luetteloa selaillessani
en löydä torstain kohdalta kuitenkaan Pikkiriikkiä. Lähimmäksi pääsee Kallion
lavalla, missä Satu Kivinen kertoo miksi pitää pestä hampaat ennen kuin pussaa.
Sinnikkäästi lehteilemällä huomaa, että ihan viimeisenä torstain muun ohjelman
jälkeen onkin vielä erikseen Kumpulan ja Toukolan ohjelmaa. Ja siellähän Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat
iltasadut (Otava 2018) löytyvät. Aika mukavasti juuri ennen on sopivasti
lisäjohdatusta, kun Karoliina Suoniemi selvittelee Ihan oikeita prinsessoja ja
prinssejä.
Hurjat trendit kruunuineen¨
Tässä on tosiaankin tämän vuoden hurjin
trendi – prinsessat ja prinssit, ne ihan oikeat, ne tavalliset. Vielä eivät
rinnalle ole ehtineet kivuta sukupuolestaan epätietoiset, mutta tämäkin tärkeä
aihe on maaliviivoilla. Siihen samaan ryppääseen taitavat kuulua sitten
arkipäivän sankarit, tytöt ja pojat, naiset ja miehet, jotka ovat saavuttaneet
jotain ja pärjänneet. Näin opuksia on valittavana useita, ja yhteisenä tekijänä
taitaa olla yksi nainen, Tove Jansson.
Mutta jotta ei totuus unohtuisi eli
lapsen kyky muokata, soveltaa, ottaa omiksi kaikenmaailman tarinat, on hyvä
lukea lasten kanssa ja itsekseen hekotellen uusin Prinsessa Pikkiriikki. Se
sopii näiden tietoprinsessojen alku- ja loppukaneetiksi mainiosti.
Hannele Lampela vääntää sinänsä tutun
idean eli kansansatujen mallit uusiksi, mutta tekee sen omalla tuttavallisen
humoristisella tyylillään. Tässä menevät prinssit ja prinsessat aivan
kiemuralle, mutta lohdullisella tavalla kaameatkin elementit piparkakkutalosta,
Lumikista, Punahilkasta ja niin edelleen loppuvat onnellisesti.
Tämä on jo melkoinen saavutus. Eikä
siihen tarvita taikakeinoiksi kun vaikkapa ankan pesään joutuneen Makkara-Ankan
(koiran) herääminen omaan upeaan ulkonäköönsä ja varman hokkuspokkuksen
ähkäiseminen: Makkaran pökäle ja pari pyörähdystä muuttaa kaiken.
Rooleja emme tunnusta
Roolit eivät menossa merkitse mitään.
Pojat eivät näissä saduissa juhli, koska Pikkiriikki ja paras ystävättärensä
Pölöläinen hoitavat nekin hommat ihan suvereenisesti. Jaa, onhan siellä
Ryysy-Eetu, joka näyttää kyllä erehdyttävästi Pikkiriikiltä. Toinen suosikkini
tällä haavaa on myös Ninka Reittu kuvittajana. No, ovathan hänen isä ja lapsi
–sulokuvansa niillä rajoilla, mutta Pikkiriikki saa Ninkan pensselistä niin
maan mainion luonnehdinnan Makkarasta puhumattakaan. Kuvissa hahmotellaan
tilanteita tekstiä tukien ja eteenpäin hassuttaen tarkalla rytmityksellä.
Messuilla Vantaan sanataidekoulu tekee
lasten kanssa sanataidetta kirjan teemoista. Mainio oivallus, joka saattaa
tuottaa uusia hulvattomia kansanperinteitä.
Mistähän johtuu, että lasten ja nuorten
puolen teemat ja esiintyjät tuntuvat niin paljon mielenkiintoisimmilta kuin aikuisten
lavastarat? Ehkä vedän kotiinpäin, mutta todella toivon, että nyt vihdoinkin
lasten ja nuorten tekijöillä – ja lapsilla – on todella kunnon tilat!
Ja hei – hienoa, että messuilla pääsee
moneen kertaan tapaamaan myös kollegani Raisan lukukoira Börjen vilpitöntä
intoa ja iloa kuulla juuri tämän lapsen lukemista. Varsinkin Pikkiriikin koira
Makkara voisi olla erityisen lähellä Börjen sydäntä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti