LukuVarkaus ja tuoreita nimiä

Vauvaikäinen kilpailu nostaa uusia tuulia

Nyt kun tamperelainen PLÄTTÄ-palkinto lasten vuosittaisista suosikeista lopetettiin kunniallisten vuosikymmenien jälkeen, jäljelle on jäänyt huomattavasti nuorempi, melkein vauvaikäinen LUKU-VARKAUS. Jos esiraati on mennyt läpi peräti 130 kirjaa viime vuodelta, niin siinä taitaa olla mukana jo pari vauvojen lorutteluakin. Nepä kuten kuvakirjat ja selkeästi ohi noin 13 –vuoden iän suunnatut opukset jätettiin suosiolla pois. Valintaraadissa oli siis niin kirjakauppiasta, kirjastonhoitajaa kuin tukijaa ja markkinointipuolta. Itse 3500 euron palkintokirjan valitsevat sitten kuusi Könönpellon Lehtoniemen oppilasta 3-5. luokilta kesäkuun alussa.

Tällä kertaa lista on oikein mielenkiintoinen. Panin tyytyväisenä merkille, että raati on nostanut esiin hyviä esimerkkejä pienten ja erikoiskustantajien puolelta – vain pari ns. suurfirmaa on mukana. On Myllylahtea pariinkin otteeseen, Haamukustannusta ja Kustannus-Mäkelää Otavan ja Tammen rinnalla. Mukava on myös, että esiraati on kirjannut aatoksiaan muistiin – onhan melkoinen etuoikeus päästä lukemaan kokonainen kirjo yhden vuoden tuotantoa. Sieltä löytyi monta aiemmiltakin vuosilta tuttuja seikkoja: kirjasarjat ja itsenäiset jatko-osat pitävät pintansa, eläinkirjat ovat edelleen suosiossa samoin kuin fantasiakirjat. Hyvä asia on lapsille tarkoitettujen jännitys- ja salapoliisikirjojen määrän lisääntyminen. Fantasiapiirteitä on yhä enemmän mukana arkirealismissa, ja tekijöihin on ilmestynyt pareja – ja muuten: niitä on myös enemmänkin lastenkirjojen puolella - tunnettujen kirjailijoiden lapset alkavat ansaita omia kannuksiaan. 
  
Raadin ja omien kommenttien kirjo

Nyt on mukava verrata omia muistiinpanojani näistä kirjoista, jotka olen kirjoitellut muistiin jo kirjastojen ilmestyttyä. Ensimmäisenä pinossa on Marja Ahon Hii-o-hoi! Aarre näkyvissä! Raati toteaa vähän ympäripyöreästi, miten kirjassa riittää jännitystä mutta kenties vielä enemmän hauskoja tapahtumia. Kirjaa lukeva aikuinenkin purskahtaa kuulemma välillä nauruun. Itse löysin kirjasta muutakin: kapteenin päiväkirjamerkinnät rytmittävät sopivasti seikkailua ja antavat myös vauhdikkaita muistoja hurjilta myrskymatkoilta. Plussaa on myös aarteen paljastuminen Isokarhun haudaksi, minne myös papukaija halusi kuolla. Kauneusvirheitä sattuu kuten luihun merimiehen turhassa lisäyksessä, mutta lisäarvoa tuo Allun isän satiirisen hauska hahmo. Näyttelijä on heitetty jäähtymään yhteisestä kodista chili-innostuksensa takia: liian tulinen tuliainen ei sopinut äidille.

 Suokaislan suloinen Cecilia on raadista realistinen ja sujuva kuvaus nykymaailmasta, perheistä ja ystävyydestä. Lasten ja aikuisten haaveet ja todellisuus näyttävät olevan kovassa törmäyskurssissa. Kirja tiivistää tämän hienosti lapsen ja hänen lemmikkieläimensä väliseen suhteeseen. Samaa mieltä olen minäkin. Satu Heimonen paljastuu varmaotteiseksi kirjoittajaksi, jonka juonenkuljettelu sujuu näppärästi. Milkasta ja Liidusta kasvaa parhaimmillaan ihan kiinnostavia tuttavuuksia.

Pohjanmaalla aaveet jylläävät
 

Kummajaisten kylä herättikin ristiriitaisempia tunteita. Raati ei oikeastaan arvioi enempää, vaan toteaa, miten lapset elävät tavallista elämää tavallisessa korpikylässä. Siellä tuntuu tapahtuvan yliluonnollisia asioita: keijukaisia, kummituksia, velhoja, noitia, vampyyrejä - mielikuvitus laukkaa ja usein kummallisilla tapahtumilla onkin aivan järkevä selitys. Tarinat eivät selitä onneksi liikaa ja välillä salaperäisyys jää kytemään lukijan mielessä. Ulkoasu ei minun mielestäni ollut kovin kummajainen kovasta yrityksistä huolimatta. Sen sijaan kirjoittajien tekstit viides- ja kuudesluokkalaisten toilauksista Korpikylässä ilmeisesti jossakin Pohjanmaalla ovat mainioita. On sääli oikeastaan, ettei jutuista ole tehty toisella tavalla kuvitettua, kovakantista kirjaa. Niin hersyviä, osuvia ja hauskoja tilanteita tarinat ovat tulvillaan. Samaan saumaan on saatu lieviä rakastumisen ongelmia, isovanhempien kekseliäisyyttä ja lämmintä tukea nuorille, koulun menoa ja opettajien omia suruja. Ja myös vanhoja taruja, oikeita kummitusjuttuja ja vähän väärempiä; kokonainen elämänkirjo. Miellyttävä tuttavuus! Kumpi tekijöiksi merkityistä, Mervi Heikkilä ja Jussi Matilainen, onkaan kirjoittanut mitä?

Jälleen parivaljakko kirjoittajina, Jaana Lehtiö ja Helena Miettinen, kohteena kahden tytön seikkailut. Raati paljastaa, miten tytöt huomaavat ympärillään tapahtuvan erikoisia asioita, jotka tuntuvat liittyvän sata vuotta aikaisemmin kadonneeseen palkintopokaaliin. Pelottavien tilanteiden jälkeen tytöt joutuvat miettimään suuriakin asioita kuten menneisyydessä tapahtuneen vääryyden oikaisemista. Lehtiön ja Miettisen tarina kuvaa hyvin lapsen sopeutumista uuteen ympäristöön. Se kehottaa kokeilemaan uutta ja katsomaan maailmaa ennakkoluulottomasti.

Miksipä ei näinkin. Omissa merkinnöissäni totean aika lakonisesti, miten kokonaisilme on kohtuullinen, mutta lavea – tiivistämistä olisi tarvittu. Fantasiapuoli tuntuu kovin mukaan ympätyltä.

Vanhat tekijät rinnalle

Hannu Hirvonen on puolestaan näitä edellisiä, vielä lasten- ja nuortenkirjan teossa aloittelijoita, pitemmän uran tehnyt tarinaniskijä. Tohtori Kilinkali onkin varmaotteinen sekoitus kauhua, fantasiaa ja arkirealismia, jonka henkilögalleriakin on modernisti sateenkaarivärinen mitenkään osoittelematta. Kuten raatikin totesi, minua häiritsi niin monessa viime vuoden nuortenkirjassa siinnyt tapa jättää kirja ikään kuin kesken lopussa: hei, kai tajuat, että jatkoa on tulossa! Tässä kirjassa se jättää kyllä langat aika pitkälle solmimatta ja lukijan ymmälleen.

Aikaisemminkin taitavien toden ja fantasian välillä peilaavien lastenkirjojen tekijänä esiintynyt Marja-Leena Mikkola sai lastenkirjallisuuden valtionpalkinnon 1978. Pitkästä aikaa satukirjalla mukaan nostettu Mikkola on raadin mukaan vesiensuojelun lisäksi kertomassa vahvasti perheen merkityksestä ja pikkuveljeen suhtautumisesta. Tarinassa punotaan yhteen useita unimaailmoja ja monia vanhoja kansansatuja. Anni Mannisen (1978) ja Jälkeen kello kymmenen (1985) jalanjäljissä siis ollaan. Minun mielestäni tässä sekasalaatissa arkirealismi – sinänsä ihan mukavasti kuvattua ison lapsiperheen arkea – sekoittuu saumat näkyen luonnonsuojeluun - rantaa yritetään muuttaa lomakäyttöön - ja vedenalaiseen fantasiamaailmaan. Pahoilla ihmisillä on omat vesihahmonsa ja samalla taistellaan varsin traditionaalisesti likaavia vedenhaltijoita vastaan. Onko tämä sitten humoristista vai inhorealistista: Reetta muuttaa hirviökalan Vedenpojaksi katkaistuaan ensin terävät hampaat ja suudeltuaan vasta sen jälkeen? Helmenkantajassakin asiat jäävät kuin kesken: äkkiä isä tulee matkalta ja paha Elmi-täti häviää yhdellä lauseella.

Koulusta karkaaminen voi olla etu?

Ellasta ja kavereista karkaamassa koulusta ei tarvitse sanoa sen kummempaa. Siinä on kaikki niin kuin ennenkin. Vaan miten käy lapsiraadin kuuluisan kirjailijan kyydissä? Bestseller-nimiä on kuitenkin vain yksi, Timo Parvela. Suosio ei tietenkään ole este ehdolle pääsemiseen, mutta miksi tämä koululuokka eikä esimerkiksi Nopolat tai Kallioniemi? Varsinainen raati joutuukin nyt kovan paikan eteen: onko Ella viime vuonna parempi kuin muut ja parempi kuin omat edeltäjänsä vai juuri ilmestynyt uusin vai kulkeeko se tuttuja, varmoja kuvioitaan? Onko muualla freesimpää tavaraa?