Lukuhotkaus: superolosta häntähoivaan

Kun roskapusseja viedessään liukastuu harvoina pakkaspäivinä ja teloo polvensa, optimismia tarvitaan. Toisaalta pakollisena konkkausaikana on lohdullista tarttua sekä lukemattomiin kirjoihin että verestää aikaisempia muistiinpanoja. 

Kipuja kestää paremmin esimerkiksi Minka Reitun hyvän olon hymykirjoilla. Kuvittajana hän on ollut pitkään suosikkini ja varsinkin Prinsessa Pikkiriikin hahmon luojana, mutta nyt maistuu paremmin kuin aikaisemmat myös Silloin kun on superolo (Otava 2019). Lapsen kasvaessa taitavat mielikuvitukset ja lauseetkin lisääntyä – jos elämän ongelmatkin. Nyt Ison kanssa on edelleen mukavaa, mutta harmituksiakin. Ei osaa lentää heti, on kipeänä, pilalle heti mennyt päivä, yksinäinen ystävä ja niin edelleen. Näistä selvitään Ison kanssa ja saavutetaan ns. superolo. Pienen lapsen mietteitä ja tuumauksia kolmannessa kirjassa somistavat hyvän tuulen kuvat. Mukavasti pyöreän Ison batmanlook on aika vastustamaton puhumattakaan rauhallisesta pienestä opetuksesta.

 Ajattelin seuraavaksi ympätä mukaan toisenlaista läheisyyttä eli mielenkiintoisen kuvantekijän, Anne Vaskon Lentopusun (Etana editions 2019). Karhu Murr-kirjat ovat menevää materiaalia päiväkodissa. Hurmaavan nonsensehenkiseksi tätä tarinaa takakansi kutsuu. No jos sellaiseksi mielletään lentokoneen ja kirjastoauton rakastuminen eli 100 000 kiloa painava rakkaus niin ok. Lapsille meni perille kyllä perusidea, joka hetken jaksoi naurattaakin. Tilanteeseen alkoi pian tulla muitakin ehdotuksia asioista, jotka voisivat tykätä toisistaan. Teksti ei vain jaksanut nyt kiinnostaa, ehkä hiukan aikuismaisen otteen vuoksikin: ”Kirjastoauto pillahti itkuun. Kun huolenani ovat kaikki eräpäivät ja sakkolaput, Ei, ei tätä painoa kestä rakkauden pilvilinnat.”  ”Ei kirjastosta saa sakkolappuja” totesi asiansa tunteva kaveri. Eivätkä lapset oikein jaksaneet kiinnostua enempää Vaskon rennolla otteella viitteellisesti hahmottamista päähenkilöistäkään. Tarvittiin lukijan kovaa yritystä, että päästiin loppuun. Itseni miellyttivät kyllä Vaskon paljolti kirjainkikkailuilla tekemät vauhdikkaat etenemiset. Itse kirjastoautossa työskennelleenä ideakin tuntui lupaavalta.

 

Hemmottelua jalka suorana

Päätin lohduttaa itseäni myös tuoreella Jukka-Pekka Palviaisen pläjäyksellä Hanaa, Kosonen (kansi Reetta Niemensivu, Karisto 2020). Kirjailija nimittäin osaa tunkea itsensä 15-vuotiaan nahkoihin. Taustamesenaattina on isoisä vanhainkodissa, jonka mielestä on luuseri, jos ei omista mopoa 15-vuotiaana. Hanke rahoitetaan isän, isoisän ja Kaapon kanssa kolmistaan. Mopon myy ihana The Jannika, joten ei tingitä. Mopo varastetaan ja sitten alkaakin hulabaloo ja salapoliisityö. Palviaisen ratkaisu on pitkittää varkaiden paljastumista, mutta kursiivilla olevissa tekstipätkissä asia paljastuu tarkkaavaiselle lukijalle hiljalleen. Ratkaisu on uskalias, sillä se hajottaa eikä ole aivan selväkään – toisaalta voi nyt seurata ikään kuin kahta tarinaa peräkkäin dramaattiseen loppuun saakka. Kateudella ja ihastumisilla on syynsä moneen. Takakansi moittii Palviaista eleettömän hauskaksi. No jaa, tarinointi on ehkä eleetöntä mutta samalla oivaltavaa ja täynnä pieniä hauskuuksia tai pienin keinoin viljeltyä luonteen analysointia. Dialogi on Palviaisen tuntomerkki, joten joskus siihen jauhantaan menee vähän liikaakin aikaa. Showhat. Tämä tässä.

  

Mimmu Tihinen löysi tiensä sydämeeni selkokirjallaan, mutta eipä Pieni numerokaan hassumpi lukuhotkaus ole (kuv. Mari Ahokoivu, Karisto 2019). Alakoululaisen Petunian äiti on eronnut ja uudelleen naimisissa amerikkalaisen miehen kanssa. Biologinen isä asuu lähistöllä ilman töitä, mutta mutkattomassa suhteessa tyttäreensä. Petunia saa isältään lahjaksi päiväkirjan ja alkaa kirjoitella siihen silloin tällöin tapahtumista. Pääpaino on kuitenkin näppärästi ajateltuna köyhien auttamiseksi tarkoitetun Ison numeron vastine Pieni numero, jota tyttö alkaa toimittaa. Tilaajia on peräti kolme. Koulussa Petunia on ekaluokkalaisen Alisan kummi, mutta kiusaamisissa juuri Alisa panee asiat järjestykseen. Arki soljuu Tihisen muotissa tutunomaisesti, mutta näppärästi erilaiset vihjeet tuovat esiin ympäristön, suhteet ja mielenliikkeet. Pieni numero on aika liikuttava, yllättävän ajankohtainen humoristisuudessaan ja pienine pikkuvanhoine piirteineen.

Meitä on niin moneksi

Vuokko Hurmetta olen seuraillut myös mielenkiinnolla. Kirjoittaja taipuu monenlaisiin kuvioihin kuten nyt Eläinhoitola Pehmossa ja kierossa rakissa (kuv. Tiina Konttila, WS 2019). Lukupalojen uusien kuvittajien kaarti jatkuu, tosin samoilla suurisilmäisillä lapsityypeillä tässäkin. Kahdeksanvuotiaalla Helmillä on eläinhoitola ja sen vaiheita seurataan häntä vipattaen. Itse tarina on vekkuli pehmoeläinten ja kepparien vammojen parsimista parhaan kyvyn mukaan. Jokaiselle mukanaolijalle riittää tehtäviä - kunnes löytyy jäteastiasta Rakki-koira panemaan paikat sekaisin ihan luonnostaan. Rakki alkaa juonia ja saa muutkin pehmot mukaan valittamaan huonosta palvelusta. Sisu-poika kyllästyy ja lähtee ns lomalle pihalle keinumaan muitten kavereiden kanssa. Muut jäävät parsimaan Rakin irronnutta silmää. Ja kas, nyt ympäristö kirkastuu! Sisältä leikataan pois haisevat täytteet. Potilas pyörtyy! Puhtaat sisuskalut saavat ihmeitä aikaan, ja muitten valituksetkin laantuvat. Kaiken huipuksi Sisu tuo kaverinsa auttamaan – ja onhan vielä paljon tehtäviä auki - esimerkiksi ambulanssikuski (pojillehan se sopii…)

Heti perään otetaan toinen helppolukuisen sarjan opus eli Kirjakärpänen ja luotettavan tekijän eli Anneli Kannon Häntähoiva ja Pätkä (kuv. Tuire Siiriäinen, Karisto 2020). Yhä suositummiksi tulleet sarjakirjat ovat samalla perusraameiltaankin samanlaisia: alkuun on kätevä esitellä seikkailun henkilöt ja näin avittaa lukijaa ennakkoon jäsentämään tulevia käänteitä. Kannon arkitarina kertoo kolmen eläimiä rakastavan lapsen toilailuista koiran hoitajina. Mukavaa asiantuntevin pienin opetuksin höystettyä realistista tapahtumaa villin villakoiran kanssa kuvittaa ihan kelpo keinoilla ja humoristisesti Tuire Siiriäinen. Mainio keksintö on lastenperustaman osuuskunnan nimeäminen Häntähoivaksi, kun kaikilla lemmikeillä jonkinlainen sellainen on. Ja tuleehan sieltä hiukan taloudellista neuvontaakin asioiden järjestelemiseksi ja kokousten kuluksi.

Mutta ne sairaudet ja mielentilat!

Lopetetaan tämä jalkavaivaisen kirjakavalkadi asialliseen ja lämminhenkiseen sairaskertomukseen eli Aapoon ja Emmaan: ystävyyttä ja avaruusoloa (kuv. Marjo Nygård, Epilepsialiitto 2019).  Asiantuntijoiden avustuksella alakoululaisen Aapon epilepsiaan liittyvät oireet ja kohtaukset ovat varmasti oikeita, mutta tuottelias ja pätevä Titta-Mari Marttinen saa niihin uskottavuutta ja lomittaa ne normaalin arjen ja koulun tilanteisiin korostamatta, lämpöisesti, muttei aliarvioi taudin merkkejä. Luonteeltaan erilaiset ystävykset ja heidän kaveruutensa tulee esille monissa tapahtumissa, toistensa auttaminen ja arvostaminen samaten. Mukana ovat kivasti myös koko luokka, opettaja ja vanhemmat – kaikilla on roolinsa. Sairaudesta kertominen kavereille on tärkeää – silloin siihen suhtaudutaan normaalisti ja voidaan auttaa tarvittaessa. Ammattikirjailijan käyttäminen tässä yhteydessä on ollut hyvä valinta. Marjo Nyqård on tällä kertaa kovin punaposkinen ja pyöreänaamainen – näin aihetta samalla reipastetaan pitäytymällä iloisissa väreissä.

Lasten- ja nuortenkirja on oikein hyvä vaihtoehto sairasvuoteen vierelle, kun haluaa polvihoitoa. Kokeilkaapa, miten syntyy Superolo, Häntähoiva tai Avaruusolo.