Runeberg on Junior ja Dada, mutta koti-isä?

Runeberg Junior –palkintoa hehkutettiin jonkin verran sen takia, että valintaan osallistuvat itse kohderyhmät (noin 6-9). Ylituomari päätti jättää ratkaisun lasten käsiin.  Olisi ehkä pitänyt arvata, että valokeila osuu vähän jännittäviin ja sitäkin enemmän erilaisia huumorin lajeja viljeleviin opuksiin. Palkinto jaettiin mainiossa kielisovussa kahtia. 

   Suomalainen meni ns. spinoff-tyypille eli Timo Parvelan Ellasta ja kavereista reväistyllä Paten kalastuskirjalle. Ruotsalaisessa Den fantastiske Alfred taas seikkailee ulkomailla petosten ja auringon paisteessa unohtamatta mummoenergiaa. Eli Mitä Suomi lukee lastenkirjojen kohdalla oli sisällöiltään mainiosti edustettuna. Pate on oman lajinsa suvereeni tuote eli kaikilta osin mennään korkealta ohi arkisen tylsän elämän eikä kuvittaja Pasi Pitkänen todellakaan hänkään ryömi rimojen alta. Liioittelevaa meininkiä on myös Alfredon kuvittajalla Joanna Vikström Eklövillä.

   Ehkä nämä palkitut pläjäykset kuitenkin ovat monipuolisempaa hermolepoa kuin nykyinen villitys kertoa, miten kurjasti koulussa ja kavereiden kanssa menee. Ja vielä rustata nämä tunteet päiväkirjan muotoon kaiken kansan psykiatrisen naurun pilkattaviksi. Onks noloo, hei?

   Hiukan sääli, koska Runeberg itse toki mainiona viihdekirjailijana osasi myös repäistä tarvittaessa ihan dadamaisesti. Löysin kansallisrunoilijamme ravintolaillan jälkeen todella monimielisen ilmeisesti servietille rustatun mielenilmaisun alun perin Arto Kytöhongalle. Hän julkaisi siitä aikoinaan oman graafisesti leikittelevän kirjasen. Taitelija Kari Ripatti puolestaan teki oikeutta säkeiden soljuvuudelle omalla tavallaan – aikoinaan tämä yhteinen teos oli esillä myös Porvoon kirjaston näyttelyssä.

   Eli olisi sitä voinut räjäyttää kansallista identiteettiä toisellakin tapaa lasten- ja nuortenkirjojen valinnoissa.

Miten perhe pärjää nyt ja ennen?

Olisiko kuitenkin niin, että historian havisevilta lehdiltä voisi poimia yhä edelleen mainioita ja käyttökelpoisia analyysejä satavuotiaan itsenäisen Suomen tilasta? Joskus ajattelee, että lastenkirjallisuuden ja oman kirjahyllyhistoriansa tuntemisella voi löytää yllättäviä polkuja nykyhetkeen.

   Mieluusti nostaisin esille tällä kertaa kaksi luotausta. Vuonna 1977 silloin tv-persoonanakin tunnettu psykologi Kirsi Kivinen teki WS:n Tenavakerhoon analyysin nimeltä Mikko ja markat (kuvitus Kikka Hammar). Siinä käytiin läpi isän joutuminen pakkolomalle ja sen vaikutukset perheen taloudelliseen tilanteeseen. Tapahtumien kulussa käydään läpi naisten kotityöt ja niiden jakautuminen, naisten työelämään siirtymisen vaikeudet ja rahan riittäminen.

   Kun isällä on nyt aikaa, hän ehtii ja joutuu selvittämään Mikolle, miten raha pyörittää yhteiskuntaa. Näin käsitellään verot ja niiden jakaantuminen, eduskunnan työ ja edustajien lupaukset. Väliin luennoimisen puolelle menevä rupattelu tuo kuitenkin hyvin esille esimerkiksi yhteiskunnassa mahdolliset käyttäjille ilmaiset asiat kirjastosta lähtien.

   Marjatta Kilven Koti-isä (Lasten oma kirjakerho 52 1979) on puolestaan täyttä tavaraa, vaikka sen ottaisi käteensä tänä päivänä. Kilpi osaa rauhallisen selkeästi, mutta samalla sopivasti tunteita esitellen kertoa samanlaisesta alkutilanteesta. Isän työttömyys kerrotaan realistisesti perheen näkökulmasta. Kilpi kuvaa neljähenkisen tiimin erilaiset suhteet, ahdingon, yhä lisääntyvän huolen ja säästöjen hupenemisen taitavasti paisuttamatta asioita.

   Pienet yksityiskohdat varsinkin pienen Petterin suhtautumisessa ovat esillä silottelematta ja tuovat mukaan sisäisten roolien muokkaantumisen. ”Äidin puheista Petteri vähitellen ymmärsi, että isän työpaikalla – firmassa, kuten äiti sanoi – olivat asiat menneet huonosti. Työtä ei enää riittänyt jokaiselle. Oli tullut uusia hienoja koneita, tietokoneita, jotka nyt tekivät työt ihmisten puolesta. Ja ne ihmiset, joiden puolesta koneet tekivät työtä, joutuivat joskus pois työpaikoiltaan, työhuoneistaan, kirjoituspöytiensä takaa.”

   Kun isä on vähitellen ottanut yhä enemmän vastuuta kotitöissä, Petteri pääsee samalla lähemmäksi ennen niin kiireistä isäänsä. Äiti pääsee töihin, ja isän jääminen kotiin saa pihalla kaverit pilkkaamaan naismaiseksi. Tästäkin selvitään vanhempien kanssa puhumalla. Arkeen tulee paljon muutoksia, jotka kuitenkin lisäävät kaikkien ymmärrystä toisistaan. Vauvan sairastuttua joudutaan pohtimaan lisäksi kuka pitää kenestäkin ja kuinka paljon. Ulla Vaajakallion pehmeän pastellinsävyiset tilannekuvat luovat oman, lähentävän tunteen lukemiseen.

   Molemmissa kirjoissa on toki onnellinen loppu. Töitä löytyy, ja samalla lapset ovat saaneet rautaisannoksen esimakua yhteiskunnan erilaisista rakoiluista – mutta myös perheen yhtenäisyydestä ja ratkaisumalleista. Näitä asioita käsitellään edelleenkin yllättävän vähän lastenkirjallisuudessamme.