Palkintoja kuin lapsen perseestä

Vielä jäämme odottelemaan Runeberg-palkintoa, ja mitenkähän onkaan suomenruotsalaisten joltisenkin hassusti tuoreehkosti käyttöön ottaman Topelius-tunnustuksen laita? Suomen nuorisokirjailijoiden vanha, vakiintunut ja klassinen Topelius-palkinto Lydecken vanavedessään nimittäin suotiin jo viime viikolla.

    Jäin miettimään tässä yhteydessä kahta asiaa. Kuinkahan moni muistaa, ketkä olivat esimerkiksi nyt ehdokkaina? Tai viime vuonna? Tai ketkä saivat viime vuonna palkinnot? Toisaalta tuntuu mukavalta, mitä useampi lasten ja nuortenkirja saa edes hiukan julkisuutta. Mikä painoarvo sitten loppujen lopuksi ehdokkuudella on muille kuin tekijälle itselleen? Suomen nuorisokirjailijoiden systeemi on hiukan erilainen kuin Finlandioissa, joissa esiraadin valinnoista lopullisen päätöksen tekee yksinäinen diktaattori. Nyt ratkaisun tekee sama raati. Näin saattaa olla parempi, koska varsinkin Juniorissa alkaa jo olla mielenkiintoisempaa seurata raadin ja diktaattorin nimiä kuin osanottajia – niin sekalaiseksi seurakunnaksi porukka alkaa jo muodostua.

    Luin Hannu Mäkelän muistelmista, Otavan ajasta, useitakin mainioita lausahduksia, joista nyt osuu yksi kuin kuuma veitsi voihin. Kirjoittaja  kun ottaa kantaa kiertäen palkintoraateihin kertoessaan, miten Bo Carpelan puhui Neustadt-palkinnon Paavo Haavikolle vuonna 1984: ”Palkinnot ovat aina käsittämättömien sattumusten tulosta, ihmissuhteiden synergiaa. Lautakunnat ovat kuin lapsen perse, ei koskaan tiedä mitä sieltä tulee, kuten Anhava on asian tyylikkääseen tapaansa ilmaissut.”

     Nyt mielestäni Suomen nuorisokirjailijoiden raati on ainakin lopputuloksessaan saanut ponnisteltua oikein tyylikkään ratkaisun. Näin minun on tietysti pakkokin todeta, koska blogissani aikaisemmin ehdokkaita ruotiessani nostin nämä kaksi varteenotettavimmiksi ehdokkaiksi. Soisin myös kirjojen menestyvän laajemmalla rintamalla.

    Näin raati luonnehtii jopa ylisanoihinkin innostuen mm. Siiri Enorannan Surunhaurasta, lasinterävää (WSOY 2015):"Upea ja monitasoinen romaani vie mukanaan Sarastuksen palatsiin ja Surukauriin kansan saarille. Kantavina teemoina ja harkitusti tarkasteltuina esiin nousevat valta, rakkaus ja inhimillisyys. Enorannan luoma maailma, henkilögalleria ja tarina muodostavat häikäisevän kaleidoskoopin. --- Tunnelmallinen ja tyylikäs teos osoittaa Enorannan kuuluvan suomalaisen kaunokirjallisuuden valonkantajiin.”

  Ehkä arvioitsijan itsensä pitäisi myös miettiä, miksi juuri jokin tietty teos kolahtaa kuten Mörkövahti (Tammi 2015). Ehkä se viistää omia kirjoittamisen tavoitteita, ehkä huumori solahtaa päähän, ehkä kielessä on tuttuja hyviä sointuja? Joka tapauksessa raatikin näyttää löytäneen oivallisia rakenteita: ”Kun sisarukset Hilla, Kaapo ja Maikki saavat mörkövahdin kesäloman alkaessa, seikkailu käynnistyy vastustamattomalla voimalla. Tuutikki Tolosen Mörkövahti on omaleimainen, tuore ja taidokas romaani, joka tavoittaa saumattomasti lapsi- ja aikuisyleisön.

Hahmot ovat samastuttavia, kerronta sujuvaa ja mörköjen arvoitus koukuttaa. Jännittävään ja

lämminhenkiseen seikkailuun on punottu myös erilaisuuden ymmärtämisen ja ystävyyden sanoma. Teos sopii niin ääneen luettavaksi, kouluun pulpettikirjaksi kuin ahmittavaksi kirjastossa tai kotona lempilukusopessa. Mörkövahdissa on kaikki rakastetun lastenkirjaklassikon ainekset.”

    Niin, näistä ehdokkaista vielä ja raadin oletetuista miestiskelyistä. On aika hauskaa ounastella, kuinka ehdokkaiden välillä on rajankäyntiä on käyty. Kun mukana on sama raati, miettii pakostakin, kuinka selvää oikeastaan voittajien poimiminen on ollut. Siinä mielessä diktaattori toisi ehkä vielä yhden jännitysmomentin mukaan tähän Anhavan mainitsemaan ponnistukseen, josta ei tiedä mitä sieltä tulee. No, kun viime palkintolautakunnassa Kalle Veirto oli mukana ehdokkaana sekä Lydeckenissä että Topeliuksessa, saattoi aika helposti veikata ainakin toista, kumpaa vain kirjoittajalle. Nyt muuten Saku Heinänen oli Zaidallaan jo toisen kerran ehdokkaana, eikä pärjännyt. Lautakunta ehkä mietti, että annas olla, sieltä on tulossa vielä kolmaskin ja viimeinen tänä vuonna. Ehkä sitten on jo kolmannen tulemisen aika?

     Mutta onpahan tänä vuonna ilmestynyt heti vuoden alkuun upea kokonaisteos, joka samalla on kunnianosoitus kolmelle hienolle tekijälle. Lastenhuoneen laulukirja (Tammi 2016) esittelee yli 140 Hannele Huovin ja Soili Perkiön yhteistyönä syntynyttä lastenlaulua ja/tai runoa. Laulut on jaoteltu sympaattisesti erilaisten otsikoiden alle: on lastenlauluja arkeen ja juhlaan, lauluja päivänsankarille, vastasyntyneille, vauvoille unohtamatta vaareja ja mummeja. Trendikkäästi sovelletaan jaottelussa myös vuodenaikoja jopa niin, että lopussa on monta sivua niiden merkityksestä ja sisällöistä. Näin sanon siksi, että monien aikaisempien kirjojen ja nyt Lasten vuosikirjan vanavedessä myös Mauri Kunnas on ryhtynyt setvimään juhlapäivien salaisuuksia.

    Kustantajalle täytyy nostaa hattua: Kristiina Louhen kuvitukset antavat lauluille yhden ulottuvuuden lisää, ja kokonaisuudesta syntyy mahtava sukellus maamme eturivin lastenkulttuurin tekijöiden luomisvoimaan ja monipuolisuuteen. Olisipa muuten ollut hieno mahdollisuus tehdä kirjan loppuun vähän pitempi analyysi tekijöiden töistä ja tuntemuksista!

    Nyt minäkin syyllistyin ylisanoihin. Joskus ne kuitenkin ovat ihan paikallaan.