Astrid Lindgren ja saamelaiset

Metsien vai kaupungin kirjailija?

Aikaisemmin viime vuonna Tove Jansson –hypetyksen ollessa kuumimmillaan mietin Astrid Lindgrenin elämää muumien rinnalla, kun Tove Janssonista tuli erilaista biografiaa biografian perään.. Lindgrenistähän on olemassa kattava perusteos, hyvän ystävän ja luotetun Margareta Strömstedtin Astrid Lindgren. En levnadsteckning (1977, 2.p. 1999), mutta antaako se todella kuvan Lindgrenin kaikista puolista, varsinkin kun jotenkin on ohitettu esimerkiksi aviottoman lapsen kohtalo ja merkitys kirjailijakuvassa?

Nyt onkin ilmestynyt ainakin hiukan toisesta perspektiivistä lähtenyt elämänkerta tanskaksi ja ruotsiksi eli Jens Andersenin Denne dag, et liv – en Astrid Lindgren biografi (Gyldendal 2014, Norstedt).

Sen välittämän ihmiskuvan mukaan kuva Astridista lempeänä satujen kertojana tuntuu oudolta: kysymyksessä on monitahoinen kirjailija, joka osasi toki hymyillä kuvissa lempeästi, mutta kykyni myös iskemään terävästi tarvittaessa. Andersenin mukaan juuri tämä valon ja pimeyden, naurun ja tuskan välinen vuorovaikutus teki tarinoista niin hienoja – koska ne kuvastivatkin koko ajan tekijänsä omaa elämää. Strömstedtin täydennetyssä toisessa painoksessa todetaankin, että Lindgren vältti kertomasta vuosikausia elämänsä varjoista. Vasta viimeisten parinkymmenen vuoden aikana hän on joissakin haastatteluissa paljastanut tunteitaan menetyksistä, suruista, oman persoonallisuutensa melankolisesta pohjavireestä, joka on tiiviisti mukana myös saduissa.

 

 Näkökulma suurkaupungista

Jens Andersen lähtee aivan eri puolelta kuin Strömstedt, joka itsekin Smålandissa kasvaneena selvittää tarkasti Lindgrenin lapsuusmaisemat, leikit ja vanhempien rakkaustarinan. Andersen aloittaa nuoresta Lindgrenistä toimitusuntuvikkona Vimmersbyn Sanomissa. Tämä on varmaan aika yllättävää, koska aikaisemmin Lindgren on aina nähty taustaltaan maalaismaisemassa. Nyt hän on moderni, kaupungistunut havainnoitsija. Andersen on päässyt käsiksi myös ennen julkaisemattomaan materiaaliin, koska Astridin tytär Karin Nyman on avannut lisää lähdemateriaalia käytettäväksi. Samoin kuvamateriaalissa on uusia yksityiskohtia: Astrid on nuori, hoikka nainen tyylikkäästi pukeutuneena Kööpenhaminassa. Siellä, osoitteessa Håbets Allé 36 vasta 19-vuotias Astrid joutuu jättämään salaa synnytetyn ja piilotetun aviottoman Lasse-poikansa kasvatusäidille. Isäksi paljastuu 50-vuotias Vimmerbyn Sanomien omistaja Reinhold Blomberg. Andersenin kuvaus tältä osin on jopa lakoninen: Mies haluaa avioitua. Nainen ei halua. Ehkä myöhempiä aikoja ajateltaessa valokeilan siirtäminen tänne on perusteltua, koska Lasse näyttää olevan melkoinen energianlähde kirjailijan uralle. Kasvatuskodissa on rakastava tunnelma, ja Astrid vierailee siellä jatkuvasti. Parin vuoden kuluttua hän hakee pojan kokonaan luokseen. Koko tapahtumakulku avioeroineen vaikuttaa kuitenkin kirjalliseen taustaan: jatkuvasti näitä hylättyjä, yksinäisiä, haavoittuneita poikia Lillebrorista Skorpaniin. Entäpä sitten vahvat, raavaat miehet, mutta myös itsenäiset, huolehtivat tytöt Pepistä Ronjaan?

Hylätyt ja suojelevat

Lindgrenin mies, Sture Lindgren, kuvataan biografiassa melkoisen karkeasti, mutta myös avomielisesti. Sinänsä avioliitto oli onnellinen, mutta miehen alkoholismi varjosti elämää aina vuoteen 1952, jolloin Sture kuoli juomisen aiheuttamiin oireisiin 53-vuotiaana. Andersen on kirjannut Astridin muistiinpanoista juuri kohdan paluusta kuolinvuoteelta: ”Kiltti ihminen lähti tänä kesäiltana. Hän oli minulle kuin lapsi, jota rakastin paljon. Olen pitänyt aina häntä kädestä, mutta sinne minne hän nyt kulkee en voi mennä mukaan pitämään kiinni.” Lindgren ei mennyt enää naimisiin, vaan eli viitisenkymmentä vuotta yhä tunnustetumpana kirjailijana ja myös yhteiskunnallisena keskustelijana. ”Koko kansakunnan ankara, mutta rakastettu isoäiti.”

Andersen avaa tosiaan erilaisen näkökulman ruotsalaiseen satutätiin. Vankan kuvamateriaalin lisäksi hän on taitavasti käyttänyt Astridin päiväkirjamerkintöjä eri yhteyksissä kuvaamaan tilanteita ja tunnelmia kuten elokuussa 1969 kesäpaikassa Tukholman saaristossa: ”Epätoivon kesä, Lasse täysin masentunut, ilman töitä. Isä kuoli 28.heinäkuuta. Juuri ennen kiipesivät ensimmäiset ihmiset kuuhun. On kirjoitettu Peppi-lauluja. Töitä Karlssonin kanssa.”

Ett liv som författare?

On hankittava sellainen elämä, että syntyy kirjailija, taisi Erno Paasilinna sanoa. Tai jotain sinne päin. Helsingin Sanomissa 2.2.2014 Kirjailijaliiton uusi puheenjohtaja Jyrki Vainonen miettii asemia tällä hetkellä kulttuurin kentillä ja loihee lausumaan muun muassa Antti Majanderin haastattelussa: ” Ker­ke­vien kir­joit­ta­jien kan­nat­tai­si hä­nen mu­kaan­sa vil­jel­lä mon­taa eri la­ji­tyyp­piä, ai­kuis­ten proo­san ohel­la vaik­ka las­ten­kir­jo­ja, ja yrit­tää pro­fi­loi­da tuo­tan­ton­sa eri osa-aluei­ta eri kus­tan­ta­moil­le. Si­ten voi­si py­syä ajat­te­le­mas­saan jul­kai­su­tah­dis­sa.” Enpä tunne muuten tuota ilmaisua kerkevä – tarkoittaakohan se kerkeää vai kerkiäväistä? Nokkelaa, vikkelää, herkkää…

 Eli voisi sutaista välillä yhden kerkevän lastenkirjankin, jotta pysyisi apurahajonoissa?

Satuinpa saamaan käsiini Jyrki Vainosenkin eturiviin nostamien pienkustantajien joukosta Atraimen, jonka julkaisema Kerttu Vuolabin Sataprosenttinen (2014, suom. Irene Piippola) on kaikkea muuta kuin muun ohella tehtyä kerkevää ajanvietettä. Alun perin 1994 pohjoissaamenkielellä julkaistu alkuteos on nimittäin tiukasti omaelämänkerrallinen, rankka, kantaaottava, silmiä aukaiseva ja tiukka tilitys. Lappilaisten tuttujen puheista olen aikaisemminkin kuullut saamelaisten ongelmista mm. koulunkäynnissä - esimerkiksivoisi nostaa hienno Siiri Magga-Miettusen Siirin kirjan (Kustannus-Puntsi 2002) – mutta yhä edelleen on syytä palauttaa mieleen kolmannen virallisen kotikielemme taival edes jotenkuten hyväksytyksi.

Sataprosenttisessa 11-vuotias Maaret joutuu kauas kotoaan asuntolaan, saamelaisia kiusataan eikä opettajilta löydy tukea. Oma kieli on unohdettava ja suomea puhuttava. Tenolaakso, Ivalon kirkonkylä 1960-luvun puolivälissä välittyy lukijoille monivivahteisin vedoin, luonto, perhesuhteet, nuoren tytön kehitys tulevat iholle. Vaikka kirja on jo jonkin verran historiallinen dokumentti, sen sanoma saamelaisen kulttuurin tilasta ja taistelusta tulevien sukupolvien käytettäväksi on tärkeä.

Ja pienkustantaja on tässäkin asialla.