Lapsensielun teknokraatti kirjamessuilla

Kun Helsingin kirjamessujen kurimuksesta selviää, hengähdystaukoa ei suoda. Perään tukevat heti Finlandian osa-alueet, joita ei enää saa tituleerata tiedoksi, lapsiksi ja kaunoksi. Uhallakin on selvempi puhua Tieto-Finlandiasta ja Finlandia Juniorista, jonka ehdokkaat julkistetaan toisena päivänä marraskuuta ennusteiden mukaan karmeassa lumisohjossa.

Niin ihanan väljää!

    Mutta kirjamessuja on tietenkin kommentoitava verekseltään niitäkin. Varsinkin kun itse pääsi esiintymään sunnuntaina Suomen kirjailijaliiton lavalle puhumaan selkokirjallisuuden merkityksestä. Messujen järjestäjät tietenkin hehkuttivat hiukan parempaa yleisömenestystä kuin viime vuonna. Uusia kävijöitä oli niitäkin runsaasti. Tietenkin järjestäjät eivät erityisesti kertoneet, että kävijöistä mehevä osa oli Suomen tietokirjailijat ry:n tuen turvin messuille tulvahtaneista koululaisista. Jos tämä määrä, 8000 enemmän tai vähemmän innokasta kirjallisuuden rakastajaa, otetaan pois määrästä, niin tulos on toisenlainen.

    Heille oli kai enimmäkseen tarkoitettu Kallion ilmaisutaidon lukion oppilaiden suunnittelema ohjelmisto. No, hittinimet vetivät, mutta olisi luullut ilmaisutaidon opetuksesta jääneen jälkiä. Nyt kuitenkin ohjelma onnistui, kun enemmän tai vähemmät suupaltit vieraat ottivat ohjat käsiinsä. Pakkopullana näytti suosituin olevan nauhalaku.

     Olisi ollut myös mielenkiintoista tutkia, kuinka kauan messuilla viihdyttiin ja missä. Ruoka- ja viinimessut oli nimittäin nyt sullottu samaan syssyyn, joten alle 18-vuotiaat älkööt vaivautuko. Ja siellä sitä vasta tungos oli. Ehkä esimakua huonoista järjestelyistä tai sitten esiintyjien aliarvostuksesta koettiin torstaina. Aino-salissa olisi ollut nimittäin Jörn Donnerin ja Antti Eskolan kiinnostava keskustelu uskomisen ympäriltä. Käytävä velloi innokkaita kuulijoita. Odotus venyi, ja sitten kylmänä suihkuna ilmoitettiin, että muutaman jonottajan päästyä sisään sali olikin jo täynnä. ”Fiksut” ihmiset olivat nimittäin jääneet edellisen luennon jälkeen istumaan tyynesti paikoilleen odottamaan seuraavaa. Donner ja Eskola näyttivät kuitenkin vaivaisesti raahustavan sisään.

    Anteeksi ei pyydelty.

Myyntimessut

    Sitähän ne ovat. Joululahjakirjat vähintään 20 % alennuksella. Kaikki kirjat 2 euroa. Jossain kaukana tuolla puhuu Laila Hirvisaari ja onkohan siinä vieressä tämä isotukkainen kirjailijatar. Onnistuneimmat otokset messuilta saikin YLE:n taltioinneista. Nekin oli kai pakko ottaa vain yhdeltä tai parilta lavalta. Lasten puolella meno oli ehkä vieläkin hurjempaa kuin viime vuodelta. Onneksi lastenkirjailijat ja kuvittajat alkavat jo olla aika rutinoitua sakkia, jota eivät ihan pienet ongelmat hätkäytä.

    Sunnuntaina Takauma-lavalla ja koko messuilla oli jo vähän enemmän tilaa hengittää. Raili Mikkasen ja Sari Peltoniemen kanssa pohdiskeltiin, mitä selkokirjallisuus oikein on ja miksi sitä tehdään. Kirjailijakunta taitaa jo vähitellen olla suopunut tähänkin lukemisen ilosanoman muotoon toisin kuin alkuaikoina. Silloin pääsin Suomen Kuvalehden laajaan artikkeliin 11/1981 yhdessä Kaarina Helakisan, Kirsi Kunnaksen ja Maikki Harjanteen kanssa. Yritin puolustella helppolukuisen ja selkokirjan tarvetta viidesluokkalaiselle Esalle, joka ei jaksanut lukea paksuja kirjoja ja jolla näytti olevan taipumuksia urheiluun. ”Sitä paitsi ei minun kaverinikaan halua lukea. Suoraan sanoen eivät osaa.” Tämä ei vakuuttanut, vaan sain selvityksen asioiden todellisesta laidasta: ”Lukemista ei auteta kirjojen tasoa laskemalla, kaupallisella kosiskelulla, liiallisella soveltamisella ja muilla vippaskonsteilla.” Tuli sieltä myös varoituksen sanaa: ”Lapsensielun teknokraatit lähtevät myös siitä, ettei saisi lukea kirjaa, jonka joka sanaa ei voi eritellä ymmärrettävästi.”

Jukka Murtosaaren kansi selkokirjaan.

  Tämä tapahtui siis vuonna 1981. No, ajattelen edelleen, että lukutaito ja sen parantaminen, suorituksen ilon saaminen, itsetunnon kohentuminen samalla, on edellytys tekstin syvemmälle käsittelylle. Lukemisen alkutaipaleella tai lukutekniikkaa hiottaessa on tärkeää löytää sopivaa ja kiinnostavaa materiaalia tukemaan lukemisen löytöretkiä.

     Selkokirjallisuuden anti on mukavasti lisännyt erityisesti lasten ja nuorten tietokirjallisuuden lajeja, mutta on kaunonkin puolella saatu hyviä esimerkkejä kirjailijan ja selkoistajan yhteistyöstä. Sadan selkokirjan mies, Pertti Rajala, on tuonut kehitysvammaisten lisäksi monelle muulle ryhmälle maahanmuuttajista vanhuksiin ja varhaisnuoriin tietoa sodistamme, suurmiehistä, Lutherista ja Seitsemästä veljeksestä. Hän toteaa: ”Kirjailijoilta toivoisi edelleen selkokirjojen merkityksen ja tarkoituksen entistä parempaa ymmärtämistä, eli kyse ei ole epäkirjallisuudesta, vaan rikkaasta ja elävästä kirjallisuudesta. Sen avulla kirjat tuodaan niiden ihmisten ulottuville ja käyttöön, jotka eivät syystä tai toisesta pysty lukemaan hyvääkään yleiskieltä. Hienoa olisivat yhteistyöprojektit kauno- ja tietokirjailijoiden kanssa samaan aikaan yleiskielisenä ja selkoversiona.”

    Satu Itkosen upeat selkokieliset taideteosten tulkinnat ovat kuin runoa ja avaavat kaikenikäisten silmät kuvan katsomiseen. Yleisön joukosta löytyi mielenkiintoa selkokirjan raameihin, Satu Itkonen on niitä hyvin esitellyt kokoomateoksessa Hyvä kirja (Suomen tietokirjailijat ry). Sieltä löytyy erinomainen tiivistyskin eduista: ”Selkokielisen tekstin laatiminen on jäntevöittänyt yleiskielisen tekstini suunnitteluvaihetta. Kirjoittaja, joka on joutunut tiivistämään sanottavansa alkuperäistä huomattavasti pienempään tilaan, tietää, kuinka vaativaa nimenomaan lyhyen tekstin tekeminen on. Usein iso tiivistys- ja lyhennystyö auttaa myös huomaamaan tekstin todellisen ytimen ja sen, että paljon on sellaista minkä voi huoletta jättää pois. 

 

    Yhä paremmin ymmärrän, että hämärästi sanottu on usein myös hämärästi ajateltu. Selkokieleen tutustuva tietokirjoittaja ei välttämättä ryhdy selkokirjailijaksi, mutta tulee ehkä entistä tarkemmin pohtineeksi tekstin ydintä, sidoksisuutta ja loogisuutta. Tietokirjoilla ei ole vain yksi ’suuri yleisö’, vaan yleisöjä on enemmän. Osalle niistä ja joissain tilanteissa selkokielinen ilmaisu on varteenotettava vaihtoehto.”

    Mutta tarvitaan edelleen lisää kustantajien kiinnostusta ja tekijöitä. Ja onko selkokirjoissa oleva logo sittenkään tarpeellinen? Selkokirja on käyttökelpoinen kirjastossakin missä hyllyssä tahansa.

Selkokirjassa kuva ja sana kulkevat dialogina. Jukka Murtosaaren kuva Kari Vaijärven tekstiin.