Olisipa
ollut jännittävää olla kärpäsenä katossa kun lasten ja nuortenkirjallisuuden
Finlandian esiraati pui kirjapinoaan. Kustantajia eivät raatilaiset liene
liiemmälti miettineet, mutta oudon pieneksi jäi Tammen saalis muillakin
Finlandia-areenoilla. Puheenjohtajana toiminut Pekka Vartiainen kehui kyllä
kovasti kirjojen tasoa ja monimuotoisuutta.
Kolmen rivin tietokirjallisuusosuus kuului
näin: ”Tämän vuoden tarjonnasta nousee esille myös lapsille suunnattu
tietokirjallisuus. Tarinointiin ja satuun yhdistetyt elementit vievät meidät
bakteerien maailmaan, ötököiden pariin, taideteosten äärelle, luontoon,
tietokoneen sisälle tai matkoille lähelle ja kauas.” Heti perään kuitenkin
Vartiainen toteaa, miten varsinkin fiktion lukeminen on terveellistä. Se lisää
älykkyyttä, se vähentää stressiä, tekee meistä empaattisia ja sosiaalisia, ja
sen ansiosta me nukumme paremmin ja muistikin pelaa vanhemmiten.
Kyllä en usko, ettei tiedon lukeminen ja
omaksuminen saisi meidät nukkumaan huonommin.
Serafinan kanssa taistoon! |
Tiedossa
vara parempi!
Tietokirjojen
alueiden ylimalkainen ja melkein heitoksi jäävä alaviite saa ounastamaan,
etteivät aivan kaikki tiedollisiksi merkatut kirjat ehtineet raadin pinoon. Me
arvioitsijathan emme tiedä, mitä kirjoja oli mukana. Voisi ajatella, etteivät
kaikki pienkustantajat tai liitot, yhdistykset tai museot ole huomanneet
osallistumismahdollisuutta. He taas vastaavat melkoisesta osasta lasten tiedon
julkaisemisesta.
Mukana taisi olla kuitenkin
Probius. Lasse Rantasen hienot
kuvamaailmat olivat jo suolana Leena Valmun edellisessä Filiuksesta kertovassa
suolistoseikkailussa. Sama vaikuttava värimaailma ja tyypitykset jatkuvat
Filiuksen vapaassa jatkossa Probus ja
suuri suoliston taistelu. Rantanen saa päähenkilöihin, maitobakteeri
Probukseen, anaerobi Bifidukseen ja Acidinaan omat henkilökohtaiset piirteet.
Tämä on tärkeää, koska samanoloisia
kavereita pyörii ympärillä valtava joukko. Paha bakteeri eli Diffis, joka
vastustaa antibiootteja ja aiheuttaa hengenvaarallisen ripulin, on todella
petomaisen näköinen.
Tietocapsulus auttaa ymmärtämään. |
Kirjassa kerrotaan
maitohappobakteerin työstä ja taistelusta. Kun mustikkajugurtti joutuu lapsen
sisälle, alkaa vaivalloinen matka umpisuolen aukiolle. Siellä käydään
lopullinen taistelu pahojen bakteerien ryntäystä vastaan. Samalla Leena Valmu
selvittää tutusti Tietocapsuluksissaan tarkemmin ihmisen sisällä olevia
toimintoja. ”Mutta kaikki bakteerit eivät ole pahoja. Minäkään en ole. Sen
sijaan minun tehtäväni on suojella sinua pahoja bakteereja vastaan. Minun
kaltaisiani asuu sinun sisälläsi jopa kymmenen kertaa enemmän kuin sinussa on
soluja. Mutta me olemme hyvin pieniä. Jos meidät kaikki vietäisiin sinun
sisältäsi, mahtuisimme juuri ja juuri kolmeen maitopurkkiin.”
Probus määrätään joukkueen
johtajaksi, Taistelu diffiksiä vastaan on ankara, eivätkä kaikki ruumiin
puolustukseen osallistuvat solut ole innostuneita yhteistyöstä. Nuoren lukija saa kuulla happomiinoista,
bakteerisotureista umpilisäkkeestä tai arkkieliöistä. Rantanen kuvaa nämä
vauhdikkaasti jonkinlaisiksi panssaroiduiksi vyötiäisiksi. Hauska, mutta
lähinnä aikuisille suunnattu heitto on Probuksen joukkoon ilmestyvä vanha
konkaritaistelija. Bakteersolu on tutunoloinen: ”Onks tääl korsus herroi?”
Toinen, paremmin nuoreen lukijaan uppoava viittaus on kaikkien tuntema
bakteerisankari Rhamnus Lactobacillus, jonka seikkailut on ikuistettu kirjaan
Taru bakteerien herrasta.
Suoliston taistelu on
suoraviivainen ja selkeä tautikohtauksen kokonaisvaltainen raportti. Siinä ei
kaihdeta huumoria eikä pientä romantiikkaakaan. Ihmisruumiin elintärkeät
toiminnat tulevat samalla selvitettyä, kuten lopun suuri pamaus. Metaania,
vetyä ja hiilidioksidia lentää ilmoille ja niiden mukana Probus ja Acidina
singahtavat vapauteen elämään nurmikkomullassa.
Teksti kuin
soittimen helinä
Tenhon ja Ryskeen alaotsikko ilmoittaa
olevansa satuja soitosta, mutta realistinen ote kaikuu läpi. Tenho saa lahjaksi
pienen mustan pötikän ja luurit. Valmis soitto kaikuu korviin, eikä pötikällä
ei voi rämpyttää eikä siihen voi puhaltaa. Vanhemmatkin vain lojuvat ja kuuntelevat
omia suosikkejaan.
Muinainen hirvi Ryske
koputtaa ikkunaan, ja kaikki muuttuu. Luonto on täynnä soittimia, mutta myös
ihmiset saivat aikaan musiikkia. On paimentyttöjen ja poikien liru, lanetti ja luttu. Silja Sillanpää
kertoo todella vauhdikkaasti omaperäisen hirven toilauksista. On loitsuja,
runoja ja perinnettä, napakoita lurituksia tai onomatopoeettisia lirutuksia.
Metsä näyttää uhkaavalta, joten sitä pitää lepyttää. Ryske kaipaa jouhikkoa
avuksi: ”Jouhikko vonkui ja suhisi. Pelimanni piteli sitä polviensa välissä ja
soitti jousella. Jousi sahasi kielillä ees taas, välillä soitto oli kuin itikan
ininää, ja sitten se hakkasi kuin sade, pauhasi ja jyrisi! Soitto laukkasi kuin
hevonen, jonka häntäjouhista jouhikon jousi ja kielet oli tehty.”
Valtavan hauen pääkallon kautta
tutustutaan Väinämöiseen ja kanteleeseen. Pitkähuilua taas puhallettiin
puhallusaukkoon, välillä voimakkaasti, välillä hiljempaa. Sormella napauteltiin
putken avointa päätä. ”Soitto solisi pitkähuilusta kuin keväinen puro jään
alta… Hilputteli pehmeästi ja iloisesti, pulppusi päättäväisesti ja työnsi
tieltään viimeisetkin jäähileet.”
Olen aina pitänyt Kati
Vuorennon piirrostyylistä, joka tuo mieleeni eestiläisen mestarin Edgar
Valtersin tyypitykset. Ohuella viivalla
kuin nopeasti hahmotelluissa eläimissä on luonnetta, ilmettä ja vauhtia.
Muinaishirvestä kasvaa oma, pilke silmäkulmassa kopsutteleva veijari. Silja
Sillanpää on muokannut kruunupäästä Tenholle luotettavan oppaan. Kun vanhemmat
eivät oikein osaa tukea Tenhon innostusta soittamiseen, Ryske on kuin leppoisa
vaari. Sillanpää intoutuu melkoiseen verbaaliseen ja adjektiiviseen ryöppyyn
soitintensa kanssa. Munniharpusta väännetään melkein räppiä, kun rauta suussa
mörisee. Metsän peitosta taas pääsee irti Ryskeen mukaan pitkällä luikulla.
Säkkipilliä eli viimapilliä on Suomessakin soitettu, vaikka ei uskoisi.
Ryskeen tukiessa Tenho saa
viimein oman kanteleen. Metsässä hän empii, mutta päättää kokeilla.
”Tenho näppäili kanteleen kieliä. Äänet pyrähtivät perhosina ja
lensivät leppäkerttuina. Äänet hyppelivät heinäsirkkoina ja kipittivät
muurahaisina. Soitto kutoi kimmeltävää verkkoa ilmaan.”
Tämän kirjan kanssa jos
minkään olisi halunnut kuulla näin innostuneesti esitettyjen soittimien ääniä.
Lopussa olevaa kirjallisuusluetteloa selatessaan huomaa lohduttavan vinkin
nettiosoitteista, joiden kautta soittimia voi kuulla ja nähdä.
Pistäkäämme koko perhe
hyppelylle lirun tai säkkipillin kanssa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti