Hirviön kutsu ja mieslukijat

Ylen aamuradiossa satuin kuuntelemaan Maria Petterssonin kolumnia miesten lukemisesta. Kärjistetysti hän ilmoitti, ettei tuttavapiiristään tuntenut yhtäkään miestä, joka vapaaehtoisesti lukisi naisten kirjoittamia kirjoja. No, Petterssonin tuttavapiirissä ei tainnut olla yhtäkään lapsilleen kirjoja lukevia isiä tai lastenkirjojen miesarvostelijaa, joita heitäkin löytyy. Nämä  eivät taida sitten lukea muita kuin naisten kirjoittamia kirjoja. Totta tosin on, että tähän on etsitty ratkaisua piilottamalla sukupuoli kirjailijan nimessä. On J.K. Rowlingsia ja meillä omasta takaakin Tuija Lehtisen salanimi poikakäyttöön.

Itsesensuurista ihmettelyyn

 Mutta useimmiten nämä valinnat tulevat kustantajien leiristä: siellähän päätetään miten kirjoja mainostetaan, valitaan ja käännetään. Kaikki kun eivät pysty lukemaan sujuvasti mielenkiintoisia tarjokkaita alkuperäisinä. Samalla tavalla voisi kysyä, miksi emme lue tietokirjoja joka alueelta? Joiltakin osin taitaa kysymys olla myös kirjoittajien puolelta itsesensuurista. Lasten ja nuortenkirjallisuus on viime aikoina tuonut esiin kuitenkin monia vaiettuja asioita rohkeasti sukupuolenvaihdoksista maahanmuuton tuomiin ongelmiin ja kärjistyksiin.

   Kuolema on ollut pitkään tabu, mutta lientynyt koko ajan. Vieläkin läheisten poismenoa voidaan etäännyttää eri tavoin ja etsiä erilaisia vertauskuvallisia yhdistelmiä. Esimerkiksi Sanna Karlströmin Siilin laulussa (S&S 2016) alku tuntuu jonkinlaiselta pienen pojan arjen kuvaukselta. Hiljalleen Kalström avaa taustoja. Äidin kanssa käydään isoäidin tyhjässä asunnossa, missä on enää joitakin hauskoja kuvia vaikkapa yhdessä lukemisesta ylösalaisin olevan kirjan kanssa. ”Äiti sanoo, että hautajaisissa maan alle pannaan arkullinen surua.” 

   Tekijä rinnastaa Arvin surutyön koskettavasti pihan siilin hoitamiseen. Uupunutta siiliä hoivataan lempeästi ja huolella. Arvi keksii, että sille voi kertoa isoäidistä ja laulaa tuttuja lauluja. ”Iltaisin, jos Arvia pelotti, he lauloivat niin kovaa, että pölykoiratkin juoksivat piiloon sitä laulua. Tämän kaiken Arvi kertoo siilille ja häntä alkaa naurattaa kaikki hauska mitä isoäidistä tulee mieleen.”. Kun siili on äkkiä hävinnyt, tilalle tulee suuttumus. Kunpa ei olisi siiliä eikä isoäitiä ollenkaan ollutkaan! Kesken raivostumisen Arvi tuntee kostean kosketuksen: siili on tullut takaisin ja haistanut kädessä olleen leipäpalan. Ehkäpä pian pihalla on siilinpoikasia!

   Oivaltavan ja herkän Marika Maijalan tekstin kuvituksen robustisuudesta voi toki olla montaa mieltä. Maijala vetää paksuin viivoin hahmojaan, sutaisee maaston väriläikin ja laajoin pinnoin. Yöllä taskulampun valokeila tavoittaa kukkia ja rottinkituolin ja siilin tuhinan. Alle kouluikäistä katselijaa kuvat riemastuttivat ja niitä haluttiin tutkia uudelleenkin. Nopeasti hahmotetut henkilöt ja esineet tunnistuivat vaivattomasti. Tunteetkin pystyttiin havannoimaan heti.

 Tavaroita tyhjässä huoneessa

Huone ilman poismennyttä läheistä näyttää olevan suosittu lähtökohta. Anne Härmälä käyttää Suruposkessaan (S&S 2016) etäännyttämiskeinonaan eläinten kautta esitettyä kuolemaa. Suruposkessa mennään heti asiaan: ”Heimo on murheellinen. Isomummo Kimmelstiina on kuollut.” Pieni jyrsijä Heimo tekee surutyötä järjestelemällä isomummon tavaroita ensin  suuruusjärjestykseen ja sitten värin mukaan. Uudet vuokralaiset tunkevat sisään ja heittävät tavarat pois. Heimo tunkee poskiinsa tavaroita minkä ehtii: keltainen lankakerä, kukkasen. puuhaarukan, lempikengät, punaisen kumipallon. Härmälän sarjakuvamaisissa kuplissa kuhunkin esineeseen liittyy tilanne, missä esinettä oli yhdessä isomummon kanssa käytetty. Härmälä tuo mukaan sirkuksen, jonka taiteilijoilta puuttuu yhtä ja toista. Ja äkkiä Heimo huomaa. miten tavaroista on apua toisille. Hän ei kuitenkaan pysty puhumaan, koska ei halua luopua muistoista. Lopulta tavarat löytävät uudet omistajansa, sirkuksen näytöksestä tulee onnistunut – ja isomummon muisto elää yhä edelleen toisenlaisena.

 Myytit ja realismi yhdessä

Todella upea kuvaus äidin kuolemasta on kuitenkin miehen kirjoittama. Patrick Nessin Hirviön kutsu (Tammi 2016, suom. Kaisa Kattleus, kuvitus Jim Kay). Se on myös kaksinkertainen kuolemankierros. Alkuperäisen idean tekijä on hienojen nuortenkirjojen tekijä Siobhan Dowd, ”Tämä olisi ollut hänen viides kirjansa. Hänellä oli jo henkilöt, asetelma ja alku. Mutta aikaa hänellä ei ollut, ikävä kyllä.”

   ”Hirviö tuli heti keskiyön jälkeen. Niin kuin niillä on tapana.” Se kertoo kolme tarinaa, mutta neljännen saa nuori Conor luoda tse. Kolmetoistavuotias poika taistelee toden ja painajaisen kanssa kuolemaa vastaan. Jyrkänoloinen isoäiti on taustalla salaperäinen hahmo, joka lopulta on Conorin ymmärtäjä ja hirviöpuun tuntija.

    Raastava, hellä, itkettävä ja looulta lohdullinen tarina, joka pakottaa lukijan tutkimaan omia ajatuksiaan kuolemasta, kuolemasta, jota ei haluta ajatella, mutta joka tulee ja haastaa reagoimaan. Hirviön kutsusta voisi puhua pitkään, mutta se on koettava itse. Rowlingsinkin kuvittajana toiminut Jim Kay tekee tässä yhden ulottuvuuden lisää. Tutkikaa kuvan tehoja tekstin elimellisenä osana.

   Elokuvakin on rantautunut Suopmeen. Kumpaa kokeilisi ensin? Vaikea kysymys. Onko elokuvalla vielä annettavaa kirjan jälkeen. Ehkä, ehkä se syventää vielä.

Marjakuusi - vai hirviön henki?

 Synnyinhetken kuolema

Mutta laajempaa tietoa kuoleman mysteeristä lapsille ja nuorille? Täytyy turvautua norjalaiseen tekijään ja ruotsiksi käännettyyn versioon Varför dör man? (Alfabeta 2006). Eirik Newth on norjalainen tieteilijä, joka on tehnyt nuorille mm. mainion sarjan erilaisista ilmiöistä avaruudesta lukujen maailmoihin ja luonnon tieteiden perusteisiin. Kuoleman eri puolista tehty runsaasti kuvitettu nuorten tietokirja on todella luotaava teos kaikenikäisille. Eirik sanoo heti esipuheessa kirjoittavansa asiasta, josta yleensä vaietaan. ”Eikä tämä koske vain sinua ja minua ja kaikkia ihmisiä maapallolla. Kaikki joka elää ja kasvaa, ryömii ja kiipeilee planeetallamme, on tuomittu kuolemaan jo synnyinhetkellään.”

   Newth käsittelee sujuvasti erilaisia uskomuksia kuoleman synnystä Eevasta ja Aatamista lähtien, pohdiskelee kuolemaa luonnonilmiönä ja uuden elämän perustana. Oman kappaleensa saavat erilaiset näkemykset ihmisen sielusta ja kuoleman jälkeisestä tilanteesta. Tähän sopivat selvitykset kummituksista ja muista ilmestyksistä. Väliin mahtuu tilastotietoja miten ja miksi kuollaan. Entä mitä tapahtuu ruumiille, kun ihminen kuolee ja miltä tuntuu kuolla?  Miksi ihminen pelkää kuolla?

   Eirik Newht antaa paljon tietoa, mutta myös pohdiskelua faktojen rinnalle. Voimme miettiä, onko kuolemattomuus osa universumia ja haluammeko todella ikuisen elämän. Runsaan ja värikkään kuvamateriaalin ja tekstin joukkoon on sijoitettu pieniä faktalaatikoita, jotka hauskasti oikaisevat vääriä luuloja tai antavat uusinta tapaustietoa.

    Eirik Newtin Totuuden lähteillä – luonnontieteiden historia (Tammi 2002) on ollut jatkuvasti jokavuotinen selailun kohde. Esipuheessaan Eirik sanoop yksinkertaisesti, että ihmisen kehityksen tärkeimpiä edellytyksiä on ollut yksi yksinkertainen kysymys: miksi? Niin kuolemasta kuin syntymästä tullaan koko ajan löytämään uusia vihjeitä tuon kysymyksen innoittamina.