Jo jatkoa: Pasi Pitknen kuvittaa |
Finlandia –palkintojen jonkinlainen medianäkyvyys on onnellisesti
häipynyt muiden kiinnostavampien kohujen tieltä kuten postin hukkaamat
linnankutsut. Jotenkin tuntui, että tunnelma oli hiukan väsähtänyt palkintojen
jaossa, mitään hektistä polemiikkia tai keskustelua ei oikein syntynyt, ja Arto
Nybergin vieraaksikin kutsuttiin Tuutikki Tolonen. Olihan tämä uutinen, että
Mörkövahdeista kenties joskus tehdään oikein amerikkalainen Hollywood-elokuva.
Tolonen oli miellyttävä haastateltava, joka piti päänsä kylmänä ja vastaili
asiallisesti niin hurjiin tulevaisuudennäkymiin kuin luomisprosessin saloihin.
Voittaja: LauraLyytisen kansi |
Mieleen juolahti, onko
Finlandia-metodi jotenkin menettänyt jo kaavansa kiinnostavuuden? Diktaattorien
ja raatien jäsenten valinta taitaa olla jo aika vaikeaa. Varsinkin
lastenkirjojen raateihin näyttää olevan yhä hankalampaa löytää jollakin tavoin
valovoimaisia ja tunnustettuja jäseniä. Heillä kun soisi olevan myös
jonkinmoista kohderyhmän ja tuotteiden laajempaakin tuntemusta. Tämä voisi näkyä sitten asiantuntevana ja
tiukkana analyysinä vuoden tuotannon merkityksestä koko kentässä ja verrattuna
aikaisempiin. Lasten tietokirjallisuus on jatkuvasti jäänyt esimerkiksi vain
maininnaksi. Mutta ehkä kaikki tämä on liikaa vaadittu markkinavellovuuden
hälinässä.
Historiako toistaa itseään?
Taitaa olla niin, että vuoden
lopussa iskee jo nostalgia ja väsähtäneisyys blogistinkin niveliin. Tarvitaan
rauhoittumista ja vähän välimatkaa, ennen kuin alkaa esitellä loppuvuoden monia
kiintoisia tuotteita. Onhan siellä sellaisiakin, joista miettii, mikä niiden
julkaisemisen perimmäinen tarkoitus onkaan ollut. Yleensäkin on terveellistä ja
rauhoittavaa luoda katseensa menneisyyden hämäryyksiin ja arkiston saloihin.
Kirjastokollegani Bo Carpelanin mietteet palautuvat mieleen pohjoismaisesta
nuortenkirjakongressista Helsingissä vuodelta 1970. Hän jyräytti
saarnastuolista: ”Milloin meille saadaan kunnollinen lastenlehti, enemmän ja
parempia sarjakuvalehtiä lapsille ja kunnollista lasten tietokirjallisuutta?”
Pasi Pitkänen - mutta onko Kepleristä? |
Edelleenkin voisi miettiä
noita vaatimuksia. Lastenlehdet ovat häviävää lastenkulttuuria, sarjakuvalehdet
kutistumassa ja tietokirjat allikossa. Viimeinen luopuminen tältä erää luettiin
Kritiikin uutisten pääkirjoituksesta. Taloudellisen tilanteen ja valtiovallan
tuen vähenemisen takia tämä kriitikkojen klassikkojulkaisu lopetetaan, ja
jatkoa yritetään verkkojulkaisuna. Lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön
tämän vuoden viimeinen numero on tulossa joulun kunniaksi. Juhlavuosi, 40
vuotta lastenkulttuurista kertovana jukaisuna, on ensi vuonna, Suomen
juhlavuonna katkolla – miten opetusministeriö suhtautuu tukianomukseen?
Kirjastot ja suosikkiäänestykset
Tuolloin kongressin suojelijana toimi Sylvi Kekkonen. Carpelan jatkoi
teesejään: Lapset ovat niitä, jotka löytävät totuudet ja aikuiset niitä, jotka
hylkäävät nämä totuudet. ”Me annamme mielellämme lapsille vapaat kädet, mutta
vain omilla ehdoillamme ja vaadimme lapsiltamme asioita, joihin emme itse
kykene.” Mielenkiintoisesti itse kirjastoammattilaisena Bo Carpelan sivusi myös
kirjastojen merkitystä lasten lukemisessa. Hänen mielestään kirjastojen
velvollisuutena on kuitenkin pyrkiä mahdollistamaan helmien löytyminen
pakollisen eniten lainatun mitäänsanomattoman huonon kirjallisuuden ja
roskasarjojen joukosta. Miten onkaan juuri nyt? Miten kirjastojen hankinnat
jakaantuvatkaan?
Vähän myöhemmin britit
äänestivät suosituimmista lastenkirjoista. Voiton vei Roald Dahlin Jali ja
suklaatehdas, toiseksi tuli sarjaikuisuus Biggles, kolmanneksi Narnia-sarja ja
neljänneksi ikiliikkuja Liisa Ihmemaassa. Lewis Carroll onkin ollut monessa
esillä meilläkin tänä vuonna. On uudenlainen elokuvan tulkinta Liisan
seikkailuista, on televisiodokumenttia, joka tosin keskittyi loppujen lopuksi
mitäänsanomattomasti Carrollin ja Alicen suhteeseen. Mutta löytyy tämän
dosentti Dogsonin elämästä muutakin.
The Times kertoi
15.1.1898:"Harvat voinevat käsittää, että tämä hiljainen, pidättyväinen
matemaatikko ja bakkalaureus, jota koko elämänsä ajan pidettiin ujona ja
julkisuutta kaihtavana, omisti välttämättömät ominaisuudet luodakseen teoksen,
joka on kestänyt yli kolmenkymmenen vuoden koettelemukset ja yhä kiehtoo
samalla tavalla nuoria ja vanhoja oudolla ja omaperäisellä neroudellaan.
Monessa kodissa ja koulussa on tänään vallitseva todellinen suru kun saadaan
tietää, että kirjojen Liisa ihmemaailmassa ja Läpi peilin tekijä on
kuollut".
Helen Oxenburyn hullu teeseura on - erilainen... |
Minkä nimen Liisa olisi valinnut?
Charles Ludwig Dogson eli 66
hiljaista vuottaan naimattomana, säikkyvänä ja hiukan pedanttisena. Hän aloitti
koulunkäyntinsä kahdentoista ikäisenä Richmondin Grammar Schoolissa ja tuli
siellä tunnetuksi poikana, joka halusi itselleen kerrottavan mitä logaritmit
oikeastaan ovat. Tyypillisen viktoriaaniseen nuoruuteen mahtuivat myös
runoyritelmät ja lehtiavustukset. Hän sai normaalin public school- kasvatuksen
ja antautui opintojensa päätyttyä matematiikan lehtoriksi Oxfordin The Christ
Churchs Collegeen. Nuoruusajoilta pääasiallisin vaikuttaja lienee ollut isä,
jonka huumori ei tunnu jäävän jälkeen Dogsonin nonsensesta.
Dogsonin ensimmäinen julkaistu
kirja oli Algebrallisen tasogeometrian yhteenveto. Tämän jälkeen seurasi
kolmisenkymmentä matematiikkaa käsittelevää kirjaa - Dogsonin mielimatemaatikko
oli muuten Euklides. Näiden matemaattisten teosten käyttökelpoisuus on ajan
mukana vähentynyt. Aikoinaan ne olivat hyödyllisiä hänen omalle sukupolvelleen,
mutta nyt ne ovat vain Lewis Carrollin kaksoisolennon sivutuotteita. Oikeastaan
on aivan mielivaltaista, että me voimme puhua Lewis Carrollin neroudesta.
Dogsonilla oli nimittäin neljä vaihtoehtoa valitessaan itselleen salanimeä: 1.
Edgar Cuthwellis 2) Edgar U.C. Westhill 3. Louis Carrloll ja 4. Lewis Carroll. Eräs lehtimies nimeltään Edmund
Yates sai kunnia-asiakseen suorittaa valinnan. Muiden ja minun riemukseni arpa
valitsi Lewis Carrollin.
Miltä olisi kuulostanut vaikkapa lause "Liisa ihmemaailmassa,
kirjoittanut Edgar Cuthwellis? Ja Edgar U.S.Westhill olisi kirjoittanut
pelkästään sentimentaalisia rakkausnovelleja...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti