Maailman hauskin LukuVarkaus

 Melkein pääsi unohtumaan vielä yksi kirjakilpailu, missä varhaisnuoret itse pääsevät valitsemaan voittajan. Tai ainakin melkein, sillä toki ensin on asialla aikuisten raati, joka tarjoilee vaihtoehdot. Edustajaa löytyy niin järjestäjän kuin ilmeisesti sponsorin puolelta eli Stora Ensosta, on äidinkielen opettajaa ja varmaankin kokonaistarjonnan hallitsevaa raatilaista niin kirjaston kuin kirjakaupan puolelta.

Nimenä on Lasten LukuVarkaus-kilpailu, mutta mitenkä tuon lapsen määrittelisi? Valintaa kun lähtevät pähkäilemään alakouluja edustava porukka kolmannesta kuudenteen eli 9-12-vuotiaat. Kilpailua myös mainostetaan valtakunnallisena, mutta tämä tarkoittanee mahtipontisesti kaiken Suomen sopivan kirjatarjonnan mukaan ottamista karsintaan.

Siinä mielessä on todella ounasteltavissa, että valitsijat ovat päättäneet nostaa oikein kunnolla esiin suurten kustantajien varjoon jääviä painatuksia. On nimittäin tarvekustannus-tyyppisiä kuten Sopuli, RanRan ja Apis, pienempiä kustantamoita Kavlitin ja Kumman tapaan sekä jotenkin mukaan tunkenut jonkin Tammen tuotos. Ensin mainitut ovat mielenkiintoisen nuorisokirjailijoiden höllän yhteistyökuvion eli VALAS-merkin suojissa toisiaan sparraavien tekijöiden teoksia. Sillä on merkityksensä, joka näkyy kiitoksina kollegoiden avusta monissa alkusanoissa.

Kuten sanottua, esiraadin linjanveto on rohkea. Jos se tuottaa enemmän kiinnostusta usein vähemmän julkisuutta saaviin kelpo tuotoksiin, mainiota.  Tekijät ovat ammattilaisia, pitkän linjan kirjoittajia. Syitä tällaiseen toimintaan voi ounastella moneltakin suunnalta. Kustantamoissa käsikirjoitus voi roikkua pitkäänkin, joten näin päästään nopeammin markkinoille. Kustantamojen linjat ja julkaisusuunnitelmat tehdään kauas eteenpäin. Sopiiko tämä aihe ja käsittelytapa mukaan? Pienemmät yksiköt ovat nopeita ja vikkeliä reagoimaan.

Lukuvarkausia syynäämässä

 Ehdokaskirjat voisi jakaa karkeasti kahteen joukkoon. Ensinnäkin tämän päivän arkirealismiin ja sen ongelmiin kytkeytyvät ja sitten enemmän tai vähemmän fantasiaa pulppuavat seikkailut. Näihin kuuluu Maami Snellmanin Merena ja lumottu peili (Kvaliti). Viidesluokkalainen Merena joutuu kesälomallaan tyypilliseen raamiin eli peilin kautta tapahtuvaan aikasiirtymään. Nyt saadaan sujuvaa tarinaa vuodesta 1941 ja Hovilan kylästä sekä kreivittären salaisuuden ratkomista. Snellman on muutenkin ollut tuotteliaalla päällä, sillä viime vuonna ilmestyi myös Kadonnut pihapuu (Mini) ja päiväkodin arkea.

Sari Peltoniemen Vaihdokkaat (RanRan, kansi Eeva Tötterström) on puolestaan kansanperinteen floorasta ammentava tarina, missä taitavasti vivahteistataan kansanuskomusta vauvojen vaihdosta. Peltoniemellä asialla on viemäreissä asuva maahiaisäiti. Vaihdokkaat kohtaavat sitten esikoulun alkaessa. Tuleepa mieleen viimeaikaiset uudelleen lämmitetyt radion pohdiskelut geenien ja kasvatuksen merkityksistä – varttuuko kiltistä ihmislapsesta hurjempi ja maahiaistytöstä kiltimpi? Fantasian puolelle kallistuu enemmänkin Helena Immosen Näkymätön Milena (Kumma, kuv. Nora Surojegin), missä itsensä oudoksi kokeva – miksipä ei, jos on näkymätön – tyttö löytää kumppanin. Tämän kanssa taas päästään vertaisten pariin ja opitaan - kuten kasvukertomuksiin kuuluu - jotakin itsestä, päämääristä ja ystävyydestä.

Kasvukipuja ja selviytymistä

 Katarina Romppaisen Juho Jupiter Juusola (Kansi Jyrki Pitkä, Sopuli) on sujuvaa kerrontaa viidesluokkalaisen Juhon kouluelämästä ja odotetusti kiusaamistilanteista. Rauhoittavana tekijänä estraadille astuu serkku Hilma mukaan kuvioihin. Tyttö on tomera, eikä anna asioiden pelästyttää, vaan tarttuu toimeen. Niin selviävät Juuson ja Pertun välit, joskin ensin kärsitään sekä käytetään hyväksi intoleranssia ja laktoosia. Ne kelpaavat niin juoksukilpailun voittamiseen kuin roistojen kiinninappaamiseen. Erilainen tarina, joskin lopun roistokuvio on se tavanomainen poliisin kiitoksineen. Mutta kivoja väliongelmia löytyy vaikkapa isän ja pojan väleistä erilaisten luonteitten hyväksymiseen. 

Sisko Latvusta on ilo pitkästä aikaa lukea. Nyt on syntynyt yhdessä Sara Kronholmin kanssa tarina, jonka titteli kertoo olennaisen. Ihan vege ja parraskas Sulo (Apis, kuv. Salli Parikka-Wahlberg)) yhdistelee poikkeavammin tuon jatkuvan koiranhankkimisen ongelman ja heräämisen eläinten kohteluun ja tuotantoon. Lisänä on koskettavaa arkirealismia koulun penkeiltäkin, kun Pinja 11-v,  voittaa luokan puolelleen kertomalla ruoasta ja vegaanista. Samalla hän kannustaa uutta tulokasta valkovenäläistä Doriaa voittamaan esiintymispelkonsa. Ongelmia tulee parhaan ystävättärenkin kanssa koirasta ja syömisestä, mutta Sulon katoaminen tuo todella tunteet pintaan.

 Huumori on outo laji 

Epäilen kuitenkin, että monipuolisen Mike Pohjolan Maailman hauskin(Tammi, kuv. Tuisku Hiltunen) on katraan humoristisin pläjäys. Sitä paitsi se koskettaa varmaan monen nuoren tuntoja. Raamina on kertoa 11-vuotiaan maalaispojan ja tubettajan Vilhon pääsystä sattuman kautta lauantai-illan suosittuun tv-kilpailuun Suomen Hauskimmasta tubettajasta. Tämä antaa Pohjolalle mahdollisuuksia moneen. On realistista kerrontaa tv-kuvauksista ja tubettajien maailmasta, on tietenkin vitsimuunnelmia ja vielä hauskempia ilmasta kiinni-juttuja, on kateutta ja keskinäisiä kähinöitä, on ilkeä tubehaastattelu Suomen kansan typeryydestä, jota saa katua, on nuoren pojan epäuskoa, masennusta ja onnistumisia. Ennen kaikkea kirja toimii kuin kunnon livekilpailu: alkaa jännittää, miten Pohjola oikein aikoo päättää juttunsa. Kuinka pitkälle Vilho oikein yltää? Kuka putoaa tällä kertaa? Miten käy ylimieliselle tunnetuimmalle Gabbelle? Taustalla on myös koko ajan Vilhon toive kotiväen tunnustuksesta. Sitä ei vaan oikein tule ja jännitys tiivistyy. 

 

Puumerkkejä reunalla

 Vaikka melko monta uutta kustantajanimeä mahtuukin LukuVarkaus-ehdokkaisiin, Suomeen on syntynyt ja syntyy koko ajan uusia. Sieltä olisi voinut poimia esimerkiksi toiseen valtateemaan eli nolojen tilanteiden poikiin liittyvän Marja Niinimäen Nolointa ikinä (Reuna, kuv. Anni Yrjölä). Sijaiskotiin joutuva yksitoistavuotias Viljami Veli Jooseppi Vitikainen toki tuntee olevansa nolouden maailmanmestari, mutta en ole samaa mieltä. Tilanteet syntyvät uusista toimintatavoista, ympäristöstä ja ihmisistä, jotka Niinimäki solmii taitavasti ja kuitenkin lämpimästi yhteen keskelle pojan elämän taitekohtaa. Viljamin tilanne ei todellakaan ole helppo, mutta sitä ei korosteta eikä sillä mässäillä. Niinimäki on mielenkiintoinen tuttavuus: teksti on selkeää, pojan realististen mietteiden kautta etenevää. Se vie mukanaan, sillä kontrastitkin toimivat: sijaisperheen tiukka äiti ja höpöttävän ymmärtävä isä, kolme muuta sijaislasta, joista kasvaa yllättävän omapiirteisiä persoonallisuuksia. 

Mutta olisiko tämä ollut liian lähellä karheaa sosiaalipolitiikkaa? Tai ei ehkä löytynyt esiraadin käsiin?  Entäpä Heidi Silvanin Operaatio hardcore ysäri (kuv. Karin Niemi. Myllylahti)? Ihan mukavan jouhevaa kerrontaa 12-vuotiaiden vedonlyönnistä, mihin isä ovelasti johdattelee. Viikko ilman mitään teknisiä vempaimia ysäri-luvun malliin! Tilanne avaa mukavia näkökulmia erilaiseen viihdekulttuuriin, mutta vielä autenttisempi ja kautta vuosikymmenien läpi menevä trendi taitaa olla lähellä mutta ah niin kaukana olevan Lindan vakoileminen.

Todellakin, näiden kirjapajojen tuotteista löytyy paljon mielenkiintoista ja varteenotettavaa lukemista muutaman vuoden perspektiivistä. Minuun teki vaikutuksen myös Iiris Suvitien ja Marko Laihisen Kymmenestä metristä (Puumerkki kustannus) Harvinainen urheilukirja, joka keskittyy 12-vuotiaan Varpun kehittymiseen uimahyppääjänä ja lopulliseen itsensä voittamiseen, hyppyyn kymmenestä metristä. Sitä ennen varsin sujuvasti kirjoitetussa arkirealismissa on käyty läpi uimahyppyjen tekniikkaa ja sääntöjä, poikaihastumista ja tyttöjen keskinäistä toveruutta. Kirjallista tenhoa näkyy edelleen Potter-kirjojen herättämässä innostuksessa.

Uusien kuvittajien ja kansien tekijöidenkin mukaan tuloa voi pitää koko Lanu-kustantamisen virkeänä lisäyksenä!

Tienvarsikukkia Aleksis Kivelle

Kun laajalle leviävä päivälehti suopuu antamaan tilaa lasten lukemiselle, saattaa syntyä kivasti itseään ruokkiva keskustelu monelta eri kantilta. Varsinkin kun aluksi hiukan sohaistaan ja haastetaan niin lukemisen ns virallisia tukiliikkeitä, koulua ja opettajainkoulutusta. Kaikki taisi alkaa Silvia Hosseinin kirjoituksesta HS 2.1.2022. Monessa kohtaa hän totesi, ettei lukeva elämä ole parempaa elämää, ei vaikka kirjallinen johtaja Minna Castren tai äidinkielen opettaja Minna Rytisalo niin todistelevat.

”Ne lukevat, joilla on hyvä elämä.” ”Kun puhumme nuorten lukutaidon heikkenemisestä, kyse on lukutaidon eriytymisestä.” Ja vielä: ”Lukemisen romantisointi tai holhoava huolipuhe eivät edistä kenenkään lukemista, eivätkä lukutaitokamppanjat ja –hankkeet riitä.”

Olisiko näin? Vastineita on tullut monelta kritisoidulta osapuolelta, mutta itse muistelen historiaa. Onhan meillä ollut näitä lukumaratoneja ja lukuklaaneja pitkin vuosikymmeniä. Jo Antero Warelius oli huolissaan 1800-luvun puolivälissä poikien lukuinnosta tyttöihin verrattuna Tyrvään seuduilla. Eikö mikään muutu milloinkaan?

 Kirjaneuvola ja Lukumetka

 Turhan vähän on puhuttu kahdesta tukipilarista, eri alueiden kukoistavasta lastenkulttuurin tarjonnasta ja kirjastojen erilaisista toimista. On mielenkiintoista esimerkiksi tutustua Tampereen kaupungin lastenkulttuuritoimijoiden säännölliseen tapahtumien esittelyyn. Valinnan varaa riittää. Kaikki ne tukevat oleellisinta lähtökohtaa, lasten ja perheiden pääsyä luovuuden ja taiteen pariin. 

Kirjasto puolestaan lähtökohtiensa mukaan tarjoaa lukemiseen enemmän tai vähemmän väljästi ankkuroituvia houkutuksia. Ja tätä tapahtuu joka puolella Suomea, toinen toistaan kekseliäämpiä lasten ja nuorten edistämiseen tähtääviä hankkeita. Nostan hattua Anneli Ketoselle ja Mervi Heikkilälle, joiden kautta osa näistä virkistävistä sisällöistä on esillä julkisestikin erilaisissa julkaisuissa. Ideakirja 2021 kulkee Lukumetkasta ja Kirjaneuvolasta Lukusankareihin ja Satusirkukseen, Lukuturnauksesta Jätkän työkaluihin ja Lukuleikkimaailmaan. Samalla tulevat hienosti esille taustat – vauvoille ja taaperoille, perheille tarinoiden äärelle, koulu ja kirjasto yhdessä. Kaikki voivat lukea ja elävöittää arkeaan. Mukana on myös itsekriittisiä havaintoja kohtaamisen ongelmista – mitkä asiat estävät pääsyä kirjastoihin?

Espoossa teimme 1990-luvulla kirjastoseikkailuja myös omilla versioilla. Aika havahduttavaa oli seurata videoitua pienten lasten kirjastoleikkiä sananmukaisesti konttaavan silmien tasolta. Kortiston salaisuudessa mukaan tuli salapoliisi Jukka Vihi, jonka kirjasto-ongelmiin saattoi jokainen ehdottaa omia ajatuksiaan. Meidän luokka kirjastossa puolestaan kertoi kohtaamisista kehitysvammaisten luokan kanssa. Tältä alueelta en ole nyt huomannut liikaa liikehdintää.

 Vanhat jutut uudella tvistillä?

Mutta mitä tuo blogin otsikko oikeastaan tarkoittaa? Otetaan ensiksi Aleksis Kivi ja Seitsemän veljeksen ongelma. Finlandia ”juniorin” ehdokkaanakin ollut Maria Laakson Taltuta klassikko! (Tammi 2019) ravisteli opusta koululaisten tarpeisiin ja Juha Hurme poisti turhat pilkut. Mutta menisikö sittenkin paremmin perille toisenlainen tulkinta Seitsemän veljeksen kivuliaasta synnytyksestä? Sinnikkäästi fantasian puolesta taisteleva tamperelainen päätoimittaja Raimo Nikkonen on Portti-lehdessä 4/2021 suonut tilaa niin kattavilla arvioinneille kuin omatekemille novelleille. Viime vuoden novellikilpailun voittajan opettajan Teemu Kiven (!) otsikko on nasevasti ”Et voi enää satuttaa ketään, Aleksis Kivi!”

En halua pilata teidän lukunautintoanne – sillä lukekaa opettajat ja kynnelle kykenevät – mutta pari koukkua on pakko esittää. Kysymyksessä on sinänsä perinteinen aikakoneraami, mutta vain taaksepäin. Mukaan sotkeutuu äidinkielen opettaja Karva Aaltonen: ”Tämä on tärkeintä, mitä te tänä vuonna opitte. Matematiikan yhtälöt ja kotitaloudensopankeitto on täysin turhaa tämän rinnalla.” Taneli, Ada joutuvat luokan hurjan Kuustosen pauloihin: ”Mä olen kato pyöritelly sitä mielessä, että meidät pakotetaan lukemaan se Seitsemän veljestä. Mun mielestä se on lasten oikeuksien poljentaa, koska me eisaada itse valita, mitä luetaan tai ollaan lukematta. Ope puhui silloin kerran itseohjautuvuudesta, eikä tämä kyllä ole sitä. Melkein haisee fasismilta.” Lopputulos on selvä, koska avautuu mahdollisuus muuttaa jotain: ”Me nimittäin mennään menneisyyteen ja tapetaan Aleksis Kivi.”

Fanjunkarsissa on kriisi menossa, koska Aleksis ei ole tyytyväinen romaaninsa alkuun, eikä oikeastaan muuhunkaan. Toukotöitä, pitkiä ja kirjaimellisia kuvailuja oli liikaa, persoonattomat veljekset kaivoivat sanattomina ojia. ”Anna minulle merkki, niin minä uskallan kirjoittaa maailmani paperille, Aleksis sanoi äänettömästi.” 

Murhataanko Hamlet vai Gulliver

 Maria Laakson seuraava helpotus on Taltuta klassikko! goes länsimainen kirjallisuus (Tammi 2021, kuv. Johanna Rojola). Tällaisessa uhkayrityksessä ensimmäinen on klassikkojen valinta, koska tunkua aivan varmasti on olemassa. Varmaan on mietitty myös koululaisten ja opettajienkin kanssa sopivia ehdokkaita siirrettäviksi saman tien äidinkielen tarpeisiin. Jaottelu on selkeä, edetään antiikista keskiajan, renessanssin ja valistuksen kautta romantiikkaan ja jatketaan realismin saappaissa modernismiin ja niin post- kuin nykykirjallisuuteenkin.

Oikeastaan kun silmäilee valintoja, kaanon alkaa tuntua aika selkeältä. On odysseusta ja oidipusta, Jumalaista näytelmää – sielläkin Odysseus kituu – tietenkin Hamlet ja Kadotettu paratiisi – nekin on mukavasti ympättävissä edellisten juonteisiin. Ja kappas vain, ns nuortenkirjallisuus on mukana valistuksen siivillä eli niin Robinson Crusoe kuin Gulliverin retket. Lanu-polvelle kirjat tuotettiin tietysti lyhenneyksinä ja varsinaiset tuotokset olivat muutakin. Sitten voidaankin jo hieman mietiskellä Nuoren Wertherin kärsimyksiä tai Jane Austenia tai Frankensteinia tai Rouva Bovarya tai Mrs Dallowayta tai Samuel Beckettiä tai Tom Morrisonia, sillä niiden teemoihin on jännää hukkua.

Täytyy kuitenkin huokaista hiukan Rikoksen ja rangaistuksen äärellä ja viimeistään ihastuneesti lukaista Laakson suitsutus Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies-multimediapläjäyksestä. Taidan tarttua siihen kerran vuodessa. Tai ehkä kuitenkin Kenraaliin kirjastossa (kansi Jussi Kaakinen)? Tämähän vain osoittaa, miten meillä lukijoilla on ihan omat kaanonimme kaikilla. Muutenkin on toki hauska verestää muistonsa Laakson kaanonin 13 miehestä ja 3 naisesta (tällekin jaottelulle Laakso toki ilmaisee perustelunsa). Sen sijaan minulle (hyvin varttunut lukija) katu-uskottavuuden rajamailla silloin tällöin kulkeva ronskiinkin väliin vivahtava tyyli kirjoittaa tulkintoja ei tuonut lisähauskuutta. Esimerkiksi en aio vaihtaa vanhaa kunnon länkkäri-sisältöäni uuteen länsimäinen kirjallisuus länkkäri-ilmaisuun. Toivottavasti sopii toivotulle kohderyhmälle?

 Annetaan kaikkien kukkien kukkia? 

Niin, en oikein tiedä, miksi olen ihastellut blogiurani aikana Virpi Marjaana Siiran tuotoksiin, jopa yrittänyt hiukan langoillakin askarrella. Oma koppa-ideointiin liittyy nyt virkattuja variaatioita otsikolla Tienvarsikukkia (Otava 2020). Om tarkoittaa mielenrauhaa, rauhoittumista, kauneutta, harmoniaa ja toistoa. Kun eteenpäin mennään, voi löytää myös rockia, ravistelua, ajatuksenvirtaa ja tekemisen iloa. Kirjan vasemmalla sivulla on usein kukka, vaikkapa niittyleinikki, ja sen jälkeen Virpin ohjeita ja lopullisia tuotoksia. Valitkaa musiikkinne, ajatuksenvirtanne puna-ailakista, metsätähdestä tai liuskalehtihäränsilmästä, niin tarpeen mukaan siitä syntyy satua, tarinaa, yhdessäoloa. Lahjoja ja tarinoita lapsille ja varttuneemmille. Tämähän on oikea korona-ajan mielenterveyskirja! Kannesta löytyy tekijän oma mielikukka, päivänkakkara. Sitä odotellessa eteenpäin!