keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Vänrikki Stool, Muumipeikko ja Prinsessat

Klooneja, uusintapainoksia, kuvitettuja klassikoita, kiertokävelyitä, asuinpaikkoja… Moninaisia ovat keinot saada lukijat liikkeelle. Elokuviksi muuntautuneet tarinat ovat tyrkkineet uudelleen esille niin Pertsan ja Kilun, Aapelin Vinskin ja näkymättömyyspulverin (originaalissa taitaa Tarmo Manni apteekkarina olla ylittämätön?) kuin Supermarsu kakkonen eli paluu tulevaisuuteen.

Kiertokäynneillä pääsee seuraamaan komisario Palmun Helsinkiä. Omatoimisesti sen voi tehdä käyttämällä apunaan Juha Järvelän opasta Tove Janssonin Helsinki (Minerva 2021). Selkeän kirjan sivuilta hahmottuu samalla niin taiteilijaperheen kuin Helsinginkin historia. Sivulta 71 tarkentuu muistikuvani Vänrikki Stoolinkadusta. Tove Jansson oli kuin olikin asunut ensin kuutosessa ja sitten aivan oman työhuoneeni vieressä kolmosessa pihan puolella.  Nostalgiaa: vain porttikongi erotti, ja ikkunastani näin suoraan Kristuskirkon kivijalkaan eli Toven ensimmäiseen ateljeehen.

Tovea jos jotakuta on myös hemmoteltu/työstetty monin eri tavoin. Kloonikuvakirjoja mielenkiintoisempi on Taikatalven italialaisen painoksen uudelleen julkaisu suomeksi tänä vuonna. Isokokoisemmassa versiossa on erilainen kansi, ja sisältä löytyy uusia värikuvia tai hiukan muunneltuja. Pieni ötökkä Salome esimerkiksi on saanut tunteikkaan tulkinnan lumimyrskyssä. Myös loppupuolen auvoisemmissa tunnelmissa paistattelevassa siltakuvassa Tuutikki on kadonnut onkimasta. Tilalle on päässyt pikku Myy jäälautalle istumaan.

 Pettämätön pussauskoppi

 Onhan tämä toki aasinsilta jatkaa pikku Myytä hyväkseen käyttäen, mutta näitä kiukkuisen hellyttäviä todenpuhujia seuraa mielikseen. Elina Hirvosen Prinsessa Rämäpää on hoidellut asioita harvakseltaan parin vuoden välein vessasanoista talvitaikaan (1917). Siinä on jo oraalla uusimmankin kirjan teemoja. Mielikuvituksekas ja omatoiminen pikkutyttö pystyy kuvittelemaan toisenlaisen maailman totutun rutiinin tilalle ja samalla havaitsemaan äitinsä stressin. Samalla tavalla kuin Prinsessa Rämäpäässä ja riitataiassa (kuv. Mervi Lindman, Tammi 2021) tulevat esille lasten huoli vanhemman tilanteesta sekä fiksu ratkaisu.

Nyt prinsessalla onkin pulma julma selvitettävänään pikkuveli Onnin kanssa. Näinhän se on, että usein isosisko joutuu ottamaan vastuuta, kun vanhemmilla on jotain muuta menossa. Onni kerää tyynynsä ja tulee isosiskon peittomajaan. Käy ilmi, että äiti on usein punasilmäinenpanda Ja isä vihainen peikko. Tulee selväksi, että ongelmana on ainakin oman ajan puute ja kiire. 

Hirvosen arkirealismi kulkee sopivaa vauhtia ja sopii kertojan suuhun, mutta sitten jälleen kerran joudun ongelmiin: taikakeinoja kun tarvitaan, niin niitä on. Kivojen Ajatusten kruunu, Kauniiden unien kultapöly, Taikapeitto, Nukkumatin Taikajuoma, Iloisten Kuvien lamppu, Linnunlaulun korvanapit, Unitilauskirja. Ajatus katkeaa, kun pitää selvittää mitä nämä oikein ovat. Toisaalta ihan kiva, kun uusiakin ehdotuksia alkaa tulla.

Missäs me oltiinkaan? Eskarissa ei ole kivaa, ja mahaankin sattuu. Onneksi on hyvä ystävä, Kukka, jonka kanssa voi puhua kaikesta. Lopulta Onni keksii loistavan ratkaisun. Mutta taas pitää selittää Amorin nuolet, Ihanien ajatusten tuolit, Kauniiden Kuvien silmälasit, Halaushatut, Pussauspulveri ja Rakkausrakeet! Mutta tuleehan se sieltä, Maailman hienoin Pussauskoppi. Vanhemmat saadaan vielä houkuteltua sinne ja huudetaan yhteen aikaan, miten isä ja äiti ne yhteen soppiin, nyt heti pannaan pussauskoppiin” Tuleepahan ajatuksia mieleen ja huomataan muutkin perheenjäsenet. Kiirettä ja ajanpuutetta ruoditaan ja saadaan aikaan ns onnellinen loppu. Eli mennään yhdessä kaikki lukemaan iltasatua. Eikä Pussauskoppia heti siivota pois. Mervi Lindmanin suurisilmäiset hahmot tuntuvat nyt sopivan tyyliin hyvin. Avoimin silminhän tässä on hämmästeltävänä näitä isojen ihmisten touhuja.

 Aikuiset prinsessakouluun

Kummastus ja huoli jatkuu saumattomasti seuraavaan prinsessaan. Soisin kyllä Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikin valloittavan maailman (Kuv. Ninka Reittu, Otava 2021). Perustelen asiaa siten, että hän on jo moneen otteeseen todistanut olevansa lämminsydäminen, mutta tarpeen tullen ärhäkkä, oikeamielinen, mutta sopivan juohevasti tosiasioita kunnioittava, sitoutunut kasvatustavoitteisiin (soveltuvasti), oikeamielinen ja ystävyyden tärkeyttä ymmärtävä. Mikä parasta, aivan törkeän kunniattoman Räkä-Eetunkin kohdalla armollisen anteeksiantava. Ja nyt, vihdoinkin, on tulossa syntymäpäivä! Se oikeuttaa saamaan samanlaisia oikeuksia kuin aikuisetkin eli vaikkapa lähteä ilman saattajia suureen maailmaan eli kulkea pitkin Omenakylän kahta katua. Erityiseksi ansioksi on katsottava, että Pikkiriikki jaksaa kestää pikkuveljeäänkin Rasittavaa Urpoa ihan kohtuullisesti, jopa rakastaa.
Mutta siihen syntymäpäivään ja maailman valloitukseen. Enpä kerro kaikkea, ettei teiltä jäisi monta ahaata ja ohoota päästämättä. Mutta sen sanon, että Pikkiriikki saa kyllä kokea monta pettymystä aikuisten maailmassa, koska ne pölvästit eivät kerta kaikkiaan osaa prinsessamaisia käsitystapoja. Siinä vain heittävät tupakantumppeja maahan ja puhuvat toisista ilkeästi. ”Voisiko olla, että aikuiset eivät totelleetkaan omia sääntöjään? Että maailmassa oli tuhmia aikuisia!”

Niinpä, totuutta on joskus vaikea sulattaa. Pikkiriikki ei sulata, vaan perustaa prinsessakoulun huomatakseen, etteivät aikuiset taida sittenkään olla niin helposti koulutettavissa. Maailmanvalloituksessa tutustumme lisäksi pariin ihanaan tyyppiin eli Joki-Peikkon alias tätiin, joka osaa elää omaa elämäänsä vaikkapa sillan alla. Pikkiriikin lihapullissa on kuitenkin valitettava vika. ”Harmi, täti sanoi ja könysi ylös. – Lihapulla ilman sipulia on kuin rouva ilman menneisyyttä.” Toisen ihanan ihmisen eli Kanelikierteen tädin kanssa päästään sopuun pullista vaikka ei rahaa olisikaan: ”No, mutta jos te ette kerran aio olla asiakkaita, niin voisitteko te auttaa minua? Leivoin tänä aamuna tosi paljon korvapuusteja. Olisi kilttiä, jos söisitte jokainen yhden. Muuten niitä on aivan liikaa.”
Lampelan tuttavallisen lähelle tuleva kerronta puree edelleen, kuten tekee myös koko Prinsessa Pikkiriikin maailma. Siellä vastoinkäymistenkin yli mennään tulevaisuuteen luottaen, koska aivan yllättävät syntymäpäiväjuhlat kruunaavat kaiken. Ninka Reittu muuten hekumoi uusien tyyppien kera, mutta olisiko parhaimmillaan kuitenkin Pikkiriikin vanhempien kanssa? Miten minulle tulee nyt sellainen olo, että Vaahteramäen Kissankulma alkaa olla lähellä ja Eemelikin. No, pojan isä, tuo koleerikko, ei oikein sopi Pikkiriikin sopivan pulleahkoon isähahmoon, joka tuntuu mainiosti ymmärtävän tyttärensä aivoituksia. Paitsi silloin, kun tämä hyppää tonttukummitusjunasta napsimaan valokuvia.

Alkaako Pikkiriikki olla piakkoin esikouluiässä? Suomen koululaitos tarvitsee mitä ilmeisemmin hänen kaltaistaan visionääriä ja ryhmäytymisen asiantuntijaa.


 

 

 

tiistai 14. syyskuuta 2021

Hurja matka Tumppi Katastrumpin kanssa

 

Kyllä eivät lopu lukemisen riemuun yllyttävät toimenpiteet. Parhaillaan on käynnissä Kirjakauppaliiton lanseeraama ”Kirjan päivät” -viikko eikä aikaan kun perässä seuraa Kirjastoseuran mainostama ”Lukuloma”-kampanja.

Oikein kirjan ääressä viihtymiseen taas määräsi 8.9. kansainvälinen lukutaidon päivä, joten toki minäkin noudatin kehotusta ja kasasin vierelle pari opusta erilaisin perustein. Toinen oli poliittinen ja toinen itsekkäästi henkilökohtainen.Aloitetaan politiikasta.

 Parvelan Timon pamfletit

 Niitähän on useita. Ja usein ne näyttävätkin jonkin uuden hienolta kuulostaneen uudistuksen ääriviivat, nurjat puolet ja lopullisen tuloksen. Huumori on hyvä apu, mutta Timo löytää myös vaihtoehtoja ja parannuskeinoja. Muistetaan vain esimerkiksi Ellan seikkailut peruskoulussa. Tämä on opettajan taustan omaavan Parvelan vahvaa aluetta, ja niinpä setvitään etäkoulun, hiilijalanjäljen, sukututkimuksen, koulu-uudistuksen ynnä muiden taloudellisten uhkien ja koneiden tilastointien aiheuttamia kommelluksia. Mukana on aina ovelasti myös ns vakavaa asiaa kuten viihteen ja tiedon välistä rajanvetoa. Se pieni opetus tulee usein Tuukan aineissa. Nyt tietysti bakteereista ja niiden kohtaamisesta.

Pitänee vielä kuitenkin miettiä, millainen on Parvelan käsitys koululuokan opetuksen nykymenosta. Osaako Ellan opettaja hoitaa luokkansa parhaimmalla mahdollisella tavalla vai luottaako hän liikaa Ellan ja viiden sankarin ryhmän itseohjautuvuuteen? Lukekaapa vielä Helsingin Sanomista silmiä avaava Vieraskynä lauantailta 11.9! Vieressä mallia Ellasta etäkoulussa.

Mutta Ellan salainen rakastettu Pate on nyt ponkaissut luokkayhteisöstä oman elämänsä sankariksi. Mietin, miten se oikein tapahtuikaan, mutta varmaan alkusyy selviää kirjasta Ella ja kaverit vihdoin kolmannella (kuv. Anni Nykänen, Tammi 2020). Siinä Patelle tarvitaan morsian, koska isä vaatii häät ennen auton rattiin pääsyä. Ella puolestaan keksii oman jujunsa ja lähtee kirjailija Pamo Tirvelän luo ehdottamaan Paten elämänkerran kirjoittamista. Muuten, kirjailija kyllä päästää Ellalle valkoisen valheen: ”Edellistä kirjaani myytiin kolme kappaletta. Yhden osti äiti, toisen kirjasto ja kolmannen ostin itse.” 

 

Spinoff-sankari hoitaa homman

 Niinpä Paten seikkailuja on syntynyt mahtavaa vauhtia. Lukutaidon päivänä päätin tarkistaa Tirvelän ja Paten tilanteen uusimmasta seikkailusta Pate ja Alaskan aarre (kuv. Pasi Pitkänen, Tammi 2021). Spin off-sarjassa kirjailija on tykästynyt nimenomaan Pateen kaikista Ellan kavereista (minun suosikkini olisi ollut tietysti Pukari…) Hän on päässyt jopa ns. kaksoiskirjan etukuvaksi ja mukaan pääsee taianomaisesti Paten jalkapallokirjassa myös Lionel Messi.

No, Pate lienee tuo tavallisen hellyttävä tyyppi ja tarvitsee näin hurja seikkailuja  tullakseen kuuluisaksi ja päästäkseen siis naimisiin ja ajamaan autoa. Mukana on vakiohenkilöstöä naismerirosvokapteeni Habibista poikaansa Nilsiin, mutta oikeastaan tämän kirjan yllätys on raju kannanotto ja viiltävä poliittinen analyysi. Kukas sanoi, ettei lastenkirja voi ottaa poliittista kantaa? 


Mutta toivottavasti Timo Parvela on harkinnut tarkkaan tällaisen armottoman kritiikin vaikutukset. Kyseessähän saattaa olla lastenkirjailijoiden salaliitto, jolla yritetään murentaa luottamusta tasapuoliseen ja demokraattiseen ihmiskäsitykseen. Joka tapauksessa sille ei voi mitään, että Pasi Pitkäsen ah niin näköistulkintana kirjan kiinnostavin hahmo on: ”Nils kertoo meille Tumppi Katastrumpista. – Äiti rakastui tyyppiin päätäpahkaa. Ja vielä enemmän hän rakastui ukon rahoihin. Tumppi on upporikas, uppo-outo ja uppoilkeä. – Minusta hän vaikuttaa vain isolta vauvalta. Vauvat eivät ole kovin vaarallisia, minä arvelen. – Isot vauvat ovat. Tumpin rahojen ja äidin oveluuden avulla he voivat tehdä mitä vaan, Nils väittää.” Mutta ei, loppu on mitä onnellisin: öljytornit kaatuvat ja Tumppi Katastrumpin tukka menee sekaisin.

 Puupäähattujen kanssa

  Niin, se toinen lukutaitoa mittaava kirja on varmuuden vuoksi selkokirja, Hurja matka (Cultura 2021). Joskus ensimmäisten omien kirjojen kanssa oli vielä hauska avata aivan tuore opus ja hengittää sen painouskottavaa tuoksua. Nyt muikistaa suutaan ja toivoo, että krantut ja kotimaisia kirjoja omituisesti hankkivat kirjastot jättäisivät painoksesta muutaman jäljelle lähiomaisille ostettaviksi.  On ollut mukava tehdä yhteistyötä todellisten Pekka Puupää-hatulla kruunattujen ammattilaisten kanssa. Jukka Vihi-kirjat ja monet muutkin ovat kuvituksiltaan Martti Sirolan käsialaa. Hurja matka puolestaan sai ilmiasunsa Heikki Hepe Paakkasen kynästä. Aina on yhtä hämmästyttävää kokea, miten tarina luo hahmonsa, paikkansa ja tilanteensa jonkun muun päässä. Tyypit alkavat elää ja teksti vauhdittuu taitavan kuvarakentelun avulla. 
Hurja matka sai alkunsa (ja loppunsa) nukketeatterista. Lopun sankarin Anselnin sain aikoinaan Irja Raninilta silloisesta nukkeputiikista. Tsekkiläistä alkuperää oleva leijona osasi ovelasti harjan sisältä naruja vetelemällä liikuttaa mahtavaa kitaansa ja silloinhan oli helppo leikkiä vatsastapuhujaa. Myöhemmin armoitettu nukkientekijä, aikoinaan Tapiolan kirjaston lastenkirjastonhoitajana toiminut Eeva Jäppinen puolestaan väsäsi salapoliisi Jukka Vihistä Martti Sirolan esikuvan mukaisen tukevan – anteeksi, lihaksikkaan version.

Näillä mentiin Suomen kouluja ja kirjastoja läpi ja nautittiin – nuket siis – mitä suurinta ihastelua ja jopa fanitusta. 

 Hurja matka on paitsi selkokirja myös kuten niin monet muutkin kategoriassaan mainio lukemaan houkutteleva seikkailu laajahkolle ikäjakaumalle. On yhdessä lukemista koulun alkajaisiksi, on lukemisen harjaannuttamista, on seikkailun viihdettä, on selkokirjojen tarvitsijoille materiaalia. Pitäähän sieltä löytyä myös se pieni opetus. Vaivihkaa Riitan ja Jarin matkassa outo iso mies laatikkonsa kanssa oppii liikenneturvan vaatimia perussääntöjä – joskus ihan kirjaimellisesti kantapään avulla.

Nytkin Hurjan matkan lopussa voi arvuutella seuraavaa salaperäisestä laatikosta nousevaa otusta, Krollea. Mikä lienee? Vastaukset ja kommentit nykyään hoituvat sähköisesti, mutta olisipa joskus mukava saada sellainen vanhanaikainen oikea kirje…



sunnuntai 29. elokuuta 2021

Murtautuja Mauri kohtaa Vorosen perheen

 Viimeisen lomaviikon aikana tuli viimeisteltyä luku-urakka eli rosvotarinat. Lasten ja varhaisnuorten dekkareissa oman lukunsa tosiaan muodostavat erilaiset rosvoperinteestä kumpuavat linjat – rikollisten perhe-elämä ja sitten, niin, aivan elävän elämän rosvoilut. Mutta miten on käynyt oikealle Aarresaari-linjalle ja merirosvojen romantiikalle?

 

Lopettaako vai jatkaako?

 

Hilkka Liitsolan esikoisen kohdalla (Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka. Mäkelä 2019) toivoin jo varteenotettavaa kilpailijaa J.P.Koskisen merirosvotarinoille. Kirjailijahan vaihtoi pääroolit ympäri. Laivoja johtavat naiset, ja melkoinen osa merirosvoistakin näyttää olevan riuskoja naisenpuolia. Tyypeissä on rosoisuutta ja huumoria jopa Ohukais-Paksukais-tyyliin.

Toinen osa – Kajonsaari (kansi Terhi Ekebom, Mäkelä 2021) – vaatii kyllä ensimmäisen seikkailun tuntemista, sillä tapahtumat jatkuvat suoraan edellisen loppuvaiheista. Liitsola kuljettaa edelleen lyhyissä luvuissaan juonta elävästi eteenpäin, vaihdellen ja sopivasti vinkkejä annostellen. Kieli on vivahteikasta, ja sitä lueskelee mieluusti.

Ounastelen kuitenkin toisen kirjan ongelmaa. Seikkailu etenee kuin olisi kiire päästä loppuun. Väliin on hiukan keinotekoisesti keksitty outo turkiskauppa tai Tortugan tietäjä, joka paljastaa Kajonsaaren paikan ja oman taustansa.

 Kajo-tyttö on löytänyt äitinsä. Nyt tämän sisko ohjaa merirosvolaivaa kohti isän piilopaikkaa.  Suhde äitiin on hienovaraisen taitavasti tulkittu. Ja saahan isän löytyminen pohjoisen saarelta mukavasti hengähtämään. Mutta liekö kirjalle tulossa jatkoa, kun monet kysymykset jäävät risteilemään mielessä. Missä isän äiti, mahtava Matriarkka, on? Minne Merenkiitäjä seuraavaksi suuntaa? No, ainakin Aarresaari-linjan palkinto on jo toistaiseksi hallussa. Kajon isä näyttää vanhan arkun. Täynnä kultaa..

 

Onko perhelinja jo jumiutunut kaavoihinsa?

 

Perheen rakenne on mieluusti väännetty nurin: vanhemmat ovat ns rikollisia, lapset opetetaan kunnioittamaan perinteitä, mutta ongelmia tuottaa kunnollisempi, jopa aivan lainkuuliainen yksilö.

Perhelinjaa on seurannut esimerkiksi Siri Kolun Me Rosvolat-sarja, jonka suosio näkyy painosten lukumäärässä ja elokuvatuotannossakin. Sieltä löytyy rosvoruokaa ja karaokea puhumattakaan aivan kuumasta kirjallisuuden tutkintalinjasta, Tarinataistelusta.

Ruotsalaisilla on Vorosen perheensä, meillä uusimpina tulokkaina Rudolf Rosvo ja Murtautuja Mauri. Eroja ei kumma kyllä suuremmalti löydä. Vorosen perheessä ja kultatimantissa (kuv. Per Gustavsson, Mäkelä 2021) kunnollinen kaveri on Niilo, joka ei pysty millään valehtelemaan. Tämä tuottaa ongelmia muille, joten äiti opettaa Niilolle sormien ristimisen niksin. Turhaan, tietysti. Kuvioihin kuuluvat myös vankilassa oleva mummi ystävättärensä Lissun kanssa sekä naivin hyväntahtoinen poliisi Jeppe Pollari.

Kun lehdessä mainostetaan kuin tarjottimella timanttinäyttelyä, koko suku ryntää puuhiin toisistaan tietämättä.

 Roope Lipastin Rudolf Rosvossa ja hirveässä suvussa (kuv. Anton Lipasti, Gummerus 2021) tuo kunnollinen luonnonoikku on itse Rudolf Rosvo, nuori poika, joka kävi kernaasti kylvyssä ja tuoksui puhtaalle. Rudolfin ongelmana ovat hurjat rosvot äiti ja isoäiti. Isä oli jo aikoja sitten karannut, kun ei kestänyt naisten meuhkaamista, huutamista ja melskaamista. Sekä Niilo että Rudolf yrittävät parhaansa saadakseen perheenjäsenet ojennukseen ja parantamaan tapansa.

Kuva Anton Lipasti
 Joukkoon liittyy Heli Rantalan Murtautuja Mauri (kuv. Netta Lehtola, WS 2021). Isokokoisessa kuvakirjassa pahamaineisen Murtautujien suvin kiltti vesa on siis Mauri, joka aiheuttaa syviä huokauksia perheessä. ”Pian huomattiin, että Mauri oli toisenlainen kuin sisaruksensa. Hän käyttäytyi aina moitteettomasti, sai opettajilta pelkkää kiitosta ja näki öisin kauniita unia.” Mauri ei yritä Niilon ja Rudolfin tapaan parantaa läheisiään, vaan siivoaa mieluummin jälkiä ja muuntaa ilkityöt kohteliaiksi versioiksi. On sanomattakin selvää, ettei Rudolf menesty joutuessaan rosvo-opiston pääsykokeisiin.

 

Ovatko nämä kulttuurieroja?

 

Yhden eron tosiaan löysin. Ruotsalaiset luottavat Niilon kykyyn selvitä aivan yksin, oman luontaisen hyvyytensä ansiosta. Toden sanoakseni Niilokin oppii livauttamaan yhden kerran valkoisen valheen. Kun Luihu-Lissu rakastuu Jeppe Pollariin ja lähettää tälle kaulanauhan ja kultatimantin tuhansien suukkojen kera, Niilolta pääsee: ”Onkohan se ollut hirveän kallis? Jeppe Pollari miettii. – On täytynyt olla, Niilo sanoo. – Mutta hän osti sen varmasti omilla rahoillaan.” Onko tässä avain ruotsalaisen moraalin kerroksiin?

 Suomalaiset viikarit Rudolf ja Mauri tarvitsevat puolestaan tomeraa naisenergiaa selviytyäkseen. Rudolfin palauttaessa vohkittua pyörää ja lasten leluja paikalle sukeltaa tyttö. ”Minä olen Mataleena, tiedenero, hän lopulta esittäytyi hieman leuhkasti ja nosti lasit otsaltaan. Rudolf tarttui hänen ojennettuun käteensä ja mutisi nimensä. Sitten he olivat tovin hiljaa. Lopulta Rudolf kysyi: Miten niin sinä olet nero? – Oi, minä vaan olen! Mataleena vastasi niin itsevarmasti, että olisi ollut epäkohteliasta kyseenalaistaa asiaa.”

Mauri puolestaan tapaa Pipsan, joka näyttää leikkivän poliisia, mutta onkin iloosi. ”Vähän niin kuin poliisi, mutta täysin epäonnistunut sellainen, Pipsa selitti innoissaan. – Iloosi jakelee sakkolappujen sijaan kehuja, rohkaisua ja hyvää mieltä!” Ilmeisesti poliisivanhempiensa hyväksymänä Pipsa ajelee keltaisella kuplavolkkarilla ja näkee joka paikassa hienoja mahdollisuuksia.

Tytöt saavat Rudolfista ja Maurista esiin ne eteenpäin vievät voimat. Rudolfin tie perheen opastamisessa jatkunee edelleen, mutta Mauri opiskelee tiloosiksi ja matkustelee ympäri maailmaa laittamassa paikkoja kuntoon Rooman Colosseumilta Pisan kaltevan tornin kautta Egyptin pyramideille. Ja tässä taitaa olla sitten kaunis loppu: Isä on tyytyväinen, kun Mauri tuunaa hänen sellinsäkin. Peilit avartavat ja murretut värit tuovat lämpöä!


 
Vorosen perhe käyttää selkeää, joutuisaa kieltä, joka rytmittää runsasta humoristista kuvitusta. Roope Lipasti jakaa tekstinsä hiukan oudosti selkeisiin kappaleisiin – saattaa tuo helpottaa lukemista tai sitten ei – ja käyttää tuttuun tyyliinsä paljon runsasmuotoista kieltä ja pieniä humoristisia piikkejä. Anton Lipastin sarjakuvamainen robusti kuvituslinja näyttää herkkyytensä ainakin äidin ja isoäidin rosvomaisen hurjissa maskeerauksissa – äidillä siis on parta? Netta Lehtolan Rudolfin kuvituksessa on kivaa kontrastia pojan kiltteyden pehmeässä ilmentämisessä. Hän käyttää myös mainiosti aukeamilla suurien kuvien rinnalla sarjakuvamaista ripeää etenemistä.

 Todellisuuden häivähdyksiä

 Entä jos rosvo todella on omassa perheessä ja joutuu vankilaan? Totuus on toisenlainen kuin hilpeissä, melskaavissa ja jännittävissä ryöstöretkissä. Noora Alasen kuvakirjan nimi on selkeä. Miirun isä non vankilassa (kuv. Anne Muhonen. Kriminaalihuollon tukisäätiö 2020).

Tytöllä on ikävä isää. Tavallisessa kodissa on vain äiti ja vauva. Isä on vankilassa. Tekijä pyrkii arkipäiväistämään tilannetta, joka monesta lapsesta saattaa tuntua kummalliselta ja kauhealtakin. Kun isän taustoja ei sen kummemmin selvennetä, jää kuva kovin arkipäiväisestä tilanteesta. Tunteet toki ovat läsnä kuten ikävä ja odotus. Suuttumus saa myös vallan, kun Mira ei pääse tapaamaan isää vankilaan. 

 Takakannessa ideaa tarkennetaankin eli kirjan avulla pyritään opettamaan tunnetaitoja ja keinoja tunteiden säätelyyn. Harvemmilla lapsilla kuitenkin arkipäivän tilanne liittyy vankilaan, joka kuitenkin on kirjassa keskeisenä vankilassa käynteineen. Isä on ilmeisesti tehnyt jotakin vakavampaa, koska edessä monien vuosien odotus. Pienen lukijan ensimmäinen kysymys onkin, miksi isä on vankilassa. Kun otsikonkin ilmoittamaan perusongelmaan ei anneta mitään osviittoja, tunnetaitojakin on hankalampi siirtää omaan arkipäivään. Toki se onnistuu vertailemalla, mutta kirjan perustilanne on kovin kaukainen. Olisin odottanut, että ongelmana on nimenomaan juuri harvinaisempi perhetilanne ja keskittyminen rikokseen, rangaistukseen ja sen vaikutuksiin perheeseen, rangaistukseen ja sovituksen muotoihin.

Kuvitus on suuripiirteistä onnellisen tuntuista arkirealismia. Ristiriitatilanteiden karjkot erottuvat ja ehkä niiden pohjalta pääseekin juttelemaan ja miettimään eteenpäin yhteiskunnallisia ja yksilön ongelmia.