Kerro minulle kaunis sana, Moksu!

Olin ajatellut kirjoittaa leikistä, kun pöydälle tipahti Timo Jantusen ja kumppaneiden Leikin taikaa (Into 2019). Tekijät kyselevät miksi leikki on niin tärkeää? Näinhän asia tietenkin on, mutta käteeni osui siinä samassa myös lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön erikoisnumero Leikki kaikkialla – 80 isokokoista sivua täynnä samaa aluetta.

 

Kansi Pinja Meretoja

Leikin taikaa lähestyy asiaa neljän teeman kautta: leikki ihmisen kasvussa, leikki ja luovuus, leikki ihmisen sielunelämässä ja mitä leikki ja leikkisyys on? Sen tavoitteena onkin olla Varhaiskasvatussuunnitelman ja Perusopetuksen opetussuunnitelman avaaja ja ehkä myös sparraaja – ei viisivuotias tarvitse järjestelmällistä opetusta, päinvastoin. Leikin taikaa on lukukelpoinen luettava – jos pääsee yli alun korkealentoisuuden. ”Lapsen leikki on suuri mysteeri, jota emme tyhjentävästi pysty selittämää. Mysteerin luonteeseen kuuluu tietty pyhyys: sitä on lähestyttävä kunnioituksella.” Kirjassa näyttää tekijöiden kautta olevan läheinen yhteys steinerpedagogiikkaan, ja sopivasti kirjan kanssa ilmestyikin myös mukava ja selkeä Jarno Paalasmaan Steiner-koulun ABC (Into 2019), joka sekin pyörittelee teemaa leikistä luovaan ajatteluun.

Leikki kaikkialla -koostetta selaillessaan toteaa, miten leikki tosiaan on ympärillämme vuosisadoista toiseen. Siinä on edelleenkin käteviä asiantuntijakatsauksia leikin muuttumisesta (Marjatta Kalliala), leikin käytöstä kirjastopedagogiikassa (Raisa Alameri-Sajama) ja leikistä kotimaissa lastenkirjoissa. Kätevät sisältöselosteet vievät niin perinteeseen ja historiaan, leikin merkitykseen ja laatuun kuin hyötynäkökulmaan. Ehkäpä leikkiä on päivitettävä lähes vuosittain, mutta ei voi välttyä tuntemasta omituista tuttuuden tunnetta – tämänhän olen jo kokenut.

Kansi Pirre Vaijärvi

 

Kirjastosedän kaunis sana

Toinen työstöä odottava teema voisi olla loistoonsa pulpahtanut erilaisten tunnetaitojen ja hankalien tilanteiden ratkaisuja tarjoavat kuvakirjamaailma. Sen usein yksinkertaisia tilanteita kartoittavat tapahtumat saavat tuekseen mallikäyttäytymistä. Hellävaraisesti aikuisia ohjataan oikealle käsittelyreitille.

Meillä olisi kyllä vaihtoehtojakin – ihan tavallisissa kuvakirjoissamme. Kirsti Kuronen on kirjoittanut enimmäkseen tekstikirjoja vähän varttuneemmille viikareille, runoja ja kasvukipuilua. Karoliina Pertamon kanssa tehty Kerro minulle kaunis sana (Karisto 2019) – kirjan nimi ei taida olla niitä jännittävimpiä – on aivan sydämeen käyvä täysosuma ja ratkaisu yhteen pulmaan. Petamolle on annettu tilaa aukeamittain, ja hän käyttää kaiken värikkäästi ja vauhdilla hyväkseen. Kuvat ovat erinomaisia näytettäviksi ja hahmotettaviksi – ja tunteikkaita.

Jaakon tilanne alussa on hankala: ”Pääni poksahtaa pian. Se pursuaa rumia sanoja. Meidän koti on täynnä niitä. Äiti ja isä keksivät kilpaa tyhmiä sanoja. Niitä on kaikkialla. Olohuoneessa, makuuhuoneessa, vessassa. Ja varsinkin keittiössä. Idiootti. Älä. Vika. Lopeta. Jääkausi. Surkea. Kriisi. Kurkku. En tiedä kaikkien sanojen merkityksiä. Mutta sen tiedän, että jopa kurkku riipii korvia, kun sen ikein pahasti rääkäisee. Painan kädet korvilleni. Tänään päähäni ei mahdu enää yhtään rumaa sanaa.”

Jaakko keksii itse ratkaisun, ihan itse, ilman mitään pedagogisia taustatukia. Hän lähtee keräämään mummon vanhaan siniseen lippaaseen parempia sanoja. Hän päättää, että sanat ovat aarteita. Lippaaseen pääsevät muun muassa Sallin lumihiutale, jalkapallopelaajan Arsenal tai kassaneidin kevytviili. Ja kiitokset Kirstille aivan fanaattisen komeasta kirjastosedän luonnehdinnasta – meitä kun on aika niukalti alalla. Tämä setä suoltaa kauniita sanoja eikä osaa päättää mikä sopisi ensimmäiseksi. Vaivihkainen tai villitilli tai tuutulaulu, suppusuu vai höpöläinen? ”Tai lukuloma, tai tupsutoukkakehrääjä, tai pikkutoukkapaksulainen, tai, tai, tai,,, hei nyt se tuli: kaikkein kaunein sana on tietenkin LUKUTOUKKA!”

Kotona ollaan huolestuneita tiehensä lähteneestä Jaakosta, joka päästää isälle ja äidille kauniit sanat lippaasta. Minne ne oikein kulkeutuvatkaan? Lasten kanssa olemme jo arvuutelleet etukäteen mitä tuo ja tämä voisi sanoa tai mitä sanoisi joku tuttu tai rakas nalle tai… Viimeisen sivun lähikuvaJaakosta kiteyttää kirjan kivan tavan saada lapset mukaan etsintäretkelle: Jaakko lähtee keräämään lisää sanoja ja lupaa tulla sinun luoksesi. ”Kerro minulle kaunis sana.” Ehkä tuo kirjan nimi ei sittenkään ole ihan toivoton.

Tunteiden korjauspaja

Toinen minua kovasti viehättänyt pakottomasti asiaan pureutuva kirjapari on Annikka Kiurun Moksun paja (Minerva 2018) Moksu ja avaruus (2019) kuvittajana Sirkku Linnea.

Pikku Kakkosen piirrossarjassa elämänsä aloittanut Moksu on jänöjussi, puuvillaa ja sisällä aitoja olkia. Niin kuin monet nuket sekin unohtui kesälomareissulla huvipuiston pöydälle. Neuvokkaana Moksu löytää puiston takaa noidan hylkäämän vanhan pesäpaikan ja perustaa sinne hiiriveljesten kanssa korjauspajan muillekin unohtuneille lemmikeille. Uuden mahdollisuuden saavat niin Mersu, peltirobotti Örkki kuin tiukka ja puuhakas Molla. Osa ystävistä löytää taas kotiin, mutta muut päättävät jatkaa unohdettujen lelujen korjausta. Tarina on mukavan joutuisa, se tuo esille niin keskinäisen avun merkityksen kuin yhteen hiileen puhaltamisen tarpeen. Linnean väriliitumaailma on sävykäs ja yksityiskohtia täynnä, niin että yhdessä lukemisen varrella pääsee myös etsimään ja löytämään ympäristöstä yllätyksiä ja lisävinkkejä.

Avaruusaiheissa Linnean perspektiivitkin ovat lennokkaan monipuolisia: pienen unohtuneita leikkikaluja etsivän pelastusauton mutkittelu jalkojen vilinässä on hauska kuvakulma lapsillekin. Nyt rakennetaan isompien löytöjen kuljettamiseksi peräkärryä peltisestä pastillirasiasta. Kun sitten löytyy yksinäinen ja surullisen oloinen outo vihreä antenniotus, tarpeet muuttuvat. Avaruusolion auttamiseksi rakennetaankin rasiasta avaruusraketti. Onnistunut laukaisu vie Avaruus-Osmon Marsiin, mutta sikäläiset asujat eivät Osmon mielestä olekaan oikein mukavia. Paluumatkalla se tajuaa, että oikea paikka on Kesälahdella Paavo-pojan huoneessa. Tässäpä on hyvä vaihtoehto näiden tarkoitushakuisten tunnetaito-ongelmien hoitamiseen. On yhteisöllisyyttä, auttamista, oivalluksia, näppäryyttä, toisen mielentilojen kunnioittamista ja hiljaista tukea.

Niinpä. Perusasioita opitaan näinkin, osoittelematta ja luottaen sanojen ja kuvan voimaan. Sanat ovat aarteita.

Mielensäpahoittajan kirjasto

Mielensäpahoittaja ja Tuomas Kyrö ovat osallistuneet kiitettävästi mm. kirjastokeskusteluun. Kyrö ilmoitti yksikantaan olevansa ”lähikirjastomies”, eikä oikein innostunut Oodin wowsta. Kinnunen taas totesi puhuessaan lehmänsä lopettaneen tilallisen kanssa, miten eteenpäin päästään vain menemällä ensin taaksepäin. Ennen kaikki oli paremmin.

 Mikä patsas Oodin eteen? Espanjassa asia on helppo.

Pohjanmaalla on monista asioista vankat mielipiteet. Kun teimme Kari J.Kettulan kanssa mielipidelehdistä koko Suomea kattavaa kartoitusta, sieltä tuli eräästä kirjastosta perusteltu näkemys: ”Mielipiteillä ei täällä ole kysyntää.” Ei edes silloinen mainio vaihtoehtolehti Komposti saanut armoa: ”Meillä on jo paljon käytännön tietoa maanviljelyksestä.”

Toisaalta kirjastotyöhön on aina liittynyt henkilökohtaista intoa, likoon laittamista ja uusien asioiden esiintuomista ja lainaajien kanssa filosofeerausta. Vanhoista ajoista löytyy sankaritarinoita ja esimerkillistä intoa. Kirjastosta tuli sydämen asia, vaikka alku saattoi olla hiukan sattumanvarainen kuten eräästä muisteluksesta 1900-luvun alkupuolelta voi ounastella: ”Valinta tapahtu sillä lailla, että kirjat ja kirjastoluettelot tuotihin meijän tuvan pöyälle ja sanottihin, että sinä oot nyt uusi kirjastonhoitaja. En minä tiä kuka minut valihti. En minä siihen hakenut, kunhan tyhmyyksissäni rupesin.” (Lohtajan Joulu 1998, s. 24).

Kirjastoinnovaatio Espanjasta. Kuvat Jukka Vaijärvi

Kirjastopolitiikka – mikä se on?

Olihan meillä aikoinaan Kirjastopoliittinen yhdistyskin, joka teki mm. oman numeronsa Kirjastolehteen ja otti kantaa räväkästi esimerkiksi lainaajien vähäpätöiseen rooliin kirjastojen toimintojen suunnittelussa. Silloin ei toki puhuttu mitään ompelukoneista eikä kirjastotaivaista  ja 3 D tulostuksesta.

Kirjavalinnasta kyllä. Tein 60-luvulla televisiolle piilokameraohjelman, missä erilainen kirjastonhoitaja sotkeentui asiakkaiden valintoihin. Saatoin lainaustilanteessa repiä kirjan loppusivut pois, koska päätös oli liian jännittävä. Lainauksen  saattoi evätä kirjan kovin huonon tason vuoksi tai lainata pakolla mukaan erinomaisen sarjakuva-albumin. Lastenkirjojakin kannattaisi kuulkaa lukea.

Kukaan ei valittanut tai protestoinut.

Ulko-ovella toimittaja selitti asian ja kysyi luvan esittämiseen. ”Minä vähän ajattelin, että tässä on koira haudattuna.” ”Ei sitä uskaltanut mitään sanoa, jos vaikka olisi ollut väkivaltainen.”

Kuinkahan paljon asiakkaat tätä nykyä todella osallistuvat toiminnan kehittämiseen?

Kirjastolehti. Nyt.

Alan virkeähkö ammattilehti sortuu väliin Viinilehtimäiseen maneeriin eli valtaviin aukeaman kokoisiin kuviin tai yltiöpäisen gargantuamaisiin tekstikokoihin. Mietin aina, kuinka paljon hyvää tekstiä jääkään pääsemättä mukaan.

Keskustelua Kirjastolehti nostaa mainiosti esille. Myös mielensäpahoittajamaisesti. Vuoden ensimmäisessä numerossa väsymätön filosofeeraaja ja yliopistomies Vesa Suominen miettii sivistyskirjaston olemusta. Hyväntahtoisesti? hän pohtii, jospa kirjastonhoitaja tietäisi kirjallisuudestakin? ”Olisihan sivistys ytimeltään tahtoa ja kykyä kuulla sitä, mikä on jo tullut yhteiseksi. Vaan pystyykö aina vain uusia tehtäviä hamuava kirjasto enää tähän – erittäinkin kun jo aivan tuohon kirjaston ytimeen liittyvän digiajankin asiatkin vaatisivat paljon huomiota?”

Mika Kähkösellä Imatralta taas on kuvassa Mielensäpahoittajan reuhkakin päässä. Hän toteaa, miten kirjastoon on tullut toimintamuoto, jota ei voi hyväksyä: teemme koneilla muoviroskaa, koska meillä on kone, jolla voi tehdä muoviroskaa.  ”Nuorten kirjastotyöntekijöiden asenne on, että he ovat parhaita kaikessa, ylpeitä osaamisestaan. Heille kirjasto on täynnä mediaseksikästä pöhinää. He eivät halua hautautua varaston uumeniin silittelemään Rikosta ja rangaistusta, he haluavat olla esillä ja markkinoida. Antaa heidän hoitaa 3 D-tulostaminen. Ehkä minäkin saan takaisin ripauksen nuoruuteni kirjastoidealismista, jos joku muu tekee sen.”

Markus Majaluoman kirjastovaihtoehto

Forssalainen peruspessimisti Ilkka Kosonen taas realisoi hauskasti Oodin ympärillä syntynyttä kohinaa ja ylenpalttista julkisuutta. Hän toteaa, että kyllä kaikki taas pian normalisoituu ja voidaan olla taas huolissaan kirjaston merkityksen huomioimisen laajuudesta. ”Sen verran itseluottamuksemme on toki kohentunut, ettei kirjastopäivillä enää lauleta yhteislauluna Arvon mekin ansaitsemme.”

Tämän vuoden kirjastopäivät eivät olekaan Oodissa, vaan Kulttuuritalolla. Ehkä tässä on suuntaa-antava valinta?

Asiakas on ytimessä?

Kirjailijamme ovat kautta aikojen kiittäneet ja ylistäneet suomalaisen kirjastolaitoksen merkitystä työlleen. Selasin nopeasti omaa tuotantoani, ja kas kummaa. Kirjasto on monessa mukana, vaikkapa Jukka Vihin etsiessä tietoa villieläimistä tai ovelan Kultasormen nappaamisessa käärmekirjojen kohdalta.

Joskus ammatti-into saattoi hämärtää suhteellisuuden tajun. Tapiolassa neuvontaan saapui hätääntyneen tuntuinen rouvashenkilö, joka kysyi löytyykö meiltä Huussia.

Esa Kero oli ollut suosikkitietokirjailijani jo pitkään, joten tarkistin nopeasti tilanteen. Valitettavasti hänen Huussinsa oli lainassa, mutta saatoin kuitenkin rauhoittaa rouvaa: ”Lähin Huussi on Haukilahdessa, mutta saamme sen tänne kyllä aika nopeasti.”

Rouvan ilmeestä huomasin, että olin arvioinut tilanteen väärin. Kulttuurikeskuksen asianomaiset huussit sijaitsivat paljon lähempänä.

Onko Oodin huussit merkitty selkeästi?

Martti Sirolan ruotsinsuomalainen maahanmuuttaja  kirjastossa

Pelottelun käsikirja sirkuksessa

 Viime kerralla Marjatta Levanto kutsui koolle Metsän pienen kansan (Maahenki 2016) ja selvitti puuhaltijoiden opintoretkellä Väinämöisen avustuksella haltijat, tontut, peikot, näkit ja hiidet. Heti alussa Väinämöinen antaa perusoppitunnin myös noidista ja tietäjistä. Nyt Levanto on kirjannut vanhan toiveensa pahojen voimien tilanteesta edelleen hienojen kuvitusnäytteiden kera.

Esipuheessa taitaa olla paljonkin perää: ” Maailmankaikkeuden ikiaikaiset pahat voimat ovat pulassa. Järkyttyneinä ne ovat huomanneet, etteivät n enää vaikuta ihmisiin ollenkaan yhtä pelottavasti kuin menneinä vuosituhansina. Eikä tässä vielä kaikki. Rinnalle on noussut kaikenlaisia uusia yrittäjiä. Vanhan maailman pelottelijat ovat havainneet, että nämä uudet tulokkaat käyttävät niitä häikäilemättä hyväksi. Vääristelevät ja kopioivat. Kaikenlaisia aivan kummallisia paholaisia, demoneja, hirviöitä sun muuta henkimaailman väkeä esiintyy tämän päivän elokuvissa, kirjoissa, peleissä, sarjakuvissa, televisio-ohjelmissakin vailla yhtään ymmärrystä siitä, että itse asiassa kyse on useimmiten todella vanhoista, aikojen kuluessa kunnostautuneista ammattipahuuksista”.

Hirviöitä on riittävästi

Juohevaan tyyliin Levanto marssittaa ensin estradille paholaiset ja pirut ja tarjoilee kuvien lomaan tietoa tiedon perään, tarinoita ja uskomuksia. Kokonaisuus on monipuolinen ja virkistävän hauskakin luodatessaan pahuuden historiaa ja merkitystä. Paholaiset saavatkin arvoisensa sivumäärän, kun taas demonit joutuvat tyytymään pariin dzinnien ja japanilaisten demonien esittelyyn. 

Julia Vuoren pahat juniorit koulussa

Hirviöitä taas on riittävästi joten kiirehditään lohikäärmeistä basiliskiin, merihirviöistä harpyijoihin. Mutta kuuluuko Sciopodes, varjojalka ylipäätään mukaan? Sehän on yksijalkainen ihminen, joka käyttää valtavaa jalkaansa auringonvarjona? Noidat, jättiläiset, kummitukset ja painajaiset saavat lyhyemmät selvitykset, onhan niistä kirjoitettu muualla aivan riittävästi. Sen sijaan Levannon kuvat ovat löytöjä ja havainnollistavat samalla niin maalaustaiteen kuin yleensä historian tulkintoja erilaisista pelkoa herättävistä olioista.

Loppusanoissaan Levanto pohtii vielä hirviöiden ja paholaisten muodonmuutoksia nykyajassa avaruushirviöistä muotoa muuttaviin klooneihin. Iskevä tosiasia ihmisten lujasta uskosta paholaisiin on tositarina nuoren Lars Rasmunssonin kuolemantuomiosta 1734 Götan hovioikeudessa. Lars kun ei uskonut paholaisiin.

Haamuja ja sielunsa myyneitä

Pelottelun käsikirja toimii varmasti mainiona rinnakkaislukemisena monien suosittujen kauhu- ja kansanperinnettä käyttävien tarinoiden kera. Äkkisältään voisi napata esiin vaikkapa Haamu-kustannuksen tuotannosta Seita Röngän Koutamäen noidan tai Ilkka Auerin Domowikin , missä paholaisen tyyppiä voisi edustaa Musta Staalo.

Faustin tapaista sielunsa myymistä tai elämän jatkamista taikakeinoin käyttävät puolestaan Pirre Vaijärvi ja Vuokko Jokinen tuoreessa varhaisnuorten tarinassaan Yössä kulkevat oudot aaveet (Cultura oy). Kaksipäisten paholaisten, Luciferin tai Belsebubin hahmoista on edetty yöllisen sirkuksen tyylikkäästi pukeutuneeseen johtajaan.

Tarinan raamit ovat pimeyden töille otolliset. Öiseen kolinaan herännyt Jukka huomaa, miten isojen sirkusrekkojen perässä vaeltaa kuun loisteessa hevosten vetämiä vankkureita. Mistä oikein oli kysymys? Kuka on mustiin pukeutunut sirkustirehtööri Mathias? Hän näyttää määräävän sauvaansa heiluttaen miten vaaralliset voltit ilman suojaverkkoa onnistuvat.

Sielun suojaverkko?

Nyt pahojen voimien kanssa kamppailee nuori poika, joka murtaa ikuisen elämän vaativan kuoleman kiertokulun pelottomuudellaan. Mukana ovat sirkuksen pelikentän kiintoisat hahmot klovneista uhkarohkeisiin akrobaatteihin. Ilman suojaverkkoa näiden elämä on koko ajan Mathiaksen käsissä

Kirjallisuuden valtionpalkinnon Jeppe-kirjoillaan saanut Pirre Vaijärvi on kuvittanut monia lasten- ja nuortenkirjoja. Yössä kulkevat oudot aaveet on tekijäparin sujuvalukuinen seikkailu, joka yllättäen jatkuukin oikean sirkuksen esityksessä. Areenalle ilmestyy mustaviittainen tirehtööri. Onko taikuri Mathias sittenkin selvinnyt? Enempää ei kannata paljastaa, jotta loppuhuipennus jäisi omaksi kokemukseksi.

Mukavasti kirjan lopussa on Vuokko Jokisen kokoama kätevä johdatus sirkuksen historiaan ja eri esityslajeihin taikureista akrobaatteihin. Mukana on myös lisälukemiseen johdatteleva kirjaluettelo. Sirkus näyttää olevan monessakin kirjassa suosittu raami, mutta harmittavasti monesti tyydytään vain ylimalkaiseen sirkustemppuiluun. Parhaiten onnistuvat tiedollista puolta korostavat opukset kuten Vuokko Hurmeen hauska lähinnä huvipuistotietoutta jakava Housuvaaran huvipuisto (Into) ja Raili Mikkasen kattava tietokirja Mennään sirkukseen (Minerva). Sirkuksen taianomaiseen tunnelmaan pääsee varmasti edelleen fantasian ja taikuuden sävyttämissä seikkailuissa.