Muumi, Kultainen Pökäle ja muut klassikot

 

Näin lukuviikkoa juhlittaessa näyttää valokeilaan päässeen hyvällä volyymillä ainakin Muumipeikko luojineen ja sukulaisineen. Miljoonayleisön kerännyt Pyrstötähtitempaus televiossa oli jo tämän vuoden äänikirjakliimaksi. Ehkä suosiota lisäsivät julkkislukijat etunenässä presidentti Stubb. Rennosti ja luontevasti tuntui Toven teksti soljuvan, joskin saman olisi voinut varmaan esittää myös alkuperäisellä kielellä? Mutta kuinka moni osallistuja ylitti itsensä performatiivisen esittämisen saralla?

Mitähän on odotettavissa kesän jälkeen, kun useat museonäyttelyt ovat jo vaihtuneet uusiin. Nyt on AD museon kätevästi Toven ja kirjojen maisemia yhdistelevä valokuvien kooste, lapsien peuhupaikat ja ajankohtainen teema Pako muumilaaksoon ja rauhan tyyssijan kokemiseen. On koko Janssonin perheen taideluomuksia esittelevä katsaus HAMissa. On Sofia Janssonin avautuminen perheen salolen tuntemuksista ja ristiriidoista, on innostuneita lehtiartikkeleita muun muassa Toven roolista vapautuneen naisen pukeutumistyylistä. 

Tove oli muuten myös paneutuva kriitikko. Löysin muistoja poikivan Arvi Jokisen valokuvan "esiFinlandian" Topeliuspalkinnon raadista puheenjohtajanaan Eila Pennanen, missä kuuntelin vieressä Toven tarkkoja analyysejä ehdokkaista. 

On liuta sekä muumeja hyväksikäyttäviä uudelleen mallinnettuja tarinoita ja filmipohjia, mutta myös kiinnostavia tietokirjoja kuten vaikkapa Pikku Myyn ötökkäkirja (WS 2022), Muumimamman sienikirja (keittotaidoista puhumattkaan) (WS 2023) tai Muumi venekirja (WS 24). Uusin tulokas vie luontoon sekin, JohannaViireahon Muumimamman puutarha (WS 2026). Sarja erilaisista tietokirjoista Muumien suojeluksessa on ollut mainio idea ja korkeatasoinen kokonaisuus. Nyt se täydentyy pihamaan kukkien esittelyillä. Parisataa lajia pioneista daalioihin ja syreeneistä hortensioihin ja ruusuihin – niitähän näkee kirjoissa Muumimamman hoidossa. Mutta sisällysluettelo vierittää houkuttelevasti esille myös sipulikukat, kukkivat puut, kukat ja pensaat, köynnökset ja erikseen vielä kesäkukat kukkaniittyineen. Alun yleiskatsaus ja selitykset ovat ytimekkäitä ja selkeitä: kasvupaikkojen suositukset, kasvuvyöhykkeet, maaperä ja multa, ravinteet ja ideoita luonnonmukaiseen pihaan - bonuksena juttua miten siemenestä kasvatetaan kukkia. Pitää taas ihailla muidenkin mamman kirjojen kuvittajan, Anni Pöyhtärin, tenhoavaa kädenjälkeä – tulee ajatelleksi kuinka todella asiansa osaava taitava taiteilija saa kohteensä elämään paremmin kuin valokuvat.

Kun asialla on sekä hyvä kirjailija että muumit osaava kustannustoimittaja Katariina Heilala, voi myös syntyä raikasta ja monelta kantilta ajatteluttavaa sisältöä. Muumipeikon ja Pikku Myyn Luontoretki (WS 2026, kuv. Riina ja Sami Kaarla) on pienemmille tarkoitetun sarjan osa, joka kuitenkin avaa laajemminkin luonnon monimuotoisuutta. Yllättäen konserttia lähdetään kuuntelemaan metsään, missä myös hiljaisuudella on oma roolinsa. Keskusteltavaa ja kokeiltavaa! 

Taltuta ja naustiskele

Muumeista ei näytä pääsevän eroon tietenkään Maria Laakson Taltura klassikko!-sarjan osassa Olipa kerran lasten- ja nuortenkirjallisuus (Tammi 2024, kuv. Johanna Rojola). Täytyisi olla katukielen muuttuvuuden ekspertti voidakseen sanoa, miten tekijän kaveruutta ja huumoria korostava tyyli iskee kohderyhmäänsä. Monesta klassikosta irtoaa kyllä kivoja pieniä irvailuja. Tove Janasson ilmoitti tykkäävänsä Tarzanista, ja tästä Apinain Tarzanin sisältämästä kielen ja lukemisen yhteydestä Laakso lohkaisee:” Tarzanin ylivertaisin temppu on oppia lukemaan ilman kykyä puhua. Myöskin myöhemmin saavutettu hämmästyttävä kaksikielisyyden muoto vaatii älliä: Tarzan osaa kirjoittaa englantia ja puhua ranskaa.” (Tuossa ei ole minun kirjoitusvirhettäni, vaanmTarzanin omaa kinkitystä.)

Mukana on Näkymätön lapsi ja muitakertomuksia ja samalla käydään sutjakasti läpi elämän vaiheita. No, ei enempää tutusta muumien saagasta, mutta pari hyvää havaintoa voi kirjata jäljentämisen ongemista: ”Monet myöhempien aikojen muumeja piirtäneet ovat varmasti kironneet muumien hankalaa naamavärkkiä, mutta Jansson oli taiteilijana niin virtuoosimaisen taitava, että hänen muumihahmonsa ilmaisevat tunnetiloja täydellisesti ilman suutakin.”

Tärkein osa taitaa olla viimeinen luku muumien bisneksiä hoitavasta yhtiöstä. ”Jos muumien mörkö on pelottava, niin mikään ei ole niin pelottava kuin Moomin Characters.Siellä missä MC istuu ei ehkä jäädy maa, mutta auta armias jos menet piirtämään muumeja ja julkaisemaan kuvan josskin vähänkin kaupallista tuotetta muistuttavassa tekeleessä. Moomin Characters-yhtiöllä on lauma täysladattuja hattivatteja, jotka he yhdellä pääkonttorissa tapahtuvalla napin painalluksella lähettävät onnettoman muumipiirturin kimppuun.” Tämän sai tuta tosiaan vaikkapa Image, jonka humoristisen omalajisesta kansikuvan muumista nousi ihan mukava häly. Lehti taipui. 

Kaikki kakasta?

Ehkä tämän takia Rojolakin piirsi iskevän kuvan Tovesta pensseli kädessään ja varjona muumi? Ja ehkä juuri sen vuoksi Muumit eivät esiinny toisen kirjallisuutta nuoremmille markkivoivan ja lajeja esittelevän Vesa Vahtikarin opuksessa Ravintola Kultainen Pökäle (Teos 2025). Kuvittaja Juhani Känkänen on muuten myös suosikkini poikavekkulin Apo Apposen tekijä. Vai olisiko syynä Maria Laakson huomio Muumien olemuksesta syntyneestä polemiikista: ”Kuinka usein kirjallisissa keskusteluissa onkaan pohdittu esimerkiksi sitä, miksi muumeilla ei ole sukuelimiä tai peräaukkoa – vain pyöreän kaarevaa muumimassaa? Miten muumit lisääntyvät, tai miten he ulostavat?”

No, itse en muista käyneeni lainkaan näin tärkeitä vertailuja, mutta Vesa Vahtokari lienee suosiolla jättänyt asian sikseen. Ravintola Kultainen Pökäle nimittäin on paikka, jonka asiakkaita yhdistää todella yhteinen nimittäjä. Kakka.

Kultaisen Pökäleen takakannen teksti on eräs hauskimmista, kenties oudoimmista lukemistani:” Siellä toki syödään – ja sitä valmistetaan – mutta varsinaisesti siellä ahmitaan kirjallisuutta. Oikeastaan se onkin opetusravintola: siellä opitaan kuvittelemaan elämää, niin kuin kirjallisuudessa ainakin joskus tehdään.” Kirja on kuulema ensisijaisesti kirjoitettu lapsille ja ennen kaikkea herättämään isoa kirjallista ruokahalua ja intoa tutkimusretkiin erilaisten kirjojen pariin. ”Sateenkaaren päässä voi odottaa vaikka kultainen pökäle.” Vielä hauskempaa on, että tekijä on antiikintutkija, joka on kenties lukenut liiankin monta kauno- ja tietokirjaa aiheesta. ”Muissa yhteyksissä, erityisesti pienten lasten vanhempana, hän on havainnut , että sen lisäksi, että kakkaaminen on välttämätöntä, se herättää monesti riemua.” 

Että että ei ole selkokieltä, eikä ole myöskään alun dialogi. Siinä Kirjallisuustieteilijä sontiainen selittää tyttärelleen kakkakirjan lukemisen jälkeen tämän esittämiä visaisia kysymyksiä. Mitä on kirjallisuus tai kakkakirjan laji tai laulujen sanoista tai aiheiden keksimisestä ja niin edelleen. Jotenkin tuntuu, että tässä luennossa ollaan jo isommalla kateederilla kuin lasten parissa. Vastaamatta jää tyttären viimeisin utelu: ”Isä, puhuit äsken maailmankirjallisuuden klassikoista. Mutta kuka oikein määrittelee, mikä teos on klassikko? Ja miksi niin monet klassikoina pidetyt teokset ovat miesten eikä naisten kirjoittamia?” 

Tähän täytynee kysyä selitystä Maria Laaksolta, joka on jo tottunut klassikkojen taltuttaja.

Kultaiset pökäleklassikot

Jos nyt sitten ajattelee kirjassa esiteltyjen kirjojen olevan klassikkoja, alku on ainakin vaativa: Kafka, Aristofanes ja Jorma Etto. Tietenkin muodot on muunnettu kakkmaisempaan tyyliin. Lyhyissä tekstikatkelmissa esiintyy sontiainen (Geotupes stercororius) Georg Lämsänä, kaiken ahmiva kreikkalainen lantakuoriainen ja Finlantiainen (Aphodius fennicus). Kollegani Jorma Etto hymähtäisi varmaan jossain kaukaisella rannalla tätä uutta näkyä. ”Se pysähtyy tässä ja ähkyy. Välillä se käy huutamassa vastarannalla ja ähkyy, ähkyy kuin löyyssä. Se on juuri ollut torilla juhlimassa jääkiekon maailmanmestaruutta. ”

Ja tuleehan sieltä kuuluisa kliimaksikin:” Se ei vastaa kysymyksiin, kysyy kun ei vastata, ja vastaa vasta sitten, kun ei enää kysytä. Metsä huokaa, tuuli ulvoo, vielä niitä honkia humisee. Sen suomalaisen lantakuoriaisen paras kaveri on on toinen samanlainen suomalainen lantakuoriainen. Eikä suomalaista lantakuoriaista erota toisesta suomalaisesta lantakuoriaisesta edes poliisi tai ravintola Kultaisen Pökäleen eteisvahtimestari, joka tuntee kaikki ötökät.”

Olisiko tämä esimerkki alun kirjatieteellisestä luennosta osasta plagiaatti? ”Minä olen kahlannut läpi maailmankirjallisuuden klassikot ja sanoisin, että vaikka ne eivät välttämättä ole kovinkaan erikoisia teoksia, niissä on kyllä oikein jauhettuina ja uudelleen muokattuina aineksia uusiin klassikoihin. Kirjailijat siis kierrättävät toisen kirjailijoiden tekstejä vähän niin kuin me kierrätämme kakkaa.” 

Kaikenkakkaavaksi tietokirjaksi Kultainen Pökäle kuitenkin suoriutuu loistavasti. Ensinnäkin se on jaettu loogisesti kolmeen osastoon: aamiainen, lounas ja illallinen. Mutta lisäksi jokaisen esitellyn kirjailijan perässä on todella mielenkiintoinen ja hyvin tehty kohdetta monelta puolelta valaiseva tietoteksti. Esimerkiksi Kafkan yhteydessä kerrotaan mistä kakka koostuu, Aristoteleelle suodaan kakan käsittelijöiden luonnekuva ja Etolle kakassa elävien sielunmaisemaa.

Elämää kakassa ja lajitaidetta

No, luulenpa, että aika moni alakoululainen on tässä vaiheessa luovuttanut ja kirjallisuuskriitikot riemastuneet? Tuoreen Suomen tietokirjailijat ry:n julkaisema aina mainio ja hyvin kommentoitu tietokirjaluettelo alakoululle uskoo lujasti tämän kestoaiheen tarpeellisuuteen. Tietokirjoja kuoluun. Lukuvinkkejä alakouluun ja esiopetukseen ovat koonneet Emma Honkanen, Danil Nummi ja professori Anna Mäntynen. Mielenkiintoista olisi toki kuulla heidän kohderyhmän analyysinsä tarkemmin kuin esittelytekstissä: ”Hauskassa teoksessa ahmitaan kirjallisuutta, opitaan kuvittelemaan elämää ja muistetaan se tärkein: kakka. Kirja on suunnattu lapsille ja heidä,vanhemmilleen, mutta sen huumori ja oivallukset naurattavat kaikkia.” 

Ehkäpä kuitenkin melkoinen liuta lastenkirjoja ja satuja on hellyttänyt uskomaan kakkagenren tarpeellisuuteen. On Pikku toukka paksulainen, Pikku prinssi, Kasper, Jesper ja Joonatan. Suomen kansan eläinsatuja, Jukka Itkosen Leikkihaitari, Janoschin Oi ihana Panama, Vappu Liipolan Mönkiäinen, Nalle Puh, Aisopoksen tarinoita, Hankiemon satuaarre, Richard Scarryn Iloiset eläinsadut. Yhtäkään samaa klassikkoa ei löydy Maria Laakson valinnoista, mutta olisinpa suonut Kultaiseen pökäleeseen edes Tarzanin. Joten yhdessä meillä lienee hyvä perusta väittelyihin ja uusien ehdokkaiden esilletuloon.

Vielä viimeisen pierun verran?

Minä luulin viime blogini jälkeen pääseväni yhä valokeilassa paistattelevista lastenkirjallisuuden bestsellereistä. Ei onnistunut. Sieltähän seuraava hyppäsi heti silmille, kun selailin Vuoden kauneimpien kirjojen listaa ja lastenkirjojen osastoa. Perustelut olivat toki aivan täydelliset.  

Saara Kekäläisen ja kuvittaja Rakastaja Robertin Apua, kirjassani on pieru (Tammi 2025) koko on melkoinen, 227 × 294 mm, sivuja 48, kirjapaino Livonia Print, paperi Lessebo Zero Offset ja kirjaintyyppikin n/a. Tämä on vakuuttavaa, mutta eikö perusteluissa ole jokin adjektiivi ja aisti hiukan ristiriidassa sisällön kanssa? ”Nykyaikainen ja raikas kokonaisuus, jota sitoo yhteen vahva kuvitus sekä leikkisä värien käsittely. Kirjan omintakeinen, eloisa kirjaintyyppi myötäilee taidokkaasti formaattia. Toteutus on loistava esimerkki riisutusta maksimaalisuudesta. Rajattu ja kontrasteja hyödyntävä väripaletti on tehokas valinta. Teos kutsuu näköaistin iloiseen leikkiin.”

Kyllä on vaikeaa tuo kuvituksen leikki. Pitää puhdistaa silmälasinsa entyistä tarkemmin, sillä kannen riisutusta maksimaalisuudesta ei oikein tahdo saada selvää. Sisällössä pieruilaan sitä paremmin, vaikka idea onkin kovin tuttua ”tässä kirjassa on jotain hullusti”-lajityyppiä. Sen vielä tehokkaampi ääripää on ”Älä lue tätä kirjaa!”

Taidan laittaa hajujen sinfonian nyt pakettiin harrastamalla uusinta lukuvillitystä eli performatiivista lukemista. Sen mestaruuskisat pidettiin äskettäin Helsingissä. Puhutaan siis ikään kuin esittävästä lukemisesta, jolla tehdään nimenomaan vaikutus toisiin julkisella paikalla – nin että ympärillä liikkuvat varmasti huomaavat, mitä luen.

Lastenkirja on tämän ikäisen miehen kourissa jo osoitus jostakin. Kun se on vielä klassikko tai Vuoden kaunein kirja, niin sitä vaikuttavampaa. Joskin oma suosikkini kyllä on edelleen Maailman yksinäisin pieru.

Päläpälä, tyynyn äänet, värinkäsitykset ja pussaava dinosaurus - neljä naista

 Kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen on hiljalleen kertynyt moninaisia kulkuja erilaisiin aistiherklkien ihmisten maailmaan. Niiden avulla voi aloitella tutustumista toisenlaiseen tapaan kokea ympäristöä, ihmisiä, itseään. 

Tuon sukeltamisenvoi esimerkiksi aloittaa neljällä toisenlaisella luotauksella, jotka valottavat niin äänien, värien, musiikin kuin tunteiden taajuuksia. Samalla voi nauttia hienoista oivalluksista, lukemisesta, silmien, sanojen ja värien kosketuksista.

Päläpäläpuheen salaisuudet

Nämä kirjat on mukavasti otettu mukaan myös erilaisiin palkintoehdokkaiden joukkoon, kuten Eveliina Talvitien Kukas muu kuin Lii (kuv. Jani Ikonen Enostone 2025) Runeberg Juniorin ryhmään. Punni-palkinnon sai puolestaan ensimmäinen osa eli Ai niin, minä olen muuten Lee (2024), joka antoi jo pohjan jatkolle - se syventää kiinnostavasti hiljaisuuden merkitystä erityislasten maailmassa. 

Lii kerää sanoja ja miettii niistä tulevia omia elämän asioita. Toiset ovat rentoja, toiset vaarallisia. Kirjat ovat mahtavia Liin mielestä. Mutistin elämäkin tulee yhä monipuolisemmaksi, kun valikoivan muistin erilaiset ongelmat selvennetään Liin kertomina. On jännitystä ihmisten seurassa, suhinaa korvissa ja keskittymiskyvyttömyyttä. Puhe kuulostaa todellakin päläpälältä. Ja kun Lii on oppinut olemaan hiljaa, niin yhä useammin tuntuu että puhuminen on useimmiten turhaa. Silloinkin kun haluaa sanoa jotain, sanat eivät irtoa vaan juuttuvat kurkkuun. Liin jopa kriittistä ja satiirista mietiskelyä kuvaavat hänen tarkat havaintonsa. Ihmiset eivät osaa kuunnella, vaan puhuvat toistensa päälle. Siis mukakeskustelee eri asioista. Sitten sanotaan, että olipa kiva jutella.

Lii on eräänlainen kaiken havainnoitsija. Epätavallisista, epäilyttävistä ja merkillisistä asioista kertyy melkoinen kokoelma myös kuvina: mukanakäsien hieronntaaa ja parvekkeen kirpeäää nauruua! Paras kaveri Lee taas ei koskaan pakota puhumaan niin kuin monet koulussa. Sano nyt jotain! Tärkeä kertomus ystävyyden synnystä ja jatkumisesta etenee. Leelle voi tehdä ehdotuksia vaikka kirjoittamalla. Koppakuoriaisen elämä on tutkisen arvoista. Isoveli on myös tukena - Milo miettii aina ensin pitkään kun häneltä kysyy. Lee taas tuntuu arvaavan ajatukset. 

Hänelle voi näyttää salaisen paikankin. Lampi ja sen herättämät kuvat aukenevat jännästi juuri tässä kohdassa neljän sivun haitariksi. Kun äidin saaman työtarjouksen takia muutetaan Brysseliin, kaikki menee uusiksi. Mutta Lee osaa asettaa taas asiat omalle kohdalleen. On hyvä pitää välillä etäisyyttä, ja hänkin puhuu videoouheluita äidilleen Intiaan. Kaalikaupunki on lopulta uusi ja kiintoisa tutkimuskohde.

Mainion syväluotauksen minä-muodossa heijastavat mietteet saavat myös Jami Ikosen kuvissa vaihtelevan ja tekstin tavoin vivahteikkaasti muuttuvan sisäisen maailman.

Sammuta tyyny!

Leena Virtasen Kaija! (kuv. Sanna Pelliccioni Teos 2025) oli kuvituksellaan ehdolla Rudolf Koivu-kilpailussa. Naisten elämää valottavien kirjojen seitsemäs, Kaija Saariahosta kertova, on mielestäni koko kavalkadin paras – ja ehkä koskettavinkin. Edelleen sarjan aikana olen miettinyt, miten kohderyhmä oikein määriteltäisiin. On Virtasen selkeä, helpoksi luonnehdittava teksti ja Pelliccionin tunnistettava kuvitusmaailma herkkine ja ilmavine aukeaminein. Kuvakirjamuoto saattaa eksyttää valikoijaa ajattelemaan lapsia samoin kuin tekstin helppolukuisuus. Esimerkiksi Saariahon kohdalla kaikki kulminoituu tiestä musiikin tekemiseen ja lopullisiin tuotoksiin – minkäikäisille ne ovatkaan? Helppo olisi sanoa, että kaikille toki, mutta niiden luokse olisi ensin päästävä ja ne olisi löydettävä. Tässäpä töitä arvostaville vanhemmille ja välittäjille. 

Mutta nyt itse Saariahon elämä pienenä tyynyn kuuntelijana, kitaran löytäjänä, kahdeksanvuotiaana pianonsoittajana, steinerkoululaisena, Sibelius-Akatemiaan pyrkijänä ja säveätäjäryhmän KORVAT AUKI! perustajana, on mitä mainioin ja haastavintässä johdatus myös erilaiseen maailman ja äänien hahmottamiseen. Virtanen on löytänyt hauskoja ja ilmaisevia yksityiskohtia päiväkirjasta (”Nukkumaan mennessään Kaija pyysi: Äiti, suljetko tyynyn?”).

Virtanen kertoo: ”Kaija sai sävellyksiinsä aiheita ympäriltään. Hän luki valtavasti ja kaikenlaista, usein myös runoja. Hän kuunteli äänten sävyjä, tunsi tuulen henkäykset iholla ja tuoksut nenässään. Saman Kaija oikeastaan teki jo lapsena. Näin hän itse muisteli: En osannut vielä lukea ja tuntui, että kieli heittelehti äänten ja erilaistenvärien ja tuntemusten väliä. Muistan kerran, kun yritinmerkitä muistiin ääniä, jotka olivat keltaisia ja hermostuneita.”  

Loppupuolella Saariahon saatua jo mainetta ja arvonantoa, kerrotaan vielä Musiikkitalon uruista, joiden hankkimiseen Kaija lahjoitti saamaansa perintöä. Ehkäpä tässä olisi kuvituksessa voinut saada vielä parempaa näkyvyyttä uruille kuin aukeamalla, missä katsojat ovat ympäri sivuja pieninä pallopäinä, eikä kokonaisuus oikein hahmotu. En oikein päässyt sisälle viimeiseen aukeamana tummine siveltimen vetoineen ja ihmishahmoineen Virtasen koskettavan lopputekstin vieressä. Sen sijaan oheinen kuva Kaijan mietteistä musiikin kohdentumisesta kuin avaruudessa on hieno oivallus.

Viimeiseksi jäänyttä trumpettikonserttoa esitettiin Musiikkitalossa täpötäydelle yleisölle. ”Esityksen loputtua yleisö oli pitkän aikaa aivan hiljaa. Kaija olisi varmasti nauttinut siitä, sillä juuri sitä sävellys kuvaa: säveltäjän poistumista jas hiljaisuutta. Surua ja rakkautta.”

Mikä färi olet sillo ko...

On hauska yhteensattuma, että Kaijan vieruskirjaksi voisi ottaa Heli Laaksosen ja Elina Warstan Ilone-runokirjan, jonka alaotsikko on Runoilijan värinkäsityksiä. Toinen etsii ja tulkitsee ja käyttää hyväkseen ääniä, toisille värit syntyvät ja saavat nimensä ja haastavat tutkimaan värien väriä ja väriopin salaisuuksia. En ole vielä nähnyt Heliä näiden runojensa kanssa palkintosijoilla, mutta hienosti Ilone sujuttautuu lastenkirjoihin erikoistuneen Orava-kustantamon alkutuotantoon.

Runoilijan värinkäsityksiä on nokkela alaotsikko, ja nimenomaan yhdellä äällä. Ja ovathan nämä niitä mainioita lukuhetkiä lounaisella murteella ainakin aikuisemman makuun lempifäreistä ja niiden rönsyämisestä mitä erilaisimpiin yhdistelmiin ja tode totta ”Kaik ei olsitä milt näyttä”. Oikeastaan on kysymyksessä trilogia, sillä samanlaista iloista vyörytystä on tarjolla myös Finlandia-ehdokkaana olleessa Aapine (Otava 2013 kuv. Elina Warsta) ja Ykköne (WS kuv. Anne Vasko WS 2018) – niilläkin omat alaotsikkonsa: aakkosii niil ko ymmärtävä jo puolest sanast tai tehtäis kerranki numro. 

 

Värit saadaan mukaan ymmärrettävissä ja oudoimmissa yhteyksissä Kevätjuhlapulmasta työhaastatteluun tai mitä maalari ei ehtiny maalama: ”Pääsiäisenä vast pulma ol: / oi miljona, miljona, miljona valkost muna! / Niist kuoriutus valmiiks keltasi tipui./ Kukas ne o jo kerjenny maalama?” 

 

Mutta hauskimmat analyysit ja kiinnostavimmat löytyvät kirjan lopusta, missä Hei ja Elina kertovat omia käsityksiään väreistä. Millä tavalla värirunokirjan tekeminen aloitetaan, mitä väri oikein on, värijärjestyksellä on väliä, väri on myös materiaa, mitä väri sanooja mitä se tarkoittaa ja niin edelleen. Ja mitä tämä teema iloisemmat värit oikeastaan tarkoittaa? Oikeastaan tämä tieto-osio olisi ollut oman pikku tietokirjansa arvoinen, niin paljon asiaa ja fundeeraamista siitä seuraa.

Mukaan on tehty erikseen niin puuhakirja kuin äänikirje eli milt färit mahta kuulosta? Sekä tietysti kirjan loppuun varmuuden vuoksi kommentoitu luettelo lounase suame hianouksist ilos ja opiks.

Dinosauruksenviha

Ja kun otetaan Suomen nuorisokirjailijoitten Topelius- ja Lydecken palkintoehdokkaiden listalta Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki ja kaiken maailman tunteet (kuv. Ninka Reittu Otava 2025), niin saadaa ehdokas tunneoppaiden hauskimpaan päähän. Pikkiriikin elämän tapahtumat oivasti sekä naurattavat, viihdyttävät ja vähän saavat nyökyttelemäänkin. Jokaisen tarinan jälkeen on ytimekäs analyysi kustakin tunteeta. Esimerkiksi pussaavalle dinosaurukselle voidaan olla vihaisia, väsähtäneen äidin reipastaminen tuottaa iloa ja niin edelleen ihan viimeiseen eli yhdeksänteen uuden leikkimökin herättämiin ajatuksiin. Innostus on ihmeellinen tunne, Lampela sanoo ja niin sitä voi Pikkiriikin kanssa kokea, ihan totta. 

Niin, alussa jäin miettimään kirjojen kohderyhmiä ja tavoitteita. Taitaa siihenkin antaa parhaimman vastauksen Heli Laaksonen Ilosen lopussa. ”Ajattelen Ilosen lukijoiksi joka sortin väri-ihmisiä – ja vielä erikseen ihania isovanhempia, lempeitä kummeja, hauskoja aikuiskavereita, jotka lukevat kirjaa tutulle mukulalle. Kuvittelen kirjaa tutkivien lasten sormia, pieniä korvia, suuria silmiä. Kysymyksiä ja vastauksia , tutustumista maailmaan, kieleen, väreihin. Läheisten pitää tietää toistensa värilemmikit ja -ällökit.”