Runeberg, Topelius, Karilas ja muut vanhat herrat

Onko tämä tottakaan? Suomeen on lanseerattu uusi lastenkirjallisuuspalkinto kaikkien muiden rinnalle. Sateenvarjona yllä toimii itse Runeberg. Nyt taitaa olla vanhojen klassikoiden käyttö lopuillaan, kun Topelius ja Karilas jatkavat vielä uurastustaan omilla tunnustuksillaan. Niin, ja onhan siellä löydettävissä vielä Oiva Paloheimokin Tirlittanillaan. Ehkä joitakin mahdollisuuksia saattaisi löytyä vielä lasten tietokirjallisuuden puolelle? Warelius on jo käytössä, joten pitäisikö vain perustaa Pikku Jättiläinen –diplomi?

Marjo Nygårdin ja jääkarhun matkassa

   Porvoon kirjaston henkilökunta poimi 6-9-vuotiaille suunnatuista kirjoissa noin 130 kohdetta esiraadin luettaviksi. Raadista löytyy toimittajaa, äidinkielenopettajaa ja nukketeatteritaiteilijaa. Ja kuten kaikki raadit, tämäkin toteaa, miten hauskaa, tiivistä, antoisaa ja mielikuvitusta kutkuttavaa työ on ollut. Systeeminä tällainen kohteiden hankinta taitaa olla hyvinkin demokraattista. Nyt ei olla kustantajien lähettämien kirjojen varassa, kuten muissa kilpailuissa. Voi ainakin ounastella, että mukana ovat olleet myös pienempien kustantajien tuotteet. Lastenkirjallisuuden Finlandia, Topeliuksen ja Karilaan kohdalla lienee pitkälti tilanne, missä asiansa osaavat kustantajat huomaavat lähettää ehdokkaitaan tyrkylle. Enpä ole kuullut, että esimerkiksi Finlandiassa olisi poimittu ulkopuolelta mukaan kirjoja – vaikka syytä olisi usein ollutkin.

Carlos da Cruz ja Ryhmä Z: näin roskakuski taklataan!

 Runeberg –raati oli löytävinään uusia hittiteemoja: etsiväteemat jylläävät, ja lähes jokaisen kirjan etusivulta löytyy henkilökavalkadi. Tämänhän on pitkään ollut tuttua jo käännöksissä esimerkiksi Ruotsista. Runebergin mielenkiintoinen piirre on selkeämmin suomenruotsinkielisten kirjojen mukana olo. Yhteistä kuuluu olevan erilaisten tunteiden esittäminen. Lapset ovat tottuneet lukemaan sekä kuvia ettätekstiä yhtä aikaa. Runebergin kohdalla otetaan mukaan nyt LukuVarkauden tapaan kohderyhmät, lapset. Päiväkotiryhmät sekä ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat saavat valita omat suosikkinsa. Lopullisen valinnan tekee elokuvaohjaaja Saara Cantell kymppitonnin palkinnon saajaksi.

Yhteisiä nimiä ja riemukkaita vaihtoehtoja

Pipsa Pentti kuvittaa itse paperinukkeseikkaulunsa

Kun tyrkyllä on ollut kolme varsin ammattitaitoista listaa, niiden yhteen sulauttaminen on sekin mielenkiintoista. Yhteisiä ehdokkaita löytyy niitäkin. Minä, Muru ja metsä eli Jag, Fidel och skogen on eturintamassa kahdella listalla, samoin Siri Kolu ja Sanna Iston Maanalaiset. Mutta muutoin raadit ovat poimineet kiitettävän monipuolisesti mukaan vertailukohteita ja mielenkiintoisia ehdokkaita. Niidenkin kohdalla omat mieltymykset menevät ristiin, mutta sellaistahan tämä palkintohumu aina on.

   Tittamari Marttisen Emeliina ja laulavan koiran tapaus on mukava tapaus, mutta taitaa osoittaa kirjailijan monipuolisuutta, että Aadan ja jääkarhun hauska kaupunkimatka (Kustannus-Mäkelä) riemastutti fantasian ja realismin sekoituksellaan vielä enemmän. Timo Parvelan Paten kalastuskirja on kait pakollinen kumarrus grazyhuumorin ja muusta yhteydestään irrotetun sankarin suuntaan. Paula Norosen tavanomaisen helpon vampyyriteeman Yökoulu ja kadonnut opettaja tilalle olisin ilman muuta vaihtanut Tapani Baggen ja Carlos da Cruzin hervottoman hauskan ja mainion yhteistyön Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita.

   Mutta raati on löytänyt kyllä mainiot helmet mukaan: Pipsa Pentin Lyyli ja hurja Paperi-Hukka on paperinukkeseikkailu, missä elolllistetut nuket pääsevät hurjiin tositoimiin. Sanna Karlströmin Siilin laulu on ollut esillä blogissa jo aikaisemmin hienona surutyön kuvauksena mummon kuoleman jälkeen.

Huippukirjat Finlandia tilalle?

Ninka Reittu luo perheidylliä - ja hauskasti!

   Hauskaa, että Suomen nuorisokirjailijat ry:n raati puolestaan on nostanut mukaan ruotsinkielistä, tosin suomeksi käännetyn, kolmannen Nauvo-Auvon seikkailunaalloilla. Nämä leikkinallet ovat taattu ja turvallinen aihelma Nalle Puhista Uppo-Nalleen. Vesille joutuu Nagu-Nallekin kohti Nauvoa ja idyllistä kesäpaikkaa sopivan tunnelmallisten mietteiden saattelemana.

   Mutta onnittelut tälle raadillekin muutaman tämän vuoden huippukirjan löytämisestä. Onnittelut on helppo esittää, koska näitä kirjoja olen jo hehkuttanut niin blogissa kuin lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerössä. Näin ollen on paras tukeutua raadin arvioihin. ”Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki on hurmaava lastenkirja. Päähenkilö on riemastuttava, anarkistinen prinsessa – todellinen lasten

toimijuuden ja tekemisen puolestapuhuja, joka osaa jättää aikuisten määräykset omaan arvoonsa. Lapsen näkökulma kantaa vahvasti teoksen alusta loppuun, ja Prinsessa Pikkiriikin kolmessa tarinassa riittää sekä vauhtia että seesteisiä hetkiä. Lampelan hersyvä ja leikittelevä kieli houkuttelee lukemaan kirjaa ääneen.”

 

Jukka Lemmetyn tyylistä ei erehdy

   Näin on. Kotimaista lasten tietokirjallisuutta ja –kirjailijoita esittelevässä juuri ilmestyneessä teoksessani Toden teolla (Avain) ihastelen myös muinaissoittimien taikaa kirjassa Tenho ja Ryske. En sentään aivan raadin yleisintä kommenttia ”hurmaava” käytä niin tiuhaan, mutta on tässä ydintä löydetty: ”Lämminhenkinen tarinakokoelma pojasta, joka toivoo seitsenvuotislahjaksi omaa soitinta ja saakin sellaisen. Mutta sillä ei voi soittaa, ainoastaan kuunnella. Onneksi ikkunan taakse ilmestyy hirvi, joka avaa pojalle musiikin salat. Sillanpää punoo tarinaa taitavasti ja kätkee kielellisten leikkien sisään runsaasti tietoa suomalaisista soittimista ja musiikin merkityksestä. Teos on vahva kuvaus ystävyydestä, ja Ryskehirvi yksi vuoden hurmaavimmista lastenkirjallisuuden hahmoista.”

   Ja ainahan voi sitten muistuttaa, mitä kirjoja raadit ovat ohittaneet jostakin syystä. Varsin mukavan Runebergin löytämää maahanmuuttajakohtaamisen kuvauksen Miikka Pörstin Kaikkien juhlan rinnalle voi nostaa Niina Hakalahden tasonsa pitävän ratkihauskan Tuukka-Omarin ja superkielitaidon. Ja kyllä suurten tunteiden Topelius-kirjojen parista olisi voinut poimia rinnalle kaivattua huumoria, myönteisyyttä ja peräänantamattomuutta Harri Veistisen itseironisesta Kotitekoisen poikabändin alkeista Jussi Karjalaisen kannen räjäyttämänä.

   Mutta ken on Porvoossa ja Helsingissä kaunehin – se ratkeaa tammi- helmikuussa.

Finlandia Liisan ihmemaassa

Jo jatkoa: Pasi Pitknen kuvittaa

Finlandia –palkintojen jonkinlainen medianäkyvyys on onnellisesti häipynyt muiden kiinnostavampien kohujen tieltä kuten postin hukkaamat linnankutsut. Jotenkin tuntui, että tunnelma oli hiukan väsähtänyt palkintojen jaossa, mitään hektistä polemiikkia tai keskustelua ei oikein syntynyt, ja Arto Nybergin vieraaksikin kutsuttiin Tuutikki Tolonen. Olihan tämä uutinen, että Mörkövahdeista kenties joskus tehdään oikein amerikkalainen Hollywood-elokuva. Tolonen oli miellyttävä haastateltava, joka piti päänsä kylmänä ja vastaili asiallisesti niin hurjiin tulevaisuudennäkymiin kuin luomisprosessin saloihin.

Voittaja: LauraLyytisen kansi

    Mieleen juolahti, onko Finlandia-metodi jotenkin menettänyt jo kaavansa kiinnostavuuden? Diktaattorien ja raatien jäsenten valinta taitaa olla jo aika vaikeaa. Varsinkin lastenkirjojen raateihin näyttää olevan yhä hankalampaa löytää jollakin tavoin valovoimaisia ja tunnustettuja jäseniä. Heillä kun soisi olevan myös jonkinmoista kohderyhmän ja tuotteiden laajempaakin tuntemusta.  Tämä voisi näkyä sitten asiantuntevana ja tiukkana analyysinä vuoden tuotannon merkityksestä koko kentässä ja verrattuna aikaisempiin. Lasten tietokirjallisuus on jatkuvasti jäänyt esimerkiksi vain maininnaksi. Mutta ehkä kaikki tämä on liikaa vaadittu markkinavellovuuden hälinässä.

Historiako toistaa itseään?

 Taitaa olla niin, että vuoden lopussa iskee jo nostalgia ja väsähtäneisyys blogistinkin niveliin. Tarvitaan rauhoittumista ja vähän välimatkaa, ennen kuin alkaa esitellä loppuvuoden monia kiintoisia tuotteita. Onhan siellä sellaisiakin, joista miettii, mikä niiden julkaisemisen perimmäinen tarkoitus onkaan ollut. Yleensäkin on terveellistä ja rauhoittavaa luoda katseensa menneisyyden hämäryyksiin ja arkiston saloihin. Kirjastokollegani Bo Carpelanin mietteet palautuvat mieleen pohjoismaisesta nuortenkirjakongressista Helsingissä vuodelta 1970. Hän jyräytti saarnastuolista: ”Milloin meille saadaan kunnollinen lastenlehti, enemmän ja parempia sarjakuvalehtiä lapsille ja kunnollista lasten tietokirjallisuutta?”

Pasi Pitkänen - mutta onko Kepleristä?

   Edelleenkin voisi miettiä noita vaatimuksia. Lastenlehdet ovat häviävää lastenkulttuuria, sarjakuvalehdet kutistumassa ja tietokirjat allikossa. Viimeinen luopuminen tältä erää luettiin Kritiikin uutisten pääkirjoituksesta. Taloudellisen tilanteen ja valtiovallan tuen vähenemisen takia tämä kriitikkojen klassikkojulkaisu lopetetaan, ja jatkoa yritetään verkkojulkaisuna. Lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön tämän vuoden viimeinen numero on tulossa joulun kunniaksi. Juhlavuosi, 40 vuotta lastenkulttuurista kertovana jukaisuna, on ensi vuonna, Suomen juhlavuonna katkolla – miten opetusministeriö suhtautuu tukianomukseen?

Kirjastot ja suosikkiäänestykset

Tuolloin kongressin suojelijana toimi Sylvi Kekkonen. Carpelan jatkoi teesejään: Lapset ovat niitä, jotka löytävät totuudet ja aikuiset niitä, jotka hylkäävät nämä totuudet. ”Me annamme mielellämme lapsille vapaat kädet, mutta vain omilla ehdoillamme ja vaadimme lapsiltamme asioita, joihin emme itse kykene.” Mielenkiintoisesti itse kirjastoammattilaisena Bo Carpelan sivusi myös kirjastojen merkitystä lasten lukemisessa. Hänen mielestään kirjastojen velvollisuutena on kuitenkin pyrkiä mahdollistamaan helmien löytyminen pakollisen eniten lainatun mitäänsanomattoman huonon kirjallisuuden ja roskasarjojen joukosta. Miten onkaan juuri nyt? Miten kirjastojen hankinnat jakaantuvatkaan?

    Vähän myöhemmin britit äänestivät suosituimmista lastenkirjoista. Voiton vei Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas, toiseksi tuli sarjaikuisuus Biggles, kolmanneksi Narnia-sarja ja neljänneksi ikiliikkuja Liisa Ihmemaassa. Lewis Carroll onkin ollut monessa esillä meilläkin tänä vuonna. On uudenlainen elokuvan tulkinta Liisan seikkailuista, on televisiodokumenttia, joka tosin keskittyi loppujen lopuksi mitäänsanomattomasti Carrollin ja Alicen suhteeseen. Mutta löytyy tämän dosentti Dogsonin elämästä muutakin.

   The Times kertoi 15.1.1898:"Harvat voinevat käsittää, että tämä hiljainen, pidättyväinen matemaatikko ja bakkalaureus, jota koko elämänsä ajan pidettiin ujona ja julkisuutta kaihtavana, omisti välttämättömät ominaisuudet luodakseen teoksen, joka on kestänyt yli kolmenkymmenen vuoden koettelemukset ja yhä kiehtoo samalla tavalla nuoria ja vanhoja oudolla ja omaperäisellä neroudellaan. Monessa kodissa ja koulussa on tänään vallitseva todellinen suru kun saadaan tietää, että kirjojen Liisa ihmemaailmassa ja Läpi peilin tekijä on kuollut".

Helen Oxenburyn hullu teeseura on - erilainen...

Minkä nimen Liisa olisi valinnut?

   Charles Ludwig Dogson eli 66 hiljaista vuottaan naimattomana, säikkyvänä ja hiukan pedanttisena. Hän aloitti koulunkäyntinsä kahdentoista ikäisenä Richmondin Grammar Schoolissa ja tuli siellä tunnetuksi poikana, joka halusi itselleen kerrottavan mitä logaritmit oikeastaan ovat. Tyypillisen viktoriaaniseen nuoruuteen mahtuivat myös runoyritelmät ja lehtiavustukset. Hän sai normaalin public school- kasvatuksen ja antautui opintojensa päätyttyä matematiikan lehtoriksi Oxfordin The Christ Churchs Collegeen. Nuoruusajoilta pääasiallisin vaikuttaja lienee ollut isä, jonka huumori ei tunnu jäävän jälkeen Dogsonin nonsensesta.

   Dogsonin ensimmäinen julkaistu kirja oli Algebrallisen tasogeometrian yhteenveto. Tämän jälkeen seurasi kolmisenkymmentä matematiikkaa käsittelevää kirjaa - Dogsonin mielimatemaatikko oli muuten Euklides. Näiden matemaattisten teosten käyttökelpoisuus on ajan mukana vähentynyt. Aikoinaan ne olivat hyödyllisiä hänen omalle sukupolvelleen, mutta nyt ne ovat vain Lewis Carrollin kaksoisolennon sivutuotteita. Oikeastaan on aivan mielivaltaista, että me voimme puhua Lewis Carrollin neroudesta. Dogsonilla oli nimittäin neljä vaihtoehtoa valitessaan itselleen salanimeä: 1. Edgar Cuthwellis 2) Edgar U.C. Westhill  3. Louis Carrloll ja  4. Lewis Carroll. Eräs lehtimies nimeltään Edmund Yates sai kunnia-asiakseen suorittaa valinnan. Muiden ja minun riemukseni arpa valitsi Lewis Carrollin.

Miltä olisi kuulostanut vaikkapa lause "Liisa ihmemaailmassa, kirjoittanut Edgar Cuthwellis? Ja Edgar U.S.Westhill olisi kirjoittanut pelkästään sentimentaalisia rakkausnovelleja...

Hirviön kutsu ja mieslukijat

Ylen aamuradiossa satuin kuuntelemaan Maria Petterssonin kolumnia miesten lukemisesta. Kärjistetysti hän ilmoitti, ettei tuttavapiiristään tuntenut yhtäkään miestä, joka vapaaehtoisesti lukisi naisten kirjoittamia kirjoja. No, Petterssonin tuttavapiirissä ei tainnut olla yhtäkään lapsilleen kirjoja lukevia isiä tai lastenkirjojen miesarvostelijaa, joita heitäkin löytyy. Nämä  eivät taida sitten lukea muita kuin naisten kirjoittamia kirjoja. Totta tosin on, että tähän on etsitty ratkaisua piilottamalla sukupuoli kirjailijan nimessä. On J.K. Rowlingsia ja meillä omasta takaakin Tuija Lehtisen salanimi poikakäyttöön.

Itsesensuurista ihmettelyyn

 Mutta useimmiten nämä valinnat tulevat kustantajien leiristä: siellähän päätetään miten kirjoja mainostetaan, valitaan ja käännetään. Kaikki kun eivät pysty lukemaan sujuvasti mielenkiintoisia tarjokkaita alkuperäisinä. Samalla tavalla voisi kysyä, miksi emme lue tietokirjoja joka alueelta? Joiltakin osin taitaa kysymys olla myös kirjoittajien puolelta itsesensuurista. Lasten ja nuortenkirjallisuus on viime aikoina tuonut esiin kuitenkin monia vaiettuja asioita rohkeasti sukupuolenvaihdoksista maahanmuuton tuomiin ongelmiin ja kärjistyksiin.

   Kuolema on ollut pitkään tabu, mutta lientynyt koko ajan. Vieläkin läheisten poismenoa voidaan etäännyttää eri tavoin ja etsiä erilaisia vertauskuvallisia yhdistelmiä. Esimerkiksi Sanna Karlströmin Siilin laulussa (S&S 2016) alku tuntuu jonkinlaiselta pienen pojan arjen kuvaukselta. Hiljalleen Kalström avaa taustoja. Äidin kanssa käydään isoäidin tyhjässä asunnossa, missä on enää joitakin hauskoja kuvia vaikkapa yhdessä lukemisesta ylösalaisin olevan kirjan kanssa. ”Äiti sanoo, että hautajaisissa maan alle pannaan arkullinen surua.” 

   Tekijä rinnastaa Arvin surutyön koskettavasti pihan siilin hoitamiseen. Uupunutta siiliä hoivataan lempeästi ja huolella. Arvi keksii, että sille voi kertoa isoäidistä ja laulaa tuttuja lauluja. ”Iltaisin, jos Arvia pelotti, he lauloivat niin kovaa, että pölykoiratkin juoksivat piiloon sitä laulua. Tämän kaiken Arvi kertoo siilille ja häntä alkaa naurattaa kaikki hauska mitä isoäidistä tulee mieleen.”. Kun siili on äkkiä hävinnyt, tilalle tulee suuttumus. Kunpa ei olisi siiliä eikä isoäitiä ollenkaan ollutkaan! Kesken raivostumisen Arvi tuntee kostean kosketuksen: siili on tullut takaisin ja haistanut kädessä olleen leipäpalan. Ehkäpä pian pihalla on siilinpoikasia!

   Oivaltavan ja herkän Marika Maijalan tekstin kuvituksen robustisuudesta voi toki olla montaa mieltä. Maijala vetää paksuin viivoin hahmojaan, sutaisee maaston väriläikin ja laajoin pinnoin. Yöllä taskulampun valokeila tavoittaa kukkia ja rottinkituolin ja siilin tuhinan. Alle kouluikäistä katselijaa kuvat riemastuttivat ja niitä haluttiin tutkia uudelleenkin. Nopeasti hahmotetut henkilöt ja esineet tunnistuivat vaivattomasti. Tunteetkin pystyttiin havannoimaan heti.

 Tavaroita tyhjässä huoneessa

Huone ilman poismennyttä läheistä näyttää olevan suosittu lähtökohta. Anne Härmälä käyttää Suruposkessaan (S&S 2016) etäännyttämiskeinonaan eläinten kautta esitettyä kuolemaa. Suruposkessa mennään heti asiaan: ”Heimo on murheellinen. Isomummo Kimmelstiina on kuollut.” Pieni jyrsijä Heimo tekee surutyötä järjestelemällä isomummon tavaroita ensin  suuruusjärjestykseen ja sitten värin mukaan. Uudet vuokralaiset tunkevat sisään ja heittävät tavarat pois. Heimo tunkee poskiinsa tavaroita minkä ehtii: keltainen lankakerä, kukkasen. puuhaarukan, lempikengät, punaisen kumipallon. Härmälän sarjakuvamaisissa kuplissa kuhunkin esineeseen liittyy tilanne, missä esinettä oli yhdessä isomummon kanssa käytetty. Härmälä tuo mukaan sirkuksen, jonka taiteilijoilta puuttuu yhtä ja toista. Ja äkkiä Heimo huomaa. miten tavaroista on apua toisille. Hän ei kuitenkaan pysty puhumaan, koska ei halua luopua muistoista. Lopulta tavarat löytävät uudet omistajansa, sirkuksen näytöksestä tulee onnistunut – ja isomummon muisto elää yhä edelleen toisenlaisena.

 Myytit ja realismi yhdessä

Todella upea kuvaus äidin kuolemasta on kuitenkin miehen kirjoittama. Patrick Nessin Hirviön kutsu (Tammi 2016, suom. Kaisa Kattleus, kuvitus Jim Kay). Se on myös kaksinkertainen kuolemankierros. Alkuperäisen idean tekijä on hienojen nuortenkirjojen tekijä Siobhan Dowd, ”Tämä olisi ollut hänen viides kirjansa. Hänellä oli jo henkilöt, asetelma ja alku. Mutta aikaa hänellä ei ollut, ikävä kyllä.”

   ”Hirviö tuli heti keskiyön jälkeen. Niin kuin niillä on tapana.” Se kertoo kolme tarinaa, mutta neljännen saa nuori Conor luoda tse. Kolmetoistavuotias poika taistelee toden ja painajaisen kanssa kuolemaa vastaan. Jyrkänoloinen isoäiti on taustalla salaperäinen hahmo, joka lopulta on Conorin ymmärtäjä ja hirviöpuun tuntija.

    Raastava, hellä, itkettävä ja looulta lohdullinen tarina, joka pakottaa lukijan tutkimaan omia ajatuksiaan kuolemasta, kuolemasta, jota ei haluta ajatella, mutta joka tulee ja haastaa reagoimaan. Hirviön kutsusta voisi puhua pitkään, mutta se on koettava itse. Rowlingsinkin kuvittajana toiminut Jim Kay tekee tässä yhden ulottuvuuden lisää. Tutkikaa kuvan tehoja tekstin elimellisenä osana.

   Elokuvakin on rantautunut Suopmeen. Kumpaa kokeilisi ensin? Vaikea kysymys. Onko elokuvalla vielä annettavaa kirjan jälkeen. Ehkä, ehkä se syventää vielä.

Marjakuusi - vai hirviön henki?

 Synnyinhetken kuolema

Mutta laajempaa tietoa kuoleman mysteeristä lapsille ja nuorille? Täytyy turvautua norjalaiseen tekijään ja ruotsiksi käännettyyn versioon Varför dör man? (Alfabeta 2006). Eirik Newth on norjalainen tieteilijä, joka on tehnyt nuorille mm. mainion sarjan erilaisista ilmiöistä avaruudesta lukujen maailmoihin ja luonnon tieteiden perusteisiin. Kuoleman eri puolista tehty runsaasti kuvitettu nuorten tietokirja on todella luotaava teos kaikenikäisille. Eirik sanoo heti esipuheessa kirjoittavansa asiasta, josta yleensä vaietaan. ”Eikä tämä koske vain sinua ja minua ja kaikkia ihmisiä maapallolla. Kaikki joka elää ja kasvaa, ryömii ja kiipeilee planeetallamme, on tuomittu kuolemaan jo synnyinhetkellään.”

   Newth käsittelee sujuvasti erilaisia uskomuksia kuoleman synnystä Eevasta ja Aatamista lähtien, pohdiskelee kuolemaa luonnonilmiönä ja uuden elämän perustana. Oman kappaleensa saavat erilaiset näkemykset ihmisen sielusta ja kuoleman jälkeisestä tilanteesta. Tähän sopivat selvitykset kummituksista ja muista ilmestyksistä. Väliin mahtuu tilastotietoja miten ja miksi kuollaan. Entä mitä tapahtuu ruumiille, kun ihminen kuolee ja miltä tuntuu kuolla?  Miksi ihminen pelkää kuolla?

   Eirik Newht antaa paljon tietoa, mutta myös pohdiskelua faktojen rinnalle. Voimme miettiä, onko kuolemattomuus osa universumia ja haluammeko todella ikuisen elämän. Runsaan ja värikkään kuvamateriaalin ja tekstin joukkoon on sijoitettu pieniä faktalaatikoita, jotka hauskasti oikaisevat vääriä luuloja tai antavat uusinta tapaustietoa.

    Eirik Newtin Totuuden lähteillä – luonnontieteiden historia (Tammi 2002) on ollut jatkuvasti jokavuotinen selailun kohde. Esipuheessaan Eirik sanoop yksinkertaisesti, että ihmisen kehityksen tärkeimpiä edellytyksiä on ollut yksi yksinkertainen kysymys: miksi? Niin kuolemasta kuin syntymästä tullaan koko ajan löytämään uusia vihjeitä tuon kysymyksen innoittamina.