lauantai 21. tammikuuta 2023

Kummat kirjat, kahjot ja raapaleet - älä lue!

 Vuoden alkupuolella voi hetken hengähtää odotellessaan kustantajien potkaisevan taas kevään tuotantonsa vauhtiin. Samalla voi miettiä, kuinka paljon mainioita kirjoja on jäänyt esittelemättä ja sijoittamatta kotimaiseen lasten ja nuortenkirjojen kaanoniin.

 Muutama mielenkiintoinen teema löytyy lukemattomien kirjojen joukosta. Ensinnäkin sanoisinko epäkirjat, jotka eivät halua tulla luetuiksi. Toiset kertovat sen heti kannessa – älä lue minua – toiset pitkin lukemista. Lisäksi tulevat vielä kummat, kahjot ja hullut kirjat. Tämäkin sisältö selviää useimmiten jo kirjan kannesta.

 Helmet-kirjastojen ongelmat

 Niin, en ole osannut olla varuillani pääkaupunkiseudun Helmet-hakujeni kanssa. Poliisillehan ei luovuteta asiakkaiden haku- ja lainaustietoja mahdollisen rikoksenkaan selvittämiseksi, mutta näköjään Amerikkaan kumma ja kahjo mielihaluni on vuotanut. Nyt siis Google tietää tämänkin mielenmaisemani. Pääkaupunkiseutu on saanut viralliset moitteet tietojen huonosta salaamisesta. Olen kuullut kuitenkin vain kehuja helmetiläisten tietogurujen osaamisesta. Mutta älkäämme olko vahingoniloisia. Mitenkähän muut suomalaiset kirjastosysteemit selviävät tarkastuksesta? 

 Joka tapauksessa lastenkirjallisuus näyttää olevan täynnä Kummaa. Marjatta Kurenniemellä Kuinka Kum-maa on kaikkialla (1954),  Uppo-Nallekin tapaa Kumman kuten Tiina Nopolan Siirikin Kumman Kasperin ja Molli kumman pienellä alkukirjaimella. Kummat kirjat on kuitenkin nimenä jo peräti kahdella opuksella. Originaali sellainen on Niklas Bengtssonin otsikoima vuodelta 2014 ja uusin Ville Hännisen ja kavereiden käsialaa (Avain 2022, kansi Timo Numminen).

Kun siinä mukana on vielä Juri Nummelin ja Vesa Sisättö niin tietää, että tämä kahjon kirjallisuuden käsikirja sisältää vaikka millaisia otoksia kirjoittajien oudoista aivoituksista. Kolmikko aloittaa rajulla otsikolla Mitä elämä on? ja kirjaa kahden sivun luettelon kirjojsta, joiden kannesta tämä löytyy. Mutta olisin kyllä alkuun pannut omaan nilkkaan osuvamman parin eli kolmikon version viereen Niklas Bengtssonin Kummat kirjat. Onko mielikuvituksen köyhyyttä napata jo olemassa oleva nimi toiseen kertaan vai kustantajan epähuomio tai huumorin pilkahdus?

 Palotelluista kirjoista kotijumppaan

 Niklas nostaa esiin kirjojen, erityisesti lastenkirjojen niukasti huomioituja puolia: keskiössä ovat muotoilu ja kuvituksen unohdetut puolet, materiaalit, rakenne- ja taittoratkaisut. Uudeksi käsitteeksi nostetaan monimuotoiset lastenkirjat, jotka voidaan jakaa erilaisiksi alaryhmiksi. Näissä teoksissa hyödynnetään kuvan ja tekstin ohella jotakin perinteisestä kirjaformaatista poikkeavaa käytäntöä. Moninaiset ilmaisukeinot voivat yhdistyä niissä omaksi taiteelliseksi kokonaisuudeksi, joita on myös nuorten ja aikuisten kirjoissa.

Kirjassa syvennytään kirjojen ja pelikorttien rajoihin, kuvasalkkuihin, irtokorttikirjoihin, postikorttikirjoihin, palapelikirjoihin, värityskirjoihin sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden karttoihin. Pääasiassa käsitellään siis paloiteltuja ja paloiteltavia kirjoja eli kirjoja, joissa on irrallisia tai irrotettavia osia, mutta ne eivät suinkaan ole ainoita monimuotoisia kirjoja. Aiheen käsittelyä laajennetaan myös lastenkulttuurin puolelle. Esille on nostettu useita yllättäviäkin kirjailijoita kuten Riitta Uusitalon monimuotoisten kirjojen ensimmäisessä laajassa kartoituksessa.

 Lastenkirjallisuuteen nimiplagiaattikin sukeltaa – tosin vain parissa kohtaa ja aika vaisusti. Lapset ja nuoret-osiossa on sekalainen kirjakokoelma lapsen kengissä olemisesta ja kakasta lastenkirjoissa – niistähän on jo olemassa hauskempiakin listoja. Sieltä muuten puuttuu tämän alan nykyhetken johtavat kirjailijat eli Paula Noronen ja Minna Kivelä, joiden Hulluissa saduissa (2021) ja Täysin hulluissa saduissa (Tammi 2022, kuvitukset Minna Kivelä) vauvojen, kännykän ja kauhuoravien ohi nousee sankariksi Kakkakikkare. Tämä esiintyy hammaslääkärissä, valehtelun asiantuntijana, räppäämässä, luontoleirillä, Lontoossa ja kokkisodassa. Kolmannen satukokoelman nimeksi voisi ehdottaa Uskomattoman kahjoja satuja?

Outoihin lastenkirjoihin on päässyt jostain kahjosta syystä Anna Taurialan ja Vuokko Österlundin Ihminen ja ihmisiä (1974), kenties siksi, että siinä esiteltiin jopa rakastelua lähes alasti. Klassikko Vihreä vallankumous saa myös maininnan, mutta onko se kumma kirja voi olla vaikeampi niellä. Mutta kyllä Juri Nummelin ihan oikeita kahjoja sentään löytää kuten namusetätarinan Teemu ja pojat tai Hiiren hongan latvassa. Ville Hänninen taas esittelee ja nostaa ansiokkaasti esille Yrjö Kokon Perheen jumppakirjan (1963) ja totea, miten sivilisaatio on tässä pelkkä pintasilaus.  Niinpä kirjan ohjeissa esiintyvätkin valokuvissa erilaiset metsäneläimiksi markkeeratut hahmot naamioineen. Kummat kirjat kakkonen on varmaan tarkoitettukin selailtavaksi ja toki siitä löytyy lyhyempiä ja pitempiä sukelluksia humoristinen virne suupielessä joka tiedon ja kirjallisuuden lajista.

 Miten kumma kirjoitetaan?

 Kun Suomessa on nykyisin melkoinen määrä mitä kummallisimpia kustantajien nimiä, löytyy toki aivan ikioma porukkansakin eli Osuuskumma. Repertuaarissa on tietenkin mukan Kumma kirjoitusopas (2022).

Toki oppaassa puhutaan yleisesti käyttökelpoisista asioista kirjan kirjoittamisessa, mutta erityinen valokeila on nimenomaan spekulatiivisessa fiktiossa. Tämän yläkäsitteen alle onkin sitten kerääntynyt melkoinen joukko sf:ää, fantasiaa, maagista realismia, kyberpunkia ja niin edelleen. Alan harrastajille tämä on tutumpaa, mutta onpahan myös muutoin näistä lajeista kiinnostuneelle antoisaa. Löytyy maailman rakentamista, tapahtumien rakenteen suunnittelua, dialogin perusteita, erotiikan kirjoittamista ja vaikkapa Magdalena Hain kiinnostava analyysi tarinan ytimessä ja uutena sivistyssanana raapaleet! Taidan alkaa käyttää tuota kaikista sinne tänne kirjoittamistani aluista, lopuista ja hyvistä kohdista, joista voisi tulla joskus jotakin… Kirjoittajan elämästäkin on useita hyviä ja hauskojakin selvennyksiä. Kansi on kovin spekulatiivisen kumma.

 Kampaa kummaa ja muita runoja

 Lastenrunojen parissa välittäjänkin tuntee olonsa välistä kummaksi. Nimet ohjaavat ajatuksia kuten Laura Ruohosella Kummalla kammalla (luv. Erika Kallasmaa, Otava 2022). Ulkoasu näyttää lasten kuvakirjalta, mutta viimeistään Catti Casanovan elämänohje panee pohtimaan kohderyhmää: ”Haista/ maista/ jokaista.” Perille menevin lukija lienee siis pientä koululaista varttuneempi kollikissa? Muidenkin runojen maukaisujen tulkitsemisessa on melkoisia vaikeuksia niin sanaston, laajojen kulttuuriyhteyksien ja ylipäänsä kohdevalintojen kanssa. Kenties alkuruno Laiva on lastattu antaakin ohjeet (tai varoituksen) välittäjälle: ”Laiva on lastattu hajamielillä:/ he unohti kaiken kaikilla kielillä!”

Ihan totta, sanaleikkejä löytyy kummalta kannelta, kun kampea kampela kanteleen kannelta. Ehkäpä leikki-ikäisille lausuisin sittenkin vanhan kansan rimpsuja eelin keelin klotista viipula vaapula vottiin kuin tiedotuksia merenkulkijoille: ”Zimpula zampula/ zeniitissä Kokkola!/ Åbossa å/ Turku haloo/ ja loppu loki lokin kakassa!”. 

 Onhan tuossa ainakin yksi vuorenvarma ilmaus mukana. Näitä päivitettyjä loruja ja tilannekuvia on tosi vänkää esittää ja ääntään värisyttää, mutta paremmin voi onnistua varttuneempien kanssa. Lasten kera voi hassutella Erika Kallasmaan kuvilla ensin riemastellen ja kummia yhteyksiä etsiskellen – jos siihen sitten runonlausuntaa tarvitseekaan. En oikein usko, että näistä olisi unirunoiksi, vaikka viimeisessä Unen maisemissa Buddhakin meditoi yön outoja maisemia. Muuten, ymmärrän, että kirjastojen on johonkin laitettava lainauskooditarransa, mutta mitähän kuvittajat ajattelevat sijoituspaikoista? Pahimmillaan ne peittävät oleellisia kohtia taka-aukeamasta.

Mitenkähän Mariskan Kummat ja kammot (kuv. Reetta Niemensivu & Aapo Ravantti, Tammi 2021) solahtaa teemaan? Kun on kysymys lauluntekijästä ja laulajasta, niin miten runokirjassa lauseet ja riimit soljuvat ulos. No, usein unohtuu totuus, että tekstinsä ääneen lukeminen on mainio tapa löytää erilaisia ongelmakohtia ja muita mukelluksia. Mutta miten näitä pitikään esittää, millä tyylillä? Kestää hetken aikaa, ennen kuin lopettaa ilmeisen vanhanaikaisen tapansa lisätä sanoihin sen viimeisen kirjaimen ja tottua tyyliin. ”Annas, kerron tarkemmin,/tarviit silmät, yksikin/ luultavasti riittää, mut/ silleen en oo kokeillut.” 

 Mariskan lastenrunokoppaan mahtuu siis lumiukonnenäleipää, seitsemän korvaa, Aave Mariaa, känkkäripäivää, keskisuuri merenneito ja keijupölyä. Oikeastaan siis tutunoloista hahmojen metelöintiä ja riehakasta menoa, jota kuvittajien reippailla siveltimillä laajennetaan koko aukeaman täyttäviksi. Lapsia huvitti ainakin runon Hiihtokummitus ja Tylsärouvan kuva – torilla rullasuksilla toilaileva kummitus saa peräänsä oikean siisteyden ja kurin ruumiillistuman. Siinä taisi tuo pieni opetuskin mennä ihan hyvin perille.

 Absurdista kummasta ilman pistettä

 Harri Hertellin Absurdien aakkosten (kuv. Laura Mertz, Etana editions 2022) takakansi hehkuttaa: kirja on villi ja värikäs aakkosrunokirja, josta voit nauttia monin aistein. Värikäs – varmasti. Aakkoset viittaavat ehkä noin kuusivuotiaaseen, jonka pitäisi sitten heti aluksi mieltää, mitä on absurdi. Sen jälkeen tulevatkin ne aakkoskirjojen hankalimmat sivut. Buffetti, Boston, boolimalja, flamencoa, fiini delfiini, kalsariton kalmari, diili. Näitähän on väännelty kautta aakkostuksen historian ja yritelty olla fiksun fiinejä runoniekkoja. Jos vanhemmat jaksavat avustaa, niin voipi tulla ihan hauskoja tilanteita, varsinkin kun mukana on vielä Pentti Luomakankaan musiikkia QR-koodilla. 

 Kuvittaja ilottelee parhaansa mukaan, mutta absurdiuteen hänkin päätyy. Joskus mustalla varmuuden vuoksi erotellut kirjaimet taitavat olla vähän noloina, kun kaikki muu vinksahtelee pomppien ympärillä. Paitsi P, jota on vaikea erottaa taustastaan. Vaihtoehtoja löytyy monia, keskittyneempiäkin kuvitukseltaan ja teksteiltään.

 Aakkosiin ei kuulu piste, mutta sekin tarvitsee oman kirjansa. Klassikko tietysti on edesmenneen ystäväni Osmo Jokisen Nollapiste (2004), jonka tyhjiltä sivuilta sai tarkkaavaisena etsiä sitä kuuluisaa pistettä. Huvittavinta oli tietysti, että kirjan tiedoissa ilkikurisesti ilmoitettiin myös kääntäjä ja graafinen suunnittelu.

 Kaisa Happosen Piste (WS 2019) ja Piste ja megaällö tykkäysjuttu (WS 2020) laittavat kerralla pisteen tarinan kummien kirjojen joukkoon. Kuvittaja Joonas Utin riemukkaiden oivallusten tukemana kirjat voisivat kuulua alakoulun päästökokeeseen siirryttäessä yläkouluun. Nythän on kuultu huolestuttavia uutisia lukutaidottomuudesta ja kirjoittamisen alamäestä.

Näiden kirjojen sankari PISTE nappaa varttuneemmankin toimittajan mukaansa miettimään välimerkkien ihmeellistä maailmaa. Kaisa Happonen on kerännyt mukaan niin muistumia maailmankirjallisuudesta (Olipa kerran ja muut Robinsonit), tarinankerronnan erilaisista mahdollisuuksista (oivaa opastusta näille sanankäytön harjoittelijoille) sekä tietysti huumorin pläjäykset. Loppu hyvin, kaikki hyvin, piste. Ei sentään, jos rakastaa tarinoita, niitä on saatava lisää. 

 Megaällä tykkäysjuttu alkaa vuorenvarmasta keinosta eli sankarin kiellosta. ”Et saa avata tätä kirjaa! Olen saanut tarinoista tarpeekseni! Varsinkin tällaisista.” Nyt sankarina on Laventeli, kirjakaupan kiireapulainen, joka tietää tarkkaan, mitä sinä haluat lukea. Kyllä! Korvaläppien virkkausopas osuu kyllä meikäläisen kumma-kuumeeseen. Vai oliko se näkkileivän historia?  Joka tapauksessa Laventelin ja Siriuksen rakkaustarina opettaa lukijaa myös sanomaan empimättä ja mielellään, että toinen on kuin tähtisadetikku, hauskasti häikäisevä! Niin, sillä jos opettajat eivät osaa välittää ihmissuhdetaitoja, niin Piste vie perille.

Piste-kaksikko on rämäpäisen kuvituksensa kautta hyvä verrokki näille kummille lukemisen esto-opuksille.

 Älä avaa minua!

 On Magnus Mystin Hirveä pieni kirja (kuv. Thomas Husung. Aurinkokustannus 2021), sivulta toiselle ja taas jonnekin ohjaileva tarina. Idea on mukava: kirja itsessään yrittää koukuttaa lukijaansa ja mietiskelee miten se onnistuu. Onko jännitystä ja kauhua tarpeeksi, onko kunnon valehtelua ja juksaamista vai voisiko ihan tulla lukijan kanssa jotenkin kaveriksi. Väliin on raamin mukaisesti erilaisia tehtäviä ja tyrmään joutumista tai jotain kauheuden lähestymistä. Tällaisenaan kirja varmasti toimii viihdykkeenä ja väliin ihan hauskana kauhun parodianakin. Kuvitus ei järin pelottava ole animaatiohahmoineen. Vihreä välihuutoteksti tummalla pohjalla on kyllä ihan hirveää.

 David Sundin on puolestaan luonut niin Kirjan joka ei halunnut tulla luetuksi (2022) sekä Kirjan joka ei todellakaan halunnut tulla luetuksi (2023, suom. Tittamari Marttinen). Toivottavasti tämä ei ole Tammen yleinen linja, vaikka ei lueta -kirja ilmestyikin tämän vuoden aluksi.

Näissä kirjoissa kirja itsessään on kuin elävä taikuri, joka kirmaa ties millaisiin muotoihin. Lapsi pyytää aikuista lukemaan iltasadun ja tietysti tämä suostuu. Ei olisi pitänyt! Kirjasta tulee ratti, ja vauhtia lisää.  Kirjaan ilmestyy uusia sanoja, se saa siivet, teksti kutistuu ja suurenee, tulee viimeinen sivu, eikä missään nimessä saa kääntää enää. Kirja menee kiinni, pysäytä heti, taistele! Entäs jos sivu syttyy tuleen? Tai kirjaimia puuttuu tai yksi muuttuu toiseksi? Jatko-osassa kirja käyttäytyy yhä huonosti, jopa puraisee! Hirviöitä ilmestyy ja outoja olentoja ja tunteita aletaan opiskella suurilla kirjaimilla!

 Tittamari Marttinen on varmaan juuri oikea suomentaja. Teksti on riemastuttavaa ja näyttää erilaisia tapoja käyttää kieltä, löytää yksityiskohtia ja opetella samalla keskustelua, tutkimista ja kuvituksen monimuotoisuuden arvioimista. ”Saattoiko kirja kuulla niitä, jotka lukivat sitä?” Aikuiselle kirjan välittäminen on sekä vaativaa että vapauttavaa. Näiden pisteiden ja epäkirjojen kanssa voi päästää itsestään oman pienen Kummansa nautinnolla irti. Välillä saa ihan karjuakin.

Luitko tämän blogin kuitenkin loppuun? Et siis ottanut vaarin varoituksista!

 

 

sunnuntai 11. joulukuuta 2022

Finlandian luokat, luonto ja luottamus

Niinhän kävi kuten olin ounastellut. Lastenkirjallisuuden Finlandia ja 30 000 euroa meni Malmöön. Vastavuoroon tuli kuitenkin Pietarsaareen 100 000 kruunua Ellen Strömbergille August-palkinnosta ja nuortenromaanista Mehän vaan mennään siitä ohi (S&S). Olisiko tähän ollut enteitä, kun Strömberg kävi Monika Fagerholmin kirjoittajakursseilla? Monika nimittäin voitti Suomen edellisen Augustin 2005.

Kun lukijaFinlandian sai Reetta Niemelä Mustan kuun majatalostaan, niin lasten ja nuortenkirjojen kärjessä porhaltavat mitä oudoimmat mielikuvitushahmot. Reetalla niillä on kytkynsä suomalaiseen kansanmieleen ja tarinoihin. Sofia ja Amanda Chanfreaun Kirahvilla on tavattoman suureri sydän-fantasiassa luontokappaleet bongataan eri henkilöiden tarkasteluissa jopa parhaita nauruja keräten. Kirahvin äidin kaipuun ja sydämen jäätymisen lisäksi saattoi ihmetellä ja arvostaakin, miten lukujen otsikoihin oli löydetty luontomaailman asuttajista mitä oudoimpia ominaisuuksia.


Rajua palkintopuhetta

 

Diktaattorien puheissa korostuivat lukemisen tärkeys ja kirjallisuuden vivahteikas anti ihmisen elämään. Juontaja, näyttelijä ja peruskoulun opettaja Ernest Lawson tietysti puhui hiukan myös ongelmista ja lukemisen opettamisen vaatimuksista. Lastenkirjallisuuden voittajaparin haastattelu latistui valitettavasti tavanomaisiin kysymyksiin yhteistyöstä ja palkintosumman käytöstä ja jatkosuunnitelmista.

Julkisen huomion taisi kuitenkin kerätä kaunokirjallisuuden voittaja Iida Rauma, joka oli ymmärtänyt mahdollisuuden puhua suoraan laajemmalle yleisölle. Hänellä oli myös kanttia kritiikilleen, sillä Hävitys(kansi Tuomo Parikka) perustui omakohtaisiin kokemuksiin lasten asemasta yhteiskunnassa, koulumaailmassa ja väkivallan kohteena.

Iida Rauma aloitti räväkästi toteamalla, että kirjoilta on loppumassa lukijat. Hän ei kuitenkaan ollut niinkään huolissaan lukijakunnan katoamisesta kuin yhteiskunnallisen epätasa-arvon lisääntymisestä ja demokratian romahtamisesta.

”Nuorten lukutaidon heikentyminen – tai heikentäminen – on sen ytimessä. Ajatus viisitoistavuotiaasta, käytännössä lukutaidottomasta ihmisestä, on musertava. Hänen elämästään on viety yhdeksän vuotta, hänen vapauttaan on rajoitettu ja hänen itsemääräämiseensä on kajottu. Vastineeksi hän ei ole saanut edes tätä nykymaailman tärkeintä eloonjäämistaitoa.”

Rauma antoi epäsuorasti viitteitä myönteisistä keinoista puhuessaan vanhempiensa tuesta eli väsymättömästä lukemisesta lapselle. Ensimmäisen luokan ihana opettaja vei luokan joka viikko kirjastoon, mistä löytyi kannustava kirjastonhoitaja.

Termi eriytynyt lukutaito tarkoittaa eriarvoista ihmistä, Rauma toteaa. ”Lukutaitoinen ihminen on kriittinen ja hankalasti hallittava. Lukutaidoton ihminen puolustuskyvytön, huijattavissa ja heikoilla. On turha kuvitella, etteikö joku yrittäisi hyötyä tästä.”

 

Luottamukseen tukeutuminen

 

Aikaisemmin käytettiin uuvuttavuuteen saakka ilmiöiden selittämiseen tarina-termiä. Jopa lähikampaamosta tuli Hiustarinoita-niminen. Joukkuepeleistä – yhtiöiden erilaisista vuosituloksista puhumattakaan – selvitettiin, miten tästä nyt tuli tällainen tarina.

Äkkiä mukaan on tullut uusi termi. Luottamus. Oli oikein riemastuttavaa, kun niin jääkiekkomaajoukkueen valmentaja kuin Huuhkajien vastaava yhteen ääneen totesivat linnan kutsuilla, miten joukkueen peli rakentuu luottamuksen varaan. Koko joukkueen yksilöt ovat hioutuneet ja oppineet keskinäisen ryhmädynamiikan ja arvostuksen.

Rauno Haapaniemen ja Liisa Rainan uusin koulun toimintaa luotaava kirja on sopivasti aallon harjalla ja selittää pätevästi esimerkein, mistä on kyse ja mitä koulussa voidaan tehdä oppilaan eloonjäämisen tukemiseksi. Luottamus ja kansalaisuuteen kasvaminen (Cultura 2022, kansi Pirre Vaijärvi) on tärkeä kirja niin opettajille, opettajakoulutukseen, vanhemmille – ja päättäjille.

Iida Raumallekin kirjasta voisi olla tukea ja luottamuksen lisäämistä koulun mahdollisuuksiin. Alaotsikon mukaisesti esimerkkeinä on useita käytännön koulutyössä saatuja tuloksia ja havaintoja sosiaalisen pääoman pedagogiikasta. Tekijät pääsevät hiukan briljeeraamaankin todetessaan, että jopa Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 3.4.2022 totesi Suomen kansallisaarteen olevan luottamus.

 

Miten hyvä elämä turvataan?

 

Tekijät aloittavat raflaavasti hekin. Kirjan syntyyn on vaikuttanut merkittävästi Koskelan koulupojan surma 2020, kertoo Rauno Haapaniemi. Miten joku voi jäädä noin yksin? Miksi uhrilla ei ollut suojaa antavaa sosiaalista verkostoa ja turvallisia ystäviä? Mitä pitäisi muuttaa koulussa ja tukitoimissa, jos kaikesta huolimatta tällainen on mahdollista?

Samoja ajatuksia Finlandian voittajan kanssa tulee kirjassakin esiin. ”Demokratiaa, moniarvoisuutta ja avoimuutta heikennetään autoritaariseen johtamiseen pyrkivien organisaatioiden taholta tarkoituksellisesti. Tehokkaammin se käy epäluulon kylvämisellä ja vastakkainasettelulla.  Ilman luottamusta maailma on rikki. Koulu voi vaikuttaa osaltaan koko yhteiskunnan hyvinvointiin vahvistamalla luottamusta.  Jokaisella pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet osallistua, rakentaa elämäänsä ja kuulua yhteisöön. Koulun tehtävä on kansalaiseksi kasvun tukeminen ja hyvän elämän mahdollistaminen.”

Tekijät miettivät, miten julkisuudessa koulumaailmaa on viime vuosikymmeninä käsitelty usein lasten ja nuorten ongelmien näkökulmasta. Kouluun on haluttu ja saatu yksilöiden ongelmiin erikoistuneita ammattihenkilöitä. Mutta vaikeuksien tunnistaminen ja niiden hoitaminen eivät ole toistaiseksi poistaneet syitä, jotka ongelmia aiheuttavat.

Osataanko riittävästi huomioida koulua lasten sosiaalisena kasvuympäristönä?

Haapaniemi ja Raina käsittelevät otsikoitaan viiden kokonaisuuden kautta teorian ja käytännön kautta. Neljännessä ja viidennessä puhutaan maallikkoakin kiinnostavasti Huuhkajien, Susijengin ja jääkiekon hymistämää luottamuksen rakentamista eli ryhmäilmiöitä opettajien tueksi heidän kehittäessään inhimillisen ja sosiaalisen pääoman kasvamisen vuorovaikutussuhteita.

Kiusaaminenkin saa oman ala-otsikkonsa. Tekijät kirjoittivat jo Helsingin Sanomien Vieraskynään 11.9.2021 kiusaamisesta ja pienryhmistä. Koulussa kaikki vuorovaikutus on julkista ja oppilaat yleensä varsin tietoisia vertaisryhmänsä tapahtumista. Suojaavat, merkitsevät kaverisuhteet ehkäisevät kiusaamista hyvin tehokkaasti. Jos yhteisö ei palkitse kiusaajaa ja tällä on vaara jäädä yksin, ei kiusaamiseen ole motivaatiota. Kiusaamisesta on helpompi kertoa ryhmässä, jolloin yksittäistä oppilasta ei voi pelotella tai leimata kantelupukiksi. Näkymätön voidaan tehdä näkyväksi erilaisin keinoin, esimerkiksi säännöllisten nimettömien ilmapiirikyselyjen avulla.

Mutta vain koulussa voidaan tasoittaa erilaisista taustoista johtuvaa sosiaalisen pääoman eroja. Se on osa koulun laajaa sivistystehtävää. Toivottavasti kirjan ympärillä alkanut kiinnostava keskustelu saa lisää lentoa eri lukijapiireistä.

 

Toimivatko kampanjat?

 

Iida Rauma epäili terävästi myös erilaisia lukemisen edistämiseen tähtääviä toimenpiteitä. ”Lastentarhanopettaja-äitini suree sitä, miten ääneen lukeminen on vähentynyt päiväkodeissa. Mieleeni on jäänyt hänen puheistaan ’lokakuu on lukukuu’-niminen kampanja. Äidistäni se oli kaamea. Lukemista ei opita kuukaudessa. Se opitaan, kun lapselle luetaan joka päivä, viikosta ja vuodesta toiseen. Niin kauan, että lapsi haluaa lukea itse.”

Laajempia yrityksiä näillä tiivistetyillä iskuotsikoilla on toki ollut. On komeasti julkisuudessa esiteltyjä järjestelytoimikuntia, työryhmiä, esittelytilaisuuksia, erilaisia toimenpide-ehdotuksia ja tuloksien esittelyjä. Mutta tosiaan, mitä todella on tapahtunut? Mitä on jäänyt käteen ehkä ensihuuman ja tukevan avustusmäärärahan laannuttua? Onko Iida Rauman loppukaneetissa todella perää? ”Lukutaidon ei pidä roikkua erilaisten kampanjoiden ja strategioiden varassa kuin löysässä hirressä. Sen ei pidä olla opetussuunnitelman sivujuonne tai ylimääräinen taakka loppuun uuvutettujen luokanopettajien niskassa."

Kuinkahan monessa kirjailijaillassa, opettajien kera vanhempainilloissa olen päässyt uuvuttamaan puhumalla lukuhingusta ja varhaisista yhteishetkistä. Taisin joskus tukeutua jopa tutkimukseen sikiö reagoimisesta lukemiseen ja musiikkiin. Silloin useammassakin paikassa ehdotettiin uusien vatsakirjojen tekemistä.

Mielestäni Lastenkirjainstituutin tämän vuoden Onnimanni-palkinto kuitenkin kiinnittää huomion juuri tänne alkulähtökohtiin. Se jaettiin Lukukeskuksen Lukulahja lapselle-ohjelmalle. Hanke on pyrkinyt nostamaan esiin lukemista tasavertaisesti kaikissa vauvaperheissä. Se on ensimmäinen meillä toteutettu valtakunnallinen, koko ikäluokan tavoittanut kirjalahjaohjelma.

Vauvaperheille on jaettu neuvolatarkastuksen yhteydessä kirjakassit jopa yhdeksällä kielellä. Säännöllinen ääneen lukeminen on hyödyllistä monin tavoin: varhaislapsuuden kokemukset vaikuttavat tehokkaasti myöhempiin lukukokemuksiin.

Mutta niinpä – miten hanke jatkuu? Jääkö sekin kertaluontoiseksi kampanjaksi Iida Rauman turhauttavaan listaan?

 

Entä lasten tunteet?

 

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta otti valtionpalkinnoissaan selvästi kantaa myös varhaislapsuuden tilanteisiin palkitessaan Fanni-norsun psykologiset otteet. Julia Pöyhösen, Heidi Livinstonin ja taiteilija Linnea Bellaminen Fanni-kirjoissa pieni norsu seikkailee eläinystäviensä kanssa. Suosittujen ongelmaratkaisukirjojen rakenteen mukaisesti tässäkin joudutaan tunnekuohujen valtaan, kiukustutaan tai pelätään. Eläimet yhdessä yrittävät käsitellä tunteita ja ymmärtää niiden syitä. Perustelujen mukaan tekijät ovat tunnistaneet käytännöllisiä tilanteita, joita lapset kokevat. Ote on myötätuntoinen, teot ja ilmeet ilmaisevat osuvasti tunteiden purkautumista.

Jokaisessa kirjassa on tieto-osuus vanhemmille sekä harjoituksia tunnetaitojen opetteluun. Älylaitteiden vetovoiman vierellä on entistä tärkeämpää pienestä pitäen harjoitella sosiaalisia taitoja, tunteiden tunnistamista, nimeämistä ja hallintaa.

Tosiaan, kun vanhemmat lukevat Iida Rauman vanhempien tapaan kirjoja lapsille innoissaan, kokemus välittyy entistä paremmin perheen pienemmille. Mutta eipä unohdeta ”tavallisia” kuvakirjojakaan. Oikeastaan mielestäni lähes kaikista kotimaista taitavista kuvakirjoistamme löytyy yllin kyllin tunnekasvatusta ja ongelmanratkaisuja – ilman tunnemittareita tai psykologin ohjeistusta. Niitä voi toki poimia mukaan Fanneista, Metsämarja Aittokosken Pikkulista oppimassa tunteita tai Maria Vilian Näkymättömästä repusta tai Maarit Kallion Murkensista ja hirmuisesta syysmyrskystä tai Tiina Nopolan Siiristä ja kainosta kurpitsasta tai Sanna Sofia Vuoren Leijona tulee tai…  

 Katri Kirkkopelto on jälleen tunteiden, ystävyyden ja harmituksen tulkkina erinomainen johdattelija. Jos yhden kirjan tähän juhlaan haluaisi lahjoittaa, niin käärisin paperiin Mollin joulun. Ottaisin sen jopa etukäteen riemastuttamaan pienempiä ja juttelemaan antamisen, kaveruuden ja toisen tunteiden tulkitsemisesta. Siellä on myös tämän joulun suttuisin joulupukki! Kyllä voi kirjan toisenkin kerran ottaa kääreistä ja kuunnella kun lahjansaaja tulkitsee sen omalla tavallaan.

Touhukkaan hm tasokasta joulua kirjojen parissa.

 

 



lauantai 19. marraskuuta 2022

Finlandia - kuusi tanssia Ernest Lawsonille

 Ovatko Finlandian jakoperusteet oikeanlaiset? Mikä järki antaa yhdelle diktaattorin valtuudet? Ketä sorsitaan? Tuntuuko tutulta? No, pitkään alalla huseeranneet kyllä muistavat alkuaikoja ja pohdiskeluja, jotka tuntuvat toistuvan sopivan ajan kuluttua.Esiraatihan tässä on kovemmalla. Miten sulatella noin sadasta ehdokkaasta kuusi koko Suomen hämmästeltäviksi? Tai ainakin meidän ”tietäväisten” hammasteltaviksi? Varinkaan, kun emme tiedä, keitä kaikkia kustantajat ovat ehdottaneet mukaan ja maksaneet jokaisesta sata euroa.
Uusin polemiikki on poikinut ehdotuksia muun muassa kahtia jaetusta junioreiden Finlandiasta – toinen lapsille, toinen varttuneille. Kuvakirjat jäävät varjoon, entä pelkät lasten tekstikirjat ilman kuvia? Fantasia jyllää aivan liikaa. Missä ovat seikkailu ja jännitys? Tuskinpa Kirjasäätiö innostuu jakamisesta. Pitäisikö palkintosummakin jakaa? Kuvakirjojen kohdalla on toki syytä miettiä näkyvyyttä lisää, niin korkeatasoista tuotantoa meiltä löytyy. Mutta eikö silloin kannattaisi keskittää olemassa olevien tunnustusten kohottamiseen?

Alan näkyvin palkinto kantaa Rudolf Koivun nimeä. Aikoinaan sitä ovat olleet jakamassa niin Suomen nuorisokirjailijat kuin Kirjasäätiökin, nyt hommasta vastaa Grafia yksin, joka toinen vuosi. Pitkän historian omaavaa tunnustusta pitää tukea rahallisesti useammalta taholta ja saada se jokavuotiseksi. Vuodesta 1949 saakka esillä ovat olleet parhaimmat kuvittajamme Helga Sjötedtistä Maria Sanniin, jotkut Tove Jnassonin tapaan useamman kerran.

 Kuusi tanssia diktaattorille

 Miltä kantilta lanu-päättäjä Ernest Lawson lähtee arvioimaan urakkaansa? Poliisia esittävän näyttelijän roolissa ei taida löytyä oikein kunnollista varas/roisto/jännitystavaraa hoidettavaksi. Reetta Niemelän Mustan Kuun majatalossa sentään löytyy uhkaa ja Pottermaista rekvisiittaa. Kun kuvittajana on Katri Kirkkopelto, sivuilla on pätevän tunnelmallisia kohtauksia ja tietysti kuvakirjoista tutun Pikkiksen versio eli harvinainen peikkon, ilkinakkeli Rorrim. 

Mutta jospa nyt astuu esiin Tanssii tähtien kanssa-juontaja, joka joutuu toteamaan hienon foksin lopussa hiukan kanta-askeleen ongelmia.  Kilpailevan vampiirikunnan pahikset valmistelevat jotain outoa ostamassaan vanhassa tehtaassa. Lopun huipentuma, asukkaiden usuttaminen outojen olioiden kimppuun jää vaisuksi. Mutta niinhän ensimmäisen osan tarkoituskin on, jättää arvoituksia ja mielikuvitukselle aiheita seuraavaa varten. Tietopöllö-palkintonsa jälkeen Niemelä on intoutunut tuotteliaaksi. Nytkin yhtä hyviä ehdokkaita eri lajeihin olisivat olleet hauska Anna Vaskon kanssa tehty Mummokirja tai ajankohtainen Kettu ja hiljaisuus (kuvitus Eri Shimatsuka).

 Mehän mennään vain siitä ohi voi kiinnostaa peruskoulun opettajan roolin pukeutunutta lukijaa nuorison vaikeana itsenäistymisprosessina. Ehkä opettaja muistaa jo vuosien takaa lukeneensa tämän tyylistä nuorten tyttöjen tuskaa bestiksien, ihastusten ja orastavan seksuaalisuuden kanssa. Varsinkin kun tuon jälkimmäisen ehkä rohkeiksi ajatellut kohtaukset eivät nykynuorta paljon hetkauttaa. Kuuma salsa taitaa saada tasaisen seiskarivin. Vastaparina vois tanssia Ansu Kivekkään Raakaversio (kansi Laura Lyytinen), missä on nykynuoren kipuilua pari kertaa enemmän, osin mielenkiintoisena tekstiviritelmänä. Huumeiden maailma, vanhempien roolit, kaikki on mukana, mutta tässäkin hurjassa pasodoblessa loppu jää ilmaan, kun laukat eivät osu aina kohdalleen. Hyvä ote vaipuu tavanomaisemmaksi poliisiselvitykseksi.

Muurahaisten ennätyskirja! Tästä voi hyvin olla apua alakoulun opetukseen ja luontoretkeilyyn.  Mutta opettaja voi myös aprikoida, olisiko muurahaisten sijaan ollut jotain miten nyt sanoisi vielä enemmän ajassa liikkuvaa? Monimuotoisuutta, tulevaisuuden tutkimusta, Mansikkamysteeriä? Ai niin, jälkimmäinen saikin juuri ansaitusti Suomen Tietokirjailijat ry:n Tietopöllöpalkinnon.

Tai sitten ajassa liikkumista taaksepäin, mutta kuitenkin tiukasti tällä hetkellä maailman tilannetta peilaamassa? Jos haluaisi jännityskertomuksen, opettaja tarttuu Roope Lipastin Palavan kaupungin lapsiin ja Turun paloon. Jos taas sodan vaikutuksiin, Ulla Eton Nuori Priitu veisi elävästi piirretyn sarjakuvafaktion kautta sisällissodan hetkiin pohjoisessa ja olisi ollut raja-aitojen kaadossakin rohkea veto.

 Pudonneet ja muut vaarat

Todellisuuden sattumanvaraisuus, armoton peli, pala kerrallaan selviävät kohtalot, eri näkökulmia. Marisha Rasi-Koskisen Pudonneet on raadin ylistystekstin mukaan taitavasti rakennettu kokonaisuus. Juuri näin se on tehty ja sen huomaa. No, tekijä on jo saanut Finlandiansa.

Mutta oi raati! Miten sanottekaan Valpurstai ja vaarallisesta aamupuurosta: ”Liekö puuroa koskaan kuvattu näin vivahteikkaasti?” Onneksi valveutunut diktaattori-isä varmasti muistaa sen ainoan oikean vaarallisen aamupuuron eli Puttilan Kaaron, hillosilmien kuninkaan, eikä usko vakuutteluun. Olisin kuvitellut, että raadin lastenkirjamuisti olisi kantanut pitemmälle kuin tähän vuoteen. Hyvää huomenta, Apu Apponen (isänä Juhani Känkänen) näyttää, mitä aamupuuron kanssa taistelu todella on. Valitettavasti Valpurin sinänsä hauskat kuvitelmat kalpenevat tässä kaksinkamppailussa. Apo Apposen elämässä nimittäin kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä mitään kompromisseja tehdä. Valpuri kun lopussa kuitenkin löytää puuron ihanuuden – isän mieliksi.
Ja lopuksi suotakoon Ernest Lawsonille mahdollisuus käyttää kaikkia roolejaan viimeisen yrittäjän kanssa. Maaginen realismi on vaikeaa tai helppoa, jos sitä tukee monimielinen kuvitus. Kirahvin sydän on tavattoman suuri on myös Runeberg Junior ehdokkaana, eikä syyttä. Siellä mietin kohderyhmää eli esikoulua ja ykkös-kakkosluokkalaisia tuomareina. Mielenkiintoista kuulla, miten Porvoossa käy. Kirahvisaaren Vega on kymmenvuotias ja näkee outoja mielikuvituseläimiä. Äidin kaipuu on tässä kuitenkin ytimessä ja laajenee lähes filosofiseksi seikkailuksi.

 Summa summarum

 Yleisesti ottaen esiraadin kuusikossa on kolme suomenruotsalaisten kustantajien kirjaa, kolme ns suurempien ehdokasta. Fantasia on tämänkin hetken must. Mitään kovin jännittävää yllätystä ei löydy, jollei siksi laske pienempien erikoiskustantajiemme poissaoloa kuten Etana editionsia. Juuri kuvakirjan paikalle olisi ollut kovaa tunkua. Helsingissä puhujanpönttöön asettuu joku kolmesta roolista tai kaikki kolme. Emme voi syyttää Ernestiä hänen valinnastaan. Tämä on henkilökohtainen valinta.  Esiraadin mielenpolkuja olisi ollut taas mukava seurailla. Radion kulttuuriykkösessä oli mielenkiintoinen tuokio tietokirjallisuuden ehdokkaiden raadin kanssa. Meniköhän minulta ohi samanlainen versio lasten ja nuortenkirjoista? Erinomainen ohjelmaidea, joka jatkukoon. Taustat ja perustelut selvisivät kiinnostavasti ja hauskasti. Lopulliseen valintaan saakka voi aamuisin syödä puuroa.