Taivaan, taiteen ja suoliston peruskurssi

Tove Jansson on mukanamme koko ajan. Kun ajaa nelosen raitiovaunulla Katajanokalle, huomaa monen pään kääntyvän tutkimaan uutta kirjailijan puistoa. Ja tietysti itse muumipeikon patsasta. Avajaisissa korostettiin, että muumi on tarkoitettu halattavaksi. Pitää miettiä sopivaa strategiaa, sillä pronssinen patsas on 60 senttimetriä korkea. 

Kun vuoden kirjoja tarkastelee, huomaa monen olevan jokin osa laajempaa sarjaa. Miten kiinnostavuus, tarinat ja hahmot selviytyvät sarjamuodossaan?

Tove Janssonin muumimaailman tyyppejä ja kuvitusta mukaan sijoitellen on saatu aikaan sarja mainioita yleistietokirjoja monista aiheista. Äskettäin se täydentyi Muumimamman avulla pihamaan kukkien esittelyillä. Parisataa lajia pioneista daalioihin ja syreeneistä hortensioihin ja ruusuihin – niitähän näkee kuvissa Muumimamman suojeluksessa.

Olenkin odottanut, milloin tähdet tulevat mukaan, ja nyt luotettava alan asiantuntija, tietokirjailija Markus Hotakainen on päästetty vauhtiin Taikurin tähtikirjassa (kuvat Anni Pöyhtäri, WS 2026). Taustalla on tietysti Muumipeikko ja pyrstötähti (1946) ”Sodan kauhut kaikuvat tarinan tapahtumissa ja lohduttomien maisemien kuvauksissa, saattaapa mukana olla heijastuksia myös Halleyn komeetasta. Vuonna 1940 maapallo kulki Halleyn pyrstön läpi, mikä sai ihmiset kauhun valtaan: tähtitieteilijät olivat todenneet komeetassa olevan myrkyllistä syanidia. Pelko oli aiheeton, komeettapillerit ja kaasunaamarit tarpeettomia.” 

Esipuuheessa Hotakainen myös tiivistää kirjansa kulun. Kun Halley suuntasi edemmäs avaruuteen, sinne on matkalla myös Taikurin tähtikirja. Yötaivaan muinaisista kuvioista päästään ensin meille tärkeimpään, aurinkoon. Sitä kiertävien planeettojen ja muiden kappaleiden mukana edetään tähtitieteen avaruuteen ja galaksimme Linnunradan ihmeisiin tähdistä mustiin aukkoihin.

Kuten muissakin sarjan tietokirjoissa, mukana on sopivia lainauksia muumikirjoista. Kerronnan ote on selkeä, lukijaa lähellä ja tarjoaa samalla kätevästi perustietouden ja uusimmatkin löydöt vaikka koko perheelle pureskeltaviksi.

Piisamirotta rakentaa hyvin havainnollisesti maailmankaikkeuden kuistin pöydälle. Sokeriastia on aurinko, korput ovat tähtiä ja korpun siru on maapallo. Mutta vielä on pohdittava jännittäviä kysymyksiä mittaamisesta, pimeästä energiasta ja jääkylmästä tulevaisuudesta ja silloin sukelletaan todellakin galaksiavaruuteen Muumipeikon tarkastellessa valtavaa tähtikiikaria. ”Se liikkui hitaasti tähystellen avaruuden vaaroja ja kehräsi itsekseen kuin kissa.”

Hotakainen taitaa itse olla Toven taikurin hengenheimolainen, sillä hän on myös realistisen rauhoittavan korostaja:” Ei hätää, aikaa on!--- Uusia tähtiä syntyy vielä vähintään tuhansien miljardien vuosien ajan, ja sen jäkeen menee vielä melkoinen tovi ennen kuin viimeisetkin tähdet päättävät päivänsä. Maailmankaikkeuden kohtalosta meidän ei kannata olla huolissamme.” 

Tiedeprojekteista taiteen saloihin

Onpas jo päästy seitsemänteen osaan eli Melkoiseen mestariteokseen (kuv. Mari Luoma, Gaudeamus 2026) Jukka Laajarinteen tiedekasvatuksen projektissa. Riemastuttavien ötökäiden maailmaa seuraten on vaivihkaa selvitelty vaikka mitä luonnon ja filosofian sekä matematiikan kohtaamisista. Nyt vuorossa on sitten tarinaa kuvataiteesta, joka loppuu kiteyttäen sanomalehden näyttelystä kertovaan uutiseen luonnon rajattomuudesta.

Mutta sitä ennen Laajarinne saa kirjeen taiteilijalta, ystävältään Artsu Sävykkäältä. Tämä on kutsuttu tekemään nykytaidetta visuaalisten taiteiden museoon. Ideana on käyttää hyväksi ötököiden toimintaa ja pesän rakentamista valtavassa vitriinissä kuukauden ajaksi. Luonto ja yhdessäolo olisi hieno teema! Ötököille eli heidän yhteen virittäytyneseen mieleensä asia esitetään lomamatkana ja oman taiteen tekemisenä, joka saa innostuneen vastaanoton

Tämä on ehtaa Laajarinteen ja Kekomielen välistä kivaa jutustelua, vaikka taide onkin hankalampi alue. Kun fysiikka ja matematiikka ynnä muut luonnon ilmiöt saavat aikaisemmissa kirjoissa juoneen mukavan selkeitä selvityksiä ja ratkaisuja, nyt jo taiteen olemuksen selittäminen ötököille tuottaa vaikeuksia. Onneksi Laajarinteellä on varastossa hyviä vertauksia kuten kaupungissa asuva veljensä, joka voi pahoin katsellesaan kuraisia kynnöksiä ja haistellessaan maaseudun tuoksuja sekä myös Mari Luoma ilmeikkäiden ötököittensä kanssa. Lopulta asiaa ydin moninkertaistuu, kun kaikki eivät ole samaa mieltä, ja ötökätkin voivat olla inhottavia. 

Niinpä, helposti tässä vaiheessa voi joutua taideluennon puolelle, johon ympätään kyllä kiteymiksi olleeliset kysymykset. Voiko taide muodostua kosketuksesta tai mietipä onko hyvä aina kaunista tai kaikki kaunis hyvää? Täytynee sanoa, että varsin pohdiskelevan alun jälkeen päästään vasta varsinaiseen taidehistoriaan ja tekniikan ja erilaisten symmetrioiden tai viimeisten käyttöpäivien sekä taulujen asetteluiden plus syvyysvaikutelmien pariin tai jopa verkkokalvon näköhermoihin ja niin edelleen. Mukana on kiinnostavia tehtäviä, jotka pyrkivät selventämään kulloistakin asiaa. Temperevärejäkin voi ihan itse yrittää kokeilla, kunhan ensin rikkoo munan. Apuna asioiden viidakossa auttavat myös taiteilija itse sekä harvinainen ateljeehäiväre, muotoaan muuttava elukka! Kyllä matematiikkaakin tarvitaan, kun pitää miettiä ötökän mittasuhteita!

Mutta miten käy ötököiden pesänrakennuksen? Oppivatko he jotain ihmisten maailman kummallisista taiteen muodoista? Ehkäpä jonkin anarkistisen version? Ötökät lähtevät tutustumaan taiteeseen ympäri museosta ja avajaisista muodostuu todella, hm, ötökkäläheinen performanssi. Tämän taidepläjäyksen jälkeen on varmaan hyvä mahdollisuus selvitä vähän vaativammastakin taidetutkinnosta. 

Muuten, jäin kaipaamaan vanhoja tuttuja ötökkäsankareita, mutta heitä ei nyt nimetä lainkaan. Taide näyttää vaativan kokonaisuutta eli nyt seikkailee vain pesä ja Kekomieli. Kyllä Oukka toukka olisi voinut varmasti vähän muistuttaa maalauksen äärellä rauhoittumista ja antaa sen tulla lähelle ja kertoa jotain? Olihan Oukkaa toki kiva haeskella sieltä täältä kuvien seasta ja kannesta kuin Poirotin viksinä.

Apua, suussani on tutkimusalus

Mitä meillä on oikein vatsassamme? Ja miten sen esittäisi pienemmille ja vähän isommille vetävästi ja kuitenkin selkeästi? Peräti kaksi kirjaa antaa oman vastauksensa.

Monen tietokirjan tekijä Adam Kay on valinnut sankarikseen maissinjyvän: Lilli ja seikkailu vatsassa. (kuv. Henry Parker. Kääntäjä Senja Mannila, Art House 2024). Mitä ihmettä meidän sisällämme oikein tapahtuu, kirja on kysyvinään. Vastausta haetaan pienen Lillin seikkailujen avulla.  

Maissinjyvä on mielestäni aika ihmellinen yksilö, sillä se ei muskaudu hampaisiin, ei jää vatsaan umpisukkeluksiin eikä sula tai muhennu. Siinä mielessä Lilli on mukana tässä nykyhetkessä trendaavassa lastenkirjallisuudessa, että viimeisessä kuvassa se on riemukkaan näköisenä kakkakikkareen päällä. Mutta sitä ennen mennään Veikon pizzansyönnin jälkeen läpi kaikki vaiheet ihmisen sisuksissa kavereiden kanssa: juustoa, tomaattia, limeä, kananmunaa, sipulia, rusinoita ja maissia.

Kayn täytyy oikein vakuuttaa alaviitteessä, että ”Kummallinen yhdistelmä vaan meillä jokaisella on omat suosikkitäytteemme.” Ystäväjengi on välillä todella kauhuissaan, mutta Lilli saa kaikki viihtymään koska ”Tämä on seikkailu!” Välillä viisas vanha rusina ehtii jopa antamaan ravintofaktaa: Veikko saa ruoasta tarvitsemansa ravinnon. Juusto ja luusto, kananmuna ja lihakset, tomaatti ja sipuli ovat terveellisiä, ja pavut panevat Veikon paukuttelemaan. Siunatuksi lopuksi Veikko joutuu pyytämään opettajalta lupaa mennä äkkiä vessaan, koska… No, mehän tiedämme. Älä vain nyt pyydä samanlaista pizzaa.  

Tätä virhettä ei voisi tapahtua Maijaliisa Erkkolan ja Riikka Pajulahden versiossa Hurja suolistorata (kuv. Tiina Konttila, Gaudeamus 2026). Kestokamujen kolmas seikkailu on Nielaistun tutkijan tapaus. Tämä tuntuu jännittävämmältä kuin kahden edellisen aiheet – yllätysjuhlien ja järkieväiden kera. Siinä jopa tähteistä tehdään tähtiruokaa! Ravinnnon suositukset ovat siis kohdillaan paitsi ehkä nyt juuri pienen Salmaanin kohdalla. Hän kun sattuu nielaisemaan tutkijalelunsa kalapalojen kanssa.  

Tyyli on kuitenkin pysynyt samanlaisena eli vauhtia, dialogia ja asioiden selvittämistä piisaa. Rakennekin tuntuu tutulta: ensin tilanne ja mahdollinen ratkaistava asia ja samalla sivulla toisenvärisellä alustalla tietokommentti tai kuten tässä, ihmisruumiin eri osien saloja piirroksina. Vähän hassua, että yritetään soittaa terveysasemalle, eikä suoraan neuvontanumeroon, mutta kyllä kavereiltakin apuja saa. Matkalla tietoa hakemaan kirjastosta tapahtuu kummia, sillä äkkiä mukana on koko Kestokamujengi ja ollaan avaruusalus 42:ssa. Pian selviää tekoäly-apuri Pikseli-Pirkon kanssa, että ollaan Salmaanin suussa ja menossa suolistoseikkailuun. Porukka ottaa asian rennosti ja heittää kaikenlaista pikku huumoria ja tietysti tietoiskut selventävät lisää. Suosittua kuvituskikkaa eli koko aukeaman kääntöä pystypäin käytetään kun keinutaan ruoka-aalloilla. Nielaistusta lelustakin näkyy häivähdys eli perään vain. Tietomateriaalin jutut polveilevat lehmän neljästä mahasta väärään kurkkuun ja samalla tekoälyäkin mietitään. Tietoiskujen otsikot ovat raflaavia: Voiko kakka eksyä suolistoon? Osaako hermosolu somettaa? Naukuvatko kissat latinaksi? Mikä ihmeen keliakia?

Juoni tarvitsee jo jännitystä, joten entsyymit ryntäävät kimppuun, mutta ennätetään toki keskustella vähän varaosista ja insuliinista. Kylkiluiden alta löydetään maksa ja sen 500 tehtävää, joten koko aukeaman yritys selventää työtaakkaa taitaa olla kuvittajalle melkoinen urakka (ja näyttää vähän Tatun ja Patun koneelta). Viihteestä pitää huolen Kalevi, joka intoutuu esittämään suolistorunon ”Pohjukainen, tyhjä ja sykkyrä,/ suoleni on aikamoinen mykkyrä./ Paksun jälkeen peräsuoli, /siellä loppuu kaikki huoli.”  

Runonsuolen sykkiessä alus joutuukin ahtaaseen paikkaan umpisuoleen, mutta ohjaaja Martti kurvaa takaisin oikealle reitille. Virtsan oppitunnin jälkeen lähestytään loppuhuipennusta ja sehän on tietysti eräs suosituimmista vitsien aiheista eli pierumoottorin avustamana suoraan kohti sitä itseään. Pelastukoon siis ken voi!

Ratkaisukin on tämä vanha ja turvallinen unen näkeminen bussissa matkalla kirjastoon. Sieltä löytyy ihan kirjallista syventävää tietoa moneen seikkailussa koettuun aiheeseen. Terveysasemaltakin soitettiin takaisin ja selvitettiin nielaistu ongelma.

Kyllä täytyy olla onnellinen ja henkäistä syvään kirjan lopussa, niin hurja vauhti on kamujen kanssa seikkaillessa. Hiukan pikkuvanhojakin he ovat, mutta mukavia ja auttavaisia. Vanhemmille kuitenkin varoittaisin olemaan tarkkana, jos joku yrittää yöllä salaa tunkea pientä muovista nautilusta kurkkuunne.  

Tonttu-ukko kanalassa luonnossa…

Avaruudesta, taidenautinnoista ja mahalaukusta selvittyään suosittelen rentoutumista Kamalan ihanat pennut-sarjan parissa. Monipuolisen säheltämisen ja tärkeiden asioiden vaivihkaista ojennukseen laittamisen tuloksena kun on tosi rentouttavia esimerkkejä. Maija Lappalaisen ja Jarkko Vehniäisen Ikiomassa ystävässä (Otava 2026) luoma eläingalleriakin on kertakaikkiaan aseistariisuvaa – ehkä siihen hiukan vaikuttaa kamalan luonnon asettaminen pentujen näyttämöksi. On ilvestä, kärppää, pöllöä, karhunpoikaa, sisiliskoa, sutta, mutta nyt valkeilassa jyrsii ujompi majava, joka ei tule oikein toimeen pesän riehakkaiden veljien kanssa. 

”Olisipa minulla ikioma ystävä, jonka kanssa tehsdä rauhallisempia asioita. Sellainen ystävä, josta minä tykkäisin ja joka tykkäisi minusta!” Etsintäretken aikana tavataan heti aluksi katiskaan joutunut ahven, jonka pelastamiseen tarvitaan ilves ja kärppä ja lopulta väkivahva karhunpentu. Sudenpennutkin ovat kovin riehakkaita, eikä pöllö jaksa oikein paneutua pulman ratkaisemiseen vaan nukahtaa.

Vielä hurjemmalla aukeamalla näytetään mitä todella vauhdikas kettu saa aikaan. Väsyneenä hyppijä lysähtää majavan viereen eikä jaksa edes puhua. Ja tämä sopii toiselle oikein hyvin. Kätevästi tekijät kuvaavat erilaisia luonteita ja erilaisia tapoja elellä ja tehdä mielitekojaan, mutta hauskasti neuvot toteutuvat majavan tyylillä. ”No, minä menen veteen kellumaan ja annan virran viedä, pikku majava kertoo ylpeänä. Miten ihanaa, kun joku vihdoin ymmärtää häntä!”

Eikä aikaakaan, kun majava on jyrsinyt ketun näköisen puuveneen ja harjoitus voi alkaa. Pöllö on herännyt ja huutelee neuvoaan, että oikea ystävä kyllä löytää luokse, mutta senhän majava oli jo itse ymmärtänyt. Katsellessaan pesän villiä menoa, voi vain huokaista, kuinka upeaa on, että veljet ovat juuri tuollaisia.: ”Kaikenlaisia tyyppejä tarvitaan. Vauhdikkaitakin!” Kuvitukset ovat paitsi riehakkaita ja rauhallisia tilanteen mukaan myös täynnä kivoja yksityiskohtia etsittäviksi ja hokattaviksi. Jopa outo tunnusmerkki eli tämä pikkuinen tonttu-ukko täytyy bongata joka sivulta.

Joskus jää miettimään, tekeekö joku vihdoin tutkimuksen kaikista lopuista, missä tuijotetaan hartaasti taivaan ilmiöitä?  

 

Puoli valtakuntaa riittoisasta kuvakirjasta

Suomen kirjastoseuran uusi esite välittää kirjastorakkautta. Tämä on hyvä asia, sillä ainakin erään eurooppalaisen pilapiirtäjän mielestä asiasta on epätietoisuutta. Ahdistunut mies tulee kirjaston neuvontaan ja kysyy:” Mikä juttu tämä oikein on, rakkaus? ” Oodin kirjasto Helsingin keskustassa tarjoaa apuaan: nyt voit lainata kirjojen innostamia designvaatteita kahdeksi viikoksi. Sinä aikana varmaan ehtii asullaan hurmata ainakin deittisovelluksessa. Joissakin kirjastoissa oli tarjolla myös rollaattoreita, jotka eivät taida enää olla yhtä trendikkäitä?

Näin koulun alkaessa miettii kaikella tukilämmöllä kirjastojen lisäksi myös koulujen ja varhaiskasvatuksen ammattilaisia. Kaiken hyörinän ja järjestelyjen jälkeen ihmettelee, onko heillä vielä aikaa alansa uusien ja miksei vanhempienkin opaskirjojen nauttimiseen. On nimittäin varsin paljon valinnan varaa. 

Uusimmista ja mielenkiintoisimmasta päästä löytyy tukimateriaalia, joka kelpasi moneen tarkoitukseen. Päivi Heikkilä-Halttunen on viimeisten vuosien aikana kohdistanut katseensa nimenomaan kotimaiseen kuvakirjaan ja kuvitukseen muutenkin. Lue lapselle kuvaa ja tarinaa (etina editions 2025, kuvitus Jenni Erkintalo) on tuhti paketti kuvakirjoista lapsen ja aikuisen arjessa.

Helpompi lähestyttävä lyhyine lukuineen on edeltäjä, Lue lapselle! (Atena 2015, kuvitus Terhi Ekebom), joka keskittyy yleisemminkin lapsen lukuharrastuksen kehittymisestä vastasyntyneestä isoksi alakoululaiseksi saakka. Selkeitä opastuksia lapsen ja kirjan kohtaamisiin kotona, päiväkodissa, kirjastossa täydennetään nyt Lue lapselle kuvaa ja tarinaa-paketissa uuden tutkimustiedon ja haastattelujen kautta.

Puoli valtakuntaa haltuun!

Keskusteluttavaa materiaalia myös kirjojen tekijöille saadaan edellisten lisäksi tuoreesta runoilija, lastenkirjailija, kirjoittamisen opettaja ja järjestömies Ville Hytösen tunnustuksellisesta oppaasta Kuinka kirjoitan lastenkirjan (ja puoli valtakuntaa) (Vastapaino 2026). Kun Heikkilä-Halttunen käy läpi laajasti teoriapuolta ja referoi mm. lukuisia asialistaa tukevia ruotsalaisia opuksia, Hytönen ei näytä antavan tälle suunnalle lainkaan painoa. Hän tosin ilmoittaa alunperin nuorena puhuneensa ruotsia suomenruotsalaisessa ympäristössä, mutta myöhemmin unohtaneensa kielen kokonaan. Mukana on kuitenkin valikoituja kohtia tehdyistä kirjailioiden haastatteluista ja muuta tuttua materiaalia lapsen erilaisista kehityspoluista kohti lukemisen innostusta Bettelheimista Darwiniin. Kotimaiset alan opukset - varsinkin Torsti Lehtisen - ovat hyvin selailtuja joidenkin englanninkielisten lisäksi. 

Itse olen viehättynyt tässä yhteydessä sanataituri ja rajojen rikkoja Lennart Hellsingin mainiosta mietiskelystä Tankar om barnlitteraturen (R&S 1999, kansikuva tietenkin Fibben Haldin).

Kun Heikkilä-Halttunen kritisoi lempeähkön oloisesti kansainvälisiä tusinatuotantoja, Hytönen antaa tulla oman painopisteensä:”Olin milttein kaksikymmnetä vuotta kustantaja ja nyt olen ollut pidempään ammattikirjailija, mutta lapsi olen ollut aina: sääntöjen rikkomisen ja noudattamisen rajoilla häilyvä toimija, joka pelkää, liikuttuu ja toimii nopeasti nopeasti ja vaistonvaraisesti.

Valtavan suuri osa lastenkirjallisuudesta on selvästi aikuisten kirjoittamaa. En tarkoita tällä ikää, vaan asenteellista lähtökohtaa. Näissä kirjoissa nojataan lastenkirjallisuuden konventioihin mutta ei avauduta lapsellisen virran vietäväksi, yhytetä anarkismia ja säännöttömyyttä.”

Aika hauska on Hytösen vertaus faabelin perusrakenteista muovautuvasta lastenkirjan tapaisesta teoksesta: .. yhtä lailla voidaan rakentaa romaani autonkorjausoppaan mukaan. Siitä jää puuttumaan jotakin, joka tekee kirjallisuudesta kirjallisuutta. Lastenkirjassa olennaista on tekijän herkkyys samaistua lapseen.”

Lapseen kannattaa Hytösenkin mukaan luottaa. Hän perustelee mielipiteitään myös oman lapsensa havainnoilla ja palautteilla.Tämä luki kahdeksan vanhana Nobel-voittaja Kawabatan Kioto-romaania. Oma poikani tiesi myös mitä kannattaa lukea. Hän pysähtyi ovelleni ala-asteen alkupuolella ja kysyi aluksi mitä kirjoitan. ”- Laivaryöstöä. - Miten se alkaa? - Laiva ulvahti. - Se ei tule menestymään.” 

Onko meillä kohderyhmiä lainkaan?

Sekä Hytönen että Heikkilä-Halttunen makustelevat myös paria ikiaikaista kysymystä kohderyhmän valinnasta ja lapsen ikä- ja vastaanottokyvyn merkityksestä kuvaa ja tekstiä tehtäessä. Hytönen on jyrkempi: ”Kohderyhmäajattelu on ollut itselleni aina hiukan vastenmielinen. Olen aina halunnut uskoa ihmiseen, joka on kiinnostunut muusta kuin siitä,mistä hänen oletetaan olevan olevan kiinnostunut. Lapsi ei ehkä pysty ymmärtämään kohderyhmäajattelua kuin intuitiivisesti, mutta siinä lapsi onkin erinomainen. Hän aistii, jos hänelle tarjotaan jotain falskia. Kuten jo aiemmin sanottu, lapsi ei itsekään ole mikään ikäkohderyhmänsä edustaja.”

Summa summarum: lapsi, varhaisnuori, oli ikä mikä vaan, lukee sellaista joka vangitsee ja antaa jotakin jota ei ehkä tiennytkään tarvitsevansa? Mitä nuorempi, sitä enemmän voi tietysti taitava välittäjä esitellä ja laajentaa esimerkiksi kuvituksen ulottuvuuksia. Heikkilä-Halttunen antaa sivuilla erilaisia vinkkejä ja viitteitä ja lopussa laajan patteriston käsittelytavoista. Hytönen pääsee varsinaiseen vinkkien listaan sivulla 275, otsikolla Lastenkirjamaailman harjoituksia. Hänen opastuksensa on poimittava sieltä täältä sutjakkaasti sujuvasta kerronnasta.

 

Olen kyllä saanut lastenkirjailijan urani aikana melkoisen määrän palautteita perillemenosta. Varsinkin kouluissa tapahtuneiden esitysten jälkeen olen huomannut, että sanomaani on kyllä kuunneltu joskin ehkä hiukan toisessa muodossa. Mukana on ollut nimittäin mukan nukkekassi salapoliisi Jukka Vihistä voimanainen Emmaa. Luokassa kirjoitettiin vierailun jälkeen otsikolla Kirjailija kertoi koulussa työstään: ”Olipa kerran laiva, jossa oli tyttö, jonka nimi oli Emma. Emma pussasi aina merirosvoja, niin että ne pyörtyi. Yksi merirosvo oli enää jäljellä kun Emma pussasi sitäkin, niin että se pyörtyi. Siitä päivästä lähtien Enma ei ole saanut miestä.”

Toki pitkin kirjaansa Hytönen heittelee erilaisia huomioita ja mielipiteitä tekstin lomaan leikistä, unien merkityksestä ja niin edelleen. Väliotsikot ohjaavat myös löytämistä: ensin ideastta valitettavaan juonen tarpeellisuuteen, dialogista kieleen ja loppujen lopusta. Myös kritiikistä puhutaan ja sen merkityksestä – sekin jatkuva huolen aihe hamasta muinaisuudesta. Jopa itse olen päässyt mukaan sivulle 268. Kulttuuririhkamaa lapsille (Tammi 1968) pamflettimme referaatissa todetaan, miten lastenkirjallisuuden arvostus ja arvostelujen maailm ei  ole siitä paljoa parantunut. Myös Päivi saa oman arvionsa:” Paljon puhuva esimerkki lastenkirjakritiikin tilasta on se, että maan tunnetuin lastenkirjakriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen perusti protestina eri medioissa vähentyneille lasten- ja nuortenkirja kritiikille. Sitä on ajoittain tuettu myös apurahoin.” Jäi vain epäselväksi, mitä perustettiin? 

Kuvituksen kautta eteenpäin?

Kun nyt kuitenkin tämä blogini on muuta kuin päivälehden arvostelu, kaivoin muutaman julkaisemattoman mietteeni Hytösen kirjoista. Ensimmäinen kohtaaminen mieltymysten kanssa tosin tapahtui jo 2010, jolloin kollegat tekivät Entressen kirjastoon Espooseen näyttelyn kielletyiastä kirjoista ja julkaisvat esittelyistä videon. Ville Hytösen valinta oli jännittävä: Kaarle Uskelan Piillastunut runohepo 1921 oli ainoa itsenäisyyden aikana tuhottavaksi määrätty teos.

Minun on myönnettävä, että Hytösen runsaasta julkaisumäärästä moni kuvakirja on jäänyt katveeseen röhinämummoista Kiukkumielen ihmeelliseen satukirjaan. Mutta niin on ehkä käynyt myös Heikkilä-Halttuselle, sillä Hytyöstä ei näy kirjojen sivuilla eikä suositusluetteloissa tai palkintolistoilla. Hienoa kuitenkin on, että Hytösen kirjojen myötä eestiläinen lastenkirjakuvitus on tullut esille mm. Mira Malliuksen ja oman suosikkieni Marja-Liisa Platsin ja Krista Partin kautta mm. Taatelikujan salaperäisen Pistelin, Maa nimeltä Hampampam tai Totto-vaari-kirjat.

Hytösen oma poika kertoo oppaassa kymmenvuotiaana kuuntelevansa mielellään myös brontosaurus Beppestä isän kainalossa. Beppe Berliinissä (Enostone 2023, kuv. Mira Mallius) vie pojan, Beppen ja Vinsentti Vis-Vis Berliiniin kasvisruoan pariin. Takakansi kyllä suosittaa kirjan sopivan hyvin 3-8-vuotiaille. Alarajalla taitaa välittäjälläkin olla hankaluuksia: on berliiniläinen hipsteri, vegaani berliininmunkki, kuorrutetta, currywurstiasoijaleikedönereitä, tofukalkkunaa. Puhumattakaan varmasta tiedosta, että Puolassa syödään jouluisin kylpyammeessa pidettyjä karppikalaa. 

No, ehkä kolmivuotiaan kanssa selvitään joistakuista kohdista, mutta siihen on syynä lähinnä Mira Malliuksen kuvitus, mistä voi näppärästi etsiä erilaisia kuvallisia vastineita arvuutettaviksi. Paremmin toki pärjätään jo kahdeksanvuotiaiden kanssa kulinaristisessa seikkailussa.

Hytösen tuorein kirja on Arhippa ja Äämärijärven salaisuus (Reuna 2026, kuv. Nina Nevalainen) on sekin mielenkiintoinen yhdistelmä erilaisia ilmaston muuttumisen realistisia ongelmia ja fantasian hypähdyksiä. Minulle tuli mieleen vanhemmat poikakirjat ja miksei kuvituksenkin - mustavalkoisten piirustusten reipas poikahenkisyys. Aaro Honka, Pertsa ja Kilu hiukan mystisemmillä mausteilla ja tarkoituksellisenko omalaatuisilla tyypeillä lisättyinä?

Yhteiskoulun 3 A-luokka tutkii järven vesien äkillistä outoa myrkytystä. Se saa Arhipankin tukan pöllyämään valkoista hilseen tapaista ainetta. Paikallisväriä antavat ympäristöopin opettaja Amma Ubusi – myöhemmin myös näköjään biogian opettaja - sekä melkoinen goljatti apulaisrehtoriksi, Raatikainen ja vanha poliisimestari Paukku, entinen pysäköinnin valvoja. Niin, ja onhan siellä parkettitehtaan johtaja Kamferi, romuja veteen heittelevä Ruupertti-peikko ja outo, valkoiseksi maalattu mies. Jos tämä ei tunnu riittävän, niin bonukseksi vielä järvessä asustava valtaisa valas Pusse. Tämä alkaa jo hengästyttää. Putoanko kärryiltä? Vai yrittääkö Hytönen vain jujuttaa ja ikäänkuin kertoo Arhipan jengin – Aamun, Ahokkaan, Iso-Väinön ja Pikku-Väiskin – mielikuvituksen laukasta luonnonsuojelun puolesta. Tämän puolesta kyllä todistaisi viimeisen luvun äidin toteamus väsyneen poikansa vuoteen ääressä ja samalla tulee kirjailijan vihje. ”Joo. Meillä oli Ruupertti-peikko,ja se oli oikeasti aika kiva, vaikka aluksi pelotti. Ja sitten oli se valkoinen mies, joka ei ollutkaan oikeasti paha, vain aika hilseinen. Ja Raatikainen, sekin lopulta ymmärsi. Arhippa oli jo miltei unessa, mutta sanat yhä soljuivat. Äiti hymyili, vaikka ei oikein tiennyt, oliko tämä vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta vaiko toden ja sadun välimaastoon osunut seikkailu. Ehkä molempia.”

 

Nimissä on tarkoiutuksensa

On muuten hauska tarkastella vielä näiden oppaiden nimiä. Toisissa kirjoissa on selvä käsky ja kehotus: Lue lapselle!, Lue lapselle kuvaa ja tarinaa. Hytönen taas suojautuu minä muodon taakse: Kuinka kirjoitan lastenkirjan. Ja tosiaan, ymmärrän nyt paremmin kirjailijan tarkoitusperiä ja kielellistä intohimoa, yllätysten hakua ja perinteiden anarkistista? sekottelua. Esimerkiksi väiite, ettei kirjailijan tarvitse selitellä tekstejään tai tarkoitusperiään, vaan teksti löytää kyllä lukijansa ja kokijansa, ei taida saada Hytöseltä kannatusta. Hän kertoo mielellään niin tekniikastaan kuin vaikkapa sanallisista valinnoistaan, tehokeinoista ja yllättävistä ratkaisuista.

Kuinkahan helposti aloitteleva lapsille kirjoittava pääsee läpi alkupuolen tiedollisesta raamista ja referaattitykityksestä itse konkretiaan? Kun netistä etsii ohjeita lastenkirjan tekijäksi, opastajia löytyy runsaasti – usesti jonkin kustantamon taustalta. Tottuneempi kirjoittaja sensijaan pääsee nauttimaan Puolen valtakunnan kiinnostavista mielipiteistä, keskustelua herättävistä väitteistä ja ajatuksista roppakaupalla.

Löysin mukavan esimerkin Runebergin muistiinmerkitsemää rimssua Hytösen mukaan ”onomatopoeettisesti epäsymmetrisesti synteettisen kokemuksen kautta”. ”Sum sum dindlidang!/Brum brum dinglidang!/Hu hi plingliplang!/Luulii dinglidang!/hvad ärdetta för sång/nö nö nöff nö nö nöff”. Hytönen tulkitsee runoilijan sanoittavan sanomatonta odotellessaan illallista ja kuuntelevan luonnon ääniä ikkunasta. Bongasin myös aikoinaan runon ja vinkkasin siitä ystävälleni runoilija Arto Kytöhongalle. Hän innostui ja julkaisi runon kustantamonsa Äitini talon kautta. Runo painettiin A neloselle, mistä japanilaisella paperileikkauksella syntyi pieni, tyylikäs runovihkonen. Mutta ajatteliko Runeberg tosiaan luontoa? Runoon nimittäin kuuluu vielä yksi rivi: Oú est le boeuf? Missä viipyy minun pihvini? 

Uusia ideoita, vanhoja ongelmia

Olen samaa mieltä kuvakirjan puolella käskymuodoista. Lue lapselle kuvaa ja tarinaa olisi tentittävä kaikissa lapsia koskettelevissa opinahjoissa – eikä tekisi pahaa keskustella kirjan esittämistä teermoista alan tekijöittenkään keskuudessa. Kuten Hytösenkin kirjassa tässä on paljon mielenkiintoisia vetoja, heittoja ja poleemistakin tekstiä. Hienoa, että vihdoinkin lasten tietokirja on otettu paremmin mukaan kuin muissa lastenkirjallisuuden oppaissa. Tätä puolta on hyvä myös jatkaa ja laajentaa, sillä tietokuvakirjan eri versioiden puolelle on tullut viime vuosina todella paljon tärkeää materiaalia. Kirjastojen puolella tietokirjavinkkauskin on saanut omia muotojaan mm. yhteistyössä kuvakirjojen ja arkirealismin kanssa. Tietokuvakirjoissakin on omia kaavojaan ja jippojaan, joilla asia tehdään kiinnostavaksi.

Heikkilä- Halttunen esittää mm. uutta käsitettä riittoisasta kuvakirjasta perinteisen rinnalle:”Riittoisat kuvakirjat vaativat aikusilta hieman peruskuvakirjoja enemmän vaivannäköä ja kärsivällisyyttä. Aluksi riittoisat kuvakirjat voivat jopa tuntua aikuisesta ´liian taiteellisilta`tai vaikeasti avautuvilta. Aikuisenkin pitää siis totuttaa itseään tällaisen kuvakirjan kuvan lukemiseen ja tulkintaan. Ennen pitkää hän saa huomata, että lapsen kuvakirjasta tekemät havainnot rikastuttavat myös hänen omia, aluksi kenties jopa varautuneita käsityksiään siitä, kuinka monin tavoin kuvakirjoja voi tulkita, lukea ja ymmärtää.” 

Tämähän sopii tismalleen Hytösen mietteisiin. Kokeilkaapa, miten riittoisasti Hampampa tai Hämeenlinnan kokoinen kana (kuv. Minna Mäkipää, Kvaliti 2023) solahtaa määritelmän sisään?

Erilaisia käsitteitä on toki yritetty lanseerata aikaisemminkin. Grand old lady Kerttu Manninen sivusi fantastista kertomusta, itse ihastuin termiin faktio eli tietokirjaan, joka käyttää myös kaunokirjallista materiaalia. Esimerkkinä tästä on Heikkilä-Halttusella laajemmin esiteltynä Marika Maijalan Ruusun matka, ja etana edition-kustantamon kirjoja näkyy hyvin edustettuina listalla S&S:n, Teoksen, Förlagetin säestäminä. Ongelmia saattaa ehkä tulla jo englanninkielisen version kanssa?

Riittoisan kuvakirjan esittelystä tulee mielstäni esille hyvin myös ongelmat tiedon kohdentamisessa. Kaksi ja puolisataa sivua takakannen mukaan lasten (kiireisille?) vanhemmille ja muille läheisille varsin vaativaa, sulatettavaa ja haastavaa lukemista. Kuinka paljon päiväkodeilla ja kouluilla on varaa hankkia kirjoja? Tutkimuksissa todistettu vaurauden kasaantuminen jatkuu - kenellä on intomieltä? Uurastaminen ei lopu tähän: on hankittavaa kirjastoista ja ehkä joskus kirjakaupastakin, tutustuttava ja mietittävä käytännön välittämistä. Toinen ryhmä eli varhaiskasvattajat ja perusopetuksen opettajat ovat selkeämmin tavoiteltava kohde, joiden kautta toivottavasti lähtee myös eteenpäin haastetta. Ja taas netistä löytyy paljon kuuunneltavaa materiaalia lapselle lukemisesta kasvatusjärjestöjenkin sivuilta. 

Jos oppilaat ovat keksineet nerokkaita tapoja vältellä puhelimen kieltopakkoa, tässäkin voisi vihjaista ensi alkuun nopeammasta ja helpommasta oikopolusta. Lukekaapa Maria Laakson Taltuta klassikko!-sarjasta Olipa kerran lasten ja nuortenkirjallisuus (Tammi 2023, kuv. Johanna Rojola). Sen johdanto on täyttä tavaraa suoraan sinulle kerrottuna. Alkuesimerkki lyhyen kirjan analyysistä eli Missä Puppe piileksii? äikän opelle on ällistyttävän kuvaava juttu. En tiedä kuinka kohderyhmä ottaa tämän seurustelevan tyylin vastaan, mutta minua se suuresti ilahduttaa näsäviisaine ja salakriittisinä tuokioina lapsuuden keksimisestä lastenkirjallisuuden erittäin lyhyeen historiaan. Mukana on myös nuoruus, adaptaatio, sensuuri ja klassikon ominaisuudet. Valita voi kuusitoista hauskaa tyyppiä Grimmin saduista Potteriin.

On syytä olla hyvään tulevaisuuteen uskova. Muuten joutuu Erno Paasilinnan lyhyiden totuuksien uhriksi, joita mietiskelin Helsingin sanomien arvostelijana aikoinaan:”Kirjailijalla ei ole kiire kehittyä kirjailijaksi. Jos hän valmistuu, hän estää oman kehityksensä. Hän oppii vain kokeilemalla ja erehtymällä. Jos tekstejä hylätään, oppii paremmin kuin jos ne hyväksytään. Tehdään suuria vahinkoja hyväksymällä tekstejä.”

Kiitos kuitenkin näiden kirjojen tekijöille. Ne innostivat pohtimaan, ihmettelemään, väittämään, huvittumaan ja viihtymään sekä oppimaan. Vain hyvät ja riittoisat kirjat onnistuvat tässä. 

Metsä-Hattunen ja eläinten avaruus

Kesän moniin aktiviteetteihin soisi kuuluvan oleellisena osana myös rentoutuminen, ihmettely, tiedonjano hyvän kirjan parissa. Sillä meillä on tosiaan varaa valita. Lyhyenkin kirjapinon haromisen tuloksena on oikeastaan mitä vain. Aloitetaan komeasti taivaalle tuijottamisella. Miten esimerkiksi kuukävelyllä onnistutaan ja avaruudessa asutaan? Jussi Kaakisen selkeästi kuvittama ja helppotajuinen Avaruusasema (Tammi 2026) vie tämän hetken tilanteeseen. Tulevaisuudesta tullut nuori Tyko opastaa vielä huimempiin mahdollisuuksiin. 

Opiskellako kärmeskieltä? Mennänkö katsomaan sammakkojen sadetanssia? Vai tutustutaanko Ystäväni vesi-kirjan kanssa juomaveteen, lähteeseen ja muihin veden olomuotoihin aina tuliperäisiin vesisuihkuihin (Etana editions 2025)

Entä pientä haikeaa nostalgiaa Immi Hellénin Oravanpesän tapailussa: Kuusen latvassa, oksien alla (Aurinkokustannus 2025). Nykyhetken metsään voi taas kulkea viihtymään Hannele Huovin Metsä-Hattusen eläinsatujen kanssa (Tammi 2026, kuv. Silja Maria Wihersaari). Se on taattua huovimaista taidokasta tarinointia, sopivasti kantaa ottavaa, kun kurki ja mummo ovat ministerin luona soita suojelemassa – Totisesti! Oli avaruusharhu tai ei, samat unet ja tavat löytyvät myös ketulta ja sudelta. Siilin herkkyyteen ja sydämellisyyteen tarvitaan piikkitakki (jonka voi aina riisua). Mutta herkimmilleen lukija pääsee, kun odottelee miten päähenkilöiden käy.

Reino Metsä-Halttunen kun päättää muuttaa metsään ja palauttaa kaksi kassillista kirjoja kirjastoon. Ihmiset riitelevät ja tuhlaavat energiaa. He eivät osaa suojella elämää. Mutta runsasmuotoinen ja iloinen kirjastonhoitaja toteaa: ”Minun tulee teitä ikävä, sanoi Laina Uusivirta, ja hänen kaulansa lehahti punaiseksi. Puna nousi hiljalleen leukaa pitkin poskille.” Tämän tunnustuksen jälkeen alkaa oikein odottaa, miten tässä käy. Reino kun vähättelee itseään sammaloituneeksi ukoksi, mutta ulos päästyään hypähtää ilmaa ja lyö kantapäät yhteen ja hikaisee: Voi saparon saparo! 

Jännittävän lopun edessä on kuitenkin 16 Reinon päässä mellastavaa satua, mutta sitten! Kirjastonhoitaja saa kirjeen. ”Laina hyvä. Minun tuli ikävä sinua.En keksi enää yhtään satua. Tämä on tosi paikka: tulisitko vaimokseni?” Niitä häitä vietetään tutuiksi tulleiden metsän asujien kanssa kakkuineen ja tansseineen. Ja tietysti Hannele ujuttaa vielä mukaan hienon tiivistelmän Reinon rakkaudesta, joka leviää tupaan kuin suuri lämpöinen tyyny.

Tiedon tunteita

Luonnossa viihtyville ja sitä tutkaileville on olemassa oikeastaan hämmästyttävän laaja kirjo oppaita ja innostajia. On hienoja muumiperheeseen liittyviä opuksia veneilystä ruoanlaittoon ja niittyihin, rivi Tietopöllöpalkinnolla esiin nostettuja evoluutioita, tunneoppaita, arjen helpottajia, kansanperinnettä, kaukomatkoja.

On hieno sarja Suomen lasten historioita ja upeita kokonaisesityksiä kuten Muutosten maa – Suomen lasten ympäristöhistoria (Otava 2024, kuv. Jussi Kaakinen). Komeasti kuvitettu kirja vie maapallon synnystä oman maamme alkusysäyksiin, tulentekijöistä karjan ja viljan varassa elämiseen, koneiden tulosta omavaraiseen Suomeen. Aukeamat ovat täynnä kiinnostavasti sommiteltuja tiedon kokonaisuuksia, joita on myös selkeä seurata. Pohdiintaa annetaan taustoittaen lopun vakavahenkisessä yhteenvedossa Tuhlata vai säästää. 

Tämä teema nousee ymmärettävästi esiin monessa kirjassa. Aika hurja johdatus mainosfilmien kuvitustyyliin vie perheen mukana ilmastokriisin ja luontokadon aiheuttamiin tunteisiin on Piia Heikkisen IIK! Iso A tuli taloon (kuv. Pia Holmberg, Basam Books 2024). Mukana ovat kaikki ongelmat, joista ajankohtaisin taitaa olla kuumeneminen, HOT HOT. Topin kotona on jo äiti ja hiilijalanjälki. Kun mukaan ilmestyy bioroskikselta ja bensalta haiseva hirviö, alkaa olla kiire selvittää asioita. Yksi oikea teko kerrallaan saa kammotuksen eli Ekoapurin pienenemään, ja lopussa ollaan jo melko lailla puhtailla vesillä. Monenmoista touhuilua ja menoa on tiedossa, joten parempi varmaan olisi annostella pienempi määrä ekoahdistusta kerrallaan. 

Olisiko ruohikossa maatessa mielenkiintoisempi ihailla vain Mia Rönkän tapaan Pölyttäjien kirjoa (kuv. Janne Toriseva, Lasten Keskus 2026)? Harvahampaiset Havu ja Tuisku ovat nuoria johdattelijoita tähän maailmaan. Liekö suussa 4-5 heiluvaa hammasta vihje suositeltavasta lukijan iästä?Kirjan aukeamat ovat mukavan selkeitä ja antavat heti alussa perustiedot käsiteltävistä asioista. On monta mahdollisuutta pölyttää lentämisestä kävelemiseen. Tarkemmin esitellään mehiläisen erilaiset ja monipuoliset työskentelytavat ja perään myös pölytyksen kallisarvoinen merkitys. Aina väliin sijoitetaan tietoiskun tyyppisiä osioita historiasta (Jo muinaiset pörriäiset…) tai pohdiskelua parhaimmista olotiloista - miksi pörriäiset vähenevät? Lämpenee ja polttaa nousee täälläkin esiin monin tavoin. Olemme pölyttäjien puolella-osio taas antaa kivoja vaihtoehtoja ja malleja parantamiseen. Mukana on myös hupaisan tuntuisia, mutta käyttökelpoisia ideoita pörriäisten asuntojen välityksestä, ravintoloista ja baareista. Lopussa mietitään miten ryhtyä tutkijaksi ja mitä evääksi pörriäisretkelle. Ihan en ymmärrä lukujen alussa olevien tekstien antia nuoremmalle lukijalle: ”kesän kiihkeä rytmi valonvärinä/keltainen kultainen kuuluva pörinä/ei sen pitäisi pysyä ilmassa/ja kuitenkin/soutaa ilmassa pyörteiden kannattelemana”. Tuleva luontorunokirja? 

Tulevaisuus – mitä se on?

Suomen lasten ympäristöhistorian tapaan ruotsalaisten versio KAPUM! (Mäkelä 2025, kuv. Mia Nilsson, suom. Raija Rintamäki) maailman alusta alkaa oudosta suuresta pamauksesta, nyt vain dramaattisemmin räiskähdellen. Ja samalla tavalla kirja loppuu. ”Mutta tarina jatkuu, emme vain tiedä miten.” Aukeamien graafinen ilme on varsin levollinen, niille ei ahdeta erilaisia tietoiskuja ja kysymyksiä lukijalle. Toisaalta historiamme kulkee juosten tähtien syttymisestä Äiti maahan, solusta evoluutioon ja toteamukseen, että maalla on mukavampaa. Dinosaurukset tuntuvat puhekuplineen aika reippailta, mutta niiden kadottua apina ehdottaa toiselle: ”Tämä voi kuulostaa älyttömältä, mutta mitä jos nousisimme jaloillemme?” Lopuksi viimeistä viedään eli Homo sapiensia. Aukeamalla ihminen kelluukin jo avaruudessa. Onkohan tämä ruotsalainen tapa ”tuhlata” aukeamia – yllättäen aikajana jatkuu ja jatkuu vielä kuusi sivua vain muutaman pikku merkinnän kera: auringon ja maan synty, elämä ja dinosaurusten ja ”Tässä sinä luet tätä kirjaa”. Kenties tarkoitus on jotenkin osoittaa matkan pituus, mitä vähän epäilen. Houkuttelevaa piirtää itse kivoja tapahtumia sinne tänne? 

Avaruus on toinen mukaan tunkeutuva ulottuvuus. Tähtien kirjoa ja tutkimusta käsitteleviä kirjoja löytyy moneen tarkoitukseen. Toisenlaisia näkökulmiakin voi esitellä. Tietopöllö-palkittu tietokirjailija Jukka Laajarinteen Kekomielen ötökkäsarjan uusin Kokka kohti tuntematonta (Gaudeamus 2025, kuv. Mari Luoma) keskittyy nyt miettimään miten maailmaa on tutkittu, mitatttu ja valloitettu.

Ilmastonmuutos eli jatkuva sade taitaa kiristää ötököiden hermoja, koska riitaisuus leviää. Kekoon saapuu Riikkisen, Puhtin ja Tarmon vieraaksi vanha tuttu toukka Oukka, kun nämä riitelevät kenen kuningataräiti on paras. Ouka äiti oli avaruuslentäjä ja isänsä vuoristokiipeilijä ja yksi esivanhemmista maankiertäjä. ”Tutkimusmatkailija kulkee meillä suvussa”. 

Näin alkaa totun mukavasti soljuva huumoripitoinen johdatus aiheeseen. Historiasta löytyy mm. Aleksanteri ja mukana olleetn oppineet, maailman avartuminenja karttojen rustaaminen. Edellisten kirjojen tapaan mukana on monia omaan tekemiseen innostavia kokeita, Kolumbuksen yhteydessä kompassin rakentaminen. En tiedä, millaista huumoria on sitten ehdottaa keripukin tuntemiseksi ”kieltäydy muutaman viikon ajan syömästätuoreita vihanneksia ja hedelmiä”.

Darwin ja evoluutio ovat tottakai käsittelyssä, niin myös napapiirin seikkailijat.Samalla voi miettiä ilmaston lämpenemisen vaikutuksia sulamiseen. Konkreettinen tehtävä on tutkia kolmella aineella merijäätä ja mannerjäätä.

Mutta se avaruuslento? Oukka ihan ilahtuu. ””Hän luikerteli matojen joukkoon joita valmisteltiin avaruusasemalla tehtäviin tutkimuksiin.” Nyt päästään kätevästi avaruudessa olemisen erilaisiin vaiheisiin, lentämiseen, vapaaseen putoamiseen, tutkimislaitteisiin ja tuloksiin. Mutta on lähdettävä eteenpäin, tutkimusretkelle, Oukka ilmoittaa. ”Mutta siellä sataa!” Oukka tuhahtaa. ”Mikä seikkailu se sellainen on, jolla ei jouduta uhmaamaan vaaroja ja kokemaan ankaria olosuhteita?” 

Ötökät, koirat ja simpanssit

Sarjakuvan muotoon tehty tietokirja on jonkinmoinen harvinaisuus. Johanna Aulén herätti huomiota jo esikoisteoksellaan Tsérnobylin koirat (WS 2022) , joka oli Sarjakuva-Finlandian ehdokas. Avaruusmatkailun uranuurtajia käsittelevä laaja, etten sanoisi kunnianhimoisen tarkka Eläimet lensivät ensin (WS 2025) tuo esiin eläinten ensiarvoisen tärkeän roolin avaruuslentojen tutkimisessa ja onnistumisessa.

Vaikka sarjakuvateos pitäytyy varsin vankasti todellsiuudessa (joka sinänsä tuntuu tässä yhteydessä jo fantastiselta), mukana on hiukan pakollisen tuntuinen kehyskertomus. Nuori opiskelija Fanny sattuu istahtamaan kahvilassa iäkkään saksalaisrouvan Hildegaaardin pöytään. Hän viettää vuosipäivää, joksi selviää neuvostoliittolaisten avaruuskoirien Tsyganin ja Dezigin rakettilennon (1951) vuosipäivä. Itseään mummeliksi kutsuvan rouvan myötä lähdetään nopeasti seulomaan mielenkiintoista ja varmaan useimmille aivan uutta historiaa. Hildegaard pääsee mukaan eläinten koulutukseen isänsä kautta, joka pestattiin sodan jälkeen Neuvostoliittoon kehittämään avaruusohjelmaa. Se ei aina ole eläinten kohdalla kovin reilu, mutta kuvastaa samalla kiintoisasti esimerkiksi amerikkalaisten ja venäläisten erilaista toimintapaa kilpailussa avaruudesta myös kylmän sodan aikana. 

Aulénin piirrostyyli on toisaalta selkeää ja helposti luettavissa, toisaalta hän saa kuvattaviinsa mukaan paljon tunnetta ja samalla tutkijoiden ja hoitajien reaktioita, kiintymystä ja surua . Kaikki kokeet eivät pääty onnellisesti, mutta varsinkin Neuvostoliitossa jotkut koirista nousivat lähes kansallissankareiksi ja pääsivät museoihin. Koirien ja apinoiden kavalkadin seuraamisen yhteydessä tulevat esiin tekniikan kehityyminen, uusien kokeilujen ajat ja tulokset. Hyönteisten onnistuu rakentaa vähän vinoja ja leveitä kennoja, Tsérnobylin tuhoutuneesta ydinreaktorista löytyy sientä, joka imee itseensä säteilyä, korvameduusat ja japanintuliliskot antavat nekin oman panoksensa. Mutta mikä on lähitulevaisuus? Mummeli Hildegaar kehottaa kiinnittämään huomiota nimenomaan Space X tai Nasan Artemis-ohjelmiin. Ihminen näyttää olevan todella menossa muualle. Joskus.

Aulén lopettaa mukavan yllättäen tieteisromaanin tapaan. Hildegaard on osallistunut kilpailuun, missä yksi tavallinen ihminen pääsee mukaan avaruuslennolle. Kertomuksen loppupuolella myös opiskelija on alkanut paikka paikoin saada koiramaisia piirteitä. Lopussa Hildegaard tuntee puhuneensa Laikalle, eikä Fannylle. Puhelin kilahtaa ja mummeli on voittanut matkan. ”Tuolta se alus jo tuleekin!” ”Oletteko tosissanne? Minusta menopeli näyttää normaalilta taksilta!” toteaa Laikaksi kokonaan muuttunut opiskelija. Hildegaard saa loppuaukeamalla oman huiman kuvitelmansa avaruudesta todeksi. Kuin kirsikaksi kakun päälle Aulén on koonnut erinomaisen, laajan selitys-, viite- ja lähdekirjallisuusosion loppuun. Tiedettä ja satua siis houkuttelevassa ja vaativassa muodossa. 

Hannele Huovin ihan viimeinen loppuhuipennus Metsä-Hattusen eläinsaduissa sopii tähän kuin piste i:n päälle: ”Jos Laina joskus halusi nähdä maailmaa tai jutella jonkun kanssa, hän tarttui kirjoihin ja luki. Vähitellen hänestä tuli suurisieluinen ja viisas. Erityisen paljon Laina Uusivirta luki satuja, koska hän tiesi, että saduista voi aina oppia jotakin. Eniten hän piti eläinsaduista.”

Rahan, uutisten ja vallan jäljillä

Kesälomaan on totuttauduttava. Joskus kauan sitten matkaa kesämökille lähtöä odotti innokkaana. Mukana oli kivoja kirjoja, vintillä odottivat uudelleen lukemista Marsin sankarit, Tarzan ja pinot sarjakuvalehtiä. Mitähän tämmöisestä Outolasta ajattellaankaan tällä hetkellä? Maailman paino saattaa vaatia myös muunlaisiin kirjoihin tarttumista – ainakin jossakin välissä ennen palaamista arjen oravanpyörään? 

No, onhan meillä käyty jonkinmoista keskustelua sentään lasten ja nuortenkirjallisuuden olomuodoista ja tulevaisuudestakin. Niitä lukiessaan lekotellen tämänkin alkuvuoden antia voisi sulatella soveltaen. Otetaan vaikkapa HS 11.4.2026 Elämä & hyvinvointi -aukeamalla pohdittu ongelma Pitääkö sensuroida? Eli siis, kun veri vetää lukemaan lapsille Roope ankan ensimmäisestä kolikosta, on harkittava myös ahneuden ja kullanhimon mittaa. Onnistuu kyllä tässä ajassa mainiosti, ei tarvitse olla huolissaan. Tarzanin suhteen pitänee lukea uudestaan Paula Havasteen Tarzan ja valkoisen miehen salaisuus (Like 1998) maskuliinisesta identiteetistä. Itsesensuuri on sitten kai tekijän oma asia, jos haluaa poistaa kuvakirjoista hampurilaisen lihan. Runeberg totesi aikoinaan tämän hoituvan ihan keittiön puolella, kun lausahti lautasen saadessaan: Missä on pihvi?

Missä oikeat kuvittajat?

Ndéla Faye taas on haastatellut eri kirjallisuusalan toimijoita HS kulttuurissa 29.4.2026 otsikolla ”Lastenkirjojen kuvitukset moninaistuvat, tekijät eivät”. Ydinongelma näyttäisi olevan eritaustaisten lasten mukanaolon lisääntyminen varsinkin kuvakirjoissa, kun samalla kuvittajien moninaistumista ei tapahdukaan. Selvemmin siis haastatellun kirjastonhoitajan kiteytyksillä: ei riitä, että hahmot vain väritetään erilaisiksi. Pitää osallistaa ja tuntea myös näitä ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Jutussa on mielenkiintoisia piikkejä sinne tänne. Päälleliimattua, varovaista, ei haluta alleviivata, ei syvempää ymmärrystä. 

Pitäisikö yrittää tulkita miten vaikkapa Veera Salmi ja Mari Ahokoivu ovat ajatelleet asiat Heippakamun eskarisarjan tarinassa Tänään tuntuu (Otava 2026). Oppaana on Abdi, joka näyttää alussa jotenkin orvolta, mutta kehottaa silti kokeilemaan lukemisen harjoittelua. Sinä luet isot kirjaimet ja aikuinen pienet. Vinkkejä tulee heti alussa, kun mennään puistoon ja kerätään roskat ja muut talteen. Tölkkirahoilla ostetaan jäätelöä. Päiväkodissa leikitään kaikenlaista kuten superperhettä tai tanssimistä, mutta nyt mietitään tunteita. Niitä merkitään taululle, mutta Abdin tunnetta ei olekaan. Lopulta Abdi paljastaa, että perheeseen on tulossa uusi vauva! Asia kerrotaan pienen sarjakuvakertomuksen kautta, ja oikea tunne on siis SUPERONNELLINEN.

Miten tämä olisi pitänyt taustoittaa? Minusta kysymyksessä on kaikille lapsille ominainen tilanne – ja kaikki ovat iloisia Abdin puolesta.

Vielä oudommaksi käy arviointini Julia Pöyhösen ja Heidi Livingstonin eli Fanni-sarjan tekijöiden Juno-sarjassa Yksinäinen Kosmo (kuv. Jauri Laakkonen, Otava 2026). Helppolukuinen kirja auttaa ratkaisemaan arjen ongelmatilanteita. Mutta ketä tässä autetaan? Sanoisin, että Juno-tyttö on ainakin itseään täynnä oleva turbovauhdikkaan jokapaikan höylän esikuva. Hän laatii monen kohdan suunnitelman auttaakseen yksinäistä uutta luokkalaista pääsemään parhaaksi kaverikseen. Kosmo on todellakin tässä tarinassa vain hiljainen ja ujo tyyppi, joka joutuu tungettelevan tytön kynsiin. Iho on kuin väritetyssä sarjakuvassa. Välillä selvitellään Junon tuntemuksia, ei Kosmon. On turhautumista, innostumista, turhautumista ja niin edelleen. Lopussa on sitten opetusta: pitää hyväksyä toisen erilaisuus – niin tai oma hyvyytensä: ”Kosmon kanssa on oikeastaan tosi helppo olla oma itsensä. Se tuntuu… ei hassummalta.” Voi hyvänen aika. 

Mutta helpotti ja innosti lukea toimttaja Aino Miikkulaisen kolumni Somen logiikkaa (HS 16.5.2026). Siinä ytimekkäästi kajotaan muun muassa lastenkirjoissa esiintyvään (ja ehkä alkaneeseenkin) lyhyiden lukujen ihanuuteen. Suomen akatemian tutkimuksessa todetaan, miten kirjallisuuskeskustelu löytyy yhä useammin sosiaalisen median alustoilta. Nopeaa reagointia, tunteiden herättämistä, näkyvyyden maksimointia, henkilökohtaisen kokemuksen korostamista!

”Se on omiaan hämärtämään myös faktion ja fiktion rajoja: mietitään vaikka autofiktion tai todellisiin henkilöihin perustuvan biofiktion suosiota.” Tuleeko romaaneihin yhä enemmän kommenttikulttuuria, selvärajaisuutta, nopea tunnistettavuus, oman navan kaivelua – ja lyhyet luvut?

Kirja luo asetelmia, odotuksia – ja ratkaisuja

Palkitun ”nakki lautasella” tietokirjailijan ja taloustoimittajan Elina Lappalaisen sarja Tornihuoneen salaseuran edesottamuksista on kasvanut jo kolmen kirjan mittaiseksi. Lyhyet luvut, paljon kuvitusta, tekstin lomassa tietoaukeamat tiivistämässä peruskohteen taustoja, kysymyksen asetteluja. 

Mutta faktan ja fiktion rajat eivät ole hämäriä, vaan minusta Lappalaisen tärkeiden asioiden käsittely on faktiota mainioimmillaan. Tämä taas riippuu myös hyvin rajatuista, kiinnostavista arkielämässä tapahtuvista kriiseistä. Ne saavat odottamaan ratkaisuja ja lukemaan loppuun saakka.

Lappalainen on valinnut keskushenkilöiksi neljä erilaista perhettä ja varhaisnuorta. Voidaan ajatella, että näin on tarkoitushakuista ja saadaan sopivasti erilaiset taustat ja pääteemaan keskushenkilö. Tyypit esitelläänkin heti ensi aukeamalla. On Haku, jonka äiti on yksinhuoltaja ja joutunut työttömäksi. Koko-tytön vanhemmat ovat muuttaneet Suomeen sotaa pakoon. Äiti on sairaanhoitaja ja isä nuotiso-ohjaaja. Lumi-tytön äiti on politiikan toimittaja ja isä tutkija, kun taas Mikin äiti työskentelee peräti Suomen pankissa ja isä yrittäjänä.

Sopivasti siis tarjokkaita, kun aletaan käsitellä rahaa, valeuutisia tai valtaa ja demokratiaa! Keskushenkilöt saavat kuitenkin koko ajan lisää vivahteita tarinoiden edistyessä ja vauhdittuessa. Erikseen voisi vielä mainita Mitja Mikael Malinin laajan kuvitustyön niin hahmojen kuin erilaisten tietoosuuksien selventämisessä yksittäisissä ja sarjakuvamaisissa aukeamissa. Selkeät ja samalla luonteikkaat toimijat tukevat tarinaa – tekijöillä tuntuu olleen hyvä yhteistyö kokonaisuuden kokoamisessa.

Haku on K-popista kiinnostunut taitava laulaja ja pojalla on omiakin biisejä tulossa. Mutta halu saada kunnon väline omien musavideoiden tekemiseen houkuttaa tekemään väärän valinnan. Rahan jäljillä (Tammi 2023) kertoo, miten Haku tilaa salaa verkkokaupasta kalliin puhelimen. Lappalainen ymppää luontevasti kriisin selvittämisen yhteyteen niin kaverien tuen kuin äidin talouden tukimuotojen selvittelyä, käytännön ratkaisuja ja esimerkiksi käytettyjen puhelimien moninaiset mahdollisuudet. Taustoihin sulautuu kätevästi erilaisia rahaan liittyviä asioita pankista historiaan, talouden toimintamalleja, elämisen kuluja ja budjetointia, kiertotaloutta ja sijoittamista. 

Uutisten jäljillä (2024) puolestaan iskee ajankohtaiseen ongelmaan eli tekoälyllä tehtyyn valevideoon. Päähenkilönä on nyt Lumi, jota ilmeisesti joku kateellinen tekijä yrittää saattaa huonoon valoon. Häntä syytetään huijauksesta koulun tiedekilpailussa. Ongelma tuottaa paljon elävää toimintaa: epäilyjä, huhuja ja lisätietoja, joita selvitellään muun muassa toimittajaäidin työpaikassa sanomalehden tiloissa.

Tekoälyn paljastamisen kikkojen lisäksi puhutaan niin vääristä ja oikeista uutisista ja haastatellaan juttukeikalla tubettaja Joonaa. Mielenkiintoista ja ajankohtaista muuten on, että juuri taiteilijanimeä ZoneVD käyttävä Joona Leppälä sai Tietopöllö-palkinnon tänä vuonna. Ehkä tubettajille ominaista on antaa kirjoilleen kovin yleviä määritteitä: kiehtovan tiedon jäljillä, uskomattoman tiedon jäljillä, pelottavan tiedon jäljillä. Onkohan kuvassa ihan oikea ZoneVD? Lisäboonuksena tulee mukavaa touhua sanomalehden teosta ja mediayhtiön rahoituksesta.

Lumin piirteet täydentyvät tiedonhalulla, lukemisella ja analyyttisellä ajattelulla, Koko taas on sovittelevainen, iloinen ja mukana kaikissa asioiden järjestelyissä. Kun Kokon äiti päättää ryhtyä ehdokkaaksi kaupunginvaltuustoon, päästään sopivasti vähemmän varhaisnuorten kirjoissa käsiteltyyn valtarakentieden selvittelyyn. Tornihuoneen salaseura pääsee mukaan, kun ollaan Vallan jäljillä (2025) ja äiti jotuu vaarallisessa risteyksessä auto-onnettomuuteen. Kipsatun jalankin kanssa porukka päättää yrittää ja keksiä keinoja kertoa ehdokkaasta ja ajatuksista. Valtuuston kokoustakin seurataan, kun risteykseen saadaan uusia järjestelyitä ehdotusten pohjalta. Ovelasti päähenkilöiden ja heidän perheittensä kautta esitellään niin suuntautumista ja perusteluja kuin nelikenttään sijoitettua yhteenvetoa. Aika monta oleellista kysymystä tulee myös mietittyä, kun tutustuu Kokon äidin vaaliteemoihin. 

Mutta mitä ihmettä? Juuri kun alkaa jännittää, minkä jäljille seuraavaksi lähdetään puuhakkaan ja kunnianhimoitsen Mikin kanssa, takakansi tyrmää: ”Kansalaistaitoja käsittelevän trilogian päätösosassa sukelletaan vaikuttamisen ja politiikan maailmaan.” Jääkö nyt todella käsittelemättä Mihin halu saada nopeasti päätöksiä, maailman parantaminen ja uuden teknologian mahdollisuudet? Vai veikö Zone VD jo kaikki aiheet?

Onneksi voi jatkaa tutkimista

Tuntuu siltä, että parina viime vuonna on kustantajien taholta toimeliaasti etsitty sopivia käännöskohteita ilmassa velloville kysymyksille. Elina Lappalaisen trilogian teemoja voi kätevästi jatkaa näin monelta suunnalta. Rahasta voi aina aloittaa kuten Tornihuoneen salaseura.

Talousvaikuttaja, sijoittaja, erityisnuorisotyöntekijä – osaamista löytyy Ronja Romsin ja Helena Rostedtin johdatuksesta Näin tehdään rahaa (WS 2026). Myös kouluissa on kierretty puhumassa. ”Rahatiedot nimittäin kuuluvat ihan kaikille.” Kuvitusta ei näytä tarvittavan, sen sijaan graafinen suunnittelu (Linda Pajunen) avittaa jaksottamista reippailla tekstivalinnoilla ja haastavilla väripohjilla. Ajateltu lukujärjestys tuottaa kokonaisuudessaan aika hyvin alaotsikon lupauksen: ”Kaikki mitä olet halunnut tietää rahasta ja sijoittamisesta.” Kiinnostusta ja sinnikkyyttä omaksuminen toki vaatii, kun lähdetään rahasta ja sen olemuksesta, mietitään tulonlähteitä verkostumista ja yhteisöllisyyttä ja aletaan budjetoida sekä säästää. Entä sijoittaminen, hyvät ja huonot velat? Lopussa pohditaan myös tulevaisuuden taloustaitoja ja tietysti motivaatiota. Teksti on tasaisen selkeää, mutta sen vetovoimaa nostattavat räväkät välitiivistykset, menetyneiden sijoittajien haastattelut ja vinkit. Kaikki tämä tuuttaus saattaa tuntua sekavltakin, mutta onneksi tekijät malttavat tiivistää lopuksi ydinkohdat. Matkaopas saattaa johdattaa ties mihin, mutta ainakin miettimään omaa polkuaan. 

Mitä on raha? (kuv. Martco Bonatti, suom. Mika Siimes. Nemo 2023) - tätä opasta voivat lukea myös salaa aikuiset, lupaa takakansi. Ainakin on mielenkiintoista jutella lasten kanssa yhdessä sukelluksesta mukavasti jaksoteltuun rahan pyöritykseen. Johdannossa pohditaan rahan olemusta ja liikkumista, ennen kuin syoksytään rahan toimintatapoihin ja historiaan. Oman lukunsaa saa pankkitoiminta, ansaitseminen ja lainaaminen sekä kuluttaminen ja säästäminen. Mielenkiintoinen aihe on puolestaan valtio ja raha. Suuriin kysymyksiin kuuluvat sitten voiko onnellisuutta ostaa tai miten tehdä maailmasta reilumpi paikka. Kuvitus on oleellinen osa lukemisen helpottamiseksi ja ymmärtämiseksi. Toteutus on sarjakuvamainen ja väliin kuin piirroselokuvasta poimittua, mutta vie tarpeeksi mukavasti mukanaan ja tarjoilee väliin kivoja lisäpoimintoja. Luulisin, että viimeistään valtio-osuuden tiedot verojen toimivuudesta, reiluudesta ja yhteisten varojen käytöstä kirvoittavat kommentteja varttuneemmaltakin.

Jos on jo pyörällä päästään kaikista sijoittamisoppaiden lukemisesta välipalana voi selailla tyypillistä jännien ja outojen raha-asioiden kavalkadia 100 asiaa rahasta (suom. Marketta Pyysalo, Lasten keskus 2025). Siitä totta tosiaan on ongittu esiin kaikki mahdollinen, ja näillähän tiedoilla voi sitten hiukan pröystäillä kovan tiedon jälkeen. Miten simpukoista ja ankeriaista tuli lopulta seteleitä ja kortteja? Kolikkoautomaateista Lontoon maratoniin, pienimmät kolikot ja vaahterasiirappivarkaat! Meklarit kuulkaa suoltavat kuusi sanaa sekunnissa… Kun rahan tuhoamisesta voi tehdä taidetta, niin puolestaan taiteen tuhoamisesta saa lisää rahaa. 

 Ne valeet, luulot ja väitteet

Lappalaisen Uutiten jäljillä voisi saada rinnalleen Joyce Grantin luotauksen Voiko se olla totta? (kuv. Kathleen Marcotte, suom. Jade Haapasalo. Kvaliti 2025). Nuorten tietokirjojen tekijä on kääntänyt sujuvasti tärkeän johdatuksen valeuutisten ja faktojen tarkistusten maailmaan. Lopussa luvataan tulokseksi virallisen valeuutisten tunnistajan diplomi. Mukana on nimittäin kiinnostavia väitteitä ja tositarinoitakin, joihin lukija joutuu ensin ottamaan kantaa: totta vai tarua, hyvät jutut ja virheiden sattuminen. Rajatapauksiako, kun ei ole täyttä valetta, mutta ei tottakaan? Tarkistuksiin annetaan paljon vinkkejä esimerkkien kautta, sopivasti myös haastetaan itse arvioimaan ja katsomaan sitten tuloksia. Hiukan suurpiirtenen piirroskuvitus noukkii kyllä esiin oleellisiakin asioita sopivalla ripauksella huumoria. Ja niin, kaupunki etsii vapaaehtoisia kanien halaajia. Oletko valmis?

Vallan jäjillä-kirjan sukulaiseksi voisi kutsua tätä politiikan pähkäilyä Mitä on politiikka (kuv. Kellan Stover, suom. Mika Siimes. Nemo 2025). Aiheesta harvemmin löytyy varhaisnuorille ja varttuneemillekaan kattavampia johdatuksia, joten tämä hyvin tehty käännäs ajaa todella asiaansa. Historian osuuden jälkeen pureudutaan vähän tarkemmin poliittisiin järjestelmiin, vaaleihin ja äänestämiseen. Pohdiskelevampaan osuuteen kuuluvat politiikan muutos ja ideologiat ja tietenkin suuret kysyymkset – ne on kerätty loppuun erikseen ihmisoikeuksista, sodista, sananvapaus, vankilat – näiden kanssa saa varmasti aikaan monia keskusteluja. Niin, kuinka media vaikuttaa politiikkaan, tämäkin on siellä. Kuvitustyyli on ehkä rajumpaa ja ärhäkkäämpää kuin rahasta puhuttaessa, mutta seuratkaapa millaisia tyyppejä kuvittaja esittelee politiikan kentiltä. 

Aina on hyvä muistaa, etteivät nämä kaikkia koskettavat aiheet ole vain tätä päivää. On tarpeellista silloin tällöin noukkia ns menneisyydestä hyvin tehtyjä ja koskettavia kuvauksia. Sellainen on esimerkiksi edelliseen valuutta-aikaan sijoittuva Kirsti Kivisen Mikko ja markat (kuv. Kikka Hammar, WS 1977). Mitkä kaikki muuttuvat elämässä, kun isä jää työttömäksi ja kaikki täytyy harkita uudelleen. Samanlaisia ongelmia, yhteispeliä, keskinäistä luottamusta ja tulevaisuuteen uskomista. 

Ratkasisu on toki lastenkirjalle ominaisen onnellinen. Toivottavasti se olisi sitä yhä useamin myös todellisuudessa.