Muumi, Kultainen Pökäle ja muut klassikot

 

Näin lukuviikkoa juhlittaessa näyttää valokeilaan päässeen hyvällä volyymillä ainakin Muumipeikko luojineen ja sukulaisineen. Miljoonayleisön kerännyt Pyrstötähtitempaus televiossa oli jo tämän vuoden äänikirjakliimaksi. Ehkä suosiota lisäsivät julkkislukijat etunenässä presidentti Stubb. Rennosti ja luontevasti tuntui Toven teksti soljuvan, joskin saman olisi voinut varmaan esittää myös alkuperäisellä kielellä? Mutta kuinka moni osallistuja ylitti itsensä performatiivisen esittämisen saralla?

Mitähän on odotettavissa kesän jälkeen, kun useat museonäyttelyt ovat jo vaihtuneet uusiin. Nyt on AD museon kätevästi Toven ja kirjojen maisemia yhdistelevä valokuvien kooste, lapsien peuhupaikat ja ajankohtainen teema Pako muumilaaksoon ja rauhan tyyssijan kokemiseen. On koko Janssonin perheen taideluomuksia esittelevä katsaus HAMissa. On Sofia Janssonin avautuminen perheen salolen tuntemuksista ja ristiriidoista, on innostuneita lehtiartikkeleita muun muassa Toven roolista vapautuneen naisen pukeutumistyylistä. 

Tove oli muuten myös paneutuva kriitikko. Löysin muistoja poikivan Arvi Jokisen valokuvan "esiFinlandian" Topeliuspalkinnon raadista puheenjohtajanaan Eila Pennanen, missä kuuntelin vieressä Toven tarkkoja analyysejä ehdokkaista. 

On liuta sekä muumeja hyväksikäyttäviä uudelleen mallinnettuja tarinoita ja filmipohjia, mutta myös kiinnostavia tietokirjoja kuten vaikkapa Pikku Myyn ötökkäkirja (WS 2022), Muumimamman sienikirja (keittotaidoista puhumattkaan) (WS 2023) tai Muumi venekirja (WS 24). Uusin tulokas vie luontoon sekin, JohannaViireahon Muumimamman puutarha (WS 2026). Sarja erilaisista tietokirjoista Muumien suojeluksessa on ollut mainio idea ja korkeatasoinen kokonaisuus. Nyt se täydentyy pihamaan kukkien esittelyillä. Parisataa lajia pioneista daalioihin ja syreeneistä hortensioihin ja ruusuihin – niitähän näkee kirjoissa Muumimamman hoidossa. Mutta sisällysluettelo vierittää houkuttelevasti esille myös sipulikukat, kukkivat puut, kukat ja pensaat, köynnökset ja erikseen vielä kesäkukat kukkaniittyineen. Alun yleiskatsaus ja selitykset ovat ytimekkäitä ja selkeitä: kasvupaikkojen suositukset, kasvuvyöhykkeet, maaperä ja multa, ravinteet ja ideoita luonnonmukaiseen pihaan - bonuksena juttua miten siemenestä kasvatetaan kukkia. Pitää taas ihailla muidenkin mamman kirjojen kuvittajan, Anni Pöyhtärin, tenhoavaa kädenjälkeä – tulee ajatelleksi kuinka todella asiansa osaava taitava taiteilija saa kohteensä elämään paremmin kuin valokuvat.

Kun asialla on sekä hyvä kirjailija että muumit osaava kustannustoimittaja Katariina Heilala, voi myös syntyä raikasta ja monelta kantilta ajatteluttavaa sisältöä. Muumipeikon ja Pikku Myyn Luontoretki (WS 2026, kuv. Riina ja Sami Kaarla) on pienemmille tarkoitetun sarjan osa, joka kuitenkin avaa laajemminkin luonnon monimuotoisuutta. Yllättäen konserttia lähdetään kuuntelemaan metsään, missä myös hiljaisuudella on oma roolinsa. Keskusteltavaa ja kokeiltavaa! 

Taltuta ja naustiskele

Muumeista ei näytä pääsevän eroon tietenkään Maria Laakson Taltura klassikko!-sarjan osassa Olipa kerran lasten- ja nuortenkirjallisuus (Tammi 2024, kuv. Johanna Rojola). Täytyisi olla katukielen muuttuvuuden ekspertti voidakseen sanoa, miten tekijän kaveruutta ja huumoria korostava tyyli iskee kohderyhmäänsä. Monesta klassikosta irtoaa kyllä kivoja pieniä irvailuja. Tove Janasson ilmoitti tykkäävänsä Tarzanista, ja tästä Apinain Tarzanin sisältämästä kielen ja lukemisen yhteydestä Laakso lohkaisee:” Tarzanin ylivertaisin temppu on oppia lukemaan ilman kykyä puhua. Myöskin myöhemmin saavutettu hämmästyttävä kaksikielisyyden muoto vaatii älliä: Tarzan osaa kirjoittaa englantia ja puhua ranskaa.” (Tuossa ei ole minun kirjoitusvirhettäni, vaanmTarzanin omaa kinkitystä.)

Mukana on Näkymätön lapsi ja muitakertomuksia ja samalla käydään sutjakasti läpi elämän vaiheita. No, ei enempää tutusta muumien saagasta, mutta pari hyvää havaintoa voi kirjata jäljentämisen ongemista: ”Monet myöhempien aikojen muumeja piirtäneet ovat varmasti kironneet muumien hankalaa naamavärkkiä, mutta Jansson oli taiteilijana niin virtuoosimaisen taitava, että hänen muumihahmonsa ilmaisevat tunnetiloja täydellisesti ilman suutakin.”

Tärkein osa taitaa olla viimeinen luku muumien bisneksiä hoitavasta yhtiöstä. ”Jos muumien mörkö on pelottava, niin mikään ei ole niin pelottava kuin Moomin Characters.Siellä missä MC istuu ei ehkä jäädy maa, mutta auta armias jos menet piirtämään muumeja ja julkaisemaan kuvan josskin vähänkin kaupallista tuotetta muistuttavassa tekeleessä. Moomin Characters-yhtiöllä on lauma täysladattuja hattivatteja, jotka he yhdellä pääkonttorissa tapahtuvalla napin painalluksella lähettävät onnettoman muumipiirturin kimppuun.” Tämän sai tuta tosiaan vaikkapa Image, jonka humoristisen omalajisesta kansikuvan muumista nousi ihan mukava häly. Lehti taipui. 

Kaikki kakasta?

Ehkä tämän takia Rojolakin piirsi iskevän kuvan Tovesta pensseli kädessään ja varjona muumi? Ja ehkä juuri sen vuoksi Muumit eivät esiinny toisen kirjallisuutta nuoremmille markkivoivan ja lajeja esittelevän Vesa Vahtikarin opuksessa Ravintola Kultainen Pökäle (Teos 2025). Kuvittaja Juhani Känkänen on muuten myös suosikkini poikavekkulin Apo Apposen tekijä. Vai olisiko syynä Maria Laakson huomio Muumien olemuksesta syntyneestä polemiikista: ”Kuinka usein kirjallisissa keskusteluissa onkaan pohdittu esimerkiksi sitä, miksi muumeilla ei ole sukuelimiä tai peräaukkoa – vain pyöreän kaarevaa muumimassaa? Miten muumit lisääntyvät, tai miten he ulostavat?”

No, itse en muista käyneeni lainkaan näin tärkeitä vertailuja, mutta Vesa Vahtokari lienee suosiolla jättänyt asian sikseen. Ravintola Kultainen Pökäle nimittäin on paikka, jonka asiakkaita yhdistää todella yhteinen nimittäjä. Kakka.

Kultaisen Pökäleen takakannen teksti on eräs hauskimmista, kenties oudoimmista lukemistani:” Siellä toki syödään – ja sitä valmistetaan – mutta varsinaisesti siellä ahmitaan kirjallisuutta. Oikeastaan se onkin opetusravintola: siellä opitaan kuvittelemaan elämää, niin kuin kirjallisuudessa ainakin joskus tehdään.” Kirja on kuulema ensisijaisesti kirjoitettu lapsille ja ennen kaikkea herättämään isoa kirjallista ruokahalua ja intoa tutkimusretkiin erilaisten kirjojen pariin. ”Sateenkaaren päässä voi odottaa vaikka kultainen pökäle.” Vielä hauskempaa on, että tekijä on antiikintutkija, joka on kenties lukenut liiankin monta kauno- ja tietokirjaa aiheesta. ”Muissa yhteyksissä, erityisesti pienten lasten vanhempana, hän on havainnut , että sen lisäksi, että kakkaaminen on välttämätöntä, se herättää monesti riemua.” 

Että että ei ole selkokieltä, eikä ole myöskään alun dialogi. Siinä Kirjallisuustieteilijä sontiainen selittää tyttärelleen kakkakirjan lukemisen jälkeen tämän esittämiä visaisia kysymyksiä. Mitä on kirjallisuus tai kakkakirjan laji tai laulujen sanoista tai aiheiden keksimisestä ja niin edelleen. Jotenkin tuntuu, että tässä luennossa ollaan jo isommalla kateederilla kuin lasten parissa. Vastaamatta jää tyttären viimeisin utelu: ”Isä, puhuit äsken maailmankirjallisuuden klassikoista. Mutta kuka oikein määrittelee, mikä teos on klassikko? Ja miksi niin monet klassikoina pidetyt teokset ovat miesten eikä naisten kirjoittamia?” 

Tähän täytynee kysyä selitystä Maria Laaksolta, joka on jo tottunut klassikkojen taltuttaja.

Kultaiset pökäleklassikot

Jos nyt sitten ajattelee kirjassa esiteltyjen kirjojen olevan klassikkoja, alku on ainakin vaativa: Kafka, Aristofanes ja Jorma Etto. Tietenkin muodot on muunnettu kakkmaisempaan tyyliin. Lyhyissä tekstikatkelmissa esiintyy sontiainen (Geotupes stercororius) Georg Lämsänä, kaiken ahmiva kreikkalainen lantakuoriainen ja Finlantiainen (Aphodius fennicus). Kollegani Jorma Etto hymähtäisi varmaan jossain kaukaisella rannalla tätä uutta näkyä. ”Se pysähtyy tässä ja ähkyy. Välillä se käy huutamassa vastarannalla ja ähkyy, ähkyy kuin löyyssä. Se on juuri ollut torilla juhlimassa jääkiekon maailmanmestaruutta. ”

Ja tuleehan sieltä kuuluisa kliimaksikin:” Se ei vastaa kysymyksiin, kysyy kun ei vastata, ja vastaa vasta sitten, kun ei enää kysytä. Metsä huokaa, tuuli ulvoo, vielä niitä honkia humisee. Sen suomalaisen lantakuoriaisen paras kaveri on on toinen samanlainen suomalainen lantakuoriainen. Eikä suomalaista lantakuoriaista erota toisesta suomalaisesta lantakuoriaisesta edes poliisi tai ravintola Kultaisen Pökäleen eteisvahtimestari, joka tuntee kaikki ötökät.”

Olisiko tämä esimerkki alun kirjatieteellisestä luennosta osasta plagiaatti? ”Minä olen kahlannut läpi maailmankirjallisuuden klassikot ja sanoisin, että vaikka ne eivät välttämättä ole kovinkaan erikoisia teoksia, niissä on kyllä oikein jauhettuina ja uudelleen muokattuina aineksia uusiin klassikoihin. Kirjailijat siis kierrättävät toisen kirjailijoiden tekstejä vähän niin kuin me kierrätämme kakkaa.” 

Kaikenkakkaavaksi tietokirjaksi Kultainen Pökäle kuitenkin suoriutuu loistavasti. Ensinnäkin se on jaettu loogisesti kolmeen osastoon: aamiainen, lounas ja illallinen. Mutta lisäksi jokaisen esitellyn kirjailijan perässä on todella mielenkiintoinen ja hyvin tehty kohdetta monelta puolelta valaiseva tietoteksti. Esimerkiksi Kafkan yhteydessä kerrotaan mistä kakka koostuu, Aristoteleelle suodaan kakan käsittelijöiden luonnekuva ja Etolle kakassa elävien sielunmaisemaa.

Elämää kakassa ja lajitaidetta

No, luulenpa, että aika moni alakoululainen on tässä vaiheessa luovuttanut ja kirjallisuuskriitikot riemastuneet? Tuoreen Suomen tietokirjailijat ry:n julkaisema aina mainio ja hyvin kommentoitu tietokirjaluettelo alakoululle uskoo lujasti tämän kestoaiheen tarpeellisuuteen. Tietokirjoja kuoluun. Lukuvinkkejä alakouluun ja esiopetukseen ovat koonneet Emma Honkanen, Danil Nummi ja professori Anna Mäntynen. Mielenkiintoista olisi toki kuulla heidän kohderyhmän analyysinsä tarkemmin kuin esittelytekstissä: ”Hauskassa teoksessa ahmitaan kirjallisuutta, opitaan kuvittelemaan elämää ja muistetaan se tärkein: kakka. Kirja on suunnattu lapsille ja heidä,vanhemmilleen, mutta sen huumori ja oivallukset naurattavat kaikkia.” 

Ehkäpä kuitenkin melkoinen liuta lastenkirjoja ja satuja on hellyttänyt uskomaan kakkagenren tarpeellisuuteen. On Pikku toukka paksulainen, Pikku prinssi, Kasper, Jesper ja Joonatan. Suomen kansan eläinsatuja, Jukka Itkosen Leikkihaitari, Janoschin Oi ihana Panama, Vappu Liipolan Mönkiäinen, Nalle Puh, Aisopoksen tarinoita, Hankiemon satuaarre, Richard Scarryn Iloiset eläinsadut. Yhtäkään samaa klassikkoa ei löydy Maria Laakson valinnoista, mutta olisinpa suonut Kultaiseen pökäleeseen edes Tarzanin. Joten yhdessä meillä lienee hyvä perusta väittelyihin ja uusien ehdokkaiden esilletuloon.

Vielä viimeisen pierun verran?

Minä luulin viime blogini jälkeen pääseväni yhä valokeilassa paistattelevista lastenkirjallisuuden bestsellereistä. Ei onnistunut. Sieltähän seuraava hyppäsi heti silmille, kun selailin Vuoden kauneimpien kirjojen listaa ja lastenkirjojen osastoa. Perustelut olivat toki aivan täydelliset.  

Saara Kekäläisen ja kuvittaja Rakastaja Robertin Apua, kirjassani on pieru (Tammi 2025) koko on melkoinen, 227 × 294 mm, sivuja 48, kirjapaino Livonia Print, paperi Lessebo Zero Offset ja kirjaintyyppikin n/a. Tämä on vakuuttavaa, mutta eikö perusteluissa ole jokin adjektiivi ja aisti hiukan ristiriidassa sisällön kanssa? ”Nykyaikainen ja raikas kokonaisuus, jota sitoo yhteen vahva kuvitus sekä leikkisä värien käsittely. Kirjan omintakeinen, eloisa kirjaintyyppi myötäilee taidokkaasti formaattia. Toteutus on loistava esimerkki riisutusta maksimaalisuudesta. Rajattu ja kontrasteja hyödyntävä väripaletti on tehokas valinta. Teos kutsuu näköaistin iloiseen leikkiin.”

Kyllä on vaikeaa tuo kuvituksen leikki. Pitää puhdistaa silmälasinsa entyistä tarkemmin, sillä kannen riisutusta maksimaalisuudesta ei oikein tahdo saada selvää. Sisällössä pieruilaan sitä paremmin, vaikka idea onkin kovin tuttua ”tässä kirjassa on jotain hullusti”-lajityyppiä. Sen vielä tehokkaampi ääripää on ”Älä lue tätä kirjaa!”

Taidan laittaa hajujen sinfonian nyt pakettiin harrastamalla uusinta lukuvillitystä eli performatiivista lukemista. Sen mestaruuskisat pidettiin äskettäin Helsingissä. Puhutaan siis ikään kuin esittävästä lukemisesta, jolla tehdään nimenomaan vaikutus toisiin julkisella paikalla – nin että ympärillä liikkuvat varmasti huomaavat, mitä luen.

Lastenkirja on tämän ikäisen miehen kourissa jo osoitus jostakin. Kun se on vielä klassikko tai Vuoden kaunein kirja, niin sitä vaikuttavampaa. Joskin oma suosikkini kyllä on edelleen Maailman yksinäisin pieru.

Päläpälä, tyynyn äänet, värinkäsitykset ja pussaava dinosaurus - neljä naista

 Kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen on hiljalleen kertynyt moninaisia kulkuja erilaisiin aistiherklkien ihmisten maailmaan. Niiden avulla voi aloitella tutustumista toisenlaiseen tapaan kokea ympäristöä, ihmisiä, itseään. 

Tuon sukeltamisenvoi esimerkiksi aloittaa neljällä toisenlaisella luotauksella, jotka valottavat niin äänien, värien, musiikin kuin tunteiden taajuuksia. Samalla voi nauttia hienoista oivalluksista, lukemisesta, silmien, sanojen ja värien kosketuksista.

Päläpäläpuheen salaisuudet

Nämä kirjat on mukavasti otettu mukaan myös erilaisiin palkintoehdokkaiden joukkoon, kuten Eveliina Talvitien Kukas muu kuin Lii (kuv. Jani Ikonen Enostone 2025) Runeberg Juniorin ryhmään. Punni-palkinnon sai puolestaan ensimmäinen osa eli Ai niin, minä olen muuten Lee (2024), joka antoi jo pohjan jatkolle - se syventää kiinnostavasti hiljaisuuden merkitystä erityislasten maailmassa. 

Lii kerää sanoja ja miettii niistä tulevia omia elämän asioita. Toiset ovat rentoja, toiset vaarallisia. Kirjat ovat mahtavia Liin mielestä. Mutistin elämäkin tulee yhä monipuolisemmaksi, kun valikoivan muistin erilaiset ongelmat selvennetään Liin kertomina. On jännitystä ihmisten seurassa, suhinaa korvissa ja keskittymiskyvyttömyyttä. Puhe kuulostaa todellakin päläpälältä. Ja kun Lii on oppinut olemaan hiljaa, niin yhä useammin tuntuu että puhuminen on useimmiten turhaa. Silloinkin kun haluaa sanoa jotain, sanat eivät irtoa vaan juuttuvat kurkkuun. Liin jopa kriittistä ja satiirista mietiskelyä kuvaavat hänen tarkat havaintonsa. Ihmiset eivät osaa kuunnella, vaan puhuvat toistensa päälle. Siis mukakeskustelee eri asioista. Sitten sanotaan, että olipa kiva jutella.

Lii on eräänlainen kaiken havainnoitsija. Epätavallisista, epäilyttävistä ja merkillisistä asioista kertyy melkoinen kokoelma myös kuvina: mukanakäsien hieronntaaa ja parvekkeen kirpeäää nauruua! Paras kaveri Lee taas ei koskaan pakota puhumaan niin kuin monet koulussa. Sano nyt jotain! Tärkeä kertomus ystävyyden synnystä ja jatkumisesta etenee. Leelle voi tehdä ehdotuksia vaikka kirjoittamalla. Koppakuoriaisen elämä on tutkisen arvoista. Isoveli on myös tukena - Milo miettii aina ensin pitkään kun häneltä kysyy. Lee taas tuntuu arvaavan ajatukset. 

Hänelle voi näyttää salaisen paikankin. Lampi ja sen herättämät kuvat aukenevat jännästi juuri tässä kohdassa neljän sivun haitariksi. Kun äidin saaman työtarjouksen takia muutetaan Brysseliin, kaikki menee uusiksi. Mutta Lee osaa asettaa taas asiat omalle kohdalleen. On hyvä pitää välillä etäisyyttä, ja hänkin puhuu videoouheluita äidilleen Intiaan. Kaalikaupunki on lopulta uusi ja kiintoisa tutkimuskohde.

Mainion syväluotauksen minä-muodossa heijastavat mietteet saavat myös Jami Ikosen kuvissa vaihtelevan ja tekstin tavoin vivahteikkaasti muuttuvan sisäisen maailman.

Sammuta tyyny!

Leena Virtasen Kaija! (kuv. Sanna Pelliccioni Teos 2025) oli kuvituksellaan ehdolla Rudolf Koivu-kilpailussa. Naisten elämää valottavien kirjojen seitsemäs, Kaija Saariahosta kertova, on mielestäni koko kavalkadin paras – ja ehkä koskettavinkin. Edelleen sarjan aikana olen miettinyt, miten kohderyhmä oikein määriteltäisiin. On Virtasen selkeä, helpoksi luonnehdittava teksti ja Pelliccionin tunnistettava kuvitusmaailma herkkine ja ilmavine aukeaminein. Kuvakirjamuoto saattaa eksyttää valikoijaa ajattelemaan lapsia samoin kuin tekstin helppolukuisuus. Esimerkiksi Saariahon kohdalla kaikki kulminoituu tiestä musiikin tekemiseen ja lopullisiin tuotoksiin – minkäikäisille ne ovatkaan? Helppo olisi sanoa, että kaikille toki, mutta niiden luokse olisi ensin päästävä ja ne olisi löydettävä. Tässäpä töitä arvostaville vanhemmille ja välittäjille. 

Mutta nyt itse Saariahon elämä pienenä tyynyn kuuntelijana, kitaran löytäjänä, kahdeksanvuotiaana pianonsoittajana, steinerkoululaisena, Sibelius-Akatemiaan pyrkijänä ja säveätäjäryhmän KORVAT AUKI! perustajana, on mitä mainioin ja haastavintässä johdatus myös erilaiseen maailman ja äänien hahmottamiseen. Virtanen on löytänyt hauskoja ja ilmaisevia yksityiskohtia päiväkirjasta (”Nukkumaan mennessään Kaija pyysi: Äiti, suljetko tyynyn?”).

Virtanen kertoo: ”Kaija sai sävellyksiinsä aiheita ympäriltään. Hän luki valtavasti ja kaikenlaista, usein myös runoja. Hän kuunteli äänten sävyjä, tunsi tuulen henkäykset iholla ja tuoksut nenässään. Saman Kaija oikeastaan teki jo lapsena. Näin hän itse muisteli: En osannut vielä lukea ja tuntui, että kieli heittelehti äänten ja erilaistenvärien ja tuntemusten väliä. Muistan kerran, kun yritinmerkitä muistiin ääniä, jotka olivat keltaisia ja hermostuneita.”  

Loppupuolella Saariahon saatua jo mainetta ja arvonantoa, kerrotaan vielä Musiikkitalon uruista, joiden hankkimiseen Kaija lahjoitti saamaansa perintöä. Ehkäpä tässä olisi kuvituksessa voinut saada vielä parempaa näkyvyyttä uruille kuin aukeamalla, missä katsojat ovat ympäri sivuja pieninä pallopäinä, eikä kokonaisuus oikein hahmotu. En oikein päässyt sisälle viimeiseen aukeamana tummine siveltimen vetoineen ja ihmishahmoineen Virtasen koskettavan lopputekstin vieressä. Sen sijaan oheinen kuva Kaijan mietteistä musiikin kohdentumisesta kuin avaruudessa on hieno oivallus.

Viimeiseksi jäänyttä trumpettikonserttoa esitettiin Musiikkitalossa täpötäydelle yleisölle. ”Esityksen loputtua yleisö oli pitkän aikaa aivan hiljaa. Kaija olisi varmasti nauttinut siitä, sillä juuri sitä sävellys kuvaa: säveltäjän poistumista jas hiljaisuutta. Surua ja rakkautta.”

Mikä färi olet sillo ko...

On hauska yhteensattuma, että Kaijan vieruskirjaksi voisi ottaa Heli Laaksosen ja Elina Warstan Ilone-runokirjan, jonka alaotsikko on Runoilijan värinkäsityksiä. Toinen etsii ja tulkitsee ja käyttää hyväkseen ääniä, toisille värit syntyvät ja saavat nimensä ja haastavat tutkimaan värien väriä ja väriopin salaisuuksia. En ole vielä nähnyt Heliä näiden runojensa kanssa palkintosijoilla, mutta hienosti Ilone sujuttautuu lastenkirjoihin erikoistuneen Orava-kustantamon alkutuotantoon.

Runoilijan värinkäsityksiä on nokkela alaotsikko, ja nimenomaan yhdellä äällä. Ja ovathan nämä niitä mainioita lukuhetkiä lounaisella murteella ainakin aikuisemman makuun lempifäreistä ja niiden rönsyämisestä mitä erilaisimpiin yhdistelmiin ja tode totta ”Kaik ei olsitä milt näyttä”. Oikeastaan on kysymyksessä trilogia, sillä samanlaista iloista vyörytystä on tarjolla myös Finlandia-ehdokkaana olleessa Aapine (Otava 2013 kuv. Elina Warsta) ja Ykköne (WS kuv. Anne Vasko WS 2018) – niilläkin omat alaotsikkonsa: aakkosii niil ko ymmärtävä jo puolest sanast tai tehtäis kerranki numro. 

 

Värit saadaan mukaan ymmärrettävissä ja oudoimmissa yhteyksissä Kevätjuhlapulmasta työhaastatteluun tai mitä maalari ei ehtiny maalama: ”Pääsiäisenä vast pulma ol: / oi miljona, miljona, miljona valkost muna! / Niist kuoriutus valmiiks keltasi tipui./ Kukas ne o jo kerjenny maalama?” 

 

Mutta hauskimmat analyysit ja kiinnostavimmat löytyvät kirjan lopusta, missä Hei ja Elina kertovat omia käsityksiään väreistä. Millä tavalla värirunokirjan tekeminen aloitetaan, mitä väri oikein on, värijärjestyksellä on väliä, väri on myös materiaa, mitä väri sanooja mitä se tarkoittaa ja niin edelleen. Ja mitä tämä teema iloisemmat värit oikeastaan tarkoittaa? Oikeastaan tämä tieto-osio olisi ollut oman pikku tietokirjansa arvoinen, niin paljon asiaa ja fundeeraamista siitä seuraa.

Mukaan on tehty erikseen niin puuhakirja kuin äänikirje eli milt färit mahta kuulosta? Sekä tietysti kirjan loppuun varmuuden vuoksi kommentoitu luettelo lounase suame hianouksist ilos ja opiks.

Dinosauruksenviha

Ja kun otetaan Suomen nuorisokirjailijoitten Topelius- ja Lydecken palkintoehdokkaiden listalta Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki ja kaiken maailman tunteet (kuv. Ninka Reittu Otava 2025), niin saadaa ehdokas tunneoppaiden hauskimpaan päähän. Pikkiriikin elämän tapahtumat oivasti sekä naurattavat, viihdyttävät ja vähän saavat nyökyttelemäänkin. Jokaisen tarinan jälkeen on ytimekäs analyysi kustakin tunteeta. Esimerkiksi pussaavalle dinosaurukselle voidaan olla vihaisia, väsähtäneen äidin reipastaminen tuottaa iloa ja niin edelleen ihan viimeiseen eli yhdeksänteen uuden leikkimökin herättämiin ajatuksiin. Innostus on ihmeellinen tunne, Lampela sanoo ja niin sitä voi Pikkiriikin kanssa kokea, ihan totta. 

Niin, alussa jäin miettimään kirjojen kohderyhmiä ja tavoitteita. Taitaa siihenkin antaa parhaimman vastauksen Heli Laaksonen Ilosen lopussa. ”Ajattelen Ilosen lukijoiksi joka sortin väri-ihmisiä – ja vielä erikseen ihania isovanhempia, lempeitä kummeja, hauskoja aikuiskavereita, jotka lukevat kirjaa tutulle mukulalle. Kuvittelen kirjaa tutkivien lasten sormia, pieniä korvia, suuria silmiä. Kysymyksiä ja vastauksia , tutustumista maailmaan, kieleen, väreihin. Läheisten pitää tietää toistensa värilemmikit ja -ällökit.”

Fanni ja Muuse ja pienet kysymykset

 Kirjamessut on kärsitty ja ihmetelty taas kerran lasten ja varhaisnuorten osaston ilmettä – mitähän nämä kukkaset ovat vai ovatko ollenkaan? Olihan siellä kuitenkin edelleen lukukoira ja kirjastoauto turvallisesti mukana. Ennen Finlandia-kliimaksia myös muita tärkeitä tapahtumia, ehdokasasetteluja ja palkintoja on ehditty julkistaa.

Eläinten avulla mielen hallintaa

Ensin voisi arvuutella leikillisesti kahta palkintoperustelua. Kuka on antanut ja minkä palkinnon?

 

” Kussakin kirjassa eläinhahmo joutuu tunnekuohun valtaan, kiukustuu tai pelkää. Sen jälkeen eläimet yhdessä yrittävät käsitellä tunnetta ja ymmärtää tunteen syitä. Aikuisten termein kyse on ongelmanratkaisusta tunnetaitojen avulla. --- Kirjojen kuvituksesta huokuu myötätunto, ja eläinhahmojen teot ja ilmeet ilmaisevat osuvasti tunteiden purkautumista. Piirrosten ja kerronnan etenemistahti sopii lapsilukijalle. Kekseliäs tunnelämpömittari helpottaa ymmärtämään tunteen voimakkuuden. --- Lapset saattavat nykyään eristäytyä älylaitteidensa ääreen, joten on entistä tärkeämpää pienestä pitäen harjoitella sosiaalisia taitoja, tunteiden tunnistamista, nimeämistä ja hallintaa. --- Tekijät suosittelevat teoksia 4–7-vuotiaille, mutta myös aikuinen jää kirjoja lukiessaan pohtimaan tunteiden syntymistä. Ja kun vanhemmat lukevat kirjoja lapsilleen innoissaan, kokemus välittyy entistä paremmin perheen pienimmille.”

Tai sitten näin: ” Sarjaan kuuluu 11 teosta. Kuvitettujen aiheiden lisäksi kirjoissa on teoriatietoa ja harjoituksia aikuisen ohjattavaksi.--- Kirjojen aiheet liittyvät mm. pelkoon, mustasukkaisuuteen, kateuteen, jännitykseen, lasten kokemaan stressiin ja univaikeuksiin. Kirjasarjat ovat kasvaneet --tuoteperheeksi, joka käsittää myös tunnekasvatukseen liittyviä kursseja lapsille ja opastusta kasvatusalan ammattilaisille, järjestöille ja eri-ikäisten lasten vanhemmille. Lasten tunnetaidoista puhutaan nykyään paljon, ja on arvokasta, että psykologian ammattilaiset ovat luoneet helposti lähestyttävät, visuaaliset, inspiroivat ja samastuttavat hahmot, jotka helpottavat vaikeistakin aiheista puhumista sekä tarjoavat opastusta siihen, kuinka tunnetaitoja tuetaan. Pöyhönen ja Livingston ovat tuotteliaita kirjailijoita ja onnistuneet luomaan menestystarinan, joka vaikuttaa lukuisten perheiden arkeen ja kannustaa pieniäkin lapsia tarttumaan kirjaan.” 

 

Kyllä, kysymyksessä on tiedonjulkistamisen valtionpalkinto vuodelta 2022 (joka muuten muistaa myös hahmojen kuvittajan Linnea Bellaminen) ja Suomen tietokirjailijoiden Tietopöllöpalkinto vuodelta 2025. Ja kohteena on tietysti työpari, psykologi - kirjailija Julia Pöyhösnen ja Heidi Livingston Fanni- ja Miu-kirjasarjoista. Kun sympaattisia eläimiäa on myyty yli 250 000 kappaletta, voi tietysti vähän ounastella, eikö kolmessa-neljässä vuodessa ole saatu jo tätä polttavaa tunnetaito-opastusta toimimaan? Varsinkin kun vähän jokaisessa pienempien lasten kirjassa tuntuu olevan jonkinlaista ohjeistusta vaikeiden aiheiden hallintaan.

Hengaillaan taidehalleissa

Tove Janssonin laaja ja uusiakin kulmia avaama näyttely Pako Muumilaaksoon AD-museossa on avoinna vielä pitkään. Lapsiakaan ei ole unohdettu, vaikka pääpaino on monivivahteisella materiaalin esittelyllä päähenkilön elämästä ja yhtymäkohdista ympäröivään todellisuuteen.

Monelle lastenkulttuurin kokijalle lyhyt, mutta intensiivinen rupeama Helsingin Taidehallissa syyskuussa valikoidun lastenkirjakuvituksen parissa oli varmaan monimielinen kokemus. Kollektivet -näyttelyn konsepti pohjautui osin jännittävään BY-projektiin 2011, missä yhteistyötä viriteltiin monen tekijän kesken – esiteltyinä lähinnä suomenruotsalaista kuvitustaidetta 9 osallistujan kesken. Kollektivet jatkaa projektia nyt kymmenen kuvittajan voimin. Vanhasta Bystä mukana ovat vielä Linda Bondestam, Lena Frölander-Ulf ja Maija Hurme. Alaa seuraavalle kokonaisuus oli tuttu, joten mielenkiintoisempaa oli katsella esikoululaisten ryhmää ja tuntemuksia lähietäisyydellä. Näyttely oli jaettu selkeästi kahtia. Toisella puolella esiteltiin mukanaolleiden töitä ja työskentelyvälineita, sitten tulivat lapsia houkuttelevat mökit sisällä olevine kuvituksineen ja aktivoivine pikku nikseineen. 

Käteen jäi paljon huomioita ja yhtä paljon kysymyksiä. Työvälineet ja seinäkuvitukset eivät herättäneet järin paljon kommentoitavaa (eivätkö taiteilijat käytä tietokoneita, varmaan vaikeaa piirtää noin ohuilla pensseleillä, löytääkö ne aina oikean vehkeen).

Kuvituksista ja mökeistä innostuttiin enemmän kuten arvata saattaakin. Tutuntuntuiset arviot kuvittajien hahmoista kertaantuivat (vähän epäselviä, jänniä, pelottaviakin, rumia tyyppejä, aika haaleita), mutta kaikilla mökeillä oli suosijansa. Eniten viivyttiin Lena Frölander-Ulfin raapetekniikan valon ja varjon maisemissa. Ryhmän vetäjän lyhyen äänestyksen jälkeen suosikiksi tuntui nousevan pyöreä mulkosilmäkala lippalakki päässä. Jäin katsomaan eläväisen porukan perään. Kuinka paljon käynnistä kerrottiin kotona? Miten aiheita käsiteltiin esikoulussa jälkeenpäin? Mistä lapset saavat rumuuden ja kauneuden raamit? Kuinka mielipiteet muuttuvat, jos kuvat ja kirja yhdistyvät tarinaksi, eivätkä ole irrallisia? Kuinka paljon tunnetaan kuvakirjoja ylipäätään?

Olipa muuten tylsä näyttelykatalogi. Kun BY satsasi koviin kansiin ja jätti selän langat ja liimaukset jännästi näkyviin, Kollektivet on, no, pelkka violetti ohutkartonkinen alusta mustalle pienelle Kollektivet-tekstille. Muuten pian julkistetaan myös Grafia ry:n Rudolf Koivu-palkinto parhaasta Lanu-kuvituksesta. Mukana on kivasti tuntemattomampia tekijöitä, mutta myös ehkä vähän yllättäen ikikestokki Tatun ja Patun 14 outoa ongelmaa (Otava 2025). Kyselyssä nuorten kuvataidekoululaisten keskuudessa voittaja oli helppo arvata. 

 Isot ja pienet fundeeraukset

Lasten kanssa lienee helppo kuulla yhä uusia ihmettelyn aiheita, mutta miten on vastausten laita? Kotimaisesta tarjonnasta on varaa valita erilaisia, mieleenpainuvia ja yhteiseen pohdiskeluun askelmerkkejä antavia tarinoita ja tyyppejä.

Tunnetaitosarjoista minun mielestäni tehokas on myös Katri Kirkkopellon oma otus, Molli ja hurjat tunteet (Lasten Keskus 2025). Taitava kuvittaja, mukavasti jaksoteltu teksti lukijaa aktivoivin tönäisyin – mikäs sen parempaa ja houkuttelevampaa hyppäystä erilaisten tunteiden pariin. Mollikin on toki sopivasti hiukan erilainen metsäinen tyyppi, mutta jo monista hienoista seikkauista tuttu. Hurjat tunteet sopii mainiosti varsin pienistä lukijoista alkaen moneen käyttöön. Mukana ovat tutut Sisu ja Suttu, joiden kanssa väännetään naamaa, tehdään hurjia naamanliikkeitä, näytetään jänniä temppuja – ja epäonnistutaan. Miten silloin ystävät toimivat? Kirkkopelto laittaa aikeamille pieniä kysymyksiä, joiden avulla lukija voi tehdä etenemisestä kaikille yhteisen hauskan toisinnon.Kirjaa voi hyppyyttää, silittää ja ravistaa, ja samalla tunteet tulevat ja menevät ja jäävät varmaan tutuiksi.

Isoissa ja pienissä kysymyksissä ( (Otava 2025) on jotenkin hellyttävä, kun Ninka Reittu laittaa isätyyppinsä tasavertaiseen olemiseen lapsen kanssa. ”Mitä sinä mietit, Pieni? Kysyi Iso, kun olimme iltalennolla.” Kysymyksiähän lapsilla riittää, mutta olennaista tälle kaksikolle on molempien oivalluksien ja mietteiden yhteensovittaminen. Mitä muuten tähdille tapahtuu, jos maailma lakkaa olemasta? Kysymykset lomittuvat kivasti hersyvien ja luonteikkaiden hahmojen rytmiin yöstä aamuun (Kuka keksi kiireen?) aina maailman vahvimman voiman arvuutteluun. Täytyy vain eläytyä tähän kaksikon haastavaan lempeän rakastavaan yhdessäoloon. Ja poimia pikku viisauksia sieltä täältä: ”Tietääkö kaikkiin kysymyksiin vastauksen, kun on kyllin vanha? kyselin. -Onneksi ei, nauroi Iso.” 

Samaan mainioon joukkoon kuuluu siis Maija Hurmeen Finlandia- ehdokkaaksi päätynyt Mistä kaikki päivät tulevat? (S&S 2025). Kysymykset ja pohdinta alkavat usein yhdestä mieleen iskeytyvästä ongelmasta kuten Hurme kertoo kirjansa ensi hetkestä. Saariseikkailun ensimmäisenä päivänä Jalmari ja Eevi törmäävät jo syviin tuntemuksiin tuijottaessaan lammen kuvajaisia. ”Miten pieniä asioita on olemassa? Eevi kysyy.” Siitä alkaa myös pohdintojen seikkailu isoäidin kanssa. Isot aukeamat sisältävät tehokkaan kuvan ja mietteen yhdessäolon, toisia kysymyksiä kuvitetaan sarjakuvamaisesti. Kysymyksiä riittää, vastauksia ei niinkään, ne on keksittävä ja juteltava yhdessä.Mukana on tässäkin hauskoja tekniikoita: miten vilkuttaa sivun ulkopuolella? Jos olen vain hahmo tässä kirjassa, miten pääsen pois? Voinko olla täällä ja jossain muualla samaan aikaan? Avaruuden katsominen ja ihmettely näyttää olevan vakiomateriaalia, siitä ei pääse eroon: Onko siellä joku joka ajattelee meitä? Niinpä tietysti – lopussamuistetaan kysyä minulta, millaisia kysymyksiä minulla on.

Olin tykästynyt kovin eräässä aikaisemmassa blogissani Hurmeen samantyyliseen versioon Kaikki löytämäni viimeiset (etana editions 2022). Kaksikko on mainio pari – toisessa kysymyksiä, toisessa mistiskelyä mitkä kaikki voivat olla viimeisiä asioita. Lasten kanssa molemmat kirjat toimivat. Haikeitta on tässä enemmän, sillä viimeiset asiat voivat olla onnellisia, hankalia tai surullisia - oli sitten ksymys suklaapalasta tai viimeisestä talvipäivästä. 

Kahden kirjan ehdokas

Kuvittajista tämän vuoden kuvittajaehdokas, Elina Warsta, taitaa olla ensimmäinen kahden kirjan maisemien maalaaja. Koira nimeltä kissa ja viimeinen naali (Teos 2024) tuntui olevan Tomi Kontion hiljaisen laitapuolen vaeltajan elämää lievin filosofisin miettein höystettyän tarinan loppu – vai oliko? Samalla annosteltiin sopivasti myötämielisyyttä ja ymmärtämystä niukan elämän oloista ja kuitenkin onnen hetkistäkin. Vaikka en oikein päässyt sisälle ideaan vaihtaa eläinten nimiä koirasta kissa ja kissasta koira tai parrakkaan ihmisNäädän kolmiotallustelua, niin omanlaisensa tunnelman aikaisemmat kirjat loivat. Nyt kun mukaan on tuullut vilkas tyttö – nimeltään tietysti Tiikeri – vauhtia on tullut lisää ja paikanvaihdostakin peräti Lappiin. Maisemanvaihdon myötä kerronta tuntui liukuneen tavaomaisemmille laduille. Lappi on lappimainen, ja siellä ehditään pelastamaan naalin pesintä rauhanomaisesti ketun kanssa neuvotellen ja etelän ihanuuksia mainostaen. On telttailua ja makkaranpaistoa ja muutenkin mukavaa eräelämää. Ehkäpä tähän olisi sopivaa lopetellakin tätä laitapuolen saagaa?  

Ei ollut. Tomi Kontio halusi vielä kirjoittaa oman tulkintansa mukaan vain itselleen lopullisen kuvaelman ihmisen kuolemasta ja Kissan siis Koiran hiipumisesta rakkaan kaverin myötä. Koira nimeltää Kissa hyvästelee ystävän (Teos 2025) lienee sitten tosissaan viimeinen. Itselleen kirjoittamisessa on hyvätkin puolensa, mutta kuvakirjoja seurannut välittäjä miettii kenelle muulle tämä voisi sopia? Elina Warstan mustavalkoinen kuvitus on toki sävykäs ja tunteellinenkin, mutta mielestäni Tuuliajolla eli kuinka pilvien kiertolaiset eksyvät maan alle ja kohtasivat siellä jotain hyvin kummallista (Otava 2025) vie viheltäen mennessään.  

Kirjalla on tekijän mukaan oma historiansa. Osa kuvista oli valmiina ilman tekstiä. Liekö ollut ongelmia kustantajan etsimisessä, mutta onneksi Tietopöllöpalkittu tarinankertoja Jukka Laajarinne innostui kuvia nähdessään tekstin tekoon. Ja niinpä Laule-Lii, itsenäinen ja yksinäinen ilmapallopurjektija esiintyy ja ansaitsee tanssillaan tarpeeksi elantoa. Mutta voiko kukaan olla onnellinen aivan yksin? Mitä tapahtuu, kun kohtalon johdatuksesta mukaan tulevat Jätti-Pultti ja Mirella? Juonipaljastusta en tee, mutta maan alta paljastuvat ihmeet Warsta kuvittaa samalla intensiteetillä kuin muunkin tarinan. Värikäs, yksityiskohtia täynnä oleva koristeellinen kuvitus kestää totta tosiaan useamman tarkastelukerran. Loppu on tietysti onnellinen, eikä tämä tunnekavalkadi lainkaan kalpene muiden virallisempien asiantuntijoiden malleista.

Diktaatorin valinnat

Mustafe Muuse on nostettu seuraavaksi diktaattoriksi valitsemaan voittajaa. Aika jännä julkkissauma taisi alkaa Herra Ylpöstä, joka selätti lukivaikeutensa. Oikeastaan on kai samantekevää (paitsi voittajalle), kuka potin nappaa. Mielenkiintoista se toki lienee, kun Muuse myös paljasta Elämäni-biisi -ohjelmassa idoleikseen Leena Lehtolaisen ja Jenni Vartiaisen. Leena Lehtolainenhan on myös henkeen ja vereen taitoluistelu-urheilun tuntija.

Mutta onhan siellä ns varhaisnuorten jatkeessa konkariosallistuja Siri Kolun Alle aallon (kansi Iida Kiela, Tammi 2025). Se on tosin trilogian alku ns. kaksoismaailma-sarjassa. Emsimmäisessä Helsingissä asuva 12-vuotias El näkee oudon todellisen tuntuisia unia, jotka paikallistuvat ystävien kanssa tehtyjen tutkimusten jälkeen Atlantiksen tuhon hetkiin. Ikäisekseen erittäin kypsän tuntuiset päähenkilöt pääsevät samalla Elin äidin salaisen verkkoprojektin kautta selville, että maailmalla on muitakin – mm. Eestissä Troijan sodan – historiaa voimakkaasti unissaan kokevia ihmisiä. Kolu on taitava kertoja, joten haasteellinen toisiaan lomittuva nykyhetki-historia soljuu hyvin eteenpäin, kun pääsee hiljalleen kärryille eri aikakausista. Rinnakkaismaailmat tuntuvat olevan kovin suosittuja tällä hetkellä fantasiassa, ja tähän tulee mukaan muös Atlantiksen arvoituksen arkeologiaa mutta myös ilmastonmuutoksen uhkat ja tulvat. Mielenkiintoista miten sarja tulee jatkumaan mukavasti yllätyksellisen loppuratkaisun jälkeen. 

Entävä änkyttävä, koulukiusaattu puoleksi japanilainen sisäisen äänensa taltioitsijana? Tai tositiukka populismin ja eläinten oikeuksien puolesta taisteleva nuori ja luontosuhteen tulevaisuus? Esiraati noukki esiin ehkä tarkoituksellisestikin eri lasten ja nuortenkirjan alueita peittävän valikoiman. Kun ei tiedä, keitä oli todella ehdokkaina, ei voi suurella rintaäänellä ihmetellä poissaoloja. (Olisi siellä tosin ollut aika tärkeitä tietokirjoja.)  Siihen ei antanut mahdollisuuksia Suomen Punaisen Ristin pomon Eero Rämön puhekaan. Enpä ole aikaisemmin kuullut niin ympäripyöreää kaunistelua - ei lainkaan tietoja ja mietteitä eri lajien välillä, nousseista teemoista ja niin edelleen.

Odotetaan siis Muusen linjanvetoa.

Haisuli, Kakkakeiju ja muita tuoksuja

Tove Janssonin liputuspäivää 9.8. juhlisti enemmän tai vähemmän rasismiepäilys Muumilaakson anarkistista Haisulista. Tottakai asiasta saatiin heti Suomessa useammassakin uutisessa tietoa. New Yorkin Brooklynin valtavassa pääkirjastossa on esillä laaja Tove Janssonin näyttely, mutta hälyn nostatti lastenosastolta poistettu Haisulin kuva. Selityksenä oli, miten näyttelystä pyrittiin luomaan saavutettava kaikille. Olisiko sitten Haisuli herättänyt lapsissa todellakin liikaa vaikeita kysymyksiä? Kirjastossa myös puolusteltiin, että Arabian muumimukien joukosta löytyy kyllä tämä Muumilaakson karvainen, utelias ja mieluusti erilaisia esineitä hoteisiinsa keräävä ilkimys.

Alunperin Stinkyksi ristitty hahmo esiintyy sarjakuvissa ja animaatioissa. Vain yhdessä kuvakirjassa, Outo vieras Muumitalossa (1980), Haisuli aiheuttaa epäjärjestystä. Muumipappa huomaa keittiön tuolissa istuvan vieraan olevan nuoruuden seikkailuista tutun merirovon. Kaikkialla leijailee kammottava haisu.

Potta lastenkirjallisuuden keskiössä

 

Näin Tovekin omalla panoksellaan on jo osallistunut viime aikojen (tai oikeastaan ainahan nämä ovat olleet in) buumiin erilaisista tuoksuista. Klassikoksi voinee jo nostaa Paula Norosen satukirjoissa seikkailevat vaippa-vauvat ja kikkareet kavreineen. Hurjan hulluissa saduissa (kuv. Aiju Salminen, Tammi 2023) Kakkakikkareen käsienpesukurssi on monipolvinen, mutta sekaisin menee kun ”Kakkakikkare sekoittaa Satu-Mairen omalla versiollaan Lumikki-sadusta ja myös sinut tällä ylipitklällä otsikolla”.

Outolan veljeksetkin ovat tehneet oman tulkintansa päiväkodin toiminnoista, mutta räppäri Mikaerl Gabriel panee paremmaksi. Asialla ovat jostain kaukaa saapuneet robotit Vox ja Poppuli, jotka ovat ilmeisesti päättäneet selvittää kaikki päiväkodin salaisuudet. Kahdessa ensimmäisessä on keskiössä Pottamysteeri ja Päikkäriongelma (kuv. Ossi Pirkonen,WS 2024-25).  

Sinne tänne poukkoilevan kuvituksen syövereistä tarinaa seuraava lapsi yrittää selvitä niin ähistelystä kuin vessapaperin käytöstä. Paljon on kuvallisia ääniä, voimanponnistuksia ja robotille tietysti potta päähän väärinpäin.

Hiukan samaan sarjaan varttuneemille tarjoaa näkötunnelman Kai Vaalion Pönttömörkö (Otava 2025). Kuvittaja on tuttu Isämies-sarjasta, jota hiukan ronskimpi ote on nyt tarjolla sarjakuvan muodossä.Takakansi muuten tunnustaa, että nämä ovat sekopäisiä tarinoita. Sellaiselta sankareiden, Lokkimiehen ja Wonderpöllön, toilailut totisesti tuntuvat. Graafiset äännähdykset ovat oikein hyvin esillä, mutta tästä lähin pöntölle meno voi olla pelottavaa. Bensaa pönttöön ja pari manausta, niin kammottavasta iljettävästä kakkariivauksesta päästään eroon.  

 

Miksipä ei rahaa paukuista?

Ähistelyn hajuihin friikkiytynyt (ikäsuositusta en tohdi antaa) himolukija saa haluamansa Lemuetsiviltä. Roope Lipasti on moniupolinen kirjailija. Kiinnostaviin kuuluvat Turun tulipalon aikoihin sijoittuvat seikkailut Palavan kaupungin lapset ja Rauniokaupungin lapset (WS 2022.23). Lukemisesta ja lasten/nuorten tilanteesta paljon puhunut Lipasti on tietysti myös huomannut, mikä saattaa varmemmin viedä lukemisen pariin. Kauhua paukuttelija, Haiseva muumio, Löyhkäävä labyrintti ja Jurakauden paukku (kuv. Kaisu Sandberg, WS 2023-25) esittelevät Pirkon, Reetan ja Rasmuksen eli Lemuetsivät. Ja samalla sekä pierujen, röyhtäilyjen, kuorsausten, superpapujen ja hajuhaittojen loppumattoman virikkeiden maailman. Toki mukanana on sama muotoaan ja toimiaan muunteleva imha vastustaja, joka pyrkii rikastumaan millä lemulla hyvänsä.  

Lukijaa yritetään koukuttaa monella ovelalla tavalla. On useampia ongelmia samassa kirjassa, on pakopelikirjaa ja häijy keksijä, on siirtyminen aikakoneella dinosaurusten maailmaan. Lemuetsivät löytää myös äänikirjoina. Tietysti, tämähän on taitavalle esittäjälle todellinen luonnerooli. Kukahan on tehnyt äänimaailman?  

Totta ja keijufilosofiaa 

On oikeastaan helpottavaa tarttua seuraavaksi pienille tarkoitettuun luukkukirjaan Tutki! Kakkaa (SanomaPro 2025, kuv. Marta Miguens). Suositus on 2-4-vuotiaille, mutta kyllä tässä välittäjäkin saa hyvän perustiedon. Läppiä nostelemalla luodaan pientä jännitystä ja nauruakin: istunnolla olevien läppiä katsotaan niin usein, että tulos jää varmasti mieleen. Lopuksi voidaan sitten arvailla, kenen jätöksiä nämä ovat!  

Eikä Hanna Lampelan ja kuvittaja Ninka Reitun puheenvuoroa asiasta turhaan odota virnistys valmiina. Prinsessa Pikkiriikki ja kakkakeijun siivousyllätys (Otava 2025) on jälleen sekä hulvatonta lapsipsykologiaa että salavihkaista tukea pähkäileville vanhemmille.

Tietenkin prinsessa leikkii mieluimmin kuin siivoaa. Ainakaan isän uhkaukset eivät tehoa: ei siis perjantaina pizzaa eikä lakupötköjä. Pikkiriikille tulee kyllä yllätyksenä, että apuun ilmestyvä Kakkakeiju ei haluakaan siivota, vaan päinvastoin! Niinpä kaksikko panee kaiken hullunmyllyksi. Isäparka pyörtyy nähtyään lastenhuoneen kaaoksen. Samalla hän keksii ovelan jekun, jota suosittelen nyt opiskeltavaksi juuri tästä kirjasta. En siis paljasta oleellista juonenkäännettä. Ehkä sen verran, että ideana on järjestää paikka, minne voi VISKOA tavaroita näkemättä vaivaa. Ja lopulta iskä ja lukija ovat niin iloisia, että happi melkein loppuu. ”PS. Lopulta Pikkiriikistä tuli ihan YKKÖSPARAS paitsi sotkemisessa myös siivoamisessa. Kun semmoistakin voi taitavan ihmisen elämä olla. Sotkun tasapainoa, tai jotain sellaista.”  

Onko elämää ilman...

Onko mitään mahdollisuutta, että aiheet kuitenkin loppuisivat kaikilta kakkakirjailijoilta? Enpä tiedä, koska vauvojen suloisuus varmasti tuottaa myös alan toimintoja. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Virpi Pennan Sinttu ja kakkapökäle (Lasten Keskus 2025). Tässä on harjoittelun malliesimerkki: yhteistyöhaluinen lapsi, asiaan vihkiytynyt isäpappa ja ei kun menoksi pökäleitä tuottamaan. Sintussa on yhteistyöhakuinen tunnelma, ja sitä on mukava välittää. Kivoja pikkuniksejäkin ujutetaan mukaan: etsitäänpä leikkikaluillekin sopivat potat. Yhdessä mietitään ja askarteluun innostetaan eli etsitään leikkikalujen kakkapökäleiden versioita. Ja tuleehan se omakin pökäle ihan omaan pottaan ja pisu vielä kaupanpääälle. Ulkonakin harmitellaan, kun linnut eivät osaa prujauttaa oikeaan paikkaan. Niin, ihan ensiksi toki tulee paukku!  

Mutta Pete Riskin yritys selvittää asiaa ansaitsee kyllä ainakin papukaijamerkin. Maailman yksinäisin pieru (kuv. James Martin, WS 2021) on sekin omistettu omalle pienelle pieruprinsessalle.

Sinänsä pierun sijalle voisi aivan hyvin vaihtaa kenet tahansa, sillä yksinäisyys tuntuu olevan kovin tuttu tunne pienemmillekin lapsille. Riski äityy hyvin perustavanlaatuiseen mietiskelyyn alun aukeaman kuvittajan hurjan ääviversion jälkeen. ”Ääni oli kuin outo epävireinen fanfaari, eikä todellakaan ollut kauneinta musiikkia korville. Mutta se oli ääni, jolla hän saapui maailmaan…” Pieru pääsee ikkunasta ulos ja joutuu tärkeiden kysymysten pariin. ”Hän halusi tietää, miksi oli tullut tänne. Mikä oli hänen tarkoituksensa.”

Pieru tapaa kevättuulen, kopean hajuveden, savun ja on jo haihtumassa pois, kun hän kuulee tutun hentoisen äänen. Tyttömäinen tuoksu toteaa, miten tässä voi olla ilon ja naurunkin aihetta. Ystävyyden teema hallitsee onnelista loppua. Samalla tulee myös selväksi tuo ongelma aiheiden loppumisesta.

”Kyllä tähän maailmaan pieruja mahtuu!!

 

Ruoalla ei saa leikkiä, sählävääriäinen!

Samaan aikaan vihreän ilmestyessä pensiasiin ja puihin, erilaiset lukemisen ja lastenkulttuurin kukoistamiseen tähtäävät viikot ovat nekin jaksaneet yrittää. Taitaa vain olla niin, että näinkin kauan menoa katselleen ja kokeneen tarkkailijan on tyydyttävä iloitsemaan maasta puskeviin eri värisiin tuotoksiin. Osaa niistäkin voi laittaa vaikka suuhunsa ja muistella erilaisia nostalgisia herkkuhetkiä.

Poimintona tuolta 90-luvun aarteistosta löysin kirjastostani Aino Havukaisen ja Sami Toivosen ensimmäisen yrityksen lastenkuvakirjan kentällä. Kuka vielä muistaa Vauhtiässät Maxin ja Olivian (Otava 1997)? Hetken selailtuaan huomaa jo tutuntuntuisen kuvitustyylin ja tyypit. Vaikka Outolasta ei vielä puhuta, tarjolla on useita mahdollisia versioita työstettäväksi myöhemmin.  

Vauhtiässinä on nuori tyttönen ja ilmeisesti seikkailijana ansioitunut lohikäärme. Ongelmana taas Nurinmaan tasavallan asukkaiden puuttuva isovarvas: kun kansallislaulu kajahtaa, pystyyn nousijat kaatuvat sikinsokin. Mitä neuvoksi? Lohikäärmeen selässä etsitään ratkaisua Tuumalasta, sitten sirkuksesta, Klooriumista ja lopulta tohori Tremololta.

Tarina on mainio, ja samalla voidaan tuoda satiirisen hauskasti esille niin liiallinen tekninen vempulointi, käsilläkävelyn ongelmat, korkeiden paikkojen kevyen ilman hankaluudet ja, niin, todella edelleen täysin relevantti mainoshuijarin taidokkuus. Tremolo kun leikkaa puuttuvan isovarpaan tilalle peukalon. Ongelmiahan siitäkin tulee jos myös rahaa taskuun.

Hauskasti jo ensimmäisessä vauhtikirjassa on esillä myöhempien kirjojen suosion salat: nokkealat tyypit, jännittävä tarina, huumorin kukkaset ja taustalla se pieni sympaattinen ihmettely ihmisten toilailuista. Mutta minkä maan lähettyvillä tuleva Outola sitten sijaitsee? Minun valintani osuu ehdottomasti Tuumalan keksliään kansan sukulaisiin. Vai miten on näiden suurten silmälasien takana heijastuvien piirteiden kanssa? Tuumala-Outolan ratkaisu eli kävelykone on tosin susi, mutta matkalaiset saavat mukaansa kaksikymmentä ohjekirjaa.

Pihalla vai syömässä?

Olin kovin ilahtunut Outolan versioista käsikirjassa Tautu ja Patu pihalla(Otava 2012). Se oli mainio muistutus siitä, mitä kaikkea kivaa pihalla on aina tehty ja mitä siellä voi kuvitella tekevänsä. Mukana on jopa klassikkoja kuten Hiekkakakku ja Lumiukko sekä tietenkin puuhun kiipeäminen ja lätäköt.

Pihakirja jää pitkäksi aikaa piinaamaan kaikkia niitä, jotka ovat unohtaneet leikkimisen jalon taidon. Samaa en taida ennustaa tekotavaltaan varsin identtiselle jatkolle eli oudolle käsikirjalle Tatu ja Patu, syömään! (Otava 2025). Syömisen unohtaneet eivät ole kohteina, vaan joskus syöneet, juuri nyt syöneet ja sitä suunnittelevat. Kuten aikaisemmassa faktojen tarkistukseen on kiinnitetty paljon aikaa Outolan ruoka- ja juomatieteellisessä tutkimuskeskuksessa. Odotamme toki, että heidän tuloksensa esitellään myös ansioituneissa tiedelehdissä. 

Niinpä mennään läpi säntillisen siististi, sottaisesti, hulvattomasti, virheille nauramalla tai tyyppejä luokitellen ja vitsejä ladellen itse ruoka, ruokailija, syöminen, keittiö, ruoan tuotanto ja ruoan vähittäiskauppa. Kaiken tärkeän ja oleellisen tiedon lopuksi mukaan on pujahtanut myös Virtasen Raimo eli ohikulkumatkalla ollut naapuri. Hän ei kuulema millään tavalla liity kirjan aiheeseen.

Vaan liittyypä. Syömään-tietokirjaa ei voi oikeastaan selailla muistamatta Outolan veljesten edellistä tempausta eli kaiken lihaan liittyvän poistamista uusintapainoksista. Lihankäyttöä ravintoma havainnollistaa nimittäin Virtanen, koska Tatulle ja Patulle liha ei maistu kuvatekstin mukaan. Raimon kommentti pihvi suussa on JÄYST! kun taas Tatun sieniäänne on MUMS! Tarkemman analyysin jätän asiaan vihkiytyneille. Koska jotenkin käy sääliksi Virtasen Raimoa, häntä tulee etsineeksi kirjasta. Ja kas, siellähän nakkikioskilla Virtanen on tilaamassa herkullista annosta. Kioskin seinässä näyttäisi olevan jokin vegenakkimainoskin, mutta eihän Virtasen Raimo varmaan sorru?

Sen sijaan miettii, ovatko tekijät sortuneet ruoan antamiin hulvattomiin mahdollisuuksiin, niin että ylennauttiminen on todella lähellä. Ehkä kirjaa voi peilata monella tavalla: sodan aikaiseen ruoan hankintaan, nousukauden kiitoon, laman kurinaan, uusiin ruokatrendeihin, lisääntyneisiin ruokajonoihin tänä päivänä? 

Ehkäpä tässä on tietokirjakaksikko Tatu ja Patu, jotka miettivät vanhaa aikansa elänyttä? viisautta ”ruoalla ei saa leikkiä”?

Mutta täytyyhän sitä makustella tyydytyksellä vaikkapa Lajikuvaus-osiota eli Pönttövääriäistensukua. On kurkovääriäinen (ei pyytele mitään, vaan ottaa), pärsly-, sählä-, rähmä- tai häippävääriäinen. Muillakin kuin tekijöillä on aika hauskaa näistä pienistä opetuksista.

Miksi lainata ruokaoppaita?

Näistä lukemiseen ja kulttuutriin liittyvistä viikoista ja tilastoista on kuitenkin mahdollista poimia erilaisia tuloksia hiukan omien mieltymystensä mukaan. Kirjaastoviikolla alan seura voi hehkutella suosituinta ilmaista kansansivistyksen kukkaa ja laskea erilaisia viikon aikana tehtyjä toimintoja. Tosin tästä poiketen huomasin Helsingin kirjastojen yhdessä mainostaulussa ron skin toteamuksen: Roskaa, joka puolella roskaa. Idea on varmaan hakea kirjastosta lisätietoa, ei lainata roskaa.

 

Sitäkin voi suoraan sanoen olla myös saatavilla. Varmasti kirjastot pyrkivät tilastoistaan saamaan irti kaikenlaista. Aikoinaan Helsingissä selviteltiin muun muassa, missä kaupungin osassa luetaan eniten dekkareita. Voisiko siitä päätellä jotain? Minä tutustuisin mieluusti tutkimuksiin esimerkiksi kustantajakohtaisista hankinnoista, käännöksien suhteista kotimaisiin. Ja mitekähän nämä puolestaan näkyvät lainaustilastoissa? Voi, tilastoista saisi kyllä makeita otsikoita niistäkin. Kuinka nopeasti lanaajien toiveet näkyvät hankinnoissa? Kuinka monta muuta lainattavaa kohdetta löytyy tavallisen kirjastoaineiston ulkopuolelta? Tämä taisi olla jo jossakin mainostaulussa. En uskalla muistella täsmällisemmin, kun luku tuntui niin suurelta. Ystävä sanoi, ettei sentään Alvar Aallon tuoleja vielä lainata, mutta tämä osoittautui vääräksi luuloksi.

Suomen kirjastoseuran äänenkannattaja Kirjastolehti antaa sekin aihetta nostalgisuuteen. Tuntuu kuin tekijät olisivat antautuneet sekä kirjainrönsystelyn pauloihin että Seiska-lehden tapaiseen kuvamainontaan.

Selaillaan vanhoja muistellen vaikkapa Kirjastolehteä 7-8/1995 ja sitten Kirjasto nimistä kirjallisuudesta innostuneiden kulttuurilehteä ja kirjastoalan ammattilehteä 1/2025. Varhaisempi luottaa Juicen toteamukseen ”Kun tiedon hakee itse, saa vaivatta maailman näköisekseen.” Mukana on myös 200 lukuvihjettä eikaluokkalaisille, sillä lehti on ns. koulunumero. Silloin päätoimittajana huseerasi osallistuja Jari Paavonheimo ja toiminnanjohtajana tiiukka sanansäilä Tuula Haavisto, seuran hallituksen puheenjohtajana europarlantaarikko Mirja Ryynänen ja kulttuuriministerinä Claes Andersson…

Kuvia ei liiemmälti ole, ja kun on, ne täydentävät juttua esimerkiksi Tapiolan kirjaston Kirjaleikistä ja oppimisympäristön merkityksestä tai kriitikko Ismo Loivamaan laajaa esittelyä ekaluokkalaisten kirjoisa. Kuvat ovat mustavalkoisia! Tämän runsaan annin jälkeen on tämän vuoden ensimmäisen Kirjasto -lehden tunnelma omanlaisensa. Kansi lienee houkutteleva, koska ”Rooliasussa saa heittäytyä kirjastotyöhön.” Ehkä kuitenkin samanlaisia koko sivun tai aukeaman kokoisia kuvakulmia olisi voinut vaihtaa… niin, tekstiin? Tai sitten hiukan edesauttaa vanhempia tavaajia isommalla leipätekstillä? 

Ja minusta on lukijan aliarvioimista esittää koko sivun aukeama ja valtavat vaikeasti hahmottuvat otsikon kirjaimet keltaisina mustavalkoisen valokuvan päällä. Kahdeksan sivua täyttävää kuvaa ja lisäksi reippaankokoiset otsikot 31 sivuisessa lehdessä panevat pohtimaan, miten on kirjallisen materiaalin hankinnan laita. Ja minkäläista graafista vyörytystä taittaja edustaakaan… Minkä kuvan lukemisen rakastaja valitsee suurimmaksi ja kauneimmaksi?

En malta tässä vapun jälkeisessä tunnelmassa räpeltää vielä kuolleitten lehtien kokoelmaani ja etsiä sopivaa loppukaneettia alun ruokateemaan. Löydän runsaasta tekstimassasta Ajankohta numero kahdesta 1967 (1,30 sis.lvv) Pentti Saarikoskea. ”Emmekö me vain olekin onnelisia, tässä minä seison keskellä lattiaa päällystakki napittamatta ja kysyn ´Tuonko jotain syötävää tullessani?`, vaikka sinä tiedät, ettei minulla ole rahaa, ja vaikka minä tiedän, etten tule koskaan takaisin.”