sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Pohjolan äkäisin muurahainen vai tuohinopsakki?

Lastenkulttuurin kentällä toimivien erilaisten järjestöjen työn hedelmistä on kiva nauttia ja saada vaikka hengähdysaikaa omasta lasten kulttuuriaktivoinnista. Lastenkulttuurikeskuksissa ja kaupunkien järjestämissä touhuissa voi bongata erilaisia taideharrastuksia, vaihtelua kesälomailuun ja virikettä koko perheelle. 
Tuoreessa koululaiskyselyssä todettiin, että 55 % vastaajista haluaa aloittaa jonkin harrastuksen ja joka viidenneltä sellainen puuttuu! Syksyllä 5.-11.9. vietettävä harrastusviikko pyrkii osaltaan tutustuttamaan lapset ja nuoret mielenkiintoisiin, mahdollisiin kohteisiin. Tukea kyselylle saa myös Mikko Salasuon toimittamasta valtion nuortenneuvoston julkaisusta Harrastamisen äärellä. Lasten ja nuorten vapaa-aikatutkimus 2021 käsittelee 7-29-vuotiaidenharrastamista eri näkökulmista. Teeman on erityisesti nuorten kulttuurin, taiteen ja median käyttö. Tutkimusta varten haastateltiin lisäksi nuorimpien vanhempia. Mukana on myös lukeminen, vaikka pääpaino onkin muussa kulttuuritarjonnassa.

Sanataidekouluilla on lisäksi tärkeä osuutensa lukemisen ja kirjallisten kohtaamisten kentällä. Hieno tunnustus oli tämän vuoden Kirsi Kunnas-palkinnon myöntäminen postuumisti sanataituri Jukka Itkoselle, ja kymmenentuhannen euron ohjaaminen Valveen sanataidekoululle Oulun lastenkulttuurikeskuksessa. Valve toteuttaa nyt Jukka Itkosen mukaan nimettävän sanataidekokonaisuuden.

 Sanataideoppaiden kirjoa 

 

Lukemisen ja kirjoittamisen oppaita on viime vuosien aikana ilmestynyt kirjahyllyille mukava pino. Muutaman vanhemmankin voisi poimia tuoreempien rinnalle. Olen jo aikaisemmin kehunut Runomatkaopasta (Aviador 2019), mutta vanhassa voi olla ytyä enemmänkin. Miten runojen lukemisen ja kirjoittamisen kautta päästään suhdetta ympäröivään maailmaan selventämään ja oppimaan? Eskariin, kouluun ja kotiin soveltuvia runomatkoja vinkkeineen ja harjoituksineen riittää runsaasti. Työpajojen kohdilla on suosituksia iästä ja ajankäytöstä. Alussa neljä alan toimijaa kertoo taustoista, runoilijan päivästä, sadutuksesta ja niin edelleen. Tästä edetään harjoituksiin, aistien merkitykseen, runotyyleihin ja runobuffetin tarjouksiin jälkiruokineen. Tietokirjojaan ei unohdeta, mikä on hienoa asia, vaan niitä voidaan käyttää yhtä lailla hyödyksi. Tämäpä kirja on varsinainen aarreaitta – myös tavalliselle kirjallisuuden harrastajalle, joka haluaa uppoutua runouden moninaisiin ulottuvuuksiin. 

Katariina Vuoren Tarinataikurit (kuv. Maija Hurme, Lasten Keskus 2020) sisältää sekin mielikuvitusta ruokkivia sanataideharjoituksia lapsille päiväkoteihin, kerhoihin ja kouluun. Harjoitukset eivät ohjaa liikaa, vaan auttavat alkuun monin eri tavoin. Lapsen oma tarinointikin antaa aikuiselle paljon tietoa. Mukana on myös satumaisia askarteluvinkkejä ja ilokseni myös oma osastonsa faktalle ja fiktiolle. Tämän tapainen tiedon luikerteleminen tarinaan kun jää useimmista oppaissa hoitamatta. Osasto osoittaa samalla, miten mainiosti tietoa voi käyttää tarinan tukena ja osana. Luontevaa on lähteä omasta itsestä, sukupuusta, perheestä ja touhukkaasta päivästä. Maija Hurmeen vekkulit vinjetit ja hahmot riemastuttavat. Ja saahan näistä vinkeistä aikuinenkin tehdä tarinansa vastavuoroon jälkikasvulleen.
Tuotteliaan Tittamari Marttisen Haaveiden huvilaan (Avain 2022) muuttaa perhe, jonka päähenkilönä voisit olla vaikka sinä. Kun tapaat sitten kirjailijan, voit kysellä kaikenlaista kirjoittamisesta. Kirjailija taitaa seurata sinua Haaveiden taloonkin. Näinpä alkaa Tittamrin johdatus kirjoittamisen ja tarinoiden pariin. Tämä opas ei olekaan perinteinen, vaan eräänlainen hyppely mahdollisuuksien maailmaan. Vaikka rakenne saattaa tuntua sanojen myllytyksen tulvalta, hiljalleen rakenne tulee tutummaksi. On kepposten portaita, on saippuakuplasalia, unelmastudiota, hupihuonetta, tähtien tarkkailuhuonetta, pelihuonetta, kirjojen huonetta ja niin edelleen. Perusjuttuja sirotellaan mukaan: tekotapoja, sanakimppuja, lauseen syntyjä, juonihuonetta. Tietoa ja sen käsittelyä ei ole liiemmälti, mutta sentään siellä täällä mahdollisuuksista muistutetaan. Haaveet eivät ehkä ole niin tosia?

 Tuo tuttu suomalainen luonto 

 

Kesällä erilaiset puuhat lisääntyvät ilmojen myötä ja esimerkiksi luontotietoretket tuovat tärkeitä asioita takaraivoon. Suomalaiseen lanu-tietokirjallisuuteen ei tule vuosittain notkahdusta ainakaan luonnon kohdalla, vaan sinnikkäästi tarjoillaan eväitä tutkiskeluun ja havainnoimiseen. Toki sävyt ovat monipuolistuneet niin luonnon moninaisuuden kuin muutostenkin suhteen. Tarjolle on tullut edelleen näitä komeita lajioppaita, jotka väliin tuntuvat kuin samasta kuva-arkistosta hiukan muuttaen kokoonpannuilta. Kivoja selailla, mutta luontoon niitä on vaikeampi raahata. 

Kotimaiset luotettavien tekijöiden tutuntuntuisetkin opukset ovat lukemisen ja käyttämisen väärtejä. Valita voi Lapsen omasta ötökkäkirjasta omaan metsäkirjaan tai perhoskirjaan. Näissä on kuvittajana huseerannut Laila Nevakivi, joka on viimeksi hyväksi havaitun maalin mukaan tehnyt kokonaan itse Lapsen oman puutarhaseikkailun (Minerva 2022). Kati-keijun puutarhassa (Maahenki 2018)oli myös Nevakiven omaa tuotantoa, ja niinpä nyt mukaan on tullut puutarhakeiju Uolevi, Iiris-tytön rakas ystävä. Tämän kaksikon kanssa tutustutaan fantasian avittamana kevään tuloon, keijujen kasvimaahan ja kukkivaan keittiöpuutarhaan. Pienten tarinoiden kautta päästään laajempiin tieto-osioihin, joissa selvennetään varsin selkeästi miten elämä uinuu siemenessä, kasvien yhteyttämistä, omilla aukeamilla tutustutetaan lisäksi tarkemmin lajeihin. Tietosivut ovat mielenkiintoisia kasvien väreistä supervoimiin ja Uolevi-keijun kasvisherkkuihin. On pölytystä, puutarhan lintuja, siilin suojelua, onnellisen puutarhan rakennetta, rikkaruohojen kitkemistä. Mummin kautta tutustutaan vahoihin kasvilajeihin ja kukkakalenteriin. Marjoista ja hedelmistä päästään lisäksi puiden pariin ja uskomustietoihin. Sadonkorjuujuhlien jälkeen keijulla on talvilevon aika, mutta puutarhamuistoja kannattaa laittaa muistiin vaikkapa kirjan loppusivuille. 

Sen sijaan Pikku Myyn ötökkäkirjan (WS 2022) avatessaan löytää joitakin Toven piirroksia toki, mutta mittavan kavalkadin hienoa piirroksia ja tiedot kahdestasadasta Suomen yleisestä ötökästä punkeista perhosiin ja siiroista tuohinopsakkiin.

Toinen pitkän linjan ammattilaisen Sari Kanalan kirjoissa on tekstin lisäksi kuvamaailma ollut aina kunnossa.  Piilosilla metsässä (Avain 2021) Hannu Ahosen valokuvista näkyy osasia, joista on hauska miettiä mistä otuksesta ne ovat peräisin. Samalla annetaan vastauksen yhteydessä perustiedot kustakin kohteesta. Ja onpa ihmetystä, kun ison piikin kohdalla arvataan varmaksi sarvikuonon sarvea, ja sivua käännettäessä eteen tulee horsmakiitäjä! Ihanat koiramme (Avain 2021) oppaassa Daga Ulvin kuvat ovat tyyliteltyjä, mutta hauskan luonnekkaita. Lyhyehköissä esittelyissä on perustietojen ohella lisävinkkejä ja pieniä tietoiskuja. Uusin Elämää pihapiirissä (Avain 2022) saa Hannu Ahosen valokuvista selkeään ja sujuvaan esittelyyn oman erikoisen viehätyksensä. Kuva ei ole pelkästään lajin tunnistamiskuvista, vaan siitä löytyy jännittäviä ja erikoisia kuvakulmia niin kyykäärmeestä, perhosista tai jäärästä.

 Mutta nämä uudet ja vanhat suosikit

 Muurahaiset! Lepakot! Punkit! Niistä on Suomen luonto tehty. Ainakin mikäli on uskomista lukumääriin. Ja siihen, että vielä kerran tyrkylle tullut Kaikkea eeppistä dinosauruksesta ja muista esihistoriallisista pedoista kertova Mike Loweryn (WS 2022) ”massiivnen” tietoteos ei herää Jurassic Parkin tapaan eloon juuri nyt! Onneksi teoksen kuvat kohteistaan eivät voisi olla kauempana totuudesta. 

Katja Bargumin Muurahaisten ennätyskirja (kuv. Jenny Lucander, suom. Veera Antsalo, Teos 2022) kertoo supervoimaisista muurahaisista, miljoonasta miljardista. Esitystavaksi on valittu Guinnessin ennätysten kirjan tähdittämä jaottelu. Sepä onkin kiinnostavaa alakoululaisen mielestä. Jos muurahaiset menisivät jonoon, se ylettyisi kymmenen kertaa aurinkoon ja takaisin. Heti ensimmäisellä aukeamalla itse dinosaurus toteaa: ”Ei hassummin, vai mitä?”

Jatkoa seuraa, sillä supervoimia tosiaan löytyy hajuaistista muurahaisten parhaimpaan lämpöpatteriin. Muutoin kirjaa voi käyttää niin mainion kuvituksensa puolesta nokkelan humoristisena yksityiskohtien etsimisessä ja toisaalta arvuutteluna. Nyt nimittäin selvitetään muurahaisten yksilöllisiä ennätyksiä: epätavallisin, laiskin, viekkain, äkäisin, kauhein, nopein, väkevin ja niin edelleen. Tällä raamituksella saadaan tarjolle myös monipuolisesti erilaista tietoa ja vertailukohteita. Muurahaiset selviävät mainiosti myös avaruusmatkoista. Tietotekstit on sijoitettu lisäksi hyvin kuvien tukemiin paikkoihin.

Koko perheen muurahaiskirja (suom. Tuomas Renvall, Minerva 2021) on tutumpi kuvituksensa puolesta. Vaikuttavan lähelle tuleva valokuvanomainen esitystapa vaihtelee sopivasti tarkoilla yksityiskohdilla ja suurilla koko pesää tai vaikkapa ruoanhakumatkoja selventävillä isoilla kokonaisuuksilla. Kirja on selkeästi jaoteltu asiakokonaisuuksiin ruumiinrakenteesta pariutumiseen, keon rakentamisesta vuodenaikojen vaihteluun, vihollisiin ja puolustamiseen, ruoan löytämiseen ja sukupuolten ja kastien syntymiseen aina yhdyskunnan muuttamiseen. Tietoa on paljo, ja se jaetaan lähinnä kuvien yhteydessä olevien tekstilaatikoiden kautta – pitkiä yhtenäisiä tekstejä on vähän. Tämä saattaa olla houkutteleva keino tutustua helpommin kiinnostavaan kohteeseen, joka taitaa olla kaikille jollakin tavalla tuttu. Samalla kirjaa on mahdollista kätevästi selailla sieltä täältä tai kiinnostuksen mukaan ja jatkaa taas myöhemmin eteenpäin. Ja kirja on sen verran koukuttava, että siitä on varmasti koko perheen tutkailtavaksi.

 Nahkasiivet vauhdissa 

 

Esikouluikäinen porukka oli kyllä kiinnostunut Minna Viitalähteen kuvakirjanomaisesta Me uhanalaiset (Atena 2021), mutta kuvitustyyli tuli ensiksi esteeksi. ”Miks ei ole valokuvia?””Tai ainaski oikean näköisiä. Ei karhu ole tollanen.” ”Eikä hylje.” Niinpä, aukeaman peruskuva näyttää kohteen sulosilmineen ja tyylitellyin ominaispiirtein. Esimerkiksi lepakko ei hahmottunut kunnolla pitkään aikaan. Oikean sivun perustiedot kuvineen saivat armollisemman vastaanoton, ja nehän olivat jo aika luonnollisen tuntuisia. Idea ja tarkoitus on hyvä: esitellään 14 uhanalaista eläintä Suomen luonnossa karhusta mustarottaan (joka on jo oikeastaan hävinnyt Suomesta). Lopussa on esiintymisalueet kartalla, jälkiluettelo ja mukana on myös uhanalaisuusluokat. Pienet tietoruudut väliin hankalilla alusväreillä vaikeuttavat väliin tulkintaa.

Mutta Mia Röngän ja Thomas Lillyen Lepakon vuosi (kuv. Nadja Sarell, Sammakko 2020) innosti ja vähän varttuneempia. Lepakkoihin liittyy varsinkin korona-aikana kaikenlaisia uskomuksia ja pelkoja, joten tämä realistinen tarina ja tietoaines antavat vastauksia moniin kysymyksiin. Raamina on ystävysten Kimon ja Tomin innostuminen tutkimaan lepakoiden arvoitusta. Mukaan tulee vielä vanhempi Nahir-tyttö ja tietoa alkaa löytyä. Juoneen liitetään luontevasti myös luonnonsuojelua ja jopa taistelua purkutuomiota vastaan. Uusi tie uhkaa viedä mennessään Penttilän ukon vanhan vierasmökin metsän laidalta. Lapset löytävät ison lepakkoyhdyskunnan, ja talo pystytään suojelemaan. Tiedonhankintaa selvitetään realistisesti eri tavoin kirjaston ja netin avulla. Mukaan saadaan jopa tekijöiden alter ego, kun lisäapua saadaan Lepakkonaiselta eli tutkija Leena Lehtoselta Luonnontietelisestä keskusmuseosta.

Nadja Sarellin yölliset kuvat tenhoavat, joskin joissakin kohdissa olisi kaivannut vaikkapa valokuvia selvennykseksi. Aukeamilla reunoilla on erilaisia tietopalstoja, piirustuksia ja tehtäviä. Perustiedot lepakoista saadaan. Aluksi sirpalemaiset tiedon osaset järjestyvät kuitenkin loogisemmaksi kokonaisuudeksi liittyessään tiiviimmin tarinan kulkuun. Mainio kokonaisuus juuri tähän maailmanaikaan lisää varmasti kiinnostusta muihinkin luonnon arvoituksiin.

Lapset punkkitutkijoina (Aviador 2021) on taas ajankohtainen. Ritva Penttinen ja MaijaLamppu aloittavat arkisesti: Molli-koirasta tipahtaa jotain Eevin piirustuksen päälle. Äiti toteaa sen punkiksi ja patistaa käymään isovanhempien luona saamaan lisätietoa. Einon kanssa Eevi saakin perusannoksen punkin elämää, kun mummi alkaa lukea tietokirjaa. Tiedonjano on herännyt, ja seuraavana päivänä jatketaan vaarin mikroskoopin avulla. Nyt näkyy punkin kärsäkin ja muut osat, ja samalla selvitetään miten borrelioosi ja puutiaisaivokuume voivat syntyä. Iltapäivällä järjestetään pyydystysretki ja tutustutaan toukkapunkkiin ja muihin maaperässä eläviin punkkeihin kuten nopsaan petopunkiin.

Lapset saavat luonnossa lisää tutkittavaa, kun löydetään puiden lehtien äkämäpunkit ja muita piilopesiä, Äiti osallistuu tutkintaan tunnistaessaan kasvimaaltaan samettipunkin ja kasvihuoneesta vihannespunkkeja. Nyt tarvitaan avuksi ansaripunkkeja puutarhakaupasta, ja tällä biologisella torjunnalla vältetään kemikaalien tarvetta. Esimerkit ovat selkeitä ja havainnollisia, ja kuvitus tarpeeksi yksityiskohtainen. Kirjan koko tunnelma on – en sano vanhanaikaisempi – vaan rauhallisen yhteistoiminnallinen isovanhempien kanssa.

Ehkäpä tässä on toimintamallia tämän kesän matkoille ja tapaamisille. Hyvän kirjan kanssa.

 

 

 

 

maanantai 23. toukokuuta 2022

Nuori Priitu ja oravien sota

 Miten sodan läheisyys ja uhka näkyy myös lasten ja nuorten fiktioissa ja faktioissa? Pitemmällä aikavälillä varmaankin - ideasta lopulliseen tulokseen pääseminen vie kuitenkin niin paljon aikaa, että yhteensattumat ovat harvinaisempia. Larysa Denysenkon Maja ja ystävät (kuv. Marija Foja, käännös Eero Balk, Tammi 2022) saatiin todella nopeasti lukijoille: kantaaottava ja erinomainen kuvakirja, jonka tuotto menee Ukrainan lasten hyväksi.

Tarinan rakenne on yksinkertaisen selkeä. Maja esittelee luokkansa lapset, joilla kaikilla on hyvin erilaiset taustat. Ihmisoikeustaistelijan kuvakirjassa tulee selväksi lapsen oikeus saada elää turvassa, rakastettuna ilman sotaa. Neljännellä luokalla on 17 oppilasta. Heidän kauttaan tullaan tutuiksi kahden äidin perheisiin, kadonneisiin isiin, on koeputkilapsia, eronneita, australialaisia äitejä, valkovenäläisiä. On Kiovasta, Luhansikista paenneita ja uusia tulijoita. Sopiviin kohtiin on lisätty tietoiskuja esimerkiksi pakkosiirtolaisista. Kuvitus on vivahteikasta ja värikästä, aukeamilla tapahtuu. Kuvituksen ilme on jotenkin tuttu tsekkiläisistä tai puolalaisistakin kuvamaailmoista. Denysenko kirjoittaa myönteisesti, lapset löytävät iloa ja toveruutta kaiken keskellä. 

Oman kotiseudun valtaamisesta ja muuttamisesta kertoo tuore Lotta-Sofia Saahkon Omenarannasta uuteen kotiin (kuv. Christel Rönns, Tammi 2022). Laatokan rannalta joutuu Lotan pappa lähtemään, mutta lapsenlapsen kanssa voi asioita kerrata. 

Ymmärrän, että julkisuutta mukavasti saanut projekti on poikinut myös kirjan. Christel Rönns kuvittaa tunnetulla ilmeikkään raikkaalla otteellaan muuttoon liittyvät monet tapahtumat ja ongelmat. Ne ovat toki varsin tuttuja useammastakin aikaisemmasta tarinasta. Maarit Malmbergin Aapeli ja sotaveteraani Reino (2011) ja varsinkin Aapelin evakkomatka (2011) ovat yhä koskettavimpia kuvauksia.

 Oravatkin ovat petoja

 Nopeasti syntyi myös kolmiosainen henkilöesittely Sankaripoikia: vapaussodassamme kaatuneiden alaikäisten muistoksi (Karisto 1918-19), lyhyet tarinat yhden sotilaan elämästä ja viimeisistä vaiheista. Mielenkiintoista, että Goethe-instituutissa Suomessa herättiin miettimään, miksi Suomessa ei ole tuoreita lastenkirjoja sisällissodasta.

Riina Katajavuoren tarina Oravien sodasta (Tammi 2021) on luettavissa joko faabelina tai sisällissodan allegoriana, julma tarina on kumpainenkin. Saksalainen taiteilija Martin Baltscheit on tehnyt tyyliin sopivan groteskin selkeän punaiseen ja valkoiseen vaihtelevan tyyppigallerian. Taisteluosuudet ovat tehokkaita, joistakin aukeamista aukeaa kuin iskulauseiden täyttämä banderollimaailma.

Oravaveljeksien Valtterin ja Pekan kanssa lähdetään lyhyin lausein puimaan tilannetta. Isoveljellä on puussa enemmän käpyjä kuin Pekalla, joten kovan talven aikana nuoremmalla alkaa olla pulaa ruoasta. Sopua ei syntynyt, joten Pekka rikkoo puiden välisen sillan ja hakee apua Karhulta. Valtterllai taas on suhteita Suteen, joten edessä on sota. ”Metsässä paukkui ja jylisi niin kovasti, että siilit ummistivat silmänsä kiinni ja pikkulinnut menettivät kuulonsa.”

Taistelua jatketaan 109 päivää, ennen kuin saadaan voittaja selville. Jälki on lohdutonta, mutta tässä faabelissa Katajavuori lopettaa katumukseen ja anteeksiantoon. Valtteri ehdottaa syksyllä, että jaetaan ruuat tasan. Molemmat pyytävät anteeksi. Silta puiden välille rakennetaan uudelleen, ja siitä pitäen oravat ovat eläneet rauhassa.

Jälkisanoissa puhutaan paljon, miten kirjan avulla voidaan lasten kanssa keskustella sodasta, äärimmäisen väkivallan hulluudesta. Juuri nyt Oravien sota voikin olla yksi polku meneillään olevan tragedian selvittelemisessä, vaikka lähtökohdat ovatkin erilaiset. Välittäjälle tämä tuo vastuuta ja ongelmia. Lasten tietoja ja ymmärrystä ei kannata kuitenkaan aliarvioida. Ekaluokkalaiset tekivät paljon kysymyksiä, mutta mieleen jäi erään lakoninen huomio: ”Oravat on petoja. Ne tappelee ja syö pikkulintujen munat. Ei kai ne voi sille mitään.”

Ristiriitojen ja tunteiden talvi 

Harvoin tulee esitelleeksi ja ihastelleeksi erilaisten museoiden ja seurojen julkaisuja. Esimerkiksi Helsingin kaupunginmuseo julkaisi tosi hauskan kirjan Tarinoita ratikoista (2022).  Toiminta jää kovin usein huomaamatta suurempien kustantajien nimikkeiden katveessa. Tämän blogin teemaan osuu Lapin maakuntamuseon monen vuoden projekti talvesta 1917-1918 Rovaniemellä kahtiajakautumisen aikana. Tuloksena on upea tekstin, sarjakuvan ja graafisen kokonaisuuden yhdistelmä Nuori Priitu (2022). Jos Oravien sota on lapsemmille, niin vielä harvemmin ilmestyy materiaalia, joka kiinnostaisi yläkoulua ja lukiota sekä tietysti varttuneempiakin.

Nuoren Priitun taustalla on maakuntamuseon ympäriltä laaja asiantuntijoiden joukko, joka varmistaa perusasioiden toimivuuden. Ydinjoukossa tarvitaan toimittajat ja käsikirjoittajat Heidi Pelkonen ja Suvi Harju sekä Ulla Etto, ulkoasun ja kuvamaailman luoja. Hiukan lisää perspektiiviä tytön kuvioihin voi ounastella, kun muistaa ensimmäisen osan, kasvuikäisen Priitun Rovaniemen markkinoilla (1911). Teos ilmestyi 2009, mutta nyt Priitu on tullutut 17-vuotiaaksi nuoreksi naiseksi, joka sotavuosien aikaan kasvaa vielä enemmän sisäisesti, lähtee töihin, päättää tulevaisuudestaan ja kokee ihmisten hädän, epätoivon ja tulevaisuuden uskon. Kouluikäisestä Priitusta voi löytää yhtymäkohtia: tyttö on vasta muuttanut Rovaniemelle, kun isä on päässyt töihin rautatieasemalle. Ja markkinoilla Priitu lukee onnenlehdestään ennustuksia kuin vuotta 1918 varten: ”Älä ole koskaan murheellinen. Joudut pian naimisiin ja kaikki muutkin toiveesi toteutuvat. Pääset pian suuriin tanssiaisiin.”  Kiertävä gramofoninsoittaja puolestaan tarjoilee kappaletta ”Minä lähden Amerikkaan.”

Ulla Eton kuvamaailma vie mukanaan. Se on taitava sekoitus sarjakuvaa, laajoja aukeamia, uutistaustojen päälle tehtyjä keskusteluja, lintuperspektiivejä eri tilanteista sodan aikana, taustoilla leikittelyä punaisten ja valkoisten manöövereistä, lähikuvia ja jännittäviä tilanteita. Ennen kaikkea ihmisten tunteet tulevat eteen vivahteikkaasti. Nuoren Priitun kasvoilta voi lukea väsymyksen, innostuksen sairaalatyöhön, ihmetyksen, kun päästään tutustumaan hienoon porvariskotiin, rakastumisen epäröinnin, huolenpidon isästä ja kaipuun äitiin.Kaikki ei ole aina huolta täynnä tai pelkoa, vaan välillä voidaan tapailla, tehdä retkiä, laulaa ja näytellä. Nuoret ovat ennen asioiden kärjistymistä olleet ystäviä ja koulutovereitakin taustoistaan riippumatta. Sota tuo vaikeita ristiriitoja ja eroja, pettymyksiä ja surua.

Nuoren Priitun tarina rakentuu kätevästi äidille sairaalaan lähetettyjen kirjeiden kautta. Niissä pystytään kertomaan asioista tytön silmien kuvien kautta. Tärkeimmät päivämäärät ovat vasemmassa yläkulmassa kuin kalenterista repäistyinä numerolappuina. Samalla sisällissodan tapahtumat Rovaniemellä etenevät vääjäämättä loppuun.

Priitu saa Juholta tarjouksen kihloista ja Amerikkaan lähdöstä. Siellä on töitä ja mahdollisuus päästä jaloilleen ja vaurastua. Tyttö pitää päänsä. Hän oli sairaalassa saanut auttaa synnytyksessä ja haluaa kouluttautua kätilöksi. Juho toki saa tulla Amerikoista takaisin ja koettaa uudelleen. Nyt Priitulle on tärkeintä lähteä isän kanssa asemalle vastaan sairaalasta palaavaa äitiä. Elämää aletaan rakentaa uudelleen yhdessä. 

Kirjan lopussa on edellisen kirjan tavoin laaja taustoitus kirjan henkilöistä ja tapahtumista. Käytössä on ollut historiallista kuva-, esine-, arkisto. ja sanomalehtiaineistoa, aikalaislähteistä löydettyjä tekstejä ja puhetta, suoria lainauksia oikeilta henkilöiltä. Ja toki mukana on paikkakuntalaisten puheissa tuota Rovaniemen murretta.

Odottelen, että Nuoresta Priitusta vielä kuullaan erilaisissa yhteyksissä. Parnassoon, Kulttuurivihkoihin, Kaltioon, Sarjainfoon ja muihin aikakausilehtiin tässä on herkullista materiaalia. Ja onhan niitä kaikenlaisia palkintojakin.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Mansikkamysteeristä Enon opetuksiin


Antero Warelius jää suomalaisen varhaisnuorten tietokirjallisuuden grand old maniksi kahdella teoksellaan Enon opetuksista luonnon asioista 1845 ja 1855. Samalla hän näyttää olleen vireä omakustantaja, jonka ensimmäinen painos oli vaatimattomasti 3100 kappaletta. Toisekseen hän tuli soveltaneeksi toki jo aikaisemmin Lutherinkin käytössä ollutta selittävää ja vuoropuhelumuotoista tiedon välittämisen helpottamista. 

Onko meillä nyt uusi Eno ja Wareliuksen manttelinperijä Jukka Laajarinteessä? Mielestäni näin on viimeistään Laajarinteen uusimman kirjan, Mansikkamysteerin (kuv. Mari Luoma, Gaudeamus 2022), kohdalla. Laajarinteen eräänlainen komea trilogia koostuu aikaisemmista Mahdottoman suuresta puusta (2020) ja retkestä Kadonneen madon jäljillä (2021). Edellinen pureutuu tarinaan äärettömästä ja toinen monimuotoisuuteen. Nyt on kysymys ei enemmästä eikä vähemmästä kuin tiedon etsimisestä.

 Kysymyksiä, tietoa, tutkintaa ja epäilyksiä

 Laajarinne ei toki ole täysin yksin näiden laajojen ongelmien kanssa. Mansikkamysteerissä Kekomielen pesässä kuohuu huhujen takia, ja Riikkinen lähtee etsimään vastauksia tutkijoilta. Lienevätkö nämä kirjan ideoinnissa mukana olleita Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen asiantuntijoita!

Mutta myös esimerkiksi Tero Mielosen Maailman tutkijat (kuv. Mari Ahokoivu, Ursa 2021) esittelee kattauksen ympäri maailmaa. Mikä on tutkija? Millaisista ihmisistä tulee tutkijoita? Ainakin ensi aukeama esittelee kaikenkarvaista väkeä ikään katsomatta, joten pointti on selvä: kuka tahansa voi kehittyä tutkijaksi. Niinpä lähdetäänkin esittelyissä lapsuuden harrastuksista ja innostuksesta. On Kat, joka tutki isänsä kanssa tähtitaivasta ja lähti sitten opiskelemaan tähtitiedettä ja etsii nyt työkseen uusia planeettoja, on Marjane, joka kaivoi kavereineen hiekasta aarteita ja jatkoi arkeologin uralle.
Kahdella aukeamalla saadaan aikaan mukavan monipuolinen kattaus perusasioita ja vielä täydennettyä kutakin tutkimusaluetta. Tutustumme vaikkapa tulivuoriin, muistisairauksien tutkijaan – niin ja vihdoin ilmeisesti suomalaiseenkin Leoon, joka päätyi Etelämantereelle selvittämään jäätiköiden tilannetta. Esimerkit ovat ainakin kiinnostavia ja havainnollisia, mutta voiko tosiaan kenestä tahansa tulla tutkija? Eikä joka päiväisessä elämässä ole muitakin mahdollisuuksia arjen ongelmien parantamiseen? 
Tietysti joukkoon mahtuu myös surffaustietoa, joka näyttää edelleen pitävän pintansa.  Malliesimerkki on Joona Leppälän ZoneVD kiehtovan tiedon jäljillä (kuv. Anssi Vaalio. Tammi 2021), missä vlogisti käyttää seuraajiaan hyväksi ja kysyy mitä on jäänyt mieltä kaihertamaan. Niinpä isokokoisesta kirjasta onkin tullut eräänlainen mielenkiintoinen versio vanhoista Tiedon maailma-tyyppisistä jokapojan tietoisku-kokoelmista. Kuvitus on vain rosoisempi ja tyylin mukaisesti pomppaileva ja erilaisia kuvitustyylejä sekoitteleva. Tässä ollaan todella tiedon jäljillä. Oletettavaa on, että kirjaan tarttuu useampikin ainakin esimerkin innoittamana ja hyvä niin. Tämän kirjan avulla saattaa pärjätä yhä paremmin Haluatko miljonääriksi-ohjelmassakin. Tai sitten ei.

Onko mansikka todella ongelma

Laajarinne tapaa istuessaan luonnossa mukavasti ja kirjatessaan ylös havaintojaan ystävänsä Riikkisen. Tämä kertoo, miten on seikkaillut tiedon ihmemaailmassa ja selvitellyt mansikoiden vaarallisuutta, miten pystyy liikuttamaan esineitä tahdon voimalla ja miten hänestäkin tulee tutkija!

Mansikkamysteerissä tekijän ratkaisu lukijan koukuttamiseksi on nyt laajempi tuttavallinen jutustelu ja omien ajatusten tuominen esiin erehdyksineen ja miettimisineen. Syntyy juoheva dialogi Riikkisen kanssa, joka kertoo tarinan alusta loppuun. Mutta väliin Laajarinteelle tulevat mieleen vaikkapa omat kouluajat. Miten paljon pitikään opetella! Ja oliko siitä hyötyä? ”Ehkä sinäkin, parahin lukijani, mietit välillä samaa asiaa. Miksi pitäisi tietää ja osata niin kamalan paljon?” Esimerkkejä riittää vaikka tavallisen puheen todellisesta ymmärtämisestä. ”Mitä enemmän tiedät asioista, sitä vaikeampi sinua on puijata.”

Antero Warelius hymyilee varmasti tuolla jossain lukiessaan Laajarinteen kirjaa. ”Noinhan minäkin ajattelin, kun juttelin kymmenvuotiaan Jusun kanssa luonnon asioista”. Mielestäni on viehättävää vertailla Anteron ja Jukan metodia – vuosisadat taitavat hälvetä hauskasti. 

”Jusu: Eilen sanoitte kasvuinkin elävän! Eno: Etkös sinä ajattele sitä samaa, nähdessäs kasvuin maasta reväistyinä taikka leikattuna surkastuvan ja kuolevan niinkuin eläimenkin, jolta ravinto pidätetään, taikka joka muutoin turmellaan? Niinmuodoin näkyy heidän elämänsä; mutta heidän syömistänsä et ole kukaties huomannut. Jusu: Nyt muistan teidän puhuneen kerran kuinka kasvut lehdillänsä vetävät ilmasta höyryjä ja juurillansa imevät maasta nestettä; ja kylläpä se näkyy siitäkin, että kostuvat ja tulevat lehoittavammiksi väkevää multaa juurelle pantua, samaten kuin elukat lihovat hyvästä ruuvasta.

Eno: Minkä elukan paikan verosta siis juuret ovat kasvuilla? Jusu: Suun verosta, tietääkseni.

Eno: Mutta tiedätkös ettei kaikki suuhun menevä aine tule ravinnoksi. Suu ottaa vastaan aineita; mutta vatsa ja suolet imevät niistä mitä kelvollista on ja vievät ruumiiseen, jossa se muuttuu vereksi, lihaksi ja luuksi. Samassa menee myös kelvottomia ja vahingollisiakin aineita, mitä on vatsassa niin sulaneina, että sopivat juoksemaan sisälmysten huokoihin, ja nämãt tekevät turmioa ruumiille. Ruumiille sopimattomat aineet, ja mitä vatsaan tulee enemmän, kun se voi sulattaa, ne kulkevat perä-suolen kautta matkaansa, oltuansa ruumiin sisälle muttei yhdistyksessä. Juuret taasen eivät ota mitään liikaa ainetta, vaan kaikki mitä imevät, se yhtyy kasvuun elikkä muuttuu puuksi, ruohoksi, lehdeksi ja muaksi kasvun osaksi taikka (ollen vahingollista) kasvun taudiksi. Niinmuodoin on juurilla kasvuissa sama tekeminen, kuin vatsalla ja suolilla elukoissa. Jusu: No, mutta koska elukkain sisälmyksillä imetty aine muuttuu luuksi ja lihaksi, niinkuin kasvuinkin ravinto puuksi ja lehdiksi, niin mikä on, kuin eivät eläimet ja kasvut siis enäne aina suuremmiksi ja suuremmiksi?”

 Lisäkysymyksillä tarkennusta 

 Riikkinen joutuu tutkimusmatkallaan jäkäläviljelmille, missä mansikan aiheuttamat sairaudet parantuvat johtaja Humpu Ukin tiedoilla ja aukottomalla todistelulla. Riikkinen joutuu tämän lumoihin ja luulee osaavansa jo liikuttaakin esineitä, kunnes Sankarillinen Yöperho onnistuu pelastamaan ja viemään tutkijan alun takaisin pesään. Siellä tietoja tarkastellaan ja punnitaan ja todetaan, ettei jäkälän pureskelu ole auttanut ketään. ”Miksi Humpu Uki sitten sanoi niin, jos se ei pidä paikkaansa? Riikkinen kysyi.” ”Se oli loistava kysymys, yksi niistä. jotka kaikkien pitäisi aina kysyä, kun joku väittää jotakin hämmästyttävää. Kuka sanoo? Mitä sanoo? Miksi hän sanoo niin?

Humpu Uki paljastuukin salasyöjäksi

Mansikkamysteeri on päässyt myös arvovaltaisen Skeptikko-lehden (1/2022 s. 22) arvioitavaksi. Tiina Lintunen ottaa minuakin kaihertamaan jääneen kohdan esille – juuri tuohon kysymykseen liittyen. Kattavassa sivun myönteisessä analyysissa todetaan näin: ”Kirjailijan luonnontieteellinen tietämys näkyy tekstissä tieteellistä tietoa käsittelevissä kohdin. Näin yhteiskuntatieteilijän mielestä tarinassa olisi ollut paljon myös sellaisia kohtia, joita olisi voinut tarkemmin tutkiskella yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Tällainen kohta esimerkiksi oli, kun Humpu Uki paljastui jäkäläviljelmien johtajaksi, joka selvästi motivoi antamaan mansikasta väärää tietoa ja suosittelemaan jäkälää ruoaksi. Toki ajatuksena on voinut olla myös antaa lapsen itse oivaltaa taloudellisten asioiden vaikutus tilanteeseen.

Kirja soveltunee hyvin lapsille, jotka tykkäävät pohdiskella erilaisia asioita. Parhaimmillaan teos voi aidosti kehittää kriittistä ajattelua ja herättää kiinnostusta tieteeseen. Toisaalta kirjaa voi lukea myös vain nauttien hyvästä tarinasta ja hauskasta kuvituksesta. Kirjaa voi hyvin suositella skeptikkoalkujen luettavaksi.” 
Pannaan tähän pinoon vielä lisälukemiseksi Marketta Pyysalon Mitenniinmukakirja (kuv. Carlos da Cruz. Lasten Keskus 2020), missä Aatos tapaa mittavan määrän filosofeja Sokrateesta Jean-Paul Sartreen. Kun kysymyksessä on alakouluikäinen sankari, kavalkadi voi tuntua giganttiselta, mutta tekijä onnistuu luovimaan useimmiten näppärästi mielenkiintoisten kysymysten avittamana eteenpäin. Kysyminen on etsimistä, sanookin heti alussa Albert Einsteinin näköinen ukkeli kivellään istumassa: voiko ajatella sellaista, mitä ei ole olemassa? Mitä oli ennen kuin oli maailma? Kuka keksi totuuden?

 Kummitukset – onko niitä?

Tutkijoiden tuntosarviyhteistyön lisäksi Laajarinne ottaa mukaan vielä ylimääräiseksi bonukseksi pohdinnan veljensä yöllisestä maahispelosta. Sitä puidaan sopivasti pitkin kirjaa, ja oleellinen kysymys on: ”Ehkä sinullekin, hyvä lukijani, on käynyt joskus vastaavaa. Oletko alkanut uskoa asioihin vain siksi, että joku muukin uskoo? Tai oletko jopa itse keksinyt asioita, joihin olet sitten alkanut uskoa?” 


Niin, m.o.t. Myös Antero Warelius aloittaa tietokirjansa Jasun pimeän pelolla! Tämän mielestä Aaveet ja Menninkäiset eivät pelkää pyssyäkään. Eno selvittää: ”Moni kyllä tietävä, ettei menninkäisistä haittaa ole, on saanut pahoista lapsuudesta kuuluista jaarituksista ja pelätyksistä sellaisen vian vereensä, että täytyy pelätä vapista vastoin tahtoa. Kyllä minäkin olin pelkuri vähäisenä poikana; mutta ymmärrykselle tultuani totuttelin itseäni vähitellen menemään yöllä pimeisiin riihiin ja kalmistoihin, jossa kuultuani tai nähtyäni jotain erinomaista menin lähelle katsomaan ja kävin pitelemään ja löysin aina kaikki Menninkäisen muotoiset olevan varsin luonnollisia kappaleita.”

 Ja niin, noista mansikoista 

  Mainio asioiden kertaus ja todisteet löytää Seija Niinistö-Samelan kirjasta Terveelliset marjat – tietoa selkokielellä (kuvat Juha Samela. Pieni Karhu 202). Tietopöllö-palkinnon saanut tekijä jatkaa miehensä kanssa upeita valokuvakirjojaan nyt marjojen parissa. Selkokieli sopii mainiosti loistavien valokuvien pariksi, kun esitellään kotimaisten luonnon ja puutarhan marjojen ominaisuuksia ja terveysvaikutuksia. Mukana on myös helppoja reseptejä mm. herukkaporkkanaraasteeseen ja mansikkatorttuun. Mitä marjoista sitten saa hyvinvointiaan lisäämään? Entä mikä on tässä lähiruokaa? Herukoista lähdetään, kuljetaan vaikkapa aronian ja vadelman kautta pihlajanmarjoihin ja myös myrkyllisiin lajeihin.

Marjoja voi käsitellä monella eri tavalla ja erilaisilla välineillä kuten Jukka Laajarinne osoittaa. Seuraavalla kerralla mansikan syöminen voi olla myös ajatuksellisesti haastavaa…