Finlandia tanssii, rokkaa ja ohjelmoi

 

Mitenkään pätevyyttä kyseenalaistamatta kysyn itseltäni, millainen kassakaappilista Kirjasäätiöltä ja Finlandia-palkinnon taustavoimilta löytyy valovoimaisista mediatähdistä. Ainakin hiukan kulmakarvoja kohotin, kun tämän vuoden diktaattorit julkistettiin. Nyt varmaan lopullisesti voidaan todeta, että kirjallisuuden suurimpaan gaalaan haetaan julkisuutta avittamaan nimenomaan raflaavia nimiä. Eipä siitä sen enempää – eihän diktaattorin tarvitsekaan kuin valita yksi korkeintaan kuudesta kirjasta. Kaikki osaavat lukea ja ovat lukeneet enemmän tai vähemmän muun toimintansa ohessa, jopa kirjoittaneet yhden elämäntapaoppaan tai avanneet sydämensä tai tanssinsa ajoissa elämänkerturille tai kirjoittaneet tyttösen seikkailuista tietokoneen ihmemaailmassa ja luovilla aloilla Kiinassa. Mutta kuten huomaatte, valinnat ovat tehneet tehtävänsä! Tätä palkitsemisjuhlaa tullaan odottamaan suurella mielenkiinnolla.

 Diktaattorit tunnustavat

Jotain voinee aavistella diktaattorien antamien haastattelujen pohjalta. Jorma Uotisella on ainakin perspektiiviä, sillä hän on seurannut Finlandiaa koko palkinnon 40-vuotisen historian ajan. Hänellä taitaa olla myös realismia, sillä ”kun minua pyydettiin päättämään kaunokirjallisuuden palkinnosta, menin tolaltani. Olin niin yllättynyt! Totta kai innostuin, mutta samalla kauhistuin: mikä tehtävä, mikä vastuu!” 

Linda Liukas puolestaan on lukenut viime vuosien palkituista kirjoista noin puolet.  Hän muistaa erityisesti Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi-teoksen: ”Olin yläasteikäinen, ja tieteiskirjallisuutta pidettiin lähinnä avaruusolioiden täyttämänä lasten kevyenä pulp-kirjallisuutena. Minulle palkinto oli tärkeä, sillä Sinisalon kirja tarjoaa mahdollisuuden miettiä, miten ja miksi ajattelemme. Se on myös esimerkki siitä, miten tarinat vievät teknologiaa ja samalla maailmaa eteenpäin.” Hän valitsee puolestaan tieteis… anteeksi tietokirjallisuuden voittajan.

Mikko Kalevi Mäntymäki ei taida tällä eikä lisätyllä Frank-etunimelläkään olla vielä julkkis, mutta Herra Ylppö voi jo hetkauttaa. Hän toteaa, ettei Finlandiasta päättäjän rooli ole mikään vitsi, vaan ottaa tämän työn asian vaatimalla vakavuudella. ”Minulla on lukuhäiriö. joten valitsijan rooli on erityinen kunnia. Olen silti aina halunnut lukemista elämääni. Nuorena olisin halunnut lukea paljon jännittävämpiä kirjoja kuin mitä pikkukaupungin pienessä kirjastossa oli tarjolla. Omat lapseni voivat onneksi lukea paljon muutakin kuin viisikkoja. Entisenä tarkkiskundina pidin erityisesti Juha Hurmeen teoksesta Niemi. --- Kirjassa on sitä Hurmeen mielipuolisuutta.” 

Mutta mitä tekevätkään ensin valintaraadit?

 Näillä eväillä varsinaisilla esiraadeille saattaa tulla ongelmia toiveiden täyttämiselle – jos nyt sitä edes ajattelevatkaan. Diktaattorin valinta kun sitten on mitä on – eikä noita luettaviakaan ole kuin kuusi, jos vanhat merkit pitävät paikkansa. Raatilaiset sen sijaan saavat urakakseen melkoisen massiivisen kirjapinon.

Oma kokemukseni on vuoden 2002 puheenjohtajuudesta, mutta urakka oli silloin pelkästään mielenkiintoinen ja innostava. Samaan luulen nykyisenkin porukan päätyvän: hienoa nähdä miten paljon ja merkittävää kirjallisuutta Suomessa saadaan aikaan. Aina kuitenkin taitaa jäädä kaihertamaan epätietoisuus siitä, kuinka moni varteenotettava kirja on jäänyt osallistumatta kisaan erilaisista syistä.

Lasten ja nuorten puolella lautakuntaa johtaa lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen, jolla on nyt tuhannen taalan paikka tutkia, ”miten paljon lasten ja nuortenkirjat resonoivat tai puskuroivat tätä kiihkeää aikaamme.” Tämä taitaa olla vinkki jostakin? Entä hehkutus vuoden 2001 voittajan Kira Poutasen Ihanasta merestä: ”Teos antaa raadollisen kuvan nuoresta, syömishäiriötä sairastaneen tytön maailmasta. Kirja linkittyi silloin myös omaan elämääni ja auttoi ymmärtämään sairastuneen maailmaa.”

Palkitun koulukirjastonhoitajan Olli Rantalan tunnustus on kuin jostain addiktioryhmän kokouksesta, mutta sopii hyvin kirjaraatiin: ”Olen 60-vuotias ja luen nuortenkirjoja.” Kirjastolaisia on näkynyt sopivasti mukana valitsemassa ehdokkaita, ja koulujen kirjastojen tärkeyttä on hienoa erikseen tässä korostaa. ”Jos aikuiset lukisivat nuortenkirjoja, he eivät olisi niin ulalla nuorten elämästä. Ne ovat ikkunoita maailmaan, johon kurkistaminen tekisi aikuisille hyvää.” Mukavaa realismilta Arvo… anteeksi Herra Ylpön kommentteihin tuo Rantalan lausahdus: ”Koulukirjastonhoitajana minulla on hyvä sormituntuma lasten ja nuorten lukemiseen. Tiedän myös, mistä he oikeasti tykkäävät. Välillä huomaa, etteivät Finlandia-palkitut ole nuorten valitsemia.--- Yhä isompi osa nuorista on tottumattomia lukijoita. Liian mutkikas rakenne voi aiheuttaa hylkyreaktion. Meidän aikuisten tehtävä on käynnistää lukemisen positiivinen kierre.” Lapsiasiavaltuutetun puolelle vinkkejä ovat Rantalan suosikit Nadja Suomisen Rambo ja Juulia Niemen Et kävele yksin. 

Kuvittajien taloissa

Asta Boman on Kuvittajat ry:n toiminnanjohtaja ja tuntee siis erinäisen määrän kuvakirjamaailmassa huseeraavia taiteilijoita. Hänelläkin on suosikki tosin Uotisen kategoriassa: ”Olin lukiossa, kun Eeva-Liisa Mannerin elämästä ammentava Runoilijan talossa voitti Finlandian. Helena Sinervon teos kolahti kaltaiseeni runotyttöön täysillä.”

On ihan hyväksyttävää olla lapsellinen innostunut päästessään ”sukeltamaan satojen tekstien ja laadukkaan visuaalisen tarinankerronnan maailmaan.” 

Nöyränä saakin olla, kun kolme ainakin aluksi erilaista mielipidettä kohtaavat toisensa ja aletaan sorvata tarjolle kuusikkoa. Bomaniltakin löytyy jonkinlainen esikuva: klassikoksi noussut vuoden 2017 Sanna Manderin Avain hukassa-kuvakirja. ”Se on valloittavan ihana kokonaistaideteos, joka kertoo kaikkien oikeudesta olla omanlaisensa.” Kyseinen teos kuitenkin herätti aikanaan jonkinlaista plagiaattikeskustelua. Kirjasta jätettiin tekijänoikeusneuvostolle lausuntopyyntö. Allekirjoittajina olivat alalla varsin merkittävän kustantajan Etana Editionsin tekijät Jenni Erkintalo ja Reka Király, joiden työ Talo kulman takana julkaistiin edellisenä vuonna. Manderin teos muistutti kanteen mukaan liian paljon heidän kirjaansa. Tuomiota ei tullut, mutta kertonee jotain alalla toimivien tarkoista silmistä. Toivottavasti mahdollisia ehdokkaiksi nousevia kuvakirjoja tarkistellaan reilusti itsenäisinä ratkaisuina.

Sanojen ja kuvien tavoittelua

Mutta tosiaan, milloin mukaan pääsevät lukuintoa avittavat selkokirjat, harvemmin nähdyt tietokirjat, viihteen mestarit, ensikirjat? Elina Pekkarinen vihjailee: ”Lapset ja nuoret tarvitsevat kirjoja muodostaakseen käsityksen maailmasta. Omat lapseni ovat jo isoja, mutta vuoden vanha lapsenlapseni tavoittelee parhaillaan sanoja.” Asta Boman todistaa jo virkansa puolesta: ”Haluan herättää raadissa keskustelua visuaalisuuden merkityksestä lasten. ja nuortenkirjoissa. Parhaimmillaan kuva ja teksti ovat samalla tasolla vuoropuhelussa keskenään. Lapselle kuvan kieli jää mieleen jo ennen kuin hän oppii lukemaan itse.” Vielä raatilaisten kirjapino on maltillinen. Vauhti kasvaa rutkasti syksyn lähestyessä. Lopussa saattaa olla jo kiire, kun viimeinen ilmoittautumispäivä on käsillä.

Tänään, Kirjan ja Ruusun päivänä, Ylessä esiintynyt Jarkko Tontti väläytti hänkin paria lasten ja nuortenkirjallisuutta sivuavaa havaintoa. ”Jos vanhoja kirjoja ajanmukaistetaan, myös uusien teoksien sopivuutta tarkkaillaan. Monet kustantamot ovat ottaneet käyttöön sensitiivisyyslukijat. Heidän tehtävänään on lukea tekstejä kuin piru raamattua ja osoittaa, mitä ongelmallisia kohtia kirjassa voi olla heidän edustamansa vähemmistön kannalta.” Haloo, esiraati! Haluatteko varmuuden vuoksi Suomen kirjasäätiön palkkaamaan tunnekykyisen portinvartijan? 

Tontti puhuu myös kustannusalan naisvaltaisuudesta ja sen näkyvyydestä kustantamisen tuotteissa. ”Ennen meillä oli kokonainen lajityyppi nimeltä poikakirjallisuus, jossa oli vauhdikkaita seikkailukirjoja. Niitä ei enää tehdä. Olemmekin kadottamassa lukijakunnasta miehet ja pojat.”

Nyt taidat olla metsässä, missä et näe puita, hyvä kollega. Poika-tyttöjännärit voivat hyvin. Meillä on useita taitavia alan lasten ja nuortenkirjailijoita. Toisaalta toteat, että ”kyllä, jopa korkeakin taide on joskus tosi huonoa tai epäonnistunutta.” tai ”kyllä, taitavasti tehty viihde onnistuu paremmin kuin keskinkertainen tai huono taide.” Taitavaa, viihteellistä ja luettua seikkailumaailmaa ei vain taida näkyä  lasten ja nuortenkirjallisuuden ehdokkaissa?

Puhun mieluimmin Maailman kirjan ja tekijänoikeuden päivästä kuin kirjasta ja ruususta. Sillä on komea tausta – Wlliam Shakespeare ja Miguel de Cervantes kuolivat 23. toukokuuta. Unescon mukaan kirjat ansaitsevat erityisen päivänsä, jolloin niitä juhlitaan vapauden, yhteenkuuluvaisuuden ja rauhan symboleina. Samalla halutaan rohkaista kaikkia kiinnostumaan lukemisesta ja arvostaa kirjailijoita ja heidän työtään.

Ruusu ja kirja yhdessä kuitenkin kaikille lukijoille.

 

Tekoälytön tietokirja

 Pitääkö tietokirjoissa piakkoin mainita lisämääreitä tekoälyn osuudesta? ”Tämä on tekoälytön kirja.” ”Tässä kirjassa vain 30 % tekoälyä!”

Tuo tuli mieleen, kun kääntelin Usborne-kustantamon sarjan kirjoja ja niiden avattavia luukkuja. Rakenne perustuu erilaisiin kysymyksiin, joihin vastataan luukun alla. Chattaava tekoäly näyttää pystyvän tarjoamaan nopeasti yhtä hyviä tai laajempiakin vastauksia vaikeisiinkin pulmiin.

Sarjassa käsitellään tärkeitä ongelmia. Jordan Akpojaron Mitä rasismi on? (kuv. Asgley Evans, suom. Sari Kumpulainen. WS 2022) lisäksi selvitellään roskaamista ja kierrätystä, avaruutta, ihmistä, tietokoneita, hyvää vai pahaa muovia ja sään ongelmia.

Kirjoissa on samanlainen rakenne, joka alkaa sisällysluettelosta ja päättyy neuvoihin korjata ja muuttaa käsiteltyä aihetta. Mitä? Mikä? Miltä? osiossa pureudutaan peruskäsitteisiin, rodusta puhumiseen ja etnisiin ryhmiin. Miksi? johdattaa ihonväriin, muuttoliikkeeseen, periytymiseen. Voiko olla rasisti huomaamattaan? Onko rasistista matkia muita? Miten? vie rasismin alkulähteille, orjuuteen ja leviämiseen. Mitä voin tehdä? puolestaan selvittää mielenosoituksia, kenelle voi puhua ja tiedon hankinnan tärkeyttä.

Jokaisella on oma tarinansa ja näin tutustutaan lapsiin ympäri maailmaa. Tiesitkö? nostaa vielä esille tietoisikumaisesti asioita historiasta ja nykyhetkestä – rasismi ei ole menneisyyttä. Rasismia vastaan antaa vinkkejä asian käsittelemiseen sekä tunteiden että puolustamisen kannalta.

Varttuneemmille toisenlaisen mallin antaa jo aikaisemmin esittelemän norjalaiseni Tinashe Williamsonin Antirasistin käsikirja (Otava 2022). Rakenne lähtee keskusteluista ja kommenteista, joita kertovat eri sukujuuria omaavat 12-13-vuotiaat nuoret.

 Käsin kosketelltavat asiat

Kun vertaa rasismi-kirjaa vaikkapa Hyvään vai pahaan muoviin, huomaa, kuinka selkeämmin pystytään käsittelemään konkreettisia asioita merkinnöistä haitallisuusasteisiin ja käyttötarkoituksista, onko pakko pakata kaikki muoviin, mistä meren muovit ovat peräisin tai antamaan selkeitä ohjeita omaan vaikuttamiseen. Samalla lailla vaikkapa Sää-kirjassa saadaan aikaan mielenkiintoisia, jokaista kiinnostavia asioita sateenkaarista pyörremyrskyihin, sään merkitykseen tai satelliitteihin. Ilmastonmuutokset eivät sitten kuulukaan enää tähän kokonaisuuteen.

Sarja alaotsikko on Kysy ja kurkista. Kirjat sisältävät ja niitä mainostetaankin ”sisältää yli 60 avattavaa luukkua”. Kun ajattelee juuri rasismia, niin vastaukset ovat kovin suppeita ja yleisiä. Luukkujen alle ei paljon tekstiä mahdu, ja niiden avaaminen on tietysti aluksi hauskaa. Pitemmän päälle luukkuja repeytyy irti, ja ne aukenevat eri tahtiin itsestäänkin. Luukkusysteemi yleensäkin viittaa nuorempiin käyttäjiin. Asiat ovat kuitenkin sen verran laajahkoja, että kunnollisessa käytössä vanhemmat joutuvat tekemään paljon lisää taustatyötä – muista tietokirjoista vai ChatGPTn kanssa? Varttuneemmille luukkuhoukutus ei enää samalla tavalla toimi ja kirjoihin jää jonkinlainen kertakäyttövaikutelma. Kuvituskin on mainostyyppistä ja varsinaiset tietokuvat ovat harvemmassa.

Eri kustantajille on alkanut syntyä kiitettävästi eri-ikäisille tarkoitettuja tietokirjasarjoja. Tuorein lienee National Geographic-julkaisun laajaa materiaalia hyväkseen käyttävä Lue itse-sarja. Siinä tarjoillaan kolmiasteista vaikeutta: lukemaan opetteleville, lukemaan oppineille ja sujuvasti lukeville. Ykköstaso aloitetaan raflaavasti – Pyramidit (suom. Sari Kumpulainen, Tammi 2023) on vuodelta 2017, mutta liekö useiden vuosien aikaan tapahtunut kovin merkittävää faaraoiden haudoilla? Ykköstasossa tavutetaan tekstiä, ja tämä sujuu kyllä. Ongelmaksi tulee fontin muutos Sanat tutuiksi-puhekuplissa, joissa täyteen ahdettuina ohut ja kapea versaali on sotkuista. 

Ykkösen saa myös Ponit, kakkoseen mahtuvat Muumiot ja Panda, kolmoseen Eläinarkkitehdit ja Vesi. Lisää varmaan tulee sujuvasti, mutta saako sarjasta ammennettua jotain todella hetkauttavaa olemassa olevien tarjokkaiden joukkoon? Kovin samanlaisilta kohteet alkavat tuntua.

Paloja ja pikkutietoa

Tietopöllö-palkinnon voittanut Laura Ertimo on jatkanut työtään vauhdikkaasti ja niinpä Pikkutieto-sarjassa jatketaan tutkija Plopin kanssa puiden kera miettimään niiden  elämää. Kiivetään puuhun (kuv. Sanna Pelliccioni, Karisto 2022) alkaa kätevästi ihmeteltäessä omenapuun yksinäisyyttä. Näinhän ei ole, ja heti aluksi puu opettaa Plopille, ettei kiirehtiminen kannata. Otetaan rauhassa ja verkkaiseen tahtiin! Ja aloitetaan jännästi lisääntymisestä! Ennen kuin on taimia, tarvitaan vanhemmat, eikö niin? Tuuli järjestää esimerkiksi männylle treffit, koivullakin on siitepöly.

Ertimo on jaksottanut etenemisen loogisesti, ja Pelliccionin hauskat kuvakulmat ja oleelliset asiat isoilla kirjaimilla vievät tarinaa eteenpäin. On apulaisia kuten kimalaisia, mutta myös vihollisia. No, linnut auttavat, kun saavat pesäkolojakin. Juurissa on omat salaisuutensa, jonka sienet paljastavat syksyllä. Maa kuhisee elämää. Mutta miten puu muka matkustaa? Kauris nappaa kypsän omenan, ja mitä sitten? Oho, kauris kakkaa ja siemenillä on valmis lannoite. Ensimmäinen siemen itää! Takiaisella on omat jännät siemenensä, ja kookospähkinä se vasta matkaakin. Ilman kasveja ei olisi elämää! ”Ihana, vihreä, vilinän ja äänten täyttämä maailma syntyy yhteistyöllä.” 

Ripeästi edenneessä Tietopaloissa tieto eritellään ulkoasun värieroilla. Vihreässä sarjassa eläimet ja luonto kohtaavat. Johanna Venho on aikaisemminkin vieraillut kirjoissaan luonnossa, ja nyt tarjoillaan Seikkailijan retkikirja (kuv. Elina Ovaskainen, WS 2022). Otsikointi tuntuu raflaavalta, sillä eikö luonnossa ollessa pikemminkin korosteta ennakointia ja tarkkaavaisuutta? Toki voidaan hurjastellakin, kunhan muistaa etiketin. Hyvin Venho kirjaa alkulähtökohdat eli varustautumisen ja perään niin kansallispuistojen kuin retkeilyalueiden mahdollisuudet, päivä- ja yöretket, muonituksen, kompassin ja tulenkäytön sekä haaverit. Omien havaintojen kirjaaminen muistiin on mukava vinkki. Kuvitus on aika suurpiirteistä, mutta ajaa asiaansa. Kannattaa myös muistaa aikaisemmin esittelemäni Marjo Nygårdin Reppuressulle! (Lasten Keskus 2022). Siilin retki alkaa keittiöstä, minne kaverukset kokoontuvat. Ollaan lähdössä metsäretkelle ja on tarvikkeiden tutkimisen aika. Tässä mennään yhtäjalkaa porukan kanssa kokemaan luontoa.

Jade Haapasalon (kuv. Aaro Ravantti) Suloinen kani antaa tietoa niin historiasta, kommunikointitavoista kuin kanin hankkimisen ydinkohdista. Suhteet hamsteriinkin selvitetään ja elintavat ja hoito ja muut kommervenkit selviävät tarkemmin kuvituksen avulla. Marika Riikosen (kuv. Jasmi Ritola) Uljas hevonen taas on samaan tapaan mainio alkulähtökohta tutustumisessa niin hevosen hoitoon, vuorovaikutukseen, elekieleen, rotuihin ja jopa myyttisten tarinoiden rooleihin. Salaperäinen kissa ja sen hoito kuuluu lisukkeena tähän värisarjaan.

 Tarua ja totta 

Tietopala-sarja ei ole kaikissa kirjoissaan käyttänyt hyväkseen lisälumisen vinkkien jakamista.  Oikeastaan jokaiseen kirjaan olisi löytynyt vähällä vaivalla muutamia kivoja vertaisteoksia tai laajempia näkökulmia innostuneille. Tai sitten käytäntö on kirjavaa; Kani ja hevonen vinkkaavat lähteitä ja jopa nettisivustoja ja niin tekevät myös Vuokko Hurmeen Karmeat taruolennot ja Ihanat taruolennot (kuv. Julia Savtchenko, WS 2022-2023). Niissä on myös muista Lukupaloista uupuvat sisällysluettelot. Voisi ajatella, etttä tästä olisi hyötyä alussa tai lopussa esimerkiksi sisällön ennakoinnissa ja kokonaisuuden hahmottamisessa ja jälkikäytössä tarkistuksissa. Myös Tietopöllö-palkinnon saanut tuottelias Vuokko Hurme on koonnut mainiosti (vertailepa esimerkiksi Marjut Hjeltin ja Mervi Kosken kirjoja) taruolennoista oman kokonaisuuden Aarnikorkasta Yksisarviseen. Varsinkin karmeissa olennoissa löytyy kooste laajemmista opuksista Frankensteinin hirviöstä zombien joukkovoimaan. Jaotteluitakin löytyy esimerkiksi ihmissuden sukulaisiin, lisähuomioita taustoista ja historiasta. Kuvituksen tyypeistä voidaan olla montaa mieltä, mutta eihän selkeitä näköhavaintoja taida löytyä. Karmeus kirjan nimestä siirtyy kyllä tehokkaasti sisäsivuille. Näkkiä en haluaisi tavata unissani. 

Tietopalat -nimi kuvaa oivasti Jade Haapasalon Pieniä suuria keksintöjä (kuv. Kaisu Sandberg. Se kuljettaa lukijansa vanhimmista suurista keksinnöistä sekavammin halki erilaisten kummallistenkin keksintöjen maailman. Hattara ja mehujää, jouluvalot ja korvaläpät, jäätelökone ja lakritsi puhumattakaan coca colasta kenties ovat lasten mielestä tärkeitä keksintöjä, mutta onneksi päästään myös pistekirjoitukseen tai laastariin. No, keksinnöt loppuvat uimaräpylöihin. Mukana on sentään tietoutta patentista ja vähän keksijän ominaispiirteistäkin. Tässäkin on hyvä ottaa rinnalle vaikkapa Tapani Baggen runsas Keksintöjen maailma (Karisto 2021), jonka lopussa on hyvä yhteenveto keksintöjen maailmasta vuosilukuineen.   

Laura Ertimo on mukana tässäkin sarjassa luotauksellaan Mikä on robotti (kuv. Aaro Ravantti). Tieto välitetään taas tottuneen tekijän toimesta hyvin jäsennellyllä kokonaisuudella. Johdattelijana on kukapa muukaan kuin pienehkö ystävällisen näköinen robotti, joka puhekuplissaan jakaa lisätietoa ja osoittelee ydinkohtia. Tosiaan, kuka keksi robotin ja missä niitä piileksii? Puhutaan myös hienomotoriikasta ja liikkeestä, ohjaamisesta ja kamerasilmästä.

Ertimon nokkela oivallus on välistä verrata robotin kykyjä luontoon, vaikkapa gekkon varpaisiin. Mielenkiintoisia lisätiedon hankintaan houkuttelevia polkuja tarjoavat vaikka robotin aivot ja hei, täällähän on tekoälyn mahdollisuudetkin! Entä kommunikointi ja sen vaikeudet robotin kanssa? Millainen on juttutuokio? Hoivaroboteista on luontevaa siirtyä ihmisen ja koneen yhteistyöhön ja pohtia milloin robotti on kuin ihminen. Lisäbonuksina Ertimo tarjoaa vielä robotin tunnistuskilvan, robottigallerian ja hyvän sanaston. Eräs alakoululainen jäi muuten pohtimaan robottien tunnistamisvisassa kysymystä ”Minulla ei ole tunteita kuten ihmisellä, mutta olen iloinen, kun ihmiset katsovat töitäni.” No, vastaus on tietysti Ai-Da, kuvataiteilija-androidi. ”Mutta miten se voi sitten olla iloinen. Eikö se ole tunne?”

Kunnon tietokuvitusta

Tietokirjan kuvitus varsin nuoremmille on oma maailmansa. Varsin usein törmää sinnepäin esittäviin hahmotelmiin, taiteellisiin ns tunnelman tuojiin tai kömpelömpiin yritelmiin. Myös lasten ja nuorten tietokirjan graafiseen kokonaisuuteen täytyisi harkiten keskittyä.

Roope Lipastin Ihmeellisen jääkauden kuvittanut Juha Harju (WS 2022) on lanseerannut johdattelijaksi ja vitsikkääksi jääkausioppaaksi sapelihammaskissan. Vaikka kissassa taitaa olla mahdollisuuksia vaikka jääkausileffojen animaatiosankariksi, se tuntuu toimivan ehkä juuri siksi hyvin alakoululaisten kanssa. Tuollaisia ns. johdattelijoita on muuten käytetty kautta historian Suomessa vuodesta 1845 saakka, joten sapelihammaskin ikänsä puolesta solahtaa luontevasti mukaan.

Jääkaudessa päästään kyllä selventävään ja erinomaisesti erilaisia kehityskulkuja ymmärrettävämmiksi tekeviin aukeamiin. Lipasti osaa tottuneena lasten ja nuortenkirjailijana ottaa myös hyvin huomioon kohdeyleisönsä tietovaraston ja mielenkiinnon kohteetkin. Jääkauden historia, syyt ja eläimistö tulevat notkeasti käsiteltyä. Alkukin nitoo mukavasti nykyhetken historiaan - aloitetaan jättiläisistä ja siirtolohkareista sekä päädytään lopuksi suomalaisiin jääkauden merkkeihin.

Mutta milloin seuraava jääkausi voisi tulla? Hyvän tietokirjan ominaisuuksiin kuuluu ihmettelyn herättäminen, epäilyksen siemen, tarkistukset ja innostuminen. Näitä löytyy kotimaisilta tekijöiltämme.

 

 

 

 

 

 

Elonkirjo ja Kukkumuu

 Lähivuodet ovat olleet suotuisia kotimaiselle lasten ja nuorten tietokirjallisuudelle. Ainakin aiheiden kirjo on vakuuttava: rasismista muoviin, kaivinkoneista jääkauteen, roboteista evoluutioon. Kiinnostavaa kuitenkin tutustua ensin teoksiin, jotka antavat koko perheelle tukea ja tietoa.  Onko kysymys kirjatyypistä, jota mieluusti takakannessakin mainostetaan ikäryhmille ensimmäisestä vuodesta sataan? Onhan niissä johdattelijoinakin usein mummot, vaarit, tädit ja muut vankan tiedon tarjoajat.

Maailma haltuun

Puhelin näyttää päässeen pohdiskeltavaksi monelta kantilta Aino-Mari Tuurilla Puhelimen pomoksi – ota digimaailma haltuun (kuv. Lille Santaneni, Tammi 2022). Tekijä kasaa alkuun tosi paljon kysymyksiä, mutta pian niihin alkaa löytyä vastauksia. Miksi digilaitteet ovat niin kiinnostavia ja miksi niitä pitäisi ymmärtää? Jatkossa Tuuri kehrää ovelasti pohdittavaksi digilaitteiden idean kiinnittää huomiosi houkuttelemalla hauskuuden haluun ja viihteen paloon. Kysymysten äärellä jaetaan asiallisesti tutkittua tietoa paikalleen kivettyneestä kropasta tunteiden vaikutuksiin ihmissuhteissa, olisiko digilaitteista rauhankoneiksi tai riidankylvöstä ruuturatkaisuihin – mitä muuten silmäsi todella näkevät digilaitteiden kanssa. Mukana on tietoiskuja otsikolla Mieti!, kommentteja ja kuplapohdintoja. Kuvitus on ainakin rempseää ja rentoa ja tyypit tyylitelty sinnepäin.

Puhelimen pomoksi antaa hyvää tietotaustaa, kun on ensin puuhastellut lasten kanssa Kerttu Rahikan tarinalla Elsa ja Lauri tutustuvat puhelimiin (kuv. Nadja Sarell, Mäkelä 2022)

Sarjan tässä osassa mummon ja vaarin ullakolta löytyy vanhoja koneita. Lapset keksivät tehdä uudella puhelimella videoelokuvan vanhoista otsikolla Kuka soittaa? Homma sujuu mainiosti, kun kaikki näyttelevät antaumuksella ja pukeutuvatkin erilaisiin asusteisiin ajan hengen mukaisesti. Esityksestä tulee hieno, kun se vielä välitetään suoraan puhelimella television ruudulle. Kirjan lopussa on laajahko selventävä tieto-osuus puhelimen keksijöistä ja kehityksestä, matkapuhelinten malleista 1980-luvusta lähtien, älypuhelimen sisus, tukiverkot ja käyttövinkkejä – mutta myös muistutuksia tilanteista, milloin et tarvitse puhelinta. Nadja Sarellin tutut hahmot kirmailevat aukeamilla vauhdikkaasti.

Puhelin on jossakin taustalla myös Pinja Meretojan Aikamatkassa (Tammi 2022). Alaotsikkona on miten telefoonista tuli älykäs ja matka alkaa Kaisu-tädin kanssa kirpputorilta. Vanhan aapisen myötä selvitetään erilaisia kirjoitusjärjestelmiä, valoisuutta ja sähköä, kunnes päästään valokuvaukseen. Lennätin ja radio enteilevät vanhan puhelimen löytymistä ja siitäpä television voittokulku johtaa äänentoiston uusiin ulottuvuuksiin. Mitäpä enää voi tehdä vanhalla tietokoneellakaan muista härveleistä puhumattakaan? ”Mutta kyllä kaikki vanhat rikkonaisetkin laitteet kannattaa viedä vaikka kierrätyskeskukseen. Jos sielläkään tavaroille ei enää löydetä käyttöä, niistä erotellaan eri materiaalit, joista iso osa päätyy uusiokäyttöön.” Nokian matopelistä Snakesta internetiin, mutta missä ihmeessä se älypuhelin viipyy? Lähes viimeisellä sivulla selviää, että kaikki tähän asti kirpparilla käyty laitepohdiskelu onkin älypuhelimeen soviteltuja ominaisuuksia. Hyvä näin, ja vaikka kehyskertomus kirpputorilta onkin aika mekaaninen, niin kierrätykseen saadaan ytyä. Kirjan lopussa on kierrättämisen periaatteet, keksintöjen aikajana ja yllätys yllätys, jugurttipurkkipuhelimen rakennusohje. Keksinnöistä löytyisi runsaasti lisälukemista suppean lähdekirjallisuusluettelon lisäksi. Ehkäpä koko kirjan nimeä olisi kannattanut rustata selvemmin keksintöjen tai kierrättämisen puolelle.

Leikki leikkinä ja tarinana

Ideoita, luovuutta ja sotkuja tarjoaa Emmi Rapalan ja Iisa Juvan Leikki leikkinä (Tammi 2022). Lapsiperheen luovat hetket saavat tästäkin kirjasta jälleen kerran muistutuksen niistä yhteisten keksimisten iloista ja itsetunnon nostosta onnistuneiden tuotosten jälkeen. Kirjassa ei tosin suoraan sanota kuka korjaa jäljet, mutta kenties siinäkin olisi mukava pieni opetus arjen pakollisesta yhteistyöstä? Liian tarkkoja ohjeita ei anneta, joten kaikki perheen osapuolet pääsevät mukaan projektin etenemiseen. Vauvojen ideat on merkitty erikseen, muutoin ikäsuosituksia ei harrasteta.

Aluksi perustelut toiminnan tärkeydestä, sitten tarvikkeiden esittelyä ja hienoa, todetaan, että pieni taiteilija myös sotkee. Miten suojata (ja suojautua)? On väriharjoituksia, maalaustapoja, muovailua ja rakentelua taikinataikinasta hattaraan – apua, nämä ovat syötävän houkuttelevia. Yhteiset tiedetutkimukset kiinnostavat monen ikäisiä, vaahtomaalaus on kovin monen suosikki ja grafiikan kohdalla saa kivan annoksen tietoa eri tyyleistä. Kätevä on myös antaa paljon vinkkejä kysymykseen, mitä tehdä kaikilla lapsen taideteoksilla. Juhliin saa käytettyä monta tuotosta ja kavereiden kanssa on tosi siistiä(?) tehdä jättimaalausta ja kollaasia. Ja riemukkaat värivalokuvat todistavat onnistumisista.

Entäpä sitten Oona Kivelän Kukkumuu (kuv. Heidi Elokoski, Tammi 2022)? Siinä on tarinatreeniä jokaiseen päivään. ”Ihminen on luotu liikkumaan. Me voimme kävellä, juosta, ryömiä, pyöriä, pomppia, roikkua ja tanssia. Ei meitä ole tehty istumaan!””Mä uskon suhun ja siihen, että tulet oppimaan tosi paljon uutta” Sulla ja sun perheenjäsenillä on kaikilla ihan uskomattoman hienot kehot – vartalot, jotka ovat täynnä taikaa. Täynnä ihmeitä! Ne pystyvät ihan mihin vain!” Tämä kirja taitaa melkein saada meikäläisenkin hiukan uskomaan ja huutamaan siis aina onnistuessaan KUKKUMUU.

Aluksi tärkeitä ohjeita ja jumppatavaroita, sitten lähdetään viikon mittaiselle retkelle Oonan kanssa. Kuvitus on tehty humoristisesti yhdistellen Oonan (hm, kadehdittavan kimmoisan tuntuista malliesimerkkiä) ja piirrettyjä erimuotoisia lapsia – tämäkin mukava piirre. Muurahaismaanantaista seikkailusunnuntaihin sisältää selkeitä vinkkejä, tarkempia piirroskuvituksia ja kannustavaa mukanaoloa. Ehkäpä tuo hauskin on kuitenkin partyperjantai, kun silloin saa valita hyvää musiikkia, omavalintaisen tanssiasun ja muovipullon. Se on tosin tyhjä, koska markkeeraa mikrofonia. Eli tässä olisi Tutti fruttia.

Käännöksiä ihmisestä ja luonnosta

Monille Yuval Noah Hararin ihmisen outoa vaellusta ja kehittymistä pohtivat kirjat ovat tuttuja, mutta nuorille suunnattu (tai takakannen mukaan 9-99-vuotiaille) Pysäyttämätön ihminen (kuv. RicardZarlana Ruiz, Seppo Raudaskoski,WS 2022) on jo kuvituksensa takia houkutteleva ja otsikoiltaan jännittävä. Kuinka valloitimme maailman -tarkennus on jo lupaava.  Harari lähtee sisäkansiin kuvattujen historiamme aikajanan ja maailmankartan tukemana selvittämään, miten esivanhempamme tekivät maailmasta sen, mitä se on. Koska kysymyksessä on osa 1, niin saamme varmaan tietää vielä, miten me voimme päättää, mitä maailmasta tulee. Ihmiset ovat eläimiä, mikä on sapiensin supervoima, miten vanhempamme elivät ja mihin eläimet katosivat? Neljän perusotsikon alle on kirjailtu niin herkullisia yksityiskohtia, laajempia visioita kuin totuuksia, satuja ja uskomuksia. ”Me ihmiset emme ole vahvoja niin kuin leijonat, me emme ui yhtä hyvin kuin delfiinit, eikä meillä varsinkaan ole siipiä! Joten miten me päädyimme hallitsemaan planeettaa? Vastaus siihen kysymykseen on yksi merkillisimmistä tarinoista, jonka eläessäsi kuulet. Ja se on tositarina.”  Kuvitus tukee ja luo mielikuvia kuten tässä kalojen pyynnissä.

Elämän tarinaa on käsitelty eri tavoin jatkuvasti. Anna Claybournen Ihmeellinen evoluutio (kuv. Wesley Robins, suom. Ville Viitanen, WS 2020) on perinteisemmällä tavalla jaoteltu isokokoinen selvitys elämän pitkästä historiasta. Evoluution käsitteistön selventämisestä edetään maapallon menneisyyteen, suureen sukupuuhumme ja yhteisiin piirteisiin. Kysmyksiä esitetään: millaisia muutoksia meissä on tapahtunut, ihmeellisten aivojen saloja ja kehitymmekö todella edelleen. Erikseen puhutaan supersopeutujista ja evoluution erikoisuuksista. Selkeästi isoille aukeamille jaoteltu materiaali on helposti hahmoteltavissa.

Luonnon rikkaus ja suhteemme siihen? Juha Kauppinen kutsuu katsaustaan lyhyeksi oppimääräksi. Monimuotoisuus (kuv. Tuomas Kärkkäinen, Teos 2022) tarjoaa kyllä pureksittavaa moneen kertaan. Sisältö on jaoteltu selkeästi ja päättyy aina kysymykseen ja vastauksiin Mitä nyt pitäisi tehdä? Sitä ennen käydään läpi tekijän mukaan maailman röyhkein kysymys eli mihin monimuotoisuutta tarvitaan? Dinosaurukset ovat päässeet mukaan kysyttäessä kuinka olosuhteet ensin synnyttävät lajit ja ajavat ne sitten vaikeuksiin.

Kauppisen esitystapa on lähestyvä, omiin kokemuksiin väliin poikkeava, sinutteleva, väliin sarkastista ja humoristista. Mihin pieni lintu tarvitsee suuren metsän? Kultajoen taimenista päästään paratiisiniityn kaleidoskooppiin ja ilmaston lämpenemisen vaikutuksiin. Kuvitus on jäänyt lukujen sisältöä markkeeraavaksi esilehdeksi – taitavaa kuvankäsittelyä olisi mielellään nähnyt itse tekstinkin ydinkohtia selventämässä.

Mutta ihastuin todella tuoreeseen tämän vuoden tulokkaaseen Elonkirjoon (WS 2023) Miinä Mäki ja kuvittaja Anni Pöyhtäri veivät minut konkreettisesti ja kuin kädestä ohjaillen luontoomme, jota uhkaa katoaminen. Vaikka takakannen hehkutukselle solisevista puroista ja upottavista suonsilmäkkeistä voisi hiukan hymyillä, sisuksen materiaali saa pian vakavoitumaan ja hengästymään. ”Luonnon kirjo ei kuitenkaan piileskele vain ikimetsien kätköissä tai Lapin palsasoilla, vaan se on läsnä joka puolella ympärillämme. Elämän monimuotoisuus ei liioin voi säilyä eristettynä suojelualueiden saarekkeissa, vaan sitä on varjeltava kaikkialla. Myös kuolleet puut, rikkakasvit ja hyttysparvet ovat tärkeitä palasia elämän monimutkaisissa verkostoissa – elonkirjossa ei ole mitään turhaa.”

Luonnon poluilla ihmisen jäljet, muuttuvassa pohjoisessa luonnossa, metsän siimeksessä, suon aavalla, veden välkkeessä, rannalla ja aaltojen alla pääsen vaeltamaan ja nauttimaan – ja huolestumaan. Ihminen totta tosiaan on osa luontoa, mutta miksi perinneympäristöt hupenevat, miten käy niittykukkien ja perhosten tai pölyttäjien? Lopussa on tiivistykset miten voimme suojella elonkirjoja. Tumma, melkein musta aukeama, mutta valoa on hiukan taivaanrannassa.

Olen silloin tällöin harmitellut, kun luontokirjoissa usein käytetään kuvituksia ja kenties säästetään valokuvien hankinnoissa. Nyt en valita, Anni Pöyhtäri tekee upeaa työtä, käyttää taitavasti erilaisia taustoja ja yhdessä graafisen suunnittelija Kaisu Sandbergin kanssa luo Minna Mäen tietoteksteille kiinnostavat, selkeästi lukemista ohjaavat elävät aukeamat.

 Nimenomaan lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja jää vielä jäljelle iso liuta. Mutta onko määrästä laadun takeeksi? Miten vastaanottajat ja heidän tarpeensa ja kykynsä on otettu huomioon? Näihin kysymyksiin on parasta palata seuraavassa blogissa.