sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Moikkazuikkelit ja naamapesu Zachris, Arvily ja Janne!

 Viime vuoden kirjoista jaettavia palkintoja siirtyi vielä uuden vuodenkin puolelle. Suomen nuorisokirjailijoiden traditionaaliset Lydecken ja Topelius saavat vielä peräänsä helmikuussa Runebergin junior-osaston. 

Mustan Kuun majatalon väkeä
Molemmat palkintosysteemit ovat monelle pienkustantajalle jääneet oudoiksi. Miten päästä mukaan? Kenelle lähetetään meidän kirja? Miten ehdokkaat löytyvät? Lydecken ja Topelius eivät taiteile millään ehdokaslistalla kuten Runeberg, vaan raati iskee heti kiinni – niin millaiseen kokonaisuuteen? Kun ei tiedä mitään valittavana olleesta seurueesta, on vaikeaa sanoa mitään. Raati toki perustelee valintansa ihastuneesti ja monin sanankääntein, niin pitääkin. Eikä näissä valituissa vikaa ole. Silti on aina hauska katsoa, miten itse on muistiinpanoihinsa merkinnyt tietämättä tuloksesta.

 Zachrias Kainuun korvessa

 Huomaan, että olen pannut Anniina Mikaman Myrryksen (WS) ensimmäisen lukemisen jälkeen sivummalle odottamaan tarkempaa nautiskelua. Heti se ei ainakaan ole temmannut mukaansa, mutta monia kiinnostavia kansanperinteen ja kotimaisen lanu-kirjallisuuden tuttuja kuvioita on jäänyt askarruttamaan historiallisia kytköksiä unohtamatta. Kainuu 1800-luvun alkupuolella on miljöönä autenttisen tuntuinen katovuosia myöten. Orpopoika Niilolla on salaperäinen tausta ja taito kuunnella metsän ääniä. Paikallisen tietäjän oppipoikana Niilolle avautuu outo ja kiihdyttävä maailma. Myrrys sai innoitusta Seurasaaresta, missä Hallan talo on kuulemma toiminut romaanin Kivihalmeen talon esikuvana. 

Kirjailijalla on toisaalta takanaan korkea rima, kun uutta tarinaa vertaa mainioon trilogiaan - varsinkin Taikuriin ja taskuvarkaaseen sekä Huijarin oppipoikaan. Mikama avasi myös Helsingin Sanomien haastattelussa monia oleellisia ongelmia kentällämme, ja pitkästä aikaa Hesarissa jatkui pitempäänkin keskustelu esimerkiksi koulun ja lukemisen suhteista. Hänen mukaansa nykypäivän nuortenkirjat ovat enemmän ajan hermoilla kuin aikuisille suunnatut teokset. Raati on ihastunut. ”..kansanperinteestä ammentava ylistyslaulu suomalaiselle luonnolle… fantastisen upealla kielellä kirjoitettu seikkailu…teoksena ajaton… aineksia aikansa klassikoksi… nielaisi meistä jokaisen maailmaansa heti ensimmäisillä sivuillaan… lopputuloksena on samaan aikaan perinteinen ja uunituore fantasiaromaani.”

Osaatkos peremmin tiivistää.

 Otto Arvid vampiirien vallassa?

Tieteiskirjallisuuden puolellakin huseerannut Arvily sopii hauskasti varhaisnuorten kirjojen palkinnoksi. Se osui Reetta Niemelän Mustan Kuun majatalolle (Lasten Keskus), hyvälle paperille painetulle (Katri Kirkkopellon kuvat pääsevät oikeuksiinsa), siis raskastekoiselle ja paksulle fantasiaseikkailulle, ensimmäiselle kirjalle eli sarjaa tässä pykätään. Niinpä esitellään säntillisesti henkilöt, paikka ja vihollinen sekä kehrätään juonta loppuun sopivaan hetkelliseen rauhan tilaan – jonka päällä leijuu uhka. Arjen maailma sekoittuu näppärästi fantasiaan, kun eläinlääkäri-isä ja perhoshullu tytär Saimi kuin ihmeen kaupalla ostavat ränsistyneen talon uudeksi eläinsairaalaksi. Talo on ilmestynyt yhtäkkiä paikoilleen, ja nopeasti Saimille selviää, että entisessä majatalossa majaileekin melkoisen sekalainen joukko outoja asukkeja yksivarpaisista hiisiprinsessaan. Juoni poukkoileekin rivakasti arjen toimien hoitamisessa taikamaailman ongelmiin.

Talo tuntuu elävältä ja muotoaan muuttavalta monen esikuvan tapaan – vaikkapa Siri Kolun Villitalon seikkailut  - samoin talosta alkaa löytyä outoja sirpaleisia muistiinpanoja taikamaailman olennoista – tulee mieleen J.K. Rowlingin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat ynnä monen muun esitykset oudoista  olioista. Joskus voisi jopa kirjoittaa artikkelin erilaisista käytävistä ja maan tai vuoren sisällä tapahtuvista seikkailuista kuten esimerkiksi Tuutikki Tolosen Mörkö-saagoissa. Tutuntuntuista galleriaa siis, josta onneksi löytyvät kirjan lopussa mukavasti yhteenvetona kuvalliset analyysit.

Kun kuvittajana on Kirkkopelto, sivuilla on pätevän tunnelmallisia kohtauksia ja tietysti kuvakirjoista tutun Mollin versio eli harvinainen peikko, ilkinakkeli.  Kilpailevan vampiirikunnan pahikset valmistelevat jotain outoa ostamassaan vanhassa tehtaassa ja yrittävät samalla saada majatalon porukan vaikeuksiin. Lopun huipentuma, asukkaiden usuttaminen outojen olioiden kimppuun jää vaisuksi, eikä oikein etene. Mutta niinhän ensimmäisen osan tarkoituskin on, jättää arvoituksia ja mielikuvitukselle aiheita seuraavaa varten. Niitä riittääkin yllin kyllin.  Onko Saimi siis pelastava hahmo eli Salamieli ja kuka on kirjeiden ja olentojen alkuperästä kirjoittava Merirosvo?

Raati on ihastunut. ”lumoava tarina ja monimuotoinen, viehättävä miljöö… kauniilla ja ajoittain hulvattoman hauskalla kielellä… luonnonsuojeluun ja eläinten kohteluun liittyvät teemat on kirjoitettu mukaan hienovaraisesti… nousi voittajaksi sen lämpimän tunteen vuoksi, jonka se jättää lukijan sydämeen pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen.”

Linda Bondestamin kuvitusta Ni är inte...
Raati on selvästi suosinut hitaan ja pitkähkön lukemisen vaativia tarinoita. Taitaa olla niin, että uusien sarjojen ensimmäisten osien lämpimät tunteet ja klassikkoisuus nostattavat myös jatkossa hikeä kirjailijoiden otsalle? Ovelaa oikeastaan.

 Johan Janne Ludvig

 Runebergin juniori saadaan odottaa siis torttuineen helmikuun puolelle. Ehdokaslista on mittava suomeksi ja ruotsiksi, tuttuja enimmäkseen. Ehdokkaista saa kuitenkin kätevästi nopean listan suomenruotsalaisista kiinnostavista tuotteista vaikuttavasta Ni är inte min mamma aina kuvallisesti tehokkaaseen Fidel och jag i storstan. Varaa on kuitenkin niin paljon, että riitojakin voi syntyä porvoolaisissa päiväkodeissa ja kouluissa siitä yhdestä ja ainoasta. 

Runebergkin haluaa näköjään luonnontietoa Jos kohtaat karhun-oppaasta ja vaarattomampaa viihdykettä Murin kanssa metsän illassa. Eläimissä jatkaakseni olen kyllä ollut varsin myyty ehkä muulla kulttuurialalla tunnetumman Edu Kettusen koiran odysseiaan Eppu matkalla kotiin (Minerva).

Totta, onhan näitä jo olemassa kirjoissa ja valkokankaalla. Unohdettu koira ja sen urhea matka takaisin rakkaiden omistajien luo. Edu Kettunen taikoo kuitenkin hersyvän ja tunteeseen vetoavan tarinan mainioilla kuvillaan ja melko lakonisella kerrontatyylillään. Siihen toki sekoittuu edumaisia sarkastisen humoristia pilkahduksia tyyliin ”Herra Hylotin suunnitelma oli sellaista ulkomaalaisille tyypillistä hurjapäistä laatua. Siihen liittyi lentokoneita ja mekaanikkoja ja tyhjiä taivaita.” ”Häntä heilumaan ja naamapesut kaikille Marioille, ja Untamolle moikkazuikkelit ja sitten mentiin niin että hippulat vinkuu. Tiedättehän? Kun juoksee tarpeeksi kovaa, hippulat alkavat vinkumaan, eikä silloin mieti järkevyyksiä.” 
Ihmeellinen matkahan Elpulla tosiaan on jostain eksoottisesta paikasta, kun koiran kuljetuslaatikko putoaa kyydistä. Mutta kun ihmiset ovat auttavaisia ja tunteikkaita, ihmeitäkin tapahtuu maalla, merellä ja ilmassa – puhumattakaan jännittävistä kommelluksista ja erehdyksistäkin. Kettunen punoo vielä loppuun mahdollisuuden huonompaankin ratkaisuun, mutta kas! Kuin ihmeen kaupalla tämäkin selvitetään. Elppu on mitä mainioin kirja yhdessä nautittavaksi, sillä myös aikuisempi välittäjä riemastuu, liikuttuukin vähän ja ainakin nauttii Kettusen kuvitustyylin mainioista perspektiiveistä, tyypeistä ja mielenkiintoisesti rakennetuista kuvakulmien vaihteluista

Osaan sitä minäkin: ”…kirjassa on aineksia koirien kaanoniin… sydämellisen lämmin tunnelma, vaikka on talvi…minäkin haluan naamapesun ja moikkazuikkelit…”.


 

 

 

 

 

torstai 23. joulukuuta 2021

Kultapöllö ja seitsemän kääpiön rytmiorkesteri

 Jukka Itkonen on poissa. Kirsi Kunnas on poissa. O-mikro pelaa edelleen. Melkoisen aukonnämä taiturit jättivät jälkeensä. Näin aatonaattona on nostalgista palata vuosien mittaan arvioimiinsa Jukan kokoelmiin ja poimia sieltä täältä mieleen jääneitä riimityksiä. Viimeiseksi olen säästänyt Jukan lapsuudenkotini edestä ja ympäriltä hahmotteleman joulumaiseman.

Mutta sitä ennen. Jukalle kuvittivat monet mainiot taiturit Camilla Pentistä Virpi Pennaan ja Matti Pikkujämsään. Poimin esimerkiksi Aprillipäivästä (Lasten Keskus 2017, kuvitus Virpi Penna) kommenttejani punaisen langan etsimisestä ja mietin syntyykö ensin runo vai oivaltava otsikko? ”Ongelma saattaa olla, ettei malta hiljentyä runo kerrallaan makustelemaan, vaan hyppii iloisesti tunnelmasta toiseen. Tähän houkuttaa myös kokoelman graafinen ilme: lyhyet pläjäykset on sijoitettu samalle aukeamalle. Camilla Pentti on sopiva kuvittaja Itkosen väliin nyrjähtävän maailman tulkinnalle: värikkäät tyypit, eläimet, elollistetut esineet poukkoilevat nekin estotta sivulta toiselle.” Tästä kokoelmasta taitaa löytyä Itkosen uskalletuin runo jättiläisen housuista, missä edelleen on ytyä suvun jatkamiseen. 

 Suomi sata vuotta

 on suosikkini: ”Hän tahtoi omaa isänmaataan/säkein ylistää./ Ja sitten, yhtä äkkiä/ hän osti sata säkkiä,/ ripusti ne lipputankoon/ tuuleen liehumaan./ Ja sekös sai naapureiden/ sapen kiehumaan./ Kuului ääni mitä äkein:/ ”Meidän Isänmaata ei/ ylistetä säkein!” Entäpä Tukaani puussa (2018, kuv. Matti Pikkujämsä)? Tuumin, ettei huonoja runoja Jukka ei rustannut, mutta rima alkoi olla melkoisen korkealla aina uusien kokoelmien kohdalla. Täältäkin lasten kanssa makusteltaviksi ovat jääneet sydämeenkäyvä koalan tuutulaulu poikaselleen ja aikuisemmalle hymyilyttämään Uspenskin kunnianosoitus Genan hahmossa.

Sukellus klassikkosatujen maailmaan tuotti sekin omat kureensa. Virpi Pennan kuvioima Seitsemän kääpiön rytmiorkesteri (2020) esittelee itkosmaisesti vaikkapa Ruususen hermokohtauksen ja Punahilkan mummon mopon. Susi saa talon ilmaiseksi ja huomaa vasta sitten, miten kallista omistaminen on. Kaksi vanhaa tukijätkääkin löytyvät - kirjoitin tuon oikein – kyseessä ovat robotit Lahtinen ja Sallinen. Nämä eivät suostu ruostumaan, vaan lähtevät teräsmutterit nimettömissään merenrantaan kuuta katsomaan.

Susi päätti ryhtyä kasvisyöjäksi ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan. ”Siitä tulikin bestselleri,/myydympi kuin Arto Melleri/oli milloinkaan./ Niin susi oman luontonsa/viimein selätti/ja niinpä kirjailijantyö/sen hyvin elätti.”

Terveiset molokkiravulta

 Tuottelias Itkonen on aina ollut. Tämän vuoden toisen kokoelman, Terveisiä ulapalta (2021, kuv. Camilla Pentti) alaotsikko on selkeästi Runoja vesiltä. Löytyy aiheita trilobiiittibiitistä molokkirapuun, varsieväisestä erilaisiin vedellisiin olomuotoihin merestä puheliaaseen puroon. Mitähän muuta liittyy ajatuksiin vedestä ja liplatuksesta? Höyhensaari, pilvilaulu, tähdet meren yllä, satamakuppila? Itkosen runot lähteä kätevästi mielenkiintoisista otsikkoideoista: tanssiaiset Ukko-Nooan arkistossa, joulu laivassa, Essi Messitytönaaveuni tai Merirosvo Piippi-Pinkerton. Camilla Pentti tekee iloista työtä nokkelien ja tarttuvien riimien kanssa. Loppu on kuin yhdistelmä eletystä: Jokaisen elämän meri. Ankara elämän meri. Lempeä elämän meri…

 

Kultapöllö (2021, kuv. Matti Pikkujämsä) sisältää valittuja runoja reilun kymmenen vuoden ajalta, eläin- ja luontorunoja, sanaleikkejä, urheilua ja tarinoita, laulullista materiaalia. Kourallinen uusiakin, joita kannattaa seasta poimia. Mutta Matti Pikkujämsn kuvitus taitaa olla juuri se clow, niin itkosmaista kuin osaa jokin olla. Ja harvinaisen hieno on myös Lasten Keskuksen kustannuspäällikkö Ulla Salmen johdatus runoihin – ei takakansihymistelyä, vaan oivaltavaa kiteyttämistä. Se on kuin enteellisesti ymmärtävä ja innostava polku Itkosen maisemiin ja mieleen. Otsikko toteaa tosiasian, Itkosen runoissa ei ole ikärajaa.

 Kehys ja sivellin

 "Jukka Itkosen lastenrunot ovat kirjallisuutta ilman ikärajaa ja juuri siksi ne ovat mitä parhainta kirjallisuutta myös lapselle. Lastenruno on Itkoselle ennen kaikkea kehys ja sivellin, ei ikävuosiin perustuva kohderyhmän määre.

Joka on siinä käsityksessä, että lastenkirjallisuutta kirjoitetaan nimenomaisesti lapsille, onkin ajatuksenjuoksultaan kankea, voisipa sanoa - aikuinen. Kestävin kirjallisuus tarjoaa vahvan todistuksen tuollaista käsitystä vastaan. Niin käytännöllisiä kuin vastakkainasettelut ehkä ovatkin, taide ja kirjallisuus eivät niihin suostu.

Itkosen runoissa lukija kohtaa ihmisen kokemassa, leikkimässä ja tutkimassa maailmaa: kuulostelemassa, keksimässä, kuulemassa väärin, hiljentymässä, kaipaamassa, kulkemassa kinttupoluilla ja hämmästyttävillä harhateillä, katsomassa, löytämässä ja liikuttumassa. Ehkä juuri siksi hänen tuotannostaan piirtyy myös kautta teosten ilmenevä katsomus, suhde itseen, kanssaeläjiin ja maailmaan. Myötämielellä, vastakkainasetteluja kyseenalaistaen, yhteisessä elon piirissä. 

 


Jukka Itkosen tuotannossa on toki kyse laittamattomasta rytmin- ja riimintaidosta, ja hänen kiinnostuksensa muotoon ja kirjalliseen perinteeseen on ilmeinen. Mutta tutkiva, leikkivä asenne, ihmettely ja löytäminen pätevät tässäkin. Riimi ei ole lopputulema vaan väline löytää ja luoda. Poikkeaman ja virheen taito ovat tekijän palveluksessa.
Itkosen runoja on sävelletty runsaasti, ja hän on sanoittanut paljon musiikkia. Kirjallinen perinne onkin hänelle ilman muuta myös laulettua sanaa. Se on silti kuitenkin vain yksi piirre laajasta tuotannosta, josta tämä teos tarjoaa valikoiman reilun kymmenen viime vuoden ajalta.

Jakaminen, toisen puoleen kääntyminen, ilo ja osallisuus, nekin Jukka Itkosen runoissa kohtaat."

 Joulurunoni, jonka näin ikkunastani

On sykähdyttävää löytää runo, joka avaa äkkiä eteen lapsuuden. Jukka Itkonen sen teki. Hänkin käveli samoja katuja, katseli ympärilleen kuten minäkin lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni Töölöntorille.

Kiitos ja hyvää matkaa.

                                   JOULUA TÖÖLÖSSÄ