maanantai 20. toukokuuta 2024

Lukuongelmiin avuksi sarja kuvia?

Näin lastenkulttuurikeskusten juhlimisen aikaan näyttää päättäjien puheissa vilahtavan sopuisasti ilmauksia, miten näkyvyyttä ja ilosanomaa ja luovuutta pitäisi markkinoida enemmän. Samaan aikaan luetaan niin alakerroissa kuin lukijoiden kynästä-palstoilla, miten ihan tavallinen kirjoittaminen takkuaa. Oppikirjat ovat muuttuneet helpommiksi, koulupäivään kynä ja paperi takaisin, kustantajien ahne talous vaikuttaa oppikirjojen ilmeeseen.

Jopa käännöksien perusteella menestynein kirjailijamme Timo ”Pate” Parvela tunnustaa 60-vuotta täytettyään muokanneensa palautteen takia kirjojaan. Esimerkiksi suositut Ella-kirjat lyhentyivät ja julkaisutahti oli keväällä ja syksyllä. Tekstiä siivittävät myös aika ajoin vaihtuvat kuvittajat. Timo toteaa, miten tämä auttoi sarjaa jatkumaan ja helpommiksi lähestyä.

No, niin monipuolinen kuvittaja kuin Anni Nykänen onkin, juuri uusimpaan, Ella ja kaverit tekoälyä terävimpinä (WS 2024) minun ja parin muunkin nuoremman Ella-fanin mielestä varsinkin ihana luokanopettaja on turhan pölvästin ja isonenäisen oloinen. Muutenkin tekijä – melko aluperäinen luokanopettaja - on nyt tekoälynsä kanssa huimassa taistelussa. Parvela on monissa kantaaottavissa Ella-tarinoissaan puolustanut järkevää ja oppilaslähtöistä yhteistoiminnallista työskentelyä. Nyt opettajat hypnotisoi täydellisesti upea Syvä valkoinen eli Valkkari. Ohjelma saa opettajanhuoneen sekaisin, vaan ei tietenkään oppilaita. 

Ainakaan Parrvela ei ole tilannut tekoälyltä helpotettua kieliasua. Edelleen voi nauttia ja poimia kirjallisia ja kulttuurisia vinkeyksiä, monipuolista sanastoa ja sanaleikkejä. Tekoälyllä on tekohampaat, hampaiden pesu on elämämme kulmakivi ja Tuukan aine aivan superia:Kaikki mitä olet halunnut tietää älykkyydestä. ”Pitäisikö huolestua? Rehtori kysyi. - Mistä, opettaja kysyi. - Tekoälystä, rehtori vastasi. -Ei tarvitse, me vastasimme opettajan uolesta, sillä niin kauan kuin teköäly ei kyennyt harjaamaan hampaitaan, se ei kykenisi voittamaan meitä tai opettajaa, jota me ryntäsimme halaamaan.”

Houkuttelevat, koukuttavat sarjakuvat

Kun tarkastelee mangainnostuksen jälkeistä nuoremmille tarkoitettua tarjontaa, tulos on ollut pitkään vaatimatonta. Nyt näyttää valoisammalta, jopa upeille löytöretkille on materiaalia. Olisiko sarjakuvan erilaisista käyttömalleista tukea jopa lukuinnolle, lukemisen ylläpitämiselle, kirjoittamiselle? Ainakin kuplissa teksti on usein varsin kaunista ja selkeää!

Mukaan on tulossa myös yhä nuorempia yrittäjiä. Utelias Varvas ja seikkailu maan alla (kuv. Tuuli Huima, Otava 2024) on nyt 7-vuotiaan Leo Huiman toinen sarjakuvallinen opus. Kun kolmas on jo valmisteilla, Leo varmaan valitsee, mihin kirjailijaliittoon haluaa jäseneksi. Itse taisin samanikäisenä saada ensimmäisen juttuni minäkin Helsingin Sanomien silloiseen lastenosastoon. Jännittävän tositarinan otsikko oli Kun ampiainen pisti varpaaseen. Samalla aihealueella siis oltiin, mutta Leo on selvästi sisäistänyt laajemmin koukuttavan tarinan elementit – maan alla tapahtuvat kautta aikojen lastenkirjallisuuden suuret seikkailut. Muina lisukkeina ovat sitten hienosti interaktiiviset polut ja lukijan selviäminen erilaisista ongelmista.

Alan mainio perusjulkaisu Sarjainfo porskuttaa sinnikkäästi aikakausjulkaisun muodossa. Nyt tuli vihdoin myös teemanumero lasten sarjakuvasta. Mukana on niin haastatteluja, katsauksia, uutisia kuin lopussa myös jonkinmoinen tuoreehkojen julkaisujen arvosteleva osio. Sarjainfossakin on huomattu lisääntynyt tarjonta. Mutta mikähän lopujen lopuksi onkaan oikea temistö tällä alueella? Varsin paljon on mukana sarjakuvaa jollakin tapaa hyödyntäviä tarinoita, fifti-fifti menoa tekstin ja kuvituksen kesken – lasten sarjakuva-albumi, sarjakuvaromaani, sarjakuvitettu romaani, tekstivoittoinen, faktio sarjakuva… Miettiköön alan terminikkarit tätä.

Omat yhteistyöni sarjakuvan puolella olivat varmaan selkeitä sarjakuva-albumeita. Niitä tehtiin äskettäin edesmenneen sarjakuvan mesenaatin Ilkka Kalliomäen ja Bullsin toimesta useisiin sanomalehtiin ja koottiin albumeiksi. Näin tarjoiltiin Puupäähatun saaneen Martti Sirolan kanssa salapoliisi Jukka Vihin humoristia tutkimuksia. Varttuneemmille Jukka Murtosaaren kanssa toteutettiin rajumpaa arkirealismiä huumeineen ja orastavine seksikokeiluineen. Päästiin jopa tiukkaan palautteiden ryöppyyn, kun Jake taistelee unessa vähissä vaatteissa ristillä pahan ja hyvän ratkaisun välillä. Millainen tuo olisikaan ollut näinä päivinä…

Ei ilman vampyyrejä ja noitia?

Niinpä, näitä pakkoteemoja ilman ei oltaisi tultu toimeen. Tai toki mukaan mahtuu hevosia ja taikamaailmoja, myyttejä ja muita hirviöitä. Jukka Itkosen postuumiin tarinaan Antero Varovainen ja onnenkivi on Antero Halosen avittamana avautunut elokuvaksi, kirjassa taas kerrotaan Lotta Tarastin vampyyrisarjakuvassa mehua litkivän kiltin päähenkilön toimista. Disneyn Encanto (Tammi 2024) käyttelee magian ja taikatalon kohtalonhetkiä animaatiokuvituksen tapaan – kannessa sanotaan reilusti”sarjakuvakirja”. Sielunratsastajat-sarja on saanut Elli Puukankaan sarjakuvamalliston Pimeyden laulussa (Tammi 2024), missä hehkutetaan ihmisen ja magian yhteyksiä upeisiin hevosiin, luontoon ja puihin.

Ja sitten tämä klassikkojen ilmoille syöksemä aina mukavasti varioitava muinaisen uhkan herääminen! Tim Probertin Lightfall-sarjan ensimmäinen, Viimeinen liekki (suom. Kati ValliWS 2024) on hyvässä mielessä esimerkki kaavan kehräämisestä hiukan eri tavalla. Mutta toki siellä on pelastajaksi joutunut nuori Bea-tyttö matkakumppanina outo galduuri, seikkaileva soturi ja kadonnutta kansaansa etsivä Caldun. Erilaisempaa ehkä on, että tyypit ovat sikapossuja, possuvelhoja ja Bea ottolapsi. Siinä on mukavasti punaista lankaa keirittäväksi hauskasti ruutuja täyttäen matkalle seikkailuun. Mutta tuntuuko tutulta: pystyvätkö Bea ja tarinan koomillinen osanen, Cad pelastamaan koko maailman, vai ovatko valon päivät Irpassa lopullisesti luetut?

Laitetaan tuonne marginaaliin muistiin sentään Kuonokamujen sarjasta vaikkapa Michele Assarasakornin sarjakuvamaailma Takkuinen talvi (Otava 2024). VUH- tyttönelikko luo koirien ulkoiluttamista ohella hitiksi nousevia videoita. Auvoiseen toimintaan tulee sentään ongelmia perheiden talouden ja jopa myrskyn kanssa.

Ja mietinpä hetken esimerkiksi Silja Sillanpään Ouroboros-sarjan alkua, Sateenkaarikäärmettä (WS 2024). Siinä aikaisemmin upean kuvitussarjan mm. Timo Parvelan -Sortlandin Kepler62-sarjaan tehnyt Pasi Pitkänen tehoaa yhä laajemmin. Toki tarinakin luo taitavasti puitteet maagiselle käärmemäiselle junamatkalle äitiä etsimään ja vienee puolen sisällön verran tilaa. Kuvituksen laajeneminen sivuilta toisille, tekstin päälle ja eteen, tapahtumien kiemurtelu eteenpäin muotoaan muuttaen, pelkät väripinnat tekevät kokonaisuudesta vaikuttavan. Pelkkä selailukin alkaa koukuttaa. Tähän on tartuttava. Mutta mikähän määrite kokonaisuudelle pitäisi antaa? Sillanpää luo mainion perustan monia vihjeitä ja viittauksia sisältävälle matkan alulle. On taikaa ja matelijoita, oselvitettäviä mysteereitä, on seikkailujen välissä tenhoavia riimumerkkejä ja kovin elävän oloinen juna uskomattomine  interiööreineen. 


 

Hirviösarjassa on tunkua

Aivan aiheesta Sarjainfon alussa ovat esillä Anni Nykänen ja Mari Luoma. Jälkimmäinen on äitynyt melkoisen tuotteliaaksi monella eri aiheilla. Romeo & Hirviöt -sarjassa otsikkokirjan lisäksi ilmestyivät Salaisten kasvojen käytävä ja Augustuksen arvoitus (WS 2023-24). Addisonin kartanokouluun saapuuvat Romeo ja Julia seikkailevat erilaisten hirviöiksi paljastuvien asukkaiden ja ns palveluväen kanssa. Isoisä Augustuksen kohtalossa on jotain hämärää, mutta kuka periikään lopulta kartanon? Mukaan saapuu tarinan edistyessä mukasukalainen Lina, joka on lähes täysopiskellut hirviöiden nappaaja. Karmea menneisyys alkaa paljastua, kun Addisonin muistot paljastuvat Romeolle ja samalla isoisän läheinen suhde ihmissuteen, vampyyriin, zombiin ja kummitustyttöön.

Nykänen piirtää tässä selväästi ääriviivoitettua, kulmikasta ja väreillä fiksusti aikajaksoitettua kauhumaailmaa. Verrattuna Paula Norosen samalla areenalla toikkaroiviin Yökoulu- sarjan oppilasvariaatioihin Kati Närhi vtaitaa saada aika samalaisesta galleriasta enemmän irti. Koulujutut seurailevat kyllä yksioikoisempaa yhtä ideaa.

Ja tällä alueella on tunkua. Esimerkiksi myös filmiksi asti päässyt Kauagentti Nelli Rapp -sarjassa Martin Widmarkin ruotsalainen versio (kuvitus Emil Maxén, Tammi 2023-24) tyttö joutuu kovaan koulutukseen Hirviöakatemiassa ja selvittää tietään yhä paremmaksi ongelmien ratkaisijaksi. Hän joutuu vastakkain vampyyrien, Frankensteinin ja kohtaa Kaksi pahaa sutta, jotka lopussa pelaavat iloisesti minigolfia täysikuun valossa kunnon ihmisinä.

Mari Luomakaan ei ole malttanut päästää irti, vaan innostui kirjoittamaan ihan itse tarinan Ihan tavallinen hiriviöperhe (WS 2024). Nyt pannaan sen verran överiksi, että Juulian, Jukan ja Jutan ihmisiltä näyttävät vanhemmat ovat oikeasti hirviöitä. Monstereita ei ole helppo kouluttaa edes ammattilaisten voimin, mutta kissaksi muuttunut noita Vaapukka uskoo ja auttaa ja taltuttaa vielä karmeamman vesspöntöstä tulevan hirviön. Vanhemmatkin saadaan pelolla kuriin ja nuoreksi noidaksi paljastunut Vaapukka tulee mukaan uuteen yhteiseloon. 

 

Ruokaa ja rosoja

Nuori noita tunkee itsensä päärooliin myös Anni Nykäsen Rosmariini -sarjassa. Tai siis ilmeisen sujuvassa yhteistyössä käsikirjoittaja Miina Supisen kanssa. En ollut kovin ihastunut alkuun yhteistyöhön Kokkiklubi -kirjoissa. Piti näköjään odottaa, kunnes pikkunoita Rosmariini pääsi todella vauhtiin omassa maailmassaan, Kumariassa. Sarjainfossa Nykänen toteaakin: ”Rosmariinissa homma lähti ihan käsistä: pian huomasin sarjakuvallistavani tarinan käänteitä vähän liikaakin. --- Rosmariini on mahtavan outo. Meillä osuu Miinan kanssa huumorintaju yhteen. Hän sanoi jo miettineensä, miten kirjoitti outoja juttuja ja sitten kuvittikin ne vielä oudommin. Mutta tykkään vähän vinksahtaneista enkä liian vakavista jutuista.”

Kepeä absurdismi voisi olla hyvä ilmaisu, mutta kyllä syksyllä ilmestyvän neljännen osan, Jäätävän sorbettikisan kera neljä keskimäärin 150 sivuista seikkailua tarvitsevat muutakin määrittelyä. Rosmariini on taikamaailman Peppi, itseensä luottava, tuittupäinen, ystävilleen uskollinen, seikkailuihin valmis, yhteisönsä parasta – loppujen lopuksi – ajatteleva adhd. Kuten Pepillä myös Rosmariinilla on tukijoukkonsa ja ihailijansa eli Madeleine, Michelin, Sleissi ja vauva Bebe – joka usein osuu parhaiten oikeaan. Nimet ovat herkullinen idea kokkifantasiaan! Nyt pelaa punaisena lankana mainiosti myös tuo micheliniä tavoitteleva ruoan karnevalismi. Se yhdistää niin hyviksiä kuin pahiksia, joiden ruumiillistuma on Muurahaiskuningatar upeine korkokenkineen.

Kirjat jakaantuvat kuuteen-seitsemään selkeästi eroteltruun juonen tapahtumaan. Useat siis liittyvät mitä huimimpiin ruokakeksintöihin. Mättömadon salaisuutta, Tulta ja mehujäätä sekä Hämähäkin ennustusta yltäkylläisenä tarpoessani jostain kumman syystä mieleeni tulivat välillä Danten kiirastulen maisemat. En nyt lähde laskemaan Rosmariinin seikkailujen piirejä tai eksymisiä pimeään metsään ja niin edelleen. Erilaisia esikartanoita, tulivuoria, laavaa, tietäjiä, despootteja löytyy tarpeeksi ja ennen kaikkea tuo kilvoitteleva matkaajajoukko läpi tulen, veden, aavikon ja muiden tuskaisten ponnistelujen tiellä. Hiukan sinnepäin voisi ajatella aikaisemman hulvattoman verrokin eli Juban Minervan reittien maisemien myös viittaavan – Sipulirangassuon vanki, Jääkarhun sydän, Kukkia tohtori Kääkälle, Elävien luiden laakso tai Jättiläisen kyyneleet.

Paitsi näitä veden kielelle tuovia osia niin alakoululainen kuin varttunut huumoria opiskeleva setämies löytävät Minervan seikkailuista iloa ja löytöjä moneen illanistujaiseen. Kannattanee harkita tarkkaan myös ohessa naposteltavaa. Kaikki ei Minervassakaan ole kaunista, mutta se surkeampikin koettelemus on hyvä ellei paras. Otetaan esimerkiksi Hämähäkin ennustuksen neljäs piiri eli Löyhkäsuo. Siellä Pörpöriän herttuakunnan päämies, maailman lemuavin persoona, antaa heti kilvoittelijoille taian osaksi palan hurjimmasta juustostaan. Kun muut ovat puolikuolleita tuoksusta, Michelin näyttää taitonsa: ”Ei kannata olla ennakkoluuloinen. Hienojen juustojen voimakas tuoksu saattaa hätkäyttää, mutta suutuntuma on miellyttävän sitkeä ja maku pikantin haastava. Kokeile!” Nyt voidaan jättää Paula Norosen neljäs kikkareita sisältävä Älyttömän hulluja satuja taustalle. Voittaja on löytynyt Pörpöriästä, missä elävät pierut haluavat leikkiä hippaa. Niin tästäkin aihepiiristä innostuneet saavat tarpeekseen.

Vaikka maailma pelastetaan ja lopussa tehdään kulinaristinen merkkiteos eli jäätelö, missä on ruudullisia hiirimäisiä makuja, jotain uhkaavaa on kuitenkin ilmassa. Se selvuiää ehkä syksyllä.

Taitavat tyylinkutojat

Kotimaiset kuvittajamme taipuvat moniin tyyleihin. Yhhä useammin tuotoksien joukossa on myös itsenäisiä kuva- ja tekstikirjoja. Tällä kertaa ei mukaan vielä mahtunut tietokirjojen konkretisoijia ja kuvilla selventäjiä. Mari Ahokoivu muun muassa on mukana Sanna&Joonas -kirjoissa Matkoilla, Talviyö, Metsäretki tai Laura Ertimon palkituissa opuksissa ja Vuokko Hurmeen Juhlakirjassa. Mari Luoma on luonut Jukka Laajarinteen ötököiden tutkijayhteisön, Anne Muhosella on Ässiä hihassa tai Löytäjä saa pitää, Anni Nykänen on tehnyt valloittavan ja tärkeän Onnekkaiden eläinten talon.

Lopuksi on hyvä kertoa, ettei taidemuseoonkaan peilaa tarvitse mennä ihan kylmiltään. Melanie Oreniuksen ja Laura Poroilan varttuneiden koululaisten freesiä ja uteliasta elämysmaailmaa hersyvästi Breathe – niinku hengittää (SKS 2024). Ulla Donnerin vie konkreettisesti vivahteikkaan sarjakuvamaailman myötä Amos Rexin ja yleensäkin taidenäyttelyiden herättämien kysymysten äärelle. Saa hengittää ja vaikka nukkua. Uneksia Ouroborosin Sateenkaarikäärmejunan taiteeen merkityksistä.

 




sunnuntai 14. huhtikuuta 2024

Hankalat sanat - älä lue!

Kun kirjojen nimien ylitsevuotavat lupaukset (Universumin paras kirja, Kaikkien aikojen kookoskeikka, Maailman hauskin tai vaikkapa Maailman yksinäisin pieru sekä Älyttömän hulluja satuja) eivät näytä korjaavan lukuinnon nostatusta, muutetaan lähestymistapaa.


Kokeillaan negaatiota!

Klassinen esimerkki löytyy Christel Snown Tarinoista Tuulenpesän metsästä, missä kirjastossa on kielletty riemukas huumori, hyppiminen ja hihkuminen. Toinen mallikaavio on Arttu Unkarin joidenkin aikuiskriitikoiden suosikiksi nousseessa Isämiehessä ja hyytävässä hypnoosissa (kuv. Kai Vaalio). Kirjailija antaa siinä niin kriitikolle kuin huhhuttelevalle alakoululaiselle valmiiksi sopivat arivot. Niitä laukoo aina väliin mummeliini, joka ei säästele inhorealismiaan.

Mutta kirja on lisäksi kiinnostava puheenvuoro koulukeskusteluun. Lapset tuntuvat olevan järkeviä kuten Oona ja Eeli (joka toisaalta ajattelee lopulta vain itseään), täyskaheli itseään täynnä olevan poliisi Ensi Luokkanen, opettajia ja rehtoreita ja uutuutena salaperäinen sijainen. Hilja Tossukka paljastuu hypnotisoijaksi ja haluaa kaikkien olevan kilttejä ja hiljaa luokassa. Juonta taitaa olla suhtkoht vaikea tiivistää enempää. Todettakoon, että ulkoavaruuden olennot tosiaan tulevat tarkistamaan tilanteen ja joutuvat keskelle omituista hypnoosin maailmanvalloitusta. Oona joutuu tietenkin selvittämään koko homman. Hän saa yhden toivomuksen eli tästä lähtien maapallolla 7x7 onkin 47. Ja kuten mummo toteaa: ”Typerä ajatus jopa näin typerässä kirjassa!” 

Maailman paras puutalo(kuv. Terr Denton) osallistuu kisaan kirjasarjassa kahden kaveruksen talon kerrosten rakentamisella – ja samaan aikaan kirjojen kirjoittamisella. Heitä taas vaanii satupoliisi ja syytöksiä satelee kerronnan lakien turmelemisesta. Andy ja Terry keksivät omituisia juonia, tekevät satuhahmoista naurettavia ja sitäpaitsi kaikkinainen pieni opetus loistaa poissaolollaan.

Kaikki tyypit samassa keitoksessa

Veera Salmen Oboin kirja (2022) kuvaili lukutaidotonta maailmaa. Nyt Oboin seikkailu jatkuu uudessa maailmassa nimeltään Aina Pomoi (kansi Nelli Långstedt 2024). Heti alussa koetellaan rajusti negaation rajoja:”Ystävä hyvä, kun nyt kerran olet tarttunut tähän kirjaan, niin minä, Oboi, joudun varottamaan sinua. Olet vaarassa! Luuletko, että Batman on ainoastaan sarjakuvista elokuviin lennähtänyt supersankarihahmo? Ajattelitko, että velho Gandalf käppäilee vain Tarussa sormusten herrasta? Piditkö Pipsa Possua vain hiustenkuivaajan näköisenä muistona pahvikirjoista?”

Muutkin kuuluisat kirjasankarit pääsevät esitellyiksi ja samalla ounastellaan, että he voivat milloin tahansa ilmaantua pahaa-aavistamattoman lapsen ja nuoren lähettyville missä vain. ”Tätä ei koskaan sanota missään ääneen, ei kouluissa ei kirjastoissa ei mummoloissa, mutta tämä pitäisi ehdottomasti lukea jokaisen kirjan takakansitekstissä: VAROITUS! VAARALLISTA! KIRJA ON VAARALLINEN ESINE! KIRJAIMET VOIVAT AIHEUTTAA VAKAVAA RIIPPUVUUTTA.” Perusteluissa korostetaan sulavasti riippuvuuden lisääntymistä nopeasti sietokyvyn noustessa, jolloin tarvitaan yhä suurempi annos kirjaimia saman vaikutuksen saamiseksi.

Voi PISA-tutkimukset, ettekö ole mitanneet sittenkään oikeita mittareita? Tekijän hienona perimmäisenä tarkoituksena lienee ollut tarinoiden lukemisen tärkeyden korostaminen. Alkuvaroitusten korostamiseksi tämä tehdään vaikeahkoksi ja erilaisia vinkkejä viliseväksi salapoliisimatkaksi. Minne häviää isosisko? Kuka on äidin uusi miesystävä? Jos pannan vastakkain ja järki ja tunteet, miten tarinoiden käy?

Varmuuden vuoksi tekijä on loppuun listannut kaikki kirjat, joista on lausahdus tai vihje. Niitähän on Gulliverin matkoista Pinokkioon tai Tournieristä Näkymättömään lapseen, toki Peter Pan ja jopa Sinuhe Egyptiläinen lisukkeina. En toki kaikkea heti huomannut, mutta enpä taida jaksaa kahlata koukeroisia tapahtumia 271 sivua etsiäkseni juuri noita kohtia. On kirjasarjoja, on nimeltä mainittuja kirjahahmoja ja oikeastaan hulvaton ajatusleikki kanikaupungistä, missä kaikki tarinat koetaan uudelleen kanit päähenkilöinä – ja näistäkin on listaukset. Ehkäpä päähenkilön kanssa muutkin saavat seikkailuista vastauksen ja toivoa omiin ongelmiinsa ja kysymyksiinsä. Jos vain uskaltaa tarttua kirjaan?

Sinänsä hauskaa, että muissakin kirjoissa eläimet kirjoittelevat ahkerasti erilaisia tarinoita. Alexa Brownin Herra Leopardin kirjakaupassa (kuv. Julia Cristians) takahuoneessa kirjapinot huojuvat eläinten tehtaillessa uusia kirjoja. 

Tämä ei ole vielä mitään, koska viikinkien jumalatkin on jo valjastettu varoittamaan ihmiskuntaa pahisjumalista ja temppuilevista pikkupiruista. Lokin seikkailuissa Midgårdista eli maapallollamme tapatuu kummia. Pahisjumalan päiväkirja ja suosion sormus (Louie Stowell 2024) on kirjoittajalleen painajainen: päiväkirja laskee hyvispisteet ja korjaa, jos vähänkään lipsuu totuudesta. ”Minun täytyy sietää tällaista roskaa, koska tämän päiväkirjan on ohjelmoinut haisupeppu Odin niin kutsutussa suuressa viisaudessaan. Korjaus: Ei Odinin peppu haise!

Päästä irti kirjasta!

Voitaisiinko sanoa David Sundin negaation sarjaa jo pieneksi klassikoksi? Kirja joka ei halunnut tulla luetuksi, Kirja joka ei todellakaan halunnut tulla luetuksi – ja nyt Kirja joka ei missään nimessä halunnut tulla luetuksi (2024)! Nimisarja toki kertaa tutuntuntuista kaavaa (mikähän on seuraava?), mutta sisältö varoituksista huolimatta houkuttelee avaamaan. Mitähän se David tällä kertaa on keksinyt? Tuskin mitään uutta… Enpä taida viitsiä avata. Mutta kun tuo pieni kaveri tuossa odottaa. No, olkoon. 

Kuulepas nyt – ja kuuntelekin tarkasti. Sanon tämän vain YHDEN ainoan kerran. Pane tämä kirja heti pois. Kuulitko, mitä sanoin: Pistä tämä kirja heti pois!” Ja sisältä löytyy tarina lukijoista, jotka kuitenkin lukivat. Mitenkähän meille käy?

Toki Sundin pelaa samantyylisillä keinoille, mutta kun ne toimivat, varsinkin kun antautuu pienten lukijoittensa kanssa oikein kunnolla mukaan. Millaista on jos kirja alkaa äkkiä tuntua painavalta, mielettömän raskaalta. Jaksaako kukaan pitää töllaista hyppysissään? Kirjarosvo voi viedä tärkeitä kirjaimia, mikä neuvoksi? Napakka sähköisku! Pimeä kirja! Millaista on jos kirjaimet ovat nurinniskoin? Mutta nyt hyvät ystävät, kirja taikoo itsensä näkymättömäksi! Kyllä, näin se tapahtuu.

Tämä on ihan hölynpölyn kirja, voi tulla lapsiringistä kommentiksi. Mutta kun ollaan päästy loppuun, eikö oekin kiva nyt vähän levähtää, kirja myös hyllylle. Paras palaute muuten on kirjan viimeisellä sivulla, missä lapsi toteaa aikuiselleen: ”Kiitos että luit minulle. Minä rakastan sinua. Hyvää yötä!” 

Aikuisen lepohetki

Aikuinen voi hengähtää tyytyväisenä, vetäytyä lukulampun ääreen ja avata, no, tuossa on kesken vielä Janne Saarikiven Hankalat sanat (2023, kansi Sanna-Reetta Meilahti). Vaarallinen kirja! Sitä lukiessaan alkaa tarkistella omia sanojaan aivan liian kliinisesti, joskin apua minulle tuo aikoinaan kesken jääneen mordvan kurssi. Siirryin kotimaiseen kirjallisuutteen, jossa sielläkin sanoista oli tarpeeksi tunkua.

Saatrikiven pohdintoja on nautinnollista lukea. Sivulla 155 huomaan hänen kokeilevan myös nuortenkirjakriitikkona. ”Tyttärelläni on kirja, jossa annetaan tytöille moderneja roolimalleja. Sen nimi on Iltasatuja kapinallisille tytöille. Siinä naiset ovat saavuttaneet asioita, joita tavallisesti tekevät miehet. Evita Peronista tuli Argentiinan kansan rakastama johtaja, Ruth Bader Ginsburgista Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari. Nämä naiset sanovat kukin jokin lattean viisauden, kuten ’älä anna minkään pimentää haaveitasi’. Mutta kuinka kapinallinen todella on idea, että ihmisen tulisi tehdä uraputki ja nousta yhtiön, valtion tai oikeusistuimen johtoon? Mielestäni se on keskiluokkainen, typerä ja vaarallinen. Se edustaa kaikkea sitä, josta miehiä voisi syyttää: kilpailua, toisen tuuppimista, kukkoilua, toksisuutta.” Hm. Täytynee lukea uudelleen tuo poikien vastaava vaarallinen kirja. 

Mutta oli miten oli, kulttuurista Saarikivi sanoo minusta hienoin sanoin (kielikuvakin?):”Jotenkin tällaisena näen kulttuurin. Se on kellari jalkojen alla, valoisa muisto täynnä sanoja ja tarinoita. Maailmassa on kauneutta ja merkitystä, mutta sitä ei voi nähdä, ellei se välity suvun ja perheen tarinoiden, läheisten ihmisten, unien, näennäisen joutavanpäiväisen jorinan ja kohtaamisten kautta.Ellei se jäsenny asuinkaupungin kartalle askelten väliin, painu niiden alle maankuoren poimuihin.”

sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Kapteeni Kalsari, takarivin pulpetit ja presidentti

 Minun piti aloittaa vuoden 2024 blogit syvälleluotaavalla kirjallisuuden palkintoviikkojen analyysillä. Toisin kävi, sillä elämä on kaikkea kritiikkiä ja suunnittelua ihmeellisempi. Se tarjoaa vaikkapa influenssaa, tietokoneen hajoamisen, uuden käyttöjärjestelmän opiskelun, presidentinvaallit tai pisteeksi blogikirjoitukselle noroviruksen.

Harmittaa, koska Finlandian lasten ja nuortenkirjallisuuden palkinnon yhteydessä paljastettiin myös tulevan presidenttikilvan voittaja. Itse Sarvijumalan selviäminen ykköseksi ei niinkään hetkauttanut – olinhan sen jo edellisessä blogissani ilmoittanut – varsinkaan, kun kattaus oli kovin tasapaksu ja aihealueiltaan epäkesko.

Mutta valitsija eli Herra Ylppö otti kaiken irti perusteluissaan eli kertoi omasta kilvoittelustaan ja lukemisen haasteistaan ja kiteytti kaiken KOLMEEN kohtaan. Hän totesi, ettei voittoon tarvittu kuin kolme kirjanta. Kirjaimia hän ei tietenkään analysoinut aivan loppuun, mutta viestistä ei voinut erehtyä. Ensiinäkin I eli isänmaallisuus, toiseksi M eli multitalentti ja kolmanneksi U eli uskottavuus sitoutumisessa kansainvälisiin suhteisiin.

IMU saattaa toki esimekiksi muusikkopiireissä tarkoittaa paljon muutakin. Lukemiseen sijoitettuna se on ihan hyvä termi otettavaksi käyttöön. Lisäisin vielä oman suosikkini eli HINGUN. Miksi takapenkin koululaisilla ei ole oppimisen imua? Miksi opettajilla ei ole hinkua vastustaa rakenteellista välinpitämättömyyttä? Miksi takaosaan ei istuteta parhaimpia oppilaita ja eteen tukea ja pedagogista imua kaipaavia? Oliko tutkijan hengailu kuukausikaupalla jo tiedossa olevaa tarinaa, jonka keinotolisi voinut lukea monista alan kirjoista – esimerkiksi Luottamuksesta ja kansalaisuuteen kasvamisesta (2022).

Vaikea kirjallinen ongelma

Kärsimysviikkojen loppupuolella jouduin miettimään näitä käsitteitä omakohtaisesti. Millaisilla kirjoilla olisi imua noroviruksen kanssa riutuvalle blogistille? Mitkä kirjat kaivaisivat esiin rippeet lukemisen hingusta? 

Lukemattomien kirjojen pinosta löysin uupuneen selailun jälkeen ilmiselvästi tyydyttävimmän ratkaisun. Hylkäsin Koiramiehet ja Kisulit ja päätin panostaa Kapteeni Kalsariin. Mutta kumpi, Violetin vessanväen vinha vahinko vai Hurjan hierrenaisen hirmutuuli? Jätin varalle samaan raamiin kuuluvan Prankensteinin, kunhan tokenisin hiukan enemmän.

Päädyin lopulta ei niin tuttuun ympäristöön eli Hurjaan hierrenaiseen (Tammi 2024). Tässä tuntui olevan kattaus lähes kaikkea toipilasajan tueksi. Aluksi tietysti lämmitti moton lainaus Albert Einsteinilta:”Mielikuvitus on tärkeämpi kuin tieto.” Tekijällä on kanttia, sillä tiedoissa kirjailija-kuvittajasta kerrotaan:”Kun Day Pilkey oli lapsi , hänellä todettiin ADHD ja lukihäriö. Day oli niin hankala luokassa, että opettajat siirsivät hänet joka päivä käytävälle. Onneksi Daysta oli kiva piirtää ja keksiä tarinoita. Hän kulutti käytäväaikansa siihen , että keksi omia sarjakuvia---”

 Pilkeyn pelasti siis käytäväjengin sosiaalisesta yhdenvertaisuuspaineesta oman lahjakkuuden ja kiinnostuksen imu ja hinku. Ja huomattakoon, että asiaan vaikutti merkittävästi myös opettaja, joka lopulta kannusti ja tuki Pilkeyn kuvittamista ja kirjoittamista. Omaelämänkerrallista materiaalia siis, jonka kohtalaisen runsaan tekstityksen Jaana Kapari-Jatta on kääntänyt tavoilleen uskollisena - taitavan vauhdikkaasti ja erilaisissa lukutilanteissa oleviaen jaksamiskykyä helpottaen.

29 lukua ja motorista aktivointia

Kirja vie mukanaan heti alusta koulun realistiseen maailmaan. Ensinnäkin on kaksi upeaa poikaa, Erno ja Huuko, joilla tosin on ilkeä ja sälleiksi haukkuva rehtori Kruppi. Onneksi rehtorin voi hypnotisoida, joten koulunkäynti muuttuu mukavammaksi. Tai sitten ei, koska rehtori tälläisessa tilassa luulee olevansa supersankari Kapteeni Kalsari. Kun mukaan saadaan eläkkeelle pääsevä poikioen oma tiukkaakin hurjempi opettaja Helke, hommat ja pilat lähtevät rullaamaan. Vauhti on sitä luokkaa, etten voi enempää paljastaa kertomatta samalla oleellisia juonenkäänteitä (kuten Helken ja rehtorin raflaavien otsikoiden myötä juksaamista naimisiin tai Helken muuttumista Hierrenaiseksi ja robottimaisten kaksoinolentojen omituisista toilauksista).

Ehkä parasta ideointia koulupäivien sulostuttamiseen ovat erilaiset viikot kuten Oikkuviikko. Yhtenä päivänä ei tulla ollenkaan kouluun, toisena yöpuvussa ja vaikkapa perjantaina harrastetaan ruokasotaa. Eniten heikossa kunnossa olevaa lukijaa kuitenkin ilahduttivat kirjan sopivasti jaksotellut osat sarjakuvien, ilmaisevien kuvitusten ja muodonmuutosten välillä. Ja etenkin sinne tänne sirotellut vanhan ajan ”elävät” sivuanimaatiot saivat yrittämään kaikkensa. Supersähköinen suuri sivallus esimerkiksi – kokeilkaapa miten vasen käsi tähän ja oikea peukalo tuohon ja menoksi!

Presidentit taas kehiin

Kaisa Paasto on jo tuttu energisillä tyttökirjoillaan Anni kaverinkesyttäjästä. Prankenstein (Tammi 2024, kuvitus Mari Ahokoivu) siirtyy sujuvasti Nolon elämäni tai Neropatin päiväkirjan viereen. Nyt esitellään viidesluokkalainen Elmeri ja omanarvon asteet, kiusatuksi tuleminen ja koston ihana tunne. Prankki puolestaan on jäynä tai pila, jonka maineen mittaa tietysti sen vaikuttavuus. Elmerin ura alkaa vahingossa hyvästä sydämestä: hän auttaa opettajaansa tietoteknisesti, mutta lopputuloksessa on prankki.Tervetuloa 3 D-ulostuskurssille

Kun Elmeri saa tahtomattaan prankkivalmentajakseen serkkunsa Robinin, meno äityy hurjanpuoleiseksi. Viime aikoina presidenttejä on vilahtanut muutaman kerran lasten ja nuortenkirjoissa, usein varsin kohteliaasti. Nyt kuitenkin lopullinen jäynä on tosi hurja. Presidentti on tulossa vaimoineen vanhaan kouluunsa, jossa häntä on kiusattu. Esiintymässä on myös taikuri Lauri Uusikuu kahden ns tyhjän silinterihatun kanssa. Älkää arvatko mitä voisi tapahtua. Odottakaa kärsivällisesti, miten Elmerin hyvä sydän käskee toimimaan.

Prankeilla ei päästä todelliseen ystävyyteen, vaikka niillä takapulpeteissa mainetta niittäisikin. On tehtävä vaikeita päätöksiä ja seistävä niiden takana ja uhmattava kaikenlaisia manipuloijia. ”Katsokaa tuota poikaa, presidentin puoliso Eve huusi lavan sivulta. - Hän on keksinyt oman tapansa vastustaa kiusausta. Hän on luonut tämän...tämän...voimallisen performanssin. Hän näyttää taiteen keinoin, miten rumaa jälkeä kiusaamisesta syntyy!”

Seurauksena on kutsu linnanjuhliin. Valitettavasti sinne ei kelpaa Hämähäkkimiehen asu, vaikka pukujuhla muka on. Minna sentään suostuu lähtemään daamiksi. Mutta voi sentään, Prankenstainissa ollaan hiukan myöhässä presidentin vaaleista. Ehkäpä tällä tavoin on siivompi käsitellä eksää kuin nykyhetkeä?

Todellista vaikuttamista?

Prankensteinissakin olisi voitu vielä voimakkaammin presidentin puolison suulla todeta, että kulttuurille aiheutuu todella rumaa jälkeä, jos sitä kiustaan yhä enemmän. Imu lukemiseen hiipuu, jos hinnat nousevat, kirjastoihin hankitaan vähemmän kirjoja, vaihtoehdot vähenevät ja niin edelleen.

Noissa superviikkojen kirjallisuuden palkintojuhlissa Finlandian 30 000 eurosta Tollanderin säätiön 45 0000 euroon ei lasten ja nuortenkirjallisuuden kohdalla nähty suuta loksauttavia päätöksiä, vaan sinänsä moitteetonta tuttua päiväkirjamerkintää, Finlandiasta ylijäänyttä tai yhden hikisen idean ympärille punoutuvaa tuttua kahden maailman seikkailua.

Oli toki juuri hienosti Grafian Rudolf Koivun palkintoon sopinut sanaton kuvakirja, Kadoksissa. Eipä se olisi muihin kategorioihin mahtunutkaan, joten tätä mysteeriä pitää tutkia tarkemmin. Mutta omasta puolestani olisin yrittänyt puolustaa Sari Airolan kätevää kuvasymboliikkaa kuvakirjassaVoi Viivi! (etana editions 2023). Hauska idea kerätä etu- ja takakanteen erilaisia valheen termejä ja valerhtelijoiden prototyyppejä. Viivin aloittaa kavereiden saamiseksi viehkolla ja helpolla valheella (minulla on elävä yksisarvinen) ja joutuu yhä kasvavan valkoisen, pehmeän ja lämpimän Valheen lumoihin. Aika hulvaton on Airolan ja Viivin vierailu valhetehtaassa, jossa valheet innokkaasti sujahtavat matkoihinsa aina kun tilaus tulee – ja niitähän tippuu koko ajan.

Taustalla taitaa olla myös isän kiire, joten onneksi päiväkodin aikuinen, Saara keksii valepussit. Niihin voi sujauttaa oman valheensa ja muitakin käteviä leikkejä ja ideoita keksitään. Lopuksi saadaan isäkin tajuamaan asian tärkeys.”Isä halaa Viiviä ja lupaa kuunnella paremmin, ettei Viivin ainoa juttukaveri ole Vale. - Katsotaan yhdessä iltauutiset, niin nähdään oikea emävale ja muutama hätävalekin, isä nauraa ja kutittaa Viivin poskea.”

Täytyypä tarkistaa vielä missä tuo iso valkoinen Valhe oikein luuraa? Kuinka ollakaan, ottaako tekijä tässä tietoisen kannanoton? Entisiä presidenttejä lisää näkyville, ja miksei uusiakin.

Taidan seuraavaksi kuitenkin vielä hurvitella läpi Kapteeni Kalsarin jälleen ajankohtaisen Radioaktiivisten robobokserien karmaisevan koston. Sen myötä voisi kotimaistenkin lasten ja nuortenkirjojen nimistöä kenties muutella imukykyisemmiksi?

tiistai 14. marraskuuta 2023

Finlandian kompurointia messujen varjossa

 

 

Mitä jäi mukaan tämän kertaisilta Helsingin kirjamessuilta? Vajaan 90 000 kävijän joukossa tallustelua lavalta toiselle, ylihinnoiteltua ruokaa tasoonsa nähden, paremmin ja huonommin kuultuja ja toteutettuja haastatteluja, sekava lasten puoli ja tyytyväisen tuntuisia myyntipisteitä. Taloudellisesti siis nämä taloudelliset messut onnistuivat.

Mutta mukaan tarttui kuin huomaamatta myös lavoilta kuulunut jatkuva huoli, katastrofit, ongelmat, ahdinko, uhkaava tulevaisuus. Ei edes Tuomas Kyrö esitellyt ennen oli paremmin-filosofiaa, vaan ammattisotilaan arkea.

 

Lapset antavat toivoa


Onneksi oli lastenkirjailijoita ja kuvantekijöitä. Hannele Lampelan esityksen jälkeen esimerkiksi jaksoi taas kestää synkkiä analyysejä ja jopa presidentillisten ehdokkaiden kirjavalintoja. Prinsessa Pikkiriikki ja hurmaava huvipuisto (Otava) lepuutti ahdistunutta psyykeä ehdan lapsienergian pläjäyksen kera. Pikkiriikki on menossa ensi kertaa yökylään Pöjöläisen luokse. Yö on pimeä ja vähän pelottavakin, mutta siihen auttaa parivaljakon energia, tähtisade ja ilmapallot.

Hiukan jäi huvittamaan, miten taattu prinsessojen kuvittaja Ninka Reittu on hänkin omassa kuvakirjassaan pohtinut samanlaista tilannetta. Pulla Vehnänen ja yö puumajassa kun lopulta päättyy yhteiseen nukkumiseen sekin.

No, messut taisivat lahjoittaa myös viheliäisen influenssan, jota sai potea useamman viikkoa. Tämä sopi yleisannin harmauteen ja synkkyyteen – nuortenlavankaan aiheet eivät poikenneet trendistä. Toivoa valoi taas lasten lavojen anti, varsinkin Leena Valmun esiintyminen uuden sankarinsa kanssa. Serius ja ihmisen ilmastonmuutos (Aula&co, kuv. Lasse Rantanen) on neljäs tarinallisessa tietokirjasarjassa ihmisen sisuksista. Nyt valokeilassa on nuori hermosolupoika, joka aloittelee työtään lämmönsäätelyn keskuksessa.

Kirjan kannessa kuumemittari kohoaa hälyttävästi, joten olipa helppo samastua. En tietysti suosittele näin omakohtaista vertautumista Valmun jännittävään tarinaan. Näin se kuitenkin alkoi tuntua oikealta seikkailulta, ja arvostukseni sisuksieni erilaisiin hypotalamuksen keräämiin tietoihin ja analyyseihin kasvoi. Vieras virus on perustanut keuhkoputkistooni tehtaan, joka ei välitä tekojensa vaikutuksista ympäristöön!

Yskiessäni ja niistäessäni seurasin Seriuksen ja aktivointiystävä Gretan kamppailua täydellä myötätunnolla. Sarjan kiihkeimmässä osassa joudutaan vanhoja ja ehkä jo hiukan kyynistyneitä toimijoita uhkaamaan jopa lakolla, jos ei ryhdytä toimeen. Varsinaisen tekstiosuuden lukee tosiaan kuin jännittävänä taisteluna – myöhemmin voi tutustua tarkemmin seikkaperäisiin tietosivustoihin, jossa nämä luulihakset, punasolut, aivo-veriesteet, motoriset neuronit ja myeiinitupet tarkentuvat. Ja kannattaa omassa kehossa näköjään vierailla vanhainkodissakin, sillä muistisoluilla saattaa olla tärkeää, tukevaa tietoa. Kansiaukeamien selventävät yhteenvedot avaavat nekin kätevästi kehoni koko ajan virtaavat toimijat olinpaikkoineen.

 

Virheitä ja yhteismitättömyyksiä?

 

Kiitos Seriuksen ja kavereiden pystyn taas kummastelemaan Finlandia-raadin pähkäilyjä kuuden lasten- ja nuortenkirjan valinnassa. Lapsiasiainvaltuutettu ehti jo saada kentältä murinaa railakkaasta kommentistaan vähäisestä runotuotannosta, tekstin ja kuvituksen kompuroinnista, kiireisyyden leimasta, virheistä ja viimeistelyn puutteesta. Hän kiirehti vannomaan tämän olleen vain omakohtaista tunnetta, mutta veikkaanpa koko valintaraadin miettineen yhdessä, mitä vajaan parin sadan ehdokkaan joukosta löytyi.

Mitään yleistä analyysiä ei toki tullut, hajahuomioita tiedon mukanaolosta ja ajankohtaisista asioista, ydinperheen vähäisyydestä ja äidin katoamisesta lasten hoidosta. Ääneen lukemisen tärkeyttä korostettiin ja yhteisen lukemisen iloa – ja tämähän on tietysti totta ja oikein. Mutta miten raadin kuusikko sitten näyttäisi toteuttavan virityksiä?

Ei yhtään kunnon satukirjaa kuvakirjatyyppien ulkopuolelta, vaikka esimerkiksi Arla Kanerva löysi jo keväällä (20.2.23) vinon pinon otsikolla Monenlaisten satujen kevät. Tätä genreä edustanee ehdokkaissa pelottoman peltohiiren neljäs seikkailu Lumilabyrintti (Otava), jota tituleerataan lisäksi englantilaisen lastenkirjan klassikoiden jatkajaksi. Kuvitus onkin viimeisen päälle sliipattu ja viimeistelty staattisiksi tilanteiksi.

Englantilaisen keijuperinteen kotimainen vaalija taitaa kuitenkin olla Christal Snow, jonka neljäs osa Penni Pähkinäsydämen seikkailut eli Tarinoita Tuulenpesän metsästä (WS) on juonellisen saturomaanin sijasta lyhyempiä taitavia tarinoita. Runkona on Pennin löytämä äidin salaperäinen muistikirja. Ja onneksi tekijällä on tukenaan keijun keveä kuvittaja Kati Vuorento kuin sivulta irti liihottelevine tyyppeineen. Pidetään Snow mukana muihin kilpailuihin.

Lukekaapa sitten ääneen Hissun kissun, Hilla! (Förlaget). Taitaa olla aika tuttu monesta muustakin tarinasta – ei todellakaan pääse nukkumaan, kun aina tapahtuu jotain jännää. Koiran mielikuvituksellakaan ei tunnu olevan mitään rajaa. Hyvällä harjoituksella päästään sutjakasti loppuun, mutta se nukahtaminen? Kaksi tätiä nimeltä Veera (WS) puolestaan nappaa mukaan useita vuorenvarmoja osioita. On riiteleviä vanhempia, jotka nerokkaasti päättävät lähteä omahoidolliselle lomalle. Lapset tuupataan tädeille, jotka ovat sopivasti toistensa vastakohtia, mutta rakastavat Esteriä ja Viljamia yli kaiken. Toki, koska eivät ole hankkineet omia lapsia – syistä ei kovin paljoa jutella, joten se jääkin sitten arvuuteltavaksi yhteiseen lukuhetkeen?

Joskus mietin myös, kuinka paljon kirjapaino vaikuttaa väliin niin epäselvään lopputulokseen. Mira Mallius onnistuu Veeroissa mukavan monipuolisesti sivujen tilanteissa, mutta edelleenkin vaalea teksti joillakin väripohjilla tuottaa silmien siristelyä.

 

Missä lukemisen ja tiedon tuki?

 

Ei yhtään juuri lukemaan oppineiden ja harjoitusta tarvitsevien seikkailukirjoja, vaikka taitajia riittää. Ei lainkaan tarinallista tai selkeää tietokirjaa, vaikka juuri tällä hetkellä ajankohtaisia aiheita tosiaan olisi ollut tarjolla. Karoliina Suoniemen Paperinarukengät (Avain, kuv. Emmi Kyytsönen) tuo juuri nyt mukaan lapsien aseman sota-ajan Suomessa. kauhun, mutta myös auttavaisuuden ja yhteen hiileen puhaltamisen toimet. Monipuolinen kirja avaa myös polkuja siirtolaisuuteen sekä pikkulottiin ja sotilaspoikiin.

Entäpä ne tavallisen elämän kiinnostuksen kohteet? Asfalttihommissa (WS) ja uuden talon rakentamisessa riittää ihmeteltävää. Samoin missä raha kasvaa ja minne se katoaa? Tai miksi työssä käydään ja mitä siellä tehdään? Ynnä paljon muuta…

 

Taustojen kertomaa

 

Taitaa olla niin, että raadin taustoista voi ounastella kuusikon selkeää jakoa kolmeen kuvakirjaan ja kolmeen varttuneiden romaaniin. Olisiko Ihmepoika Leon (Tamm, kansi Laura Lyytineni) syvälle Englannin jalkapallon hienouksiin hurahtaneen valinta? Jukka Behm aloittaa kyllä ovelasti kuin Potterin ikään. Futistemppuja salaa harjoitteleva Leon on orpona perheessä, missä öykkäröi entinen futaaja ja isokokoinen Pikku-Wayne.  Leonia ei noteerata lainkaan tai käytetään hyväksi aina kun on tarvis.

Kunnes ovelle ilmestyy kaksi velhoa – anteeksi valmentaja ja kykyjenetsijä, jotka ovat löytäneet Leonin ja vievät hänet mukanaan maineeseen ja kunniaan. Toki useamman mutkan kautta, jotka ovatkin sitten sitä tutumpaa jalkapallorekvisiittaa. Behm jättää loppuun paljastuksen Leonin oikeasta äidistä, joka ei oikeastaan tuntunut paljastukselta, vaan pakolliselta yhteen niittaamiselta.

Satuin lukemaan samoihin aikoihin Niki Dundee-sarjan kolmannen Pidetään yhtä, team Dundee! (Hanna Kökkö, kansi Tanja Mitchell, Mäkelä). Totesin kirjat mukaansa tempaaviksi koulu- ja jalkapallotarinoiksi. Nikin tuntematon isä paljastuu Skotlannissa pelaavaksi ammattilaiseksi, joka loppujen lopuksi palaa loukkaantuneena Suomeen, ja Nikin ura alkaa. Mukana on tässäkin sarjassa ihastumista taitavaan ja äksyyn joukkuekaveriin. Mimmi haaveilee hänkin ammattilaisuudesta. Kaikki ei sitten lopukaan, kun Niki lähtee Skotlantiin luomaan tarinaansa. Plusaa tulee mainioista otteluselostuksista, ja naisjalkapalloilun värikkäistä tilanteista.

Magdaleena Hai puolestaan vastaa pätevästi kauhun osuudesta Sarvijumalassa (Otava). Muistetaan kuitenkin lisäksi mainioita tarjouksia myös lukemisen innostuksen tukemiseksi Painajaispuodin salaisuuksia ratkottaessa. Eikä Sanna Istokaan ole ensimmäistä kertaa kyydissä mukana Behmin tavoin, vaan taustalla on Maanalaiset (WS 2016) ja vaikkapa Tinka ja Taika-sarja. Näkymättömät (Tammi) yhdistelee sitten näitä oudosti tuttuja kuvioita kesälomasta pikkusiskon ja äidin kanssa maalla. Kun outo poika alkaa liikuskella mukana, ollaankin sitten pikkukylän salaisuuksien äärellä, toden ja magiikan liepeillä. Oman minän kohentaminen, sivullisuuden ongelmat, siinäpä ajassa olevia purtavia pähkinöitä.

 

Kumman kantti kestää?

 

Nyt on todella hauskaa seurata, mitä tekee diktaattori näiden kuuden kirjansa kanssa. Tilanteesta ei tarvitse kuitenkaan olla kovin huolissaan, sillä perusteluita voi keksiä miten vain. Voi myös ajatella, että ihan sama.

Mutta ihastuuko Frans Mikko Kalevi Mäntymäki kuvakirjojen maailmaan? Vai olisiko sittenkin reipas jalkapallosankarin ura mitä läheisin?

Luulen kuitenkin, että he rra Ylppöä voisi ihan statuksen vuoksi hersyttää kauhu: auto-onnettomuus, isä letkuissa, äiti kuollut ja muutto pikkukylään tädin perheen luo. Siellä taas ilmestyy kummajaispeura ja todentuntuiset kammottavat unet.

Kun herra Ylppö ehkä pääsee näin kauhun makuun, suosittelen seuraavaksi tai rinnalle vielä hurjempaa teosta aiheesta, Patrick Nessin ja Siobhan Dowdin Hirviön kutsua (Tammi 2011. kuv. Jim Kay). Taitaa olla eräs näiden listojen ansio, että alkaa muistella lukuelämyksiään aikaisempina vuosina. Historia asettaa jännästi rinnakkaisia maailmoja eri vuosien välille.