Kasvuympäristö - vinkkejä, ryöstöjä ja hulluja aikuisia

 Kirjallisuuden palkintosade on jo alkanut! Ensimmäiseksi ehti Suomen tietokirjailijat, joka myönsi alan nykyisin vanhimman Tietopöllö-palkintonsa varhaiskasvatuksen opettajalle Kerttu Rahikalle ja kuvittaja Nadja Sarellille esikouluikäisille suunnatusta Elsa ja Lauri-sarjasta.  Tuota kaksikkoa on tullut esitellyksi myös tässä blogissa useampaan otteeseen. No, sehän on kasvanut jo kahdeksan isokokoisen kuvakirjan mittaiskesi.

Perusteluissa on monia tärkeitä pointteja, joiden soisi löytyvän kaikista lapsille suunnatuista esityksistä. Elsan ja Laurin elämänpiiri on monipuolinen. Päiväkodissa korostuvat niin oppimisen kuin ryhmän käyttäytymisen erilaiset vaiheet, suhteet aikuisiin ja erilaiseen kulttuuritaustaan. Isovanhempien mukanaolo antaa luontevan mahdollisuuden käsitellä sukua ja ikääntymistä. Tarinoiden tapahtumista pienet lukijat saavat vinkkejä omiin toiminnallisiin leikkeihin.

Arkipäivään liittyvät lasta koskettavat elämänhallinnan keinot käsitellään vetävän tarinan ja huomaamattoman toiston avulla. Tärkeänä osaan Nadja Sarellin selkeät, liikkeiltään harkitut ja värikylläiset henkilöt opastavat lisäksi toimintatapoja. Näissä faktiotyyppisissä kuvakirjoissa tarinan jälkeen tuleva tietopaketti houkuttelee jatkamaan yhteisiä keskusteluja.  Elsa ja Lauri ovat kirjastojen ja kirjakauppojen asiakkaiden suosikkeja. Koko perheen kirjoina, päiväkotien ja esikoulun käytössä ne lisäävät lukemisen intoa. Omalta osaltaan ne korostavat turvallisia ihmissuhteita ja kykyä tulla toimeen muiden kanssa. Hyvä kasvuympäristö on Elsan ja Laurin tapaan pysyvä ja yhteisöllinen. Nyt palkittiin muuten sekä kirjailija että kuvittaja – tasapuolisesti on työtä tehty.

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta on sekin yleensä löytänyt palkinnoille hyviä lastenkulttuurin kohteita. Nyt valikoitui mukaan erinomainen luontokuvaaja Hannu Laakson eläinten perhe-elämästä kertovia tarinoita. Olin aikeissa esitellä jo aikaisemmin kesäkirjojen joukossa Me Lintuset (Into 2023), mutta hyvä nytkin. Näissä Me-kirjoissa on samanlainen rakenne - Kettuset, Karhuset ja Hukkaset – joissa pentukatraasta joku valikoituu kertojaksi. Nyt on siirrytty lintujen puolelle ja aloituksen kunnian saa pieni telkänpoikanen. Sopiv asti vaaroja anniskellen telkkäparven varttuminen ei tunnu liian helpolta, vaan taustalla voi vaania niin supikoira, kettu, rantakäärme, näätä tai jopa vieras urostelkkä. Heti ei tule ajatelleeksi, että myös närhi varushaukasta puhumattakaan voi olla uhkana yllättäen. Pelastavana sankarina on sitten isokoskelo, Kun poissaollut emokin ilmestyy paikalle, kotilammella alkaa kaikki olla hyvin. Kuten muissakin Laakson kirjoissa, kuvat ovat erinomaisia, vauhdikkaita ja selkeitä tunnistamista tukevia. Mukana on myös huomaavaisesti luettelo lisätietolähteistä.

Näissä palkinnoissa on aina tiukkaa vertailua – varsinkin nyt, kun tarjolla on kotimaisesti katsoen erittäin hyviä tarjokkaita kuten vaikkapa Karoliina Suoniemi (kuvittajana Emmi Kyytsönen), Ulla Etto, Leena Virtanen ja Sanna Pelliccioni tai Leena Valmun sarja ihmiskehon asukkaista.  

Rikosten poluilla

 Neuvottelukunta palkitsi myös Tiktok-sossun palvelun minusta oireellisen tarkkanäköisesti. Viranomaiskieltä suomennetaan nuorille mediakentän tottumusten mukaisesti. Näin lastensuojelun ja -oikeuksien karit avautuvat helpommin. Tähän perään on helppo nostaa muutamia epätavallisemmin lasten ja nuorten pulmiin ankkuroituvia oppaita. Olavi Höltän ja Henna Pohjanvirran kirjan Noora saa syytteen (kuv. Kerttu-Ilona Pajala, Art House 2023) kannessa naulataan asiat jo kohdilleen: tässä on tarinallinen tietokirja rikosoikeudellisesta vastuusta. Enpä ole aivan varma, onko mukana myös lievää juridista itseironiaa. Se maustaa kuivakkaaksikin luonnehdittavaa asiankäsittelyä kuitenkin jatkossa. Alussa nimittäin esitellään kirjan tunnollinen sankari ”Hei, olen asianajaja Pentti Pasanen. Asun omakotialueella yhdessä lemmikkini, Eetun, kanssa. Eetu on kreikkalainen maakilpikonna. Se on jo 26-vuotias hidas mönkijä, joka saa asianajajan rauhoittumaan rankan käräjäpäivän jälkeen.”

Ei tunnu oikein vauhdikkaalta rikostapauksen tutkinnalta, vai mitä? Mutta älkää antako alun hämätä – käsissä on mielenkiintoinen, hyvin taustoistettu, selkeä tapauskuvaus yhdestä onnettomasta 16-vuotiaan Nooran näpistyksistä lähikaupasta. Tyttö jää kiinni ja poliisi pitää tekoa ryöstönä, koska Nooralla sattuu olemaan mukana kaverilta saatu kuula-ase. Tapauksen edistyessä havainnollinen ja lähes selkoselvä juristin selostus alkaa vetää mukanaan. Asiaa auttaa lisäksi harkittu kuvituksen, tekstin ja alareunan infoikkunoiden yhteispeli - tärkeimmät termit tulevat kätevästi tutuiksi. Puheenvuorot ja tilanteiden eteneminen etenee lähes sarjakuvamaisten henkilökuvien avittamana. Noora itse saa jo vähän raflaavamman osuuden kertoessaan miten kaikki oikein kävi.  Kun tapauksen tutkinta etenee, saattaa toivottavasti laajaikäisempää lukijakuntaa hämmästyttää, kuinka paljon erilaisia toimia tarvitaan tällaisen varkauden selvittämiseen. Selkeä otsikointi vie eteenpäin poliisikuulustelusta syytteeseen ryöstöstä, asianajajan valmistautumiseen varsinaiseen oikeudenkäyntiin , käräjäoikeuden pääkäsittelyyn. Entä mitä tapahtuu, kun Nooran tuomio saapuu?

Kirjan alussa sivutaan hiukan jo asianajajan ammattia ja koulutusta ja vaikkapa toimiston työskentelytapoja sekä työnjakoa. Varsin laaja toinen osa antaa tarkemman katsauksen ammatin eri puolista, tietoiskuja iästä ja rikollisen teon seurauksista, mistä apua-osion sekä epäillyn oikeuksista ja velvollisuuksista. Mietitään nuorten tekemiä rikoksia, oikeutta ilmaiseen puolustukseen, vedetään rajalinjoja vakauden ja ryöstän tai laittoman uhkauksen välille. Mitä on rikoskumppanuus, yllytys ja avunanto? Entä totuuden ja valheen puhuminen? Kolmannessa osassa on vielä yhteenveto erilaisista käsitteistä.  Lopussa on liitteenä Noran tapauksen viralliset dokumentit.

Siis perustavaa kansalaistietoutta, joka jokaisen lasten ja nuorten kanssa toimivien olisi tärkeää tietää. Kuten tekijät esipuheessaan toteavat, suomalaisesta oikeudenkäynnistä on kirjoitettu varsin vähän. On toki tapausselosteiden yhteyteen sommiteltu nuorten ja lasten lakikirja tai nettipoliisin vetävää realismia sekä yläkoulun tai lukion oppikirjojen lakitietoa. Tarinallinen tietokirja näin tarkoin harkittuna ja monipuolisena kokonaisesityksenä on kuitenkin ensimmäisiä laatuaan.

Ja niin, siitä epäilystäni itseironiasta ja lakimieshuumorista. Lopussa Pasanen istuu kotonaan. ”Eetu, tule tänne. Kerron sinulle, miten Nooran rikosjutussa kävi. Sinulla salaisimmatkin asiat pysyvät taatusti kilven sisällä.”

Kun joku haukkuu hulluksi

 Mielenkiintoinen tapaussukellus on Jussi Sudenlehden alaotsikko Selviytymisopas lapsille. Helposti voi kannen perusteella odottaa taas yhtä ammattikasvattajan tekemää vinkkireppua itsenäistymiseen ja varttumisviidakossa selviytymiseen. Mutta tässä erehtyy, sillä jo hiukan opettavaisen sävyisessä esipuheessa todetaan jo, ettei sellaisia ole kuin hullut. ”Aikuisten maailmasta olet varmaan tahtomatta kuulut sanoja kuten ahdistunut, masentunut, persoonallisuushäiriö tai pakko-oire. Kerron sinulle myöhemmin, mitä ne tarkoittavat. Kutsun sinut seuraamaan minua mukaan tarinaani, jossa kerron sinulle ystävistäni, sukulaisistani ja perheestäni. Heistä kukaan ei ole tavallinen. Ennen tarinan alkua haluan kertoa yhden asian minkä tiedän varmasti: Se, että aikuinen on kummallinen tai erilainen, ei ole koskaan sinun vikasi.”

Hullut aikuiset (kuv. Jussi Jääskeläinen, Enos 2023) alkaa mielenterveyden käsitteen sivun mittaisella pohdiskelulla. Sitten ääneen pääsee kukapa muukaan kuin Claes Andersson, psykiatri ja kirjailija, joka puhuu masennuksesta. Sudenlehdellä on todella kiinnostava kavalkadi esimerkkejä – on kirjailija ja poliitikko Reetta Meriläinen, näyttelijä Seidi Haarla, kirjailija Tuukka Hämäläinen, lääkäri ja psykoanalyytikko Sabina Spielrein, näyttelijä Samuel Shipway, Kellokosken mielisairaalan ”prinsessa” Anna Svedhol. Heidän kauttaan mukana on erilaisia ongelmia: ahdistus, tunteiden sääntely, pakko-oireet, kiusaaminen, autismi, skitsofrenia.

Sudenlehti kutoo mukaan omia tarinoita, konkreettisia tapahtumia, muistoja ja tietoa. Lopussa on lisäksi historiallinen katsaus mielenterveyden hoidosta ja keskeiset lähteet. Ehkä mukaan olisi vielä voinut ottaa muutaman asiaa valottavan lasten ja nuorten tietokirjan ja romaaninkin – tämä alue kun on jo melko hyvin edustettuna.

Mutta tarkoitus ja tarve tulevat hyvin esiin tekijän jälkisanoissa: ” Mielenterveys on usein vieläkin tabu, ja jokainen lapsi joutuu jossain kohtaa elämäänsä kohtaamaan jonkun aikuisen mielenterveyden häiriön. Siksi asiasta on hyvä puhua suoraan, mutta romantisoimatta. Joka tapauksessa lapset tietävät enemmän kuin luulemme.” Peruskoulutukseltaan kirjallisuus- ja psykoterapeuttina tekijä toteaa, että asioista pitää puhua suoraan, mutta niin, että lapsi voi suojautua ja heittäytyä takaisin satujen ja mielikuvituksen maailmaan. ”Tässä kirjassa lapsi voi palata taksisin tarinaan. Kirja antaa myös aikuiselle ja lapselle välineen keskustella asioista.” Mutta se kohderyhmä? Varttuneempi kokija saanee kunnolla asiaa irti monivivahteisista yhdistelmistä.

 Mitä minä pärjään?

  Tuija Siltamäen Ihan hyvä (kuv. Saara Helkala, WS 2023) on mainio kooste elämänsä, opiskelunsa ja työtavoitteiden kanssa painivalle nuorelle, joka ei vielä oikein tiedä, mitä haluaisi. Tärkeitä asioita kirjataan hauskalla ja graafisesti selkeyttävällä – ja houkuttelevallakin – otteella. Ei ole kiirettä heti kaikkeen, hengailulla, etsiskelyllä, mokailulla ja tavoitteiden vaihdon, pohtimisen puolella tässä ollaan. Ei pidä ottaa liikaa paineita heti, nuorella on tarvetta myös miettiä suorittamisen eri puolia. Kirja on täynnä kivasti esitettyä tutkimustietoa, haastavaa pohdiskelua ympärillä olevista ongelmista ja yhteiskunnan vaatimuksista, puhetta selfiestä,  netin ja somen houkutuksista ja niin edelleen. Osioina koulutus, työelämä, ihmissuhteet, (kiusaamisen kohdalla haastatelluista on tähän valittu Finandian voittaja Iida Rauma kokemuksineen) mielenterveys (Sanni Lehtisen haastattelu huijarisyndroomasta), hyvinvointi (Raisa Omaheimo, läskiaktivisti), bilehuumeet, raittius. Plussana hyvä taustakirjalista.

Syksyn ja kouluelämän, opiskelun ja elämässä sijoittumiseen on siis olemassa ymmärtäviä tienviittoja. Oikeastaan olisi tyrkytettävä näitä ikään katsomatta laajentamaan hyvän elämisen ja muiden ymmärtämisen keinoja.

 

 

Muumimamman kanssa Dägäfestareilla

 Tätä kirjoittaessani liputetaan Tove Janssonin 109-vuotissynttäreitä. Samalla monet koululaiset joko jännittävät kouluun menoa tai ovat jo kokemassa tärkeimmän houkutuksen, kavereiden tapaamisen. 

Ensin siis ne koulun alkajaisten pakolliset vinkit niin opettajille kuin oppilaillekin. Rauno Haapaniemen ja Liisa Rainan Luottamus ja kansalaisuuteen kasvaminen (2022) toivottavasti on kulkenut kesän lukukirjojen joukossa, niin paljon tärkeää asiaa koulun kasvatustehtävistä, ryhmädynamiikasta ja pienryhmien toiminnasta sivuilta löytyy. Nimittäin kyselytutkimuksessa esimerkiksi Helsingissä ykköseksi koulussa olemiseen liittyy turvattomuus.

Jännittäjille ja vanhemmillekin puolestaan on avuksi Juhani Känkäsen Apo Apponen, lunki ja tervejärkinen kaveri, joka Ekaluokan kellokkaissa (Teos 2023) selvittää koulupäivän kulkua omalla jäljittelemättömällä tavallaan. On aamun hösseli, Wilma-viesti, koulutien useista vaaroista selviytyminen (mm. Karhuluolasto – reittiä voi seurata noppaa heittämällä), opettaja Pentti Liitu-Harpin mukavat keksinnöt koulupäivän parantamiseksi (olisiko Pena tutustunut Luottamus-kirjan vinkkeihin?), musiikkia, aakkosten opettelua, välitunnin puuhastelua ja tietysti spagetin syöminen (hillitty keskustelu sallitaan ja on jopa toivottavaa).

Puutyöt tuntuvat olevan kaikkien sydäntä läsnä, ja opettaja Martti Lastun opastuksella syntyy oivia ja luovia luomuksia. Kun kouluun karannut koira Käpälämäkikin saadaan kiinni, kaikki on reilassa. Paitsi, niin – rehtori ilmoittaa, että nyt opettajillekin on luoto oma Wilma-järjestelmä. Jos opettaja on oikein ahkera, hän saa siitä merkinnän. Tai jos hän aiheuttaa häiriötä tunnilla…

 Eläintarhasta luonnon tuoksuihin

Kesäloman viimeisten päivien vierittyä muistoihin on omalta kohdaltanikin syytä tarkastella saldoa: mitä jäi käteen riippumatossa keinuessaan?

Luontoon voi tietysti retkeillä monenkin kirjan kera. Aluksi voi aloittaa turvallisesti Eläintarhan eläimillä (Readme 2023) Minna ja Viljami Ovaskaisen opastuksella. Suomen eläintarhat käydään tunnollisesti joskin suppeasti läpi ja piipahdetaan jopa tunnetuimmissa Euroopan tarhoissa. Isot kuvat vievät paljon tekstitilaa, eivätkä aina tuo lisäarvoa. Kiintoisampaa ovat sen sijaan tietoiskut eläintarhojen yleisistä taustatekijäistä historiasta virikkeistä ja työn eri puolista. Omat osionsa saavat lisäksi tutkimus, ympäristökasvatus ja suojelu. Lopussa on lisäksi laaja uhanalaisten eläinten esittely. Näin kokonaisuudesta syntyy mielenkiintoisa ja havahduttava retki.

Kirjastojen kestosuosikiksi noussut Kerttu Rahikan faktiosarja esikouluikäisistä tarjoaa mullantuoksuista puuhastelua. Elsa ja Lauri puutarhureina (kuv. Nadja Sarell, Mäkelä 2023) on malliesimerkki hyvin toimivasta tarinan ja faktan yhdistelmästä. Yhteisöllisyys, toistensa tukeminen ja auttaminen, työn tuloksista nauttiminen tulevat lämpimästi mukaan tarinaan kesän ja kylvöistä ja elokuun antimista. Faktaosuus kirjan lopussa kerää kätevästi yhteen kulloiseenkin sarjan teemaan liittyvät perusasiat.

Metsä on ollut monessa kirjassa mukana, ja sinne voi pujahtaa esimerkiksi Sinikka Piipon Metsän lumon kera (kuv. Anu-Riikka Lampinen, Sitruuna 2023). Tunnettu biologi ja kasvitieteilijä lähestyy suunnistajaa kysymyksillä - mitä puut ovat ja miten ne tulivat maapallolle? Retki loppuu puiden merkitykseen maapallolla ja kysymykseen onko minulla jo oma puuystävä? Kuvitus ei oikein pääse tekstin vauhtiin mukaan, mutta ihan oikeaan metsään kirja antaa paljon perusteita.

Jos taas haluaa lueskella tarinoita, satuja ja faktaa voi tarttua Anne Hakulisen Lapsen omaan retkeen kasvien salaisuuksiin (kuv. Olga Veselovskaya, Minerva 2023). Kirja kertaa aikaisempien perhos- ja ötökkäseikkailujen rakennetta: Onnin, Oonan ja mummon tarina jälkeen seuraavat tieto-osuudet. Niissä valittujen kasvien mukana tutustutaan aisteihin, rytmiin, näkemiseen, erilaiseen viestintään, huijauksiin ja vaikkapa parantamiseen ja ennätyksiin.  Kuvittaja tekee parhaansa, mutta luontoon täytyy taas lähteä kokeakseen todellisuuden. Ja tämähän lienee tarkoituskin. Luonnossa eri lajien tunnistaminen on toki helppoa erilaisten sovellusten avulla. Otat vain kuvan ja saat pian tietää, mitä olet ihastellut. Perustietojakin toki löytää, jos ehtii ja viitsii etsiä.

Jotakin jää puuttumaan.

Olen ollut väliin kahtaa mieltä Tove Janssonin muumihahmojen ja tekstien hyväksikäytöstä erilaisissa yhteyksissä. Muutamaan otteeseen olen sitten laskenut suojaustani ja ihastellut näppäriä ratkaisuja ja viihdyttävän koukuttavia tarinan ja tosiasioiden yhdistelmiä.

Nämä tuntuvat keskittyvän selkeimmin tietoaineksia sisältäviin kirjoihin. Muumimuseokirja (WS 2019) on mitä mainioin monipuolinen retki museoiden jännittävään maailmaan. Muumilaakson keittokirja ((WS 2018) on tainnut kulua ainakin selailtuna enemmän kuin ranskalaisen keittiön salaisuudet. Tahmatassujen uuniomenahilloa on vielä vähän jäljellä. Vaikka olen tottunut kuuntelija, enkä laulaja, voi Hannele Huovin ja Soili Perkiön Muumiperhe laulaa Ohoi! (WS 2021) panna hyräilemään, lausumaan kuin runoa ja toki kuuntelemaan esitykset koodin avulla. Ja tulla hyvälle tuulelle.

Mutta lopullisesti pitää ottaa jokunen superlatiivi esiin, kun riippumatossaan lähtee Pikku Myyn ja Muumimman mukaan luontoon. Pikku Myyn ötökkäkirja (WS 2022, teksti Sanja Hakala) ja Muumimamman sienikirja (WS 2023, teksti Katariina Heilala) on samantyylisesti koottu parivaljakko, missä Tove Janssonin kuvat, Anni Pöyhtärin aivan upean luonnolliset kohteiden kuvat ja kirjoittajien johdannot sekä lajiselvitykset sulautuvat kiinnostavan houkuttelevaksi kokonaisuudeksi.

Pikku Myy tietenkin satiirissaan tuo kriittisen näkökulman sienestäjien toiveuniin hypätessään Muumimamman kirjaan: ”- Myy on taas poiminut kangasrouskuja, isä sanoi. – Viime vuonna hän poimi kärpässieniä. – Toivon, että ensi vuonna poimii kanttarelleja, sanoi äiti. – Tai ainakin viinihaperoita. – Toivossa on hyvä elää, huomautti Pikku Myy ja nauraa kikatti itsekseen.

Katariina Heilala kiteyttää muumien tietomaailman esipuheessaan: ”Tämä kirja ei ole kaikenkattava tieteellinen katsaus tai tarkka lajintunnistusopas, vaan on tarkoitettu innostavaksi johdatukseksi sienten monipuoliseen maailmaan. Toivon mukaan kirja sytyttää lukijassa kipinän samota lähimetsään tutustumaan sienten laajaan kirjoon. Sienestyskärpäsen päästyä kunnolla puraisemaan ei paluuta entiseen yleensä ole: sen jälkeen voi olla enää vaikea nähdä metsää sieniltä!”.

Jes! Mitä mahdollisuuksia onaan tarjolla! Tuu-tikin sienitahnaa, Seikkailijan sienisoppaa, Ruttuvaarin sienipikkelsi tai Muumiperheen metsäsienirisotto! Eika maksa mitään!

Käykö Muumimammalta punk?

 Mutta ensin on löydettävä kesän runsaasta festaritarjonnasta oma lajinsa. Helpoiten tämä käy Tuomas Kärkkäuisen Festarimysteerin (S&S 2023) opastuksella.  Siinä kun on sisäkansissa kunnollinen kartta kaikki lajit kokoavasta Dägäfestarista.

Yksikertaisen idean pohjalta päästetään lapsi?, varhaisnuori? tai muu? kesän tärkeimmän eli Dägäfestarin tarjonnan pariin. Luumu ja kulmikkaat -yhtyeen manageri Sesse Karhu ryntää festareille ketsuppia poskessa. Seuraa managerin amok-juoksu teltasta ja esiintymislavalta toiselle artistia etsimässä.

Omalla kuvillaankaan Kärkkäinen ei tuo lavoille kovin suloisia tyyppejä. Etsin sisäisiä kannanottoja: punkbändi Räkätaudni tekstiä ei erota tummanvioletista taustasta. Bossanova on hillityn leppeää ja kuuntelijat uima-altaassa drinkin kera. Koivupallin päällä istuva vanhus esittää bluesia: ”Salaman laulu kuulostaa siltä kuin flunssainen mursu söisi näkkileipää maan siirtokoneessa.”

Kissi Kiilaspään jazzkvintetillä on muuten aurinkolasit päällä, vaikka Hei jazzikissa-kappaletta kuunnellaan hämärässä teltassa. Räppärit taas, niin:”Kamo ja Pussi puhuvat niin paljon, että kaikki ei edes mahdu tälle sivulle. Tässä on siksi vain keikan ensimmäisen minuutin jutut.” Kantrilaulaja aloittaa läppäristä kuuluvalla ajoneuvoyhdistelmänsä jytinällä.

Ainakin Dägäfestareilla on mainio menyy: Savolaisrekasta misotempe-kukko samppanjaa & sinapilla, lisukkeina intialaista päänhierontaa, tekoälyennustuksia, tatuointien poistoa laserilla ja vanhan ajan parturointia. Metallifanit heittävät nahistuneita nauriita lavalle AkhinisMustamielen päästellessä vertahyytäviä kirkaisuja. Funkbändi Hikimassut saa Tuomakselta armon rytmiä pumppaavalla menollaan. Vihdoin löytyy oma artisti esiintymislavan nurkassa surkean oloisena ”Entä jos en ole niin hyvä kuin he luulevat?” Managerilla on ratkaisu: kerro heille tuosta tunteesta. Se voi auttaa monia! Ja niinpä superpopshown sokerihumalaisen olon jälkeen tytön kaunis, yksinkertainen sanoma pianon kera uppoaa hiljaisen yleisön sydämiin.  ”Miksi jännittää? Mitä hyötyä siitä on?”

Olipa reissu, mutta kannattiko? Mitä Muumipappa sanoisi? ”Kaikki hauska on hyvää vatsalle.” Muumimamma toteaisi rauhallisesti: ”Meren ääni on oikeastaan aika mukava, äiti sanoi ja veti huovan korvilleen. – Toisenlainen. Et kai sinä enää näe pahoja unia?”

Mieleen jää psykedeelisen folkyhteisön harras olo ja pitkätukkaisen ja muutenkin karvaisen Ihmeellinen kieli nauha-yhtyeen pehmeä laulu Minä olen metsä.

Sinne ja pian. Vielä ehtii. Opettajatkin ovat vielä niin pyörryksissä alkupalavereittensa kanssa, että sienten poimiminen käy hyvin selitykseksi myöhästymisistä.

 

 

Finlandia tanssii, rokkaa ja ohjelmoi

 

Mitenkään pätevyyttä kyseenalaistamatta kysyn itseltäni, millainen kassakaappilista Kirjasäätiöltä ja Finlandia-palkinnon taustavoimilta löytyy valovoimaisista mediatähdistä. Ainakin hiukan kulmakarvoja kohotin, kun tämän vuoden diktaattorit julkistettiin. Nyt varmaan lopullisesti voidaan todeta, että kirjallisuuden suurimpaan gaalaan haetaan julkisuutta avittamaan nimenomaan raflaavia nimiä. Eipä siitä sen enempää – eihän diktaattorin tarvitsekaan kuin valita yksi korkeintaan kuudesta kirjasta. Kaikki osaavat lukea ja ovat lukeneet enemmän tai vähemmän muun toimintansa ohessa, jopa kirjoittaneet yhden elämäntapaoppaan tai avanneet sydämensä tai tanssinsa ajoissa elämänkerturille tai kirjoittaneet tyttösen seikkailuista tietokoneen ihmemaailmassa ja luovilla aloilla Kiinassa. Mutta kuten huomaatte, valinnat ovat tehneet tehtävänsä! Tätä palkitsemisjuhlaa tullaan odottamaan suurella mielenkiinnolla.

 Diktaattorit tunnustavat

Jotain voinee aavistella diktaattorien antamien haastattelujen pohjalta. Jorma Uotisella on ainakin perspektiiviä, sillä hän on seurannut Finlandiaa koko palkinnon 40-vuotisen historian ajan. Hänellä taitaa olla myös realismia, sillä ”kun minua pyydettiin päättämään kaunokirjallisuuden palkinnosta, menin tolaltani. Olin niin yllättynyt! Totta kai innostuin, mutta samalla kauhistuin: mikä tehtävä, mikä vastuu!” 

Linda Liukas puolestaan on lukenut viime vuosien palkituista kirjoista noin puolet.  Hän muistaa erityisesti Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi-teoksen: ”Olin yläasteikäinen, ja tieteiskirjallisuutta pidettiin lähinnä avaruusolioiden täyttämänä lasten kevyenä pulp-kirjallisuutena. Minulle palkinto oli tärkeä, sillä Sinisalon kirja tarjoaa mahdollisuuden miettiä, miten ja miksi ajattelemme. Se on myös esimerkki siitä, miten tarinat vievät teknologiaa ja samalla maailmaa eteenpäin.” Hän valitsee puolestaan tieteis… anteeksi tietokirjallisuuden voittajan.

Mikko Kalevi Mäntymäki ei taida tällä eikä lisätyllä Frank-etunimelläkään olla vielä julkkis, mutta Herra Ylppö voi jo hetkauttaa. Hän toteaa, ettei Finlandiasta päättäjän rooli ole mikään vitsi, vaan ottaa tämän työn asian vaatimalla vakavuudella. ”Minulla on lukuhäiriö. joten valitsijan rooli on erityinen kunnia. Olen silti aina halunnut lukemista elämääni. Nuorena olisin halunnut lukea paljon jännittävämpiä kirjoja kuin mitä pikkukaupungin pienessä kirjastossa oli tarjolla. Omat lapseni voivat onneksi lukea paljon muutakin kuin viisikkoja. Entisenä tarkkiskundina pidin erityisesti Juha Hurmeen teoksesta Niemi. --- Kirjassa on sitä Hurmeen mielipuolisuutta.” 

Mutta mitä tekevätkään ensin valintaraadit?

 Näillä eväillä varsinaisilla esiraadeille saattaa tulla ongelmia toiveiden täyttämiselle – jos nyt sitä edes ajattelevatkaan. Diktaattorin valinta kun sitten on mitä on – eikä noita luettaviakaan ole kuin kuusi, jos vanhat merkit pitävät paikkansa. Raatilaiset sen sijaan saavat urakakseen melkoisen massiivisen kirjapinon.

Oma kokemukseni on vuoden 2002 puheenjohtajuudesta, mutta urakka oli silloin pelkästään mielenkiintoinen ja innostava. Samaan luulen nykyisenkin porukan päätyvän: hienoa nähdä miten paljon ja merkittävää kirjallisuutta Suomessa saadaan aikaan. Aina kuitenkin taitaa jäädä kaihertamaan epätietoisuus siitä, kuinka moni varteenotettava kirja on jäänyt osallistumatta kisaan erilaisista syistä.

Lasten ja nuorten puolella lautakuntaa johtaa lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen, jolla on nyt tuhannen taalan paikka tutkia, ”miten paljon lasten ja nuortenkirjat resonoivat tai puskuroivat tätä kiihkeää aikaamme.” Tämä taitaa olla vinkki jostakin? Entä hehkutus vuoden 2001 voittajan Kira Poutasen Ihanasta merestä: ”Teos antaa raadollisen kuvan nuoresta, syömishäiriötä sairastaneen tytön maailmasta. Kirja linkittyi silloin myös omaan elämääni ja auttoi ymmärtämään sairastuneen maailmaa.”

Palkitun koulukirjastonhoitajan Olli Rantalan tunnustus on kuin jostain addiktioryhmän kokouksesta, mutta sopii hyvin kirjaraatiin: ”Olen 60-vuotias ja luen nuortenkirjoja.” Kirjastolaisia on näkynyt sopivasti mukana valitsemassa ehdokkaita, ja koulujen kirjastojen tärkeyttä on hienoa erikseen tässä korostaa. ”Jos aikuiset lukisivat nuortenkirjoja, he eivät olisi niin ulalla nuorten elämästä. Ne ovat ikkunoita maailmaan, johon kurkistaminen tekisi aikuisille hyvää.” Mukavaa realismilta Arvo… anteeksi Herra Ylpön kommentteihin tuo Rantalan lausahdus: ”Koulukirjastonhoitajana minulla on hyvä sormituntuma lasten ja nuorten lukemiseen. Tiedän myös, mistä he oikeasti tykkäävät. Välillä huomaa, etteivät Finlandia-palkitut ole nuorten valitsemia.--- Yhä isompi osa nuorista on tottumattomia lukijoita. Liian mutkikas rakenne voi aiheuttaa hylkyreaktion. Meidän aikuisten tehtävä on käynnistää lukemisen positiivinen kierre.” Lapsiasiavaltuutetun puolelle vinkkejä ovat Rantalan suosikit Nadja Suomisen Rambo ja Juulia Niemen Et kävele yksin. 

Kuvittajien taloissa

Asta Boman on Kuvittajat ry:n toiminnanjohtaja ja tuntee siis erinäisen määrän kuvakirjamaailmassa huseeraavia taiteilijoita. Hänelläkin on suosikki tosin Uotisen kategoriassa: ”Olin lukiossa, kun Eeva-Liisa Mannerin elämästä ammentava Runoilijan talossa voitti Finlandian. Helena Sinervon teos kolahti kaltaiseeni runotyttöön täysillä.”

On ihan hyväksyttävää olla lapsellinen innostunut päästessään ”sukeltamaan satojen tekstien ja laadukkaan visuaalisen tarinankerronnan maailmaan.” 

Nöyränä saakin olla, kun kolme ainakin aluksi erilaista mielipidettä kohtaavat toisensa ja aletaan sorvata tarjolle kuusikkoa. Bomaniltakin löytyy jonkinlainen esikuva: klassikoksi noussut vuoden 2017 Sanna Manderin Avain hukassa-kuvakirja. ”Se on valloittavan ihana kokonaistaideteos, joka kertoo kaikkien oikeudesta olla omanlaisensa.” Kyseinen teos kuitenkin herätti aikanaan jonkinlaista plagiaattikeskustelua. Kirjasta jätettiin tekijänoikeusneuvostolle lausuntopyyntö. Allekirjoittajina olivat alalla varsin merkittävän kustantajan Etana Editionsin tekijät Jenni Erkintalo ja Reka Király, joiden työ Talo kulman takana julkaistiin edellisenä vuonna. Manderin teos muistutti kanteen mukaan liian paljon heidän kirjaansa. Tuomiota ei tullut, mutta kertonee jotain alalla toimivien tarkoista silmistä. Toivottavasti mahdollisia ehdokkaiksi nousevia kuvakirjoja tarkistellaan reilusti itsenäisinä ratkaisuina.

Sanojen ja kuvien tavoittelua

Mutta tosiaan, milloin mukaan pääsevät lukuintoa avittavat selkokirjat, harvemmin nähdyt tietokirjat, viihteen mestarit, ensikirjat? Elina Pekkarinen vihjailee: ”Lapset ja nuoret tarvitsevat kirjoja muodostaakseen käsityksen maailmasta. Omat lapseni ovat jo isoja, mutta vuoden vanha lapsenlapseni tavoittelee parhaillaan sanoja.” Asta Boman todistaa jo virkansa puolesta: ”Haluan herättää raadissa keskustelua visuaalisuuden merkityksestä lasten. ja nuortenkirjoissa. Parhaimmillaan kuva ja teksti ovat samalla tasolla vuoropuhelussa keskenään. Lapselle kuvan kieli jää mieleen jo ennen kuin hän oppii lukemaan itse.” Vielä raatilaisten kirjapino on maltillinen. Vauhti kasvaa rutkasti syksyn lähestyessä. Lopussa saattaa olla jo kiire, kun viimeinen ilmoittautumispäivä on käsillä.

Tänään, Kirjan ja Ruusun päivänä, Ylessä esiintynyt Jarkko Tontti väläytti hänkin paria lasten ja nuortenkirjallisuutta sivuavaa havaintoa. ”Jos vanhoja kirjoja ajanmukaistetaan, myös uusien teoksien sopivuutta tarkkaillaan. Monet kustantamot ovat ottaneet käyttöön sensitiivisyyslukijat. Heidän tehtävänään on lukea tekstejä kuin piru raamattua ja osoittaa, mitä ongelmallisia kohtia kirjassa voi olla heidän edustamansa vähemmistön kannalta.” Haloo, esiraati! Haluatteko varmuuden vuoksi Suomen kirjasäätiön palkkaamaan tunnekykyisen portinvartijan? 

Tontti puhuu myös kustannusalan naisvaltaisuudesta ja sen näkyvyydestä kustantamisen tuotteissa. ”Ennen meillä oli kokonainen lajityyppi nimeltä poikakirjallisuus, jossa oli vauhdikkaita seikkailukirjoja. Niitä ei enää tehdä. Olemmekin kadottamassa lukijakunnasta miehet ja pojat.”

Nyt taidat olla metsässä, missä et näe puita, hyvä kollega. Poika-tyttöjännärit voivat hyvin. Meillä on useita taitavia alan lasten ja nuortenkirjailijoita. Toisaalta toteat, että ”kyllä, jopa korkeakin taide on joskus tosi huonoa tai epäonnistunutta.” tai ”kyllä, taitavasti tehty viihde onnistuu paremmin kuin keskinkertainen tai huono taide.” Taitavaa, viihteellistä ja luettua seikkailumaailmaa ei vain taida näkyä  lasten ja nuortenkirjallisuuden ehdokkaissa?

Puhun mieluimmin Maailman kirjan ja tekijänoikeuden päivästä kuin kirjasta ja ruususta. Sillä on komea tausta – Wlliam Shakespeare ja Miguel de Cervantes kuolivat 23. toukokuuta. Unescon mukaan kirjat ansaitsevat erityisen päivänsä, jolloin niitä juhlitaan vapauden, yhteenkuuluvaisuuden ja rauhan symboleina. Samalla halutaan rohkaista kaikkia kiinnostumaan lukemisesta ja arvostaa kirjailijoita ja heidän työtään.

Ruusu ja kirja yhdessä kuitenkin kaikille lukijoille.

 

Tekoälytön tietokirja

 Pitääkö tietokirjoissa piakkoin mainita lisämääreitä tekoälyn osuudesta? ”Tämä on tekoälytön kirja.” ”Tässä kirjassa vain 30 % tekoälyä!”

Tuo tuli mieleen, kun kääntelin Usborne-kustantamon sarjan kirjoja ja niiden avattavia luukkuja. Rakenne perustuu erilaisiin kysymyksiin, joihin vastataan luukun alla. Chattaava tekoäly näyttää pystyvän tarjoamaan nopeasti yhtä hyviä tai laajempiakin vastauksia vaikeisiinkin pulmiin.

Sarjassa käsitellään tärkeitä ongelmia. Jordan Akpojaron Mitä rasismi on? (kuv. Asgley Evans, suom. Sari Kumpulainen. WS 2022) lisäksi selvitellään roskaamista ja kierrätystä, avaruutta, ihmistä, tietokoneita, hyvää vai pahaa muovia ja sään ongelmia.

Kirjoissa on samanlainen rakenne, joka alkaa sisällysluettelosta ja päättyy neuvoihin korjata ja muuttaa käsiteltyä aihetta. Mitä? Mikä? Miltä? osiossa pureudutaan peruskäsitteisiin, rodusta puhumiseen ja etnisiin ryhmiin. Miksi? johdattaa ihonväriin, muuttoliikkeeseen, periytymiseen. Voiko olla rasisti huomaamattaan? Onko rasistista matkia muita? Miten? vie rasismin alkulähteille, orjuuteen ja leviämiseen. Mitä voin tehdä? puolestaan selvittää mielenosoituksia, kenelle voi puhua ja tiedon hankinnan tärkeyttä.

Jokaisella on oma tarinansa ja näin tutustutaan lapsiin ympäri maailmaa. Tiesitkö? nostaa vielä esille tietoisikumaisesti asioita historiasta ja nykyhetkestä – rasismi ei ole menneisyyttä. Rasismia vastaan antaa vinkkejä asian käsittelemiseen sekä tunteiden että puolustamisen kannalta.

Varttuneemmille toisenlaisen mallin antaa jo aikaisemmin esittelemän norjalaiseni Tinashe Williamsonin Antirasistin käsikirja (Otava 2022). Rakenne lähtee keskusteluista ja kommenteista, joita kertovat eri sukujuuria omaavat 12-13-vuotiaat nuoret.

 Käsin kosketelltavat asiat

Kun vertaa rasismi-kirjaa vaikkapa Hyvään vai pahaan muoviin, huomaa, kuinka selkeämmin pystytään käsittelemään konkreettisia asioita merkinnöistä haitallisuusasteisiin ja käyttötarkoituksista, onko pakko pakata kaikki muoviin, mistä meren muovit ovat peräisin tai antamaan selkeitä ohjeita omaan vaikuttamiseen. Samalla lailla vaikkapa Sää-kirjassa saadaan aikaan mielenkiintoisia, jokaista kiinnostavia asioita sateenkaarista pyörremyrskyihin, sään merkitykseen tai satelliitteihin. Ilmastonmuutokset eivät sitten kuulukaan enää tähän kokonaisuuteen.

Sarja alaotsikko on Kysy ja kurkista. Kirjat sisältävät ja niitä mainostetaankin ”sisältää yli 60 avattavaa luukkua”. Kun ajattelee juuri rasismia, niin vastaukset ovat kovin suppeita ja yleisiä. Luukkujen alle ei paljon tekstiä mahdu, ja niiden avaaminen on tietysti aluksi hauskaa. Pitemmän päälle luukkuja repeytyy irti, ja ne aukenevat eri tahtiin itsestäänkin. Luukkusysteemi yleensäkin viittaa nuorempiin käyttäjiin. Asiat ovat kuitenkin sen verran laajahkoja, että kunnollisessa käytössä vanhemmat joutuvat tekemään paljon lisää taustatyötä – muista tietokirjoista vai ChatGPTn kanssa? Varttuneemmille luukkuhoukutus ei enää samalla tavalla toimi ja kirjoihin jää jonkinlainen kertakäyttövaikutelma. Kuvituskin on mainostyyppistä ja varsinaiset tietokuvat ovat harvemmassa.

Eri kustantajille on alkanut syntyä kiitettävästi eri-ikäisille tarkoitettuja tietokirjasarjoja. Tuorein lienee National Geographic-julkaisun laajaa materiaalia hyväkseen käyttävä Lue itse-sarja. Siinä tarjoillaan kolmiasteista vaikeutta: lukemaan opetteleville, lukemaan oppineille ja sujuvasti lukeville. Ykköstaso aloitetaan raflaavasti – Pyramidit (suom. Sari Kumpulainen, Tammi 2023) on vuodelta 2017, mutta liekö useiden vuosien aikaan tapahtunut kovin merkittävää faaraoiden haudoilla? Ykköstasossa tavutetaan tekstiä, ja tämä sujuu kyllä. Ongelmaksi tulee fontin muutos Sanat tutuiksi-puhekuplissa, joissa täyteen ahdettuina ohut ja kapea versaali on sotkuista. 

Ykkösen saa myös Ponit, kakkoseen mahtuvat Muumiot ja Panda, kolmoseen Eläinarkkitehdit ja Vesi. Lisää varmaan tulee sujuvasti, mutta saako sarjasta ammennettua jotain todella hetkauttavaa olemassa olevien tarjokkaiden joukkoon? Kovin samanlaisilta kohteet alkavat tuntua.

Paloja ja pikkutietoa

Tietopöllö-palkinnon voittanut Laura Ertimo on jatkanut työtään vauhdikkaasti ja niinpä Pikkutieto-sarjassa jatketaan tutkija Plopin kanssa puiden kera miettimään niiden  elämää. Kiivetään puuhun (kuv. Sanna Pelliccioni, Karisto 2022) alkaa kätevästi ihmeteltäessä omenapuun yksinäisyyttä. Näinhän ei ole, ja heti aluksi puu opettaa Plopille, ettei kiirehtiminen kannata. Otetaan rauhassa ja verkkaiseen tahtiin! Ja aloitetaan jännästi lisääntymisestä! Ennen kuin on taimia, tarvitaan vanhemmat, eikö niin? Tuuli järjestää esimerkiksi männylle treffit, koivullakin on siitepöly.

Ertimo on jaksottanut etenemisen loogisesti, ja Pelliccionin hauskat kuvakulmat ja oleelliset asiat isoilla kirjaimilla vievät tarinaa eteenpäin. On apulaisia kuten kimalaisia, mutta myös vihollisia. No, linnut auttavat, kun saavat pesäkolojakin. Juurissa on omat salaisuutensa, jonka sienet paljastavat syksyllä. Maa kuhisee elämää. Mutta miten puu muka matkustaa? Kauris nappaa kypsän omenan, ja mitä sitten? Oho, kauris kakkaa ja siemenillä on valmis lannoite. Ensimmäinen siemen itää! Takiaisella on omat jännät siemenensä, ja kookospähkinä se vasta matkaakin. Ilman kasveja ei olisi elämää! ”Ihana, vihreä, vilinän ja äänten täyttämä maailma syntyy yhteistyöllä.” 

Ripeästi edenneessä Tietopaloissa tieto eritellään ulkoasun värieroilla. Vihreässä sarjassa eläimet ja luonto kohtaavat. Johanna Venho on aikaisemminkin vieraillut kirjoissaan luonnossa, ja nyt tarjoillaan Seikkailijan retkikirja (kuv. Elina Ovaskainen, WS 2022). Otsikointi tuntuu raflaavalta, sillä eikö luonnossa ollessa pikemminkin korosteta ennakointia ja tarkkaavaisuutta? Toki voidaan hurjastellakin, kunhan muistaa etiketin. Hyvin Venho kirjaa alkulähtökohdat eli varustautumisen ja perään niin kansallispuistojen kuin retkeilyalueiden mahdollisuudet, päivä- ja yöretket, muonituksen, kompassin ja tulenkäytön sekä haaverit. Omien havaintojen kirjaaminen muistiin on mukava vinkki. Kuvitus on aika suurpiirteistä, mutta ajaa asiaansa. Kannattaa myös muistaa aikaisemmin esittelemäni Marjo Nygårdin Reppuressulle! (Lasten Keskus 2022). Siilin retki alkaa keittiöstä, minne kaverukset kokoontuvat. Ollaan lähdössä metsäretkelle ja on tarvikkeiden tutkimisen aika. Tässä mennään yhtäjalkaa porukan kanssa kokemaan luontoa.

Jade Haapasalon (kuv. Aaro Ravantti) Suloinen kani antaa tietoa niin historiasta, kommunikointitavoista kuin kanin hankkimisen ydinkohdista. Suhteet hamsteriinkin selvitetään ja elintavat ja hoito ja muut kommervenkit selviävät tarkemmin kuvituksen avulla. Marika Riikosen (kuv. Jasmi Ritola) Uljas hevonen taas on samaan tapaan mainio alkulähtökohta tutustumisessa niin hevosen hoitoon, vuorovaikutukseen, elekieleen, rotuihin ja jopa myyttisten tarinoiden rooleihin. Salaperäinen kissa ja sen hoito kuuluu lisukkeena tähän värisarjaan.

 Tarua ja totta 

Tietopala-sarja ei ole kaikissa kirjoissaan käyttänyt hyväkseen lisälumisen vinkkien jakamista.  Oikeastaan jokaiseen kirjaan olisi löytynyt vähällä vaivalla muutamia kivoja vertaisteoksia tai laajempia näkökulmia innostuneille. Tai sitten käytäntö on kirjavaa; Kani ja hevonen vinkkaavat lähteitä ja jopa nettisivustoja ja niin tekevät myös Vuokko Hurmeen Karmeat taruolennot ja Ihanat taruolennot (kuv. Julia Savtchenko, WS 2022-2023). Niissä on myös muista Lukupaloista uupuvat sisällysluettelot. Voisi ajatella, etttä tästä olisi hyötyä alussa tai lopussa esimerkiksi sisällön ennakoinnissa ja kokonaisuuden hahmottamisessa ja jälkikäytössä tarkistuksissa. Myös Tietopöllö-palkinnon saanut tuottelias Vuokko Hurme on koonnut mainiosti (vertailepa esimerkiksi Marjut Hjeltin ja Mervi Kosken kirjoja) taruolennoista oman kokonaisuuden Aarnikorkasta Yksisarviseen. Varsinkin karmeissa olennoissa löytyy kooste laajemmista opuksista Frankensteinin hirviöstä zombien joukkovoimaan. Jaotteluitakin löytyy esimerkiksi ihmissuden sukulaisiin, lisähuomioita taustoista ja historiasta. Kuvituksen tyypeistä voidaan olla montaa mieltä, mutta eihän selkeitä näköhavaintoja taida löytyä. Karmeus kirjan nimestä siirtyy kyllä tehokkaasti sisäsivuille. Näkkiä en haluaisi tavata unissani. 

Tietopalat -nimi kuvaa oivasti Jade Haapasalon Pieniä suuria keksintöjä (kuv. Kaisu Sandberg. Se kuljettaa lukijansa vanhimmista suurista keksinnöistä sekavammin halki erilaisten kummallistenkin keksintöjen maailman. Hattara ja mehujää, jouluvalot ja korvaläpät, jäätelökone ja lakritsi puhumattakaan coca colasta kenties ovat lasten mielestä tärkeitä keksintöjä, mutta onneksi päästään myös pistekirjoitukseen tai laastariin. No, keksinnöt loppuvat uimaräpylöihin. Mukana on sentään tietoutta patentista ja vähän keksijän ominaispiirteistäkin. Tässäkin on hyvä ottaa rinnalle vaikkapa Tapani Baggen runsas Keksintöjen maailma (Karisto 2021), jonka lopussa on hyvä yhteenveto keksintöjen maailmasta vuosilukuineen.   

Laura Ertimo on mukana tässäkin sarjassa luotauksellaan Mikä on robotti (kuv. Aaro Ravantti). Tieto välitetään taas tottuneen tekijän toimesta hyvin jäsennellyllä kokonaisuudella. Johdattelijana on kukapa muukaan kuin pienehkö ystävällisen näköinen robotti, joka puhekuplissaan jakaa lisätietoa ja osoittelee ydinkohtia. Tosiaan, kuka keksi robotin ja missä niitä piileksii? Puhutaan myös hienomotoriikasta ja liikkeestä, ohjaamisesta ja kamerasilmästä.

Ertimon nokkela oivallus on välistä verrata robotin kykyjä luontoon, vaikkapa gekkon varpaisiin. Mielenkiintoisia lisätiedon hankintaan houkuttelevia polkuja tarjoavat vaikka robotin aivot ja hei, täällähän on tekoälyn mahdollisuudetkin! Entä kommunikointi ja sen vaikeudet robotin kanssa? Millainen on juttutuokio? Hoivaroboteista on luontevaa siirtyä ihmisen ja koneen yhteistyöhön ja pohtia milloin robotti on kuin ihminen. Lisäbonuksina Ertimo tarjoaa vielä robotin tunnistuskilvan, robottigallerian ja hyvän sanaston. Eräs alakoululainen jäi muuten pohtimaan robottien tunnistamisvisassa kysymystä ”Minulla ei ole tunteita kuten ihmisellä, mutta olen iloinen, kun ihmiset katsovat töitäni.” No, vastaus on tietysti Ai-Da, kuvataiteilija-androidi. ”Mutta miten se voi sitten olla iloinen. Eikö se ole tunne?”

Kunnon tietokuvitusta

Tietokirjan kuvitus varsin nuoremmille on oma maailmansa. Varsin usein törmää sinnepäin esittäviin hahmotelmiin, taiteellisiin ns tunnelman tuojiin tai kömpelömpiin yritelmiin. Myös lasten ja nuorten tietokirjan graafiseen kokonaisuuteen täytyisi harkiten keskittyä.

Roope Lipastin Ihmeellisen jääkauden kuvittanut Juha Harju (WS 2022) on lanseerannut johdattelijaksi ja vitsikkääksi jääkausioppaaksi sapelihammaskissan. Vaikka kissassa taitaa olla mahdollisuuksia vaikka jääkausileffojen animaatiosankariksi, se tuntuu toimivan ehkä juuri siksi hyvin alakoululaisten kanssa. Tuollaisia ns. johdattelijoita on muuten käytetty kautta historian Suomessa vuodesta 1845 saakka, joten sapelihammaskin ikänsä puolesta solahtaa luontevasti mukaan.

Jääkaudessa päästään kyllä selventävään ja erinomaisesti erilaisia kehityskulkuja ymmärrettävämmiksi tekeviin aukeamiin. Lipasti osaa tottuneena lasten ja nuortenkirjailijana ottaa myös hyvin huomioon kohdeyleisönsä tietovaraston ja mielenkiinnon kohteetkin. Jääkauden historia, syyt ja eläimistö tulevat notkeasti käsiteltyä. Alkukin nitoo mukavasti nykyhetken historiaan - aloitetaan jättiläisistä ja siirtolohkareista sekä päädytään lopuksi suomalaisiin jääkauden merkkeihin.

Mutta milloin seuraava jääkausi voisi tulla? Hyvän tietokirjan ominaisuuksiin kuuluu ihmettelyn herättäminen, epäilyksen siemen, tarkistukset ja innostuminen. Näitä löytyy kotimaisilta tekijöiltämme.