Finlandiassa kauhua ja syövereitä!

Kun Helsingin kirjameesujen tungoksista on selvinnyt hengissä, onkin edessä seuraava taisto eli Finlandian ehdokkaat. Kirjamessuilla ontuvan kävelykeppi toimi kohtuullisesti tien avaajana, mutta ei auttanut pääsyssä hyvälle etäisyydelle esiintyjiä. Minua evästettiin, ettei ruoka- ja viinipuolelle kannata edes tuolla kunnolla yrittää.

Kirjamessuilla voisi olla mukava keino lisätä kiinnostusta ja perillemenoa vaikkapa pienellä lisämaksulla. Nyt pystyy kahden lavan    esiintymisiä kuuntelemaan ja katselemaan striimattuina, mutta toki monia luettelosta poimittuja kiinnostusta herättäviä esityksiä ei ole missään.

Toisaalta en tiedä, kuinka toivottu rauhallinen paneutuminen haastatteluihin eli hidas ”lukeminen” parantuisi. Esiintymiset nimittäin ovat usein vajaan puolen tunnin aikana pintaraapisuja ja messujen suuren ideologian mukaan lähinnä osviittoja myyntipöydille. Poikkeuksia toki oli, mutta ne vaativat sekä erinomaisen kyselijän että karismaattisen kertojan. Esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen tulevaisuutta luodanneet lavat eivät tähän valitettavasti yltäneet. Lastenkirjailijat pitivät pintansa kohtuullisesti – ehkäpä vaativa yleisö piti pinnalla. Tottuneet esiintyjät osasivat asiansa – oli mukava kuunnella esimerkiksi Salla Simukkaa ja Siri Kolua. Salla ei tainnut vielä messuilla tietää Finlansia-ehdokkuudestaan, siksi rauhallisesti juontaminen sujui. Lastenkirjallisuuden tulevaisuus olikin sijoitettu lähemmäksi kuin muilla, vuoteen 2030, mutta ongelmia ja uusia muotoiluja sieltä löytyi, toivoakin. 

 

Lasten puoli sinänsä ei hetkauttanut millään lailla. Olihan siellä Lukukoira ja kirjastoauto sekä Suunnista kirjaan ties monennenko kerran. Viidennestä luokasta ylöspäin innostettiin kirjojen pariin rastien kautta. Lapsellisemmille (lue: perheet mukaan!) lanseerattiin Tähtipolku. Avaruusteeman ajateltiin houkuttelevan puuhaamiseen, jännien hahmojen bongaamiseen ja muistipelejä pelaten. Valituilla osastoilla sai sitten mukaan vielä kaikenlaista pikkumateriaalia. Lastenosasto näkyi tarkkailijalle kuitenkin enemmän istuskelu-, paikoitus- ja hengähdyspaikkana. Tähtipolkukarttoja oli käydessäni melkoinen pino jäljellä.

Tuttavat kustantajapuolella olivat tyytyväisiä myyntiin, joten siltä osin messut taisivat täyttää velvollisuutensa.

Huolien alhosta – minne?

Kirjamessujen tarkoitus ei varmasti ollut nostaa esille tämän hetken kurjuutta ja ongelmallisuutta. Se jäi Finlandian valintaraatien niskoille. Ja löytyihän tätä alhoa. Pekka Haavisto sai kontolleen traditionaalisen tietokirjojen kuusikon. Siellä ongelmia toki löytyy eläinlajien sukupuuttosta, vammaisten kohtelusta, somen häijyydestä ja pääministerin huolista. On myös arkitehtuurimme mainetekoja, jos murskaamistakin. Kirjallisuusaiheinen ehdokas on rauhoittava: Miten kirjailijat löysivät meren. Jos olisi tultu ihan tähän päivään, kohde olisi voinut näyttää toisenlaiselta? 

Kaunokirjallinen kuusikko taisi räjäyttää miinakentän. Kari J. Kettula muuten teki oivan vertailun muistellessaan edellistä kertaansa raadissa 1995. Silloin olivat asiat toisin, opetusministeriössä oli mahtava kulttuurin ystävä kansliapäällikkö Numminen ja Finlandian voitti Hannu Mäkelä Leino-elämänkerrallaan. Lukeminen kukoisti.

Nyt Kari J. ja hänen apurinsa, neljä naista, vyöryttivät esiin todellisemman Suomen tänä hetkenä. On puhetta vallasta sekä parisuhteessa että taiteentekemisessä, on seksuaalisesta väkivaltaa ja sen vaikutuksia, sisäänkirjoitettuja sukupuolittuneita rajoja. Rajuja kohtauksia luvataan, kun ääni annetaan unohdetuille sodan uhreille, naisille ja lapsille. Traumaattisten kokemusten vaikutusta ihmiseen luodataan parissakin kirjassa eri tavoin vihasta epätoivoon: sota, köyhyys ja juurettomuus ovat jättäneet yli sukupolvien siirtyvät jälkensä. Äitiä etsimässä ei sekään ole helppoa toisenlaisessa parisuhteessa, kun taas huumeriippuvaisen todellisuus paljastetaan laajalla kirjolla ohitse tilastojen kylmien lukujen.

Diktaattori Alma Pöystille unettomia öitä?

Miten lapset vastaavat?

Olisiko lasten ja nuortenkirjailijoilla maailmaamme muuta kerrottavaa? Ounasteliin tarkastellessani raadin kuvavoittoista asiantuntijuutta, että täältä fokus löytynee. Enpä erehtynyt. 

 

Kuudesta ehdokkaasta kaksi on tekstikirjoja, yhteen on ympätty mukaan kuvitusta paikka paikoin, muut ovat kuvakirjoja. Ehkäpä raadin saamista ehdokkaista ei todellakaan löytynyt esimerkiksi trendikästä sarjakuvaromaania, varhaisnuorten arkirelaismia tai kiinnostavaa tietokrijaa. Ehkä tällaisia kustantajat eivät viitsineet lähettääkään. Esittelypuheessaan puheenjohtaja hehkutti lähinnä mielenkiintoisia keskusteluja, upeaa lukuelämystä – ne Finlandian ajat, jolloin tehtiin edes vähän kartoitusta tarjonnan elementeistä, näyttävät olevan ohi.

Panin merkille, että pääpiirteissään tarjonta oli aika tuttua. On – kuten viime kerrallakin – varteenotettava, lukuhimoa herättävä kauhuromaani. Mileenkiintoista, että tamperelainen Lukkarilan Päivi on valinnut iskuotsikoksi lapsuuden slangiani eli Skutsin. Kirjassa on monia iskukohtia, jotka vetävät miettimään: riippuvuus älylaitteista, selviytyminen luonnossa parhaiden klassisten poikaromaanien tapaan, kuolema ja tiivistyvä pelko. Taustalla häilyy muutama trendin vertailuopus kuten vaikkapa Kirsti Kurosen rankka Seelanti tai Salla Simukan Lukitut. Muuten, taitaapa olla ensimmäinen kerta, kun oman kustantamon kehitellyt kirjailija pokkaa itse hyväksymänsä kustannustuotteen ehdokkuuden.

Kun diktaattori Maria Veitola paljasti esittelytilaisuudessa lukevansa varmasti kirjat 12-vuotiaan poikansa kanssa, taustajoukkojen mielipide saattaa vaikuttaa? Kauhu on hyvä vetonaula, mutta Salla Simukan fantasiakin osunee aika lähelle. Poika ullakolla, poika kellarissa -tarinoissa eri perheet muuttavat samaan taloon toisistaan tietämättä eri aikana. Tietyllä hetkellä perheiden kymmenvuotiaat pojat löytävät toistensa piilopaikat talosta ja alkavat toisaalta leikkiä jänniä asioita keskenään, toisaalta lopulta myös oivaltamaan, mistä kaikki voi johtua. Lopussa vire muuttuu kovin maailmoja syleilevätksi, kun tähtien asennot saavat aikaan vanhan talon rapautumista. Ratkaisu on aika tavalla ounasteltavissa. Takakansi hehkuttaa yhteistä sarjakuvaromaanin muotoa, mutta kyllä JP Ahosen sinänsä selkeät ja tarinaa ja tukevat piirrokset ovat nyt vain sopiviin kohtiin ripoteltua kuvitusta, eivät sarjakuvaromaaniksi yltäviä. 

 

Leena Paasion Meren koskettamat on eräänlainen jatkumo hänen Itämeri-kaksikolleen. Päähenkilö asuu Utössä, äiti on ollut mukana Estonialla ja lukion vaatimukset odottavat. Taitava kertoja ottaa mukaan muutamia ajankohtaisia koukkuja kuten oikean äidin etsimisen, uudet kaveri- ja parisuhteet ja lopullisen salaisuuden ratkeamisen. Näillä asetelmilla tarjoillaan hyviä valintoja ja luontevia ongelmia pähkäiltäväksi.

Ah niin suloista odotusta ja arkipäivää

Lastenkirjat lunastavat sitten tämän optimismin osuuden. Raadin kuvapspeliastien ongelmana on tovottavasti ollut varsin laaja monipuolisten ja mielenkiintoisten ehdokkaiden kirjo. Näiden kolmen kirjan tilalle olisi voinut latoa pöydälle monta vaihtoehtoa. Olisikin ollut mielenkiintoista kuulla, mitkä piirteet ja tyylit tekevät ehdokkaista juuri tämän hetken parhaita muihin verrattuina.

Ehkä onnellisuuden tuominen ja korostaminen ei yksinään riitä? Kesän ainoa kaunis päivä on tuttua arkirealismia höystettynä siihen kuuluvilla leikeillä, äidin hermostumisilla, kommelluksilla ja lopun onnellisella yhdessäololla. Mahdollinen isä loistaa poissaolollaan. Äidin väsymys, kiukku ja kiroilu antaa retkelle keskusteltavan ytimen, jonka Maria Vilja klaaraa taitavasti – kuvitus saa ilmaa, vauhtia ja väriä. 

 

Sarjassamme syntyvän, syntyneen lapsen ainutlaatuisen ihanuuden valokeilassa vuorossa on raadin mielestä Kuka ihana? Mukana on pieni osallistamisleikki, kun pitää löytää pikku pää kuvituksista. Pettymykseksi päätä ei löytynyt ensimmäisltä aukeamalta, mutta sitten alkoi sujua. Ei niinkään tekstin avulla, sehän on runollisena suunnattua ihan toisille kohderyhmille ja toivottavasti tehoaa. Jenni Erkintalon aukeamat ovat sekalaisen värikkäitä aina odottavan äidin mietteiden ja katseen kohteiden mukaan, mutta kyllä tärkein, pikku pää sieltä lopulta löytyy.

Kirjan aihe on kovin tuttu ja aina yhtä ihanasti esitetty. Ninka Reittu antaa muuten isän ihastella vauvaa. Mutta en muista kuin yhden haitarikirjan, jossa kannessa tämä ihana karjuu naama punaisena…

Niistä maailman ongelmista ei päästä eroon kuvakirjoissakaan. Malliesimerkiksi ja ratkaisun tarjoavaksi on mukana Chop chop eli Hopi hopi – reippaan robotin tarina. Tässä mennään läpi säntillisesti robottien uhat ja mahdollisuudet – ihan loppuun saakka. Ensin pikku Hopi Hopi järjestää potkut työntekijöille, sitten pomolleen. Robotit pystyvät kaikkeen. Pientä omaan nilkkaan pohtimista syntyy, kun Hopi Hopi saa edellisten töiden loputtua paikan lastenkirjojen taiteilijana! 300 kirjaa minuutissa ja samaan aikaan se vastaa neljää kuvittajaa – ja säveltää sinfonian. 

Seuraa tietenkin sota ja Hopi Hopi lähtee mukaan. Huonolla menestyksellä, koska on luotu auttamaan ihmisiä. Etsiessään miinoja tapahtuu lopullinen tuho. ”Kaikki muuttuu sokaisevan, polttavan, kirveltävän valkoiseksi.”

Bondestamin hieno kuvallinen ratkaisu on monen aukeaman mittainen odotus. On hijaista ja liikkumatonta. Aika kuluu. Ja kuluu ja kuluu, kunnes jotain vihreää puskee maasta. Valossa akut latautuvat, ja robotit alkavat hoitaa maata. Mutta jotain puuttuu, ja Hop Hop muistaa ne pienet ihanat oliot. On uudelleen ohjelmoinnin aika. Pian roboteilla on ihmisen alut hoivissaan. Ja niin edelleen.

Lastenkirjallisuudessa tuppaa kuitenkin olemaan tuo onnellinen loppu. Siitä varmaan voi keskustella korkeammissakin piireissä.