Päläpälä, tyynyn äänet, värinkäsitykset ja pussaava dinosaurus - neljä naista

 Kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen on hiljalleen kertynyt moninaisia kulkuja erilaisiin aistiherklkien ihmisten maailmaan. Niiden avulla voi aloitella tutustumista toisenlaiseen tapaan kokea ympäristöä, ihmisiä, itseään. 

Tuon sukeltamisenvoi esimerkiksi aloittaa neljällä toisenlaisella luotauksella, jotka valottavat niin äänien, värien, musiikin kuin tunteiden taajuuksia. Samalla voi nauttia hienoista oivalluksista, lukemisesta, silmien, sanojen ja värien kosketuksista.

Päläpäläpuheen salaisuudet

Nämä kirjat on mukavasti otettu mukaan myös erilaisiin palkintoehdokkaiden joukkoon, kuten Eveliina Talvitien Kukas muu kuin Lii (kuv. Jani Ikonen Enostone 2025) Runeberg Juniorin ryhmään. Punni-palkinnon sai puolestaan ensimmäinen osa eli Ai niin, minä olen muuten Lee (2024), joka antoi jo pohjan jatkolle - se syventää kiinnostavasti hiljaisuuden merkitystä erityislasten maailmassa. 

Lii kerää sanoja ja miettii niistä tulevia omia elämän asioita. Toiset ovat rentoja, toiset vaarallisia. Kirjat ovat mahtavia Liin mielestä. Mutistin elämäkin tulee yhä monipuolisemmaksi, kun valikoivan muistin erilaiset ongelmat selvennetään Liin kertomina. On jännitystä ihmisten seurassa, suhinaa korvissa ja keskittymiskyvyttömyyttä. Puhe kuulostaa todellakin päläpälältä. Ja kun Lii on oppinut olemaan hiljaa, niin yhä useammin tuntuu että puhuminen on useimmiten turhaa. Silloinkin kun haluaa sanoa jotain, sanat eivät irtoa vaan juuttuvat kurkkuun. Liin jopa kriittistä ja satiirista mietiskelyä kuvaavat hänen tarkat havaintonsa. Ihmiset eivät osaa kuunnella, vaan puhuvat toistensa päälle. Siis mukakeskustelee eri asioista. Sitten sanotaan, että olipa kiva jutella.

Lii on eräänlainen kaiken havainnoitsija. Epätavallisista, epäilyttävistä ja merkillisistä asioista kertyy melkoinen kokoelma myös kuvina: mukanakäsien hieronntaaa ja parvekkeen kirpeäää nauruua! Paras kaveri Lee taas ei koskaan pakota puhumaan niin kuin monet koulussa. Sano nyt jotain! Tärkeä kertomus ystävyyden synnystä ja jatkumisesta etenee. Leelle voi tehdä ehdotuksia vaikka kirjoittamalla. Koppakuoriaisen elämä on tutkisen arvoista. Isoveli on myös tukena - Milo miettii aina ensin pitkään kun häneltä kysyy. Lee taas tuntuu arvaavan ajatukset. 

Hänelle voi näyttää salaisen paikankin. Lampi ja sen herättämät kuvat aukenevat jännästi juuri tässä kohdassa neljän sivun haitariksi. Kun äidin saaman työtarjouksen takia muutetaan Brysseliin, kaikki menee uusiksi. Mutta Lee osaa asettaa taas asiat omalle kohdalleen. On hyvä pitää välillä etäisyyttä, ja hänkin puhuu videoouheluita äidilleen Intiaan. Kaalikaupunki on lopulta uusi ja kiintoisa tutkimuskohde.

Mainion syväluotauksen minä-muodossa heijastavat mietteet saavat myös Jami Ikosen kuvissa vaihtelevan ja tekstin tavoin vivahteikkaasti muuttuvan sisäisen maailman.

Sammuta tyyny!

Leena Virtasen Kaija! (kuv. Sanna Pelliccioni Teos 2025) oli kuvituksellaan ehdolla Rudolf Koivu-kilpailussa. Naisten elämää valottavien kirjojen seitsemäs, Kaija Saariahosta kertova, on mielestäni koko kavalkadin paras – ja ehkä koskettavinkin. Edelleen sarjan aikana olen miettinyt, miten kohderyhmä oikein määriteltäisiin. On Virtasen selkeä, helpoksi luonnehdittava teksti ja Pelliccionin tunnistettava kuvitusmaailma herkkine ja ilmavine aukeaminein. Kuvakirjamuoto saattaa eksyttää valikoijaa ajattelemaan lapsia samoin kuin tekstin helppolukuisuus. Esimerkiksi Saariahon kohdalla kaikki kulminoituu tiestä musiikin tekemiseen ja lopullisiin tuotoksiin – minkäikäisille ne ovatkaan? Helppo olisi sanoa, että kaikille toki, mutta niiden luokse olisi ensin päästävä ja ne olisi löydettävä. Tässäpä töitä arvostaville vanhemmille ja välittäjille. 

Mutta nyt itse Saariahon elämä pienenä tyynyn kuuntelijana, kitaran löytäjänä, kahdeksanvuotiaana pianonsoittajana, steinerkoululaisena, Sibelius-Akatemiaan pyrkijänä ja säveätäjäryhmän KORVAT AUKI! perustajana, on mitä mainioin ja haastavintässä johdatus myös erilaiseen maailman ja äänien hahmottamiseen. Virtanen on löytänyt hauskoja ja ilmaisevia yksityiskohtia päiväkirjasta (”Nukkumaan mennessään Kaija pyysi: Äiti, suljetko tyynyn?”).

Virtanen kertoo: ”Kaija sai sävellyksiinsä aiheita ympäriltään. Hän luki valtavasti ja kaikenlaista, usein myös runoja. Hän kuunteli äänten sävyjä, tunsi tuulen henkäykset iholla ja tuoksut nenässään. Saman Kaija oikeastaan teki jo lapsena. Näin hän itse muisteli: En osannut vielä lukea ja tuntui, että kieli heittelehti äänten ja erilaistenvärien ja tuntemusten väliä. Muistan kerran, kun yritinmerkitä muistiin ääniä, jotka olivat keltaisia ja hermostuneita.”  

Loppupuolella Saariahon saatua jo mainetta ja arvonantoa, kerrotaan vielä Musiikkitalon uruista, joiden hankkimiseen Kaija lahjoitti saamaansa perintöä. Ehkäpä tässä olisi kuvituksessa voinut saada vielä parempaa näkyvyyttä uruille kuin aukeamalla, missä katsojat ovat ympäri sivuja pieninä pallopäinä, eikä kokonaisuus oikein hahmotu. En oikein päässyt sisälle viimeiseen aukeamana tummine siveltimen vetoineen ja ihmishahmoineen Virtasen koskettavan lopputekstin vieressä. Sen sijaan oheinen kuva Kaijan mietteistä musiikin kohdentumisesta kuin avaruudessa on hieno oivallus.

Viimeiseksi jäänyttä trumpettikonserttoa esitettiin Musiikkitalossa täpötäydelle yleisölle. ”Esityksen loputtua yleisö oli pitkän aikaa aivan hiljaa. Kaija olisi varmasti nauttinut siitä, sillä juuri sitä sävellys kuvaa: säveltäjän poistumista jas hiljaisuutta. Surua ja rakkautta.”

Mikä färi olet sillo ko...

On hauska yhteensattuma, että Kaijan vieruskirjaksi voisi ottaa Heli Laaksosen ja Elina Warstan Ilone-runokirjan, jonka alaotsikko on Runoilijan värinkäsityksiä. Toinen etsii ja tulkitsee ja käyttää hyväkseen ääniä, toisille värit syntyvät ja saavat nimensä ja haastavat tutkimaan värien väriä ja väriopin salaisuuksia. En ole vielä nähnyt Heliä näiden runojensa kanssa palkintosijoilla, mutta hienosti Ilone sujuttautuu lastenkirjoihin erikoistuneen Orava-kustantamon alkutuotantoon.

Runoilijan värinkäsityksiä on nokkela alaotsikko, ja nimenomaan yhdellä äällä. Ja ovathan nämä niitä mainioita lukuhetkiä lounaisella murteella ainakin aikuisemman makuun lempifäreistä ja niiden rönsyämisestä mitä erilaisimpiin yhdistelmiin ja tode totta ”Kaik ei olsitä milt näyttä”. Oikeastaan on kysymyksessä trilogia, sillä samanlaista iloista vyörytystä on tarjolla myös Finlandia-ehdokkaana olleessa Aapine (Otava 2013 kuv. Elina Warsta) ja Ykköne (WS kuv. Anne Vasko WS 2018) – niilläkin omat alaotsikkonsa: aakkosii niil ko ymmärtävä jo puolest sanast tai tehtäis kerranki numro. 

 

Värit saadaan mukaan ymmärrettävissä ja oudoimmissa yhteyksissä Kevätjuhlapulmasta työhaastatteluun tai mitä maalari ei ehtiny maalama: ”Pääsiäisenä vast pulma ol: / oi miljona, miljona, miljona valkost muna! / Niist kuoriutus valmiiks keltasi tipui./ Kukas ne o jo kerjenny maalama?” 

 

Mutta hauskimmat analyysit ja kiinnostavimmat löytyvät kirjan lopusta, missä Hei ja Elina kertovat omia käsityksiään väreistä. Millä tavalla värirunokirjan tekeminen aloitetaan, mitä väri oikein on, värijärjestyksellä on väliä, väri on myös materiaa, mitä väri sanooja mitä se tarkoittaa ja niin edelleen. Ja mitä tämä teema iloisemmat värit oikeastaan tarkoittaa? Oikeastaan tämä tieto-osio olisi ollut oman pikku tietokirjansa arvoinen, niin paljon asiaa ja fundeeraamista siitä seuraa.

Mukaan on tehty erikseen niin puuhakirja kuin äänikirje eli milt färit mahta kuulosta? Sekä tietysti kirjan loppuun varmuuden vuoksi kommentoitu luettelo lounase suame hianouksist ilos ja opiks.

Dinosauruksenviha

Ja kun otetaan Suomen nuorisokirjailijoitten Topelius- ja Lydecken palkintoehdokkaiden listalta Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki ja kaiken maailman tunteet (kuv. Ninka Reittu Otava 2025), niin saadaa ehdokas tunneoppaiden hauskimpaan päähän. Pikkiriikin elämän tapahtumat oivasti sekä naurattavat, viihdyttävät ja vähän saavat nyökyttelemäänkin. Jokaisen tarinan jälkeen on ytimekäs analyysi kustakin tunteeta. Esimerkiksi pussaavalle dinosaurukselle voidaan olla vihaisia, väsähtäneen äidin reipastaminen tuottaa iloa ja niin edelleen ihan viimeiseen eli yhdeksänteen uuden leikkimökin herättämiin ajatuksiin. Innostus on ihmeellinen tunne, Lampela sanoo ja niin sitä voi Pikkiriikin kanssa kokea, ihan totta. 

Niin, alussa jäin miettimään kirjojen kohderyhmiä ja tavoitteita. Taitaa siihenkin antaa parhaimman vastauksen Heli Laaksonen Ilosen lopussa. ”Ajattelen Ilosen lukijoiksi joka sortin väri-ihmisiä – ja vielä erikseen ihania isovanhempia, lempeitä kummeja, hauskoja aikuiskavereita, jotka lukevat kirjaa tutulle mukulalle. Kuvittelen kirjaa tutkivien lasten sormia, pieniä korvia, suuria silmiä. Kysymyksiä ja vastauksia , tutustumista maailmaan, kieleen, väreihin. Läheisten pitää tietää toistensa värilemmikit ja -ällökit.”