Mielensäpahoittajan kirjasto

Mielensäpahoittaja ja Tuomas Kyrö ovat osallistuneet kiitettävästi mm. kirjastokeskusteluun. Kyrö ilmoitti yksikantaan olevansa ”lähikirjastomies”, eikä oikein innostunut Oodin wowsta. Kinnunen taas totesi puhuessaan lehmänsä lopettaneen tilallisen kanssa, miten eteenpäin päästään vain menemällä ensin taaksepäin. Ennen kaikki oli paremmin.

 Mikä patsas Oodin eteen? Espanjassa asia on helppo.

Pohjanmaalla on monista asioista vankat mielipiteet. Kun teimme Kari J.Kettulan kanssa mielipidelehdistä koko Suomea kattavaa kartoitusta, sieltä tuli eräästä kirjastosta perusteltu näkemys: ”Mielipiteillä ei täällä ole kysyntää.” Ei edes silloinen mainio vaihtoehtolehti Komposti saanut armoa: ”Meillä on jo paljon käytännön tietoa maanviljelyksestä.”

Toisaalta kirjastotyöhön on aina liittynyt henkilökohtaista intoa, likoon laittamista ja uusien asioiden esiintuomista ja lainaajien kanssa filosofeerausta. Vanhoista ajoista löytyy sankaritarinoita ja esimerkillistä intoa. Kirjastosta tuli sydämen asia, vaikka alku saattoi olla hiukan sattumanvarainen kuten eräästä muisteluksesta 1900-luvun alkupuolelta voi ounastella: ”Valinta tapahtu sillä lailla, että kirjat ja kirjastoluettelot tuotihin meijän tuvan pöyälle ja sanottihin, että sinä oot nyt uusi kirjastonhoitaja. En minä tiä kuka minut valihti. En minä siihen hakenut, kunhan tyhmyyksissäni rupesin.” (Lohtajan Joulu 1998, s. 24).

Kirjastoinnovaatio Espanjasta. Kuvat Jukka Vaijärvi

Kirjastopolitiikka – mikä se on?

Olihan meillä aikoinaan Kirjastopoliittinen yhdistyskin, joka teki mm. oman numeronsa Kirjastolehteen ja otti kantaa räväkästi esimerkiksi lainaajien vähäpätöiseen rooliin kirjastojen toimintojen suunnittelussa. Silloin ei toki puhuttu mitään ompelukoneista eikä kirjastotaivaista  ja 3 D tulostuksesta.

Kirjavalinnasta kyllä. Tein 60-luvulla televisiolle piilokameraohjelman, missä erilainen kirjastonhoitaja sotkeentui asiakkaiden valintoihin. Saatoin lainaustilanteessa repiä kirjan loppusivut pois, koska päätös oli liian jännittävä. Lainauksen  saattoi evätä kirjan kovin huonon tason vuoksi tai lainata pakolla mukaan erinomaisen sarjakuva-albumin. Lastenkirjojakin kannattaisi kuulkaa lukea.

Kukaan ei valittanut tai protestoinut.

Ulko-ovella toimittaja selitti asian ja kysyi luvan esittämiseen. ”Minä vähän ajattelin, että tässä on koira haudattuna.” ”Ei sitä uskaltanut mitään sanoa, jos vaikka olisi ollut väkivaltainen.”

Kuinkahan paljon asiakkaat tätä nykyä todella osallistuvat toiminnan kehittämiseen?

Kirjastolehti. Nyt.

Alan virkeähkö ammattilehti sortuu väliin Viinilehtimäiseen maneeriin eli valtaviin aukeaman kokoisiin kuviin tai yltiöpäisen gargantuamaisiin tekstikokoihin. Mietin aina, kuinka paljon hyvää tekstiä jääkään pääsemättä mukaan.

Keskustelua Kirjastolehti nostaa mainiosti esille. Myös mielensäpahoittajamaisesti. Vuoden ensimmäisessä numerossa väsymätön filosofeeraaja ja yliopistomies Vesa Suominen miettii sivistyskirjaston olemusta. Hyväntahtoisesti? hän pohtii, jospa kirjastonhoitaja tietäisi kirjallisuudestakin? ”Olisihan sivistys ytimeltään tahtoa ja kykyä kuulla sitä, mikä on jo tullut yhteiseksi. Vaan pystyykö aina vain uusia tehtäviä hamuava kirjasto enää tähän – erittäinkin kun jo aivan tuohon kirjaston ytimeen liittyvän digiajankin asiatkin vaatisivat paljon huomiota?”

Mika Kähkösellä Imatralta taas on kuvassa Mielensäpahoittajan reuhkakin päässä. Hän toteaa, miten kirjastoon on tullut toimintamuoto, jota ei voi hyväksyä: teemme koneilla muoviroskaa, koska meillä on kone, jolla voi tehdä muoviroskaa.  ”Nuorten kirjastotyöntekijöiden asenne on, että he ovat parhaita kaikessa, ylpeitä osaamisestaan. Heille kirjasto on täynnä mediaseksikästä pöhinää. He eivät halua hautautua varaston uumeniin silittelemään Rikosta ja rangaistusta, he haluavat olla esillä ja markkinoida. Antaa heidän hoitaa 3 D-tulostaminen. Ehkä minäkin saan takaisin ripauksen nuoruuteni kirjastoidealismista, jos joku muu tekee sen.”

Markus Majaluoman kirjastovaihtoehto

Forssalainen peruspessimisti Ilkka Kosonen taas realisoi hauskasti Oodin ympärillä syntynyttä kohinaa ja ylenpalttista julkisuutta. Hän toteaa, että kyllä kaikki taas pian normalisoituu ja voidaan olla taas huolissaan kirjaston merkityksen huomioimisen laajuudesta. ”Sen verran itseluottamuksemme on toki kohentunut, ettei kirjastopäivillä enää lauleta yhteislauluna Arvon mekin ansaitsemme.”

Tämän vuoden kirjastopäivät eivät olekaan Oodissa, vaan Kulttuuritalolla. Ehkä tässä on suuntaa-antava valinta?

Asiakas on ytimessä?

Kirjailijamme ovat kautta aikojen kiittäneet ja ylistäneet suomalaisen kirjastolaitoksen merkitystä työlleen. Selasin nopeasti omaa tuotantoani, ja kas kummaa. Kirjasto on monessa mukana, vaikkapa Jukka Vihin etsiessä tietoa villieläimistä tai ovelan Kultasormen nappaamisessa käärmekirjojen kohdalta.

Joskus ammatti-into saattoi hämärtää suhteellisuuden tajun. Tapiolassa neuvontaan saapui hätääntyneen tuntuinen rouvashenkilö, joka kysyi löytyykö meiltä Huussia.

Esa Kero oli ollut suosikkitietokirjailijani jo pitkään, joten tarkistin nopeasti tilanteen. Valitettavasti hänen Huussinsa oli lainassa, mutta saatoin kuitenkin rauhoittaa rouvaa: ”Lähin Huussi on Haukilahdessa, mutta saamme sen tänne kyllä aika nopeasti.”

Rouvan ilmeestä huomasin, että olin arvioinut tilanteen väärin. Kulttuurikeskuksen asianomaiset huussit sijaitsivat paljon lähempänä.

Onko Oodin huussit merkitty selkeästi?

Martti Sirolan ruotsinsuomalainen maahanmuuttaja  kirjastossa