Kirjamessut ja isotissiset lähiönoidat

Kustantajat tähtäilevät kirjojen ilmestymiset sopivasti kirjamessuille ja Finlandia –palkintojen ehdokaslistoille. Niinpä yltäkylläisyyden tuntua on ilmassa ja kirjapinot kasvavat huolestuttavasti. Löytyisikö tarjonnasta sitten joitakin trendejä?

    Helsingin kirjamessujen kakofoniasta niitä on vaikeampi löytää, vaikka venäläisen kirjallisuuden esiinnostaminen näyttäisi olevan sittenkin suunnitteluryhmältä oiva veto. Tilaisuudet ovat mukavasti täynnä, ja yllättävän moni ystävistä kertoo kulkevansa venäläisyyttä kokemassa. Ehkä se on myös helpoin tapa selvitä kirjailijatarjonnasta? Kun messujen tiedotus vierittää eteen lukuja kirjailijamääristä, osallistujista ja näytteilleasettajista, voi vain pudistella päätään. Messuohjelma taas kiusallisesti näyttää mitä on seurauksena: samoihin aikoihin useita esityksiä puhumattakaan kustantajien omien lavojen puheenvuoroista. Ja puoleen tuntiin muuten ei sittenkään pysty kuin hiukan mainostamaan kirjaansa ja näyttämään karismaansa.

    Vaikuttavinta messuilla olikin rakennuspäivinä, luurankojen maisemassa: puolivalmiita rakennelmia, pystytysohjeita tutkivia ihmisryhmiä, hyllyjen kokoamista kuin Ikean hommissa, autoja käytävillä, pahvilaatikoita ja hermostuneita ohisujahtelijoita. Oli lähes mahdotonta löytää oikeaa paikkaa, koska mitään perusmerkintöjä edes ei vielä ollut. Missä on 6g139?

Komeita loistopainoksia, soivia Tiernapoikia

    Ehkäpä vanhojen bestsellereiden julkaiseminen upeina loistopainoksia on jonkinlainen oire myynnin suuntautumisesta? Vai miksi muuten Harry Potter ja viisasten kivi (Tammi 2015) julkaistaan valtavankokoisena Jim Kayn kuvittamana opuksena? Kirjaan on loihdittu ihan mukavia arjen, taikuuden ja Tylypahkan maisemia, mutta epäilen, että elokuvansa nähneet eivät oikein hetkaudu tähän mukaan. Potter painaa 1527 grammaa, ja yhtä komeasti raamitettu Taru Sormusten herrasta Tolkienin silmin (WS 2015) vain 1330 grammaa. Ehkä vannoutuneet Tolkien-fanit riemastuvat tästä seikkaperäisestä Wayne Hammondin ja Christina Schullin koostamasta aarrearkusta Tolkienin omia kuvituksia, piirroksia ja fragmentteja ynnä muuta. Kirjaa mainostetaan perusteokseksi Keski-Maan ystäville – ja aika komean tilan se kirjahyllystä varmaan viekin.

     Muumilaakso juhlii (WS 2015) varmaankin nyt viimeisen kerran kookkaina koostepainoksina – nyt mukana ovat Muumipappa ja meri, Kuka lohduttaisi Nyytiä ja Muumilaakson marraskuu. Mutta ei hätää, erilaisia muita yhdistelmiä varmasti saadaan aikaan. Muumiperheen vuodessa (Tammi 2015) Riina ja Sami Kaarla muumisoivat erilaisia pikkuvälähdyksiä muumikirjoista vuodenkierron mukaan Kevätlaulusta lähtien. Paina nappia ja laula mukana –trendi tuottaa edelleen sekin tukevia kirja/ kovaääninen/ patterikolo/ ohjainnäppäimistö –kirjoja. Disneyn soivassa laulukirjassa (Tammi 2015) kuullaan suosituimmat elokuvasävelmät Frozenista, Viidakkokirjasta Aristokateista, Aladdinista, Peter Panista ja niin edelleen. Komeat kuvat elokuvista ja nuotit ovat mukana. 

    Huomattavasti viitseliäämpi ja isotöisempi kokonaisuus on Tiernapojat – soiva joulukirja koko perheelle (Tammi 2015). Katariina Heilala on koonnut vanhan oululaisen laulunäytelmän ympärille jämäkän kiinnostavan tietopaketin niin historiasta, henkilöiden taustoista ja esitykseen valmistautumisesta, tiernasanaston, pohdiskeluja tiernapoikien tulosta Suomeen ja perinteen muodoista. Mukana ovat myös Matteuksen evankeliumin toinen luku, kansanrunouden Tapanin virsi ja kivoja otteita Eino Leinolta, P.Mustapäältä, Arvi Järventaukselta, Z. Topeliukselta, Kirsti Ellilältä, Teuvo Pakkalalta ja Alpo Nopolalta. Puuhastelijoitakaan ei ole unohdettu, kun lopusta löytyy, tottakai, tiernatähden rakennusohje – ja arvoituksia. Päivi Arenius kuvittaa iloisesti hiukan venäläiseen maatuskanukketyyliin, ja mukana on myös valokuvia. Katariina Heilalasta on tullut varteenotettava lasten tietokirjailija, joka on aikaisemmin houkutellut nykyhetken tunnelmiin historiaa unohtamatta niin Linnanmäellä, Korkeasaaressa ja toivottavasti pian myös Kansallismuseossa. Olisipa mukavaa, jos jossakin välissä lapset saisivat tutustua sarjassa myös opukseen nimeltä Päivä eduskunnassa.

Kotimaisen fantasian ohjekirjat

    Uusista menevistä ja mukaansa tempaavista fantasiakirjoista huomasin löytäväni vanhan/uuden kaavan: tarinoita jaksotellaan ohjekirjan mukaan. Tätä tekniikkaa on toki käytetty monesti aikaisemminkin – ja usein juuri noitien, omituisten fantasiamaailmojen ja –eläinten kohtaamisissa. Nyt Tuutikki Tolonen luo tavalliseen arkeen kansanuskomuksiin liittyvän mörkölisän. Mörkövahti (Tammi 2015) alkaa sillä vanhalla raamilla eli kesälomalla. Nyt vain äiti on voittanut hellittelyloman Lapissa, ja isä on reissutöissä jossain kaukana. Lapsenvahdiksi ilmestyy koulutettu puoli-ihminen, kansanomaisesti mörkö, erityisalueenaan lasten- ja kodinhoito. Tolosen päähenkilöt – kuudesta yhteentoista – ovat persoonallisuuksia kaikki. Empaattisin nuorin Maikki saa yhteyden mörköön, kun taas salat paljastuvat kirjastosta lötyneen Runar Kallin kirjan sivuilta. Kirjan lukeminen avaa tarinaan perusraamin, kun lajipiirteet ja ominaisuudet alkavat paljastua. Niitä voi muuten poimia myös Pasi Pitkäsen kuvituksesta – Mörkövahti on minusta huomattavasti persoonallisempi lajikuvaus kuin esimerkiksi Pitkäsen Kepler 62:n tyypit.

     Jonkinlaista huvittuneisuutta akateemiseen Mörötutkimukseen olen huomaavinani kirjan sisällysluettelosta: ensimmäisessä osassa perehdytään möröihin tarinoissa, toisessa osassa todellisiin möröihin, kolmannessa pohditaan onko mörö eläin vai lähempänä ihmistä ja neljännessä kerrotaan empiirisistä tutkimuksista. Nämä muuten perustuvat yhden yksilön tarkkaan havainnointiin… Möröjen työtahti kaipaa vielä kohentamista, ja taustalta alkaa paljastua joidenkin tahojen pirullinen työhön pakottamisprojekti. Tolonen on hyvä dialogissaan ja tarinan vauhti on sopivasti jännittävä. Mutta jossain opinnäytteessä voisi kyllä tutkia miten kirjailijat lopettavat teoksensa – varsinkin silloin kun haluavat tehdä vielä toisenkin kirjan sarjaan. Loppu taitaa ollakin Mörkövahdin vaatimattomin ratkaisu.

    Siri Kolun annissa ohjekirjojen kirjastoon on kaavamaisempi ote. Tervemenoa Taika Taksinen (Otava 2015) antaa kunkin luvun alussa selkeät ohjeet lähiönoidan lyömiseen. Tämä on taistelukäsikirja, jonka käskykiljaisu kuuluu: ”Tervemenoa, lähiönoita! Sinä isotissinen valeaikuinen et minua nujerra!” Ydinsana taitaa olla tuo valeaikuinen, koska modernisti ja aika tutunomaisesti Taksinen onkin välinpitämättömyydellä kiusattu, pätemättömäksi nujerrettu oppilas, joka haluaa kostaa ja ottaa valtaansa koko lähiön. Homma hoituu kotiin yritysten ja erehdysten kautta, mutta lähimmäisen rakkaus ja oma tahto ovat lopulta voimakkaammat. Yksinäisyydestä kärsivä lähiönoita kohtaa tuomionsa lopussa ja joutuu jäämään yksin näkymättömään taloonsa. MUTTA: ”Minusta hän näytti varmalta siitä, että tapaisimme taas pian. Miksiköhän niin oli?” Ehkä saamme tietää siitä seuraavassa kirjassa? Sitä ennen kaikki lapset vahtimaan lähiönoitia. Tukea löytyy kaikista mahdollisista tuuteista: ”www.tervemenoa.fi Facebookissa toimii suljettu ja salainen ryhmä Tervemenoakerho, samalla tunnuksella löydymme myös whatsappista ja snapchatista. Instassa on tähän liittyviä hashtageja. Turvallisuussyistä saatte tarkemmat ohjeet linkkailuun ja tageihin meiltä. Tunnarimme kaikissa järjestelmissä ovat @LinkkiLars ja @RiesaRoosa.”

    Välillä kaikkeen koodaamiseen uupuneena uneksin noista puuhun rakennetuista majoista, kellarien päämajoista ja ullakon piilopaikoista, joissa kirjattiin ylös roistojen tekosia ja autojen rekkareita. Ohjekirjana silloin oli tietysti Pikku Jättiläinen, kuten kirjailija Uolevi Nojonen voi todistaa.