Tienvarsikukkia Aleksis Kivelle

Kun laajalle leviävä päivälehti suopuu antamaan tilaa lasten lukemiselle, saattaa syntyä kivasti itseään ruokkiva keskustelu monelta eri kantilta. Varsinkin kun aluksi hiukan sohaistaan ja haastetaan niin lukemisen ns virallisia tukiliikkeitä, koulua ja opettajainkoulutusta. Kaikki taisi alkaa Silvia Hosseinin kirjoituksesta HS 2.1.2022. Monessa kohtaa hän totesi, ettei lukeva elämä ole parempaa elämää, ei vaikka kirjallinen johtaja Minna Castren tai äidinkielen opettaja Minna Rytisalo niin todistelevat.

”Ne lukevat, joilla on hyvä elämä.” ”Kun puhumme nuorten lukutaidon heikkenemisestä, kyse on lukutaidon eriytymisestä.” Ja vielä: ”Lukemisen romantisointi tai holhoava huolipuhe eivät edistä kenenkään lukemista, eivätkä lukutaitokamppanjat ja –hankkeet riitä.”

Olisiko näin? Vastineita on tullut monelta kritisoidulta osapuolelta, mutta itse muistelen historiaa. Onhan meillä ollut näitä lukumaratoneja ja lukuklaaneja pitkin vuosikymmeniä. Jo Antero Warelius oli huolissaan 1800-luvun puolivälissä poikien lukuinnosta tyttöihin verrattuna Tyrvään seuduilla. Eikö mikään muutu milloinkaan?

 Kirjaneuvola ja Lukumetka

 Turhan vähän on puhuttu kahdesta tukipilarista, eri alueiden kukoistavasta lastenkulttuurin tarjonnasta ja kirjastojen erilaisista toimista. On mielenkiintoista esimerkiksi tutustua Tampereen kaupungin lastenkulttuuritoimijoiden säännölliseen tapahtumien esittelyyn. Valinnan varaa riittää. Kaikki ne tukevat oleellisinta lähtökohtaa, lasten ja perheiden pääsyä luovuuden ja taiteen pariin. 

Kirjasto puolestaan lähtökohtiensa mukaan tarjoaa lukemiseen enemmän tai vähemmän väljästi ankkuroituvia houkutuksia. Ja tätä tapahtuu joka puolella Suomea, toinen toistaan kekseliäämpiä lasten ja nuorten edistämiseen tähtääviä hankkeita. Nostan hattua Anneli Ketoselle ja Mervi Heikkilälle, joiden kautta osa näistä virkistävistä sisällöistä on esillä julkisestikin erilaisissa julkaisuissa. Ideakirja 2021 kulkee Lukumetkasta ja Kirjaneuvolasta Lukusankareihin ja Satusirkukseen, Lukuturnauksesta Jätkän työkaluihin ja Lukuleikkimaailmaan. Samalla tulevat hienosti esille taustat – vauvoille ja taaperoille, perheille tarinoiden äärelle, koulu ja kirjasto yhdessä. Kaikki voivat lukea ja elävöittää arkeaan. Mukana on myös itsekriittisiä havaintoja kohtaamisen ongelmista – mitkä asiat estävät pääsyä kirjastoihin?

Espoossa teimme 1990-luvulla kirjastoseikkailuja myös omilla versioilla. Aika havahduttavaa oli seurata videoitua pienten lasten kirjastoleikkiä sananmukaisesti konttaavan silmien tasolta. Kortiston salaisuudessa mukaan tuli salapoliisi Jukka Vihi, jonka kirjasto-ongelmiin saattoi jokainen ehdottaa omia ajatuksiaan. Meidän luokka kirjastossa puolestaan kertoi kohtaamisista kehitysvammaisten luokan kanssa. Tältä alueelta en ole nyt huomannut liikaa liikehdintää.

 Vanhat jutut uudella tvistillä?

Mutta mitä tuo blogin otsikko oikeastaan tarkoittaa? Otetaan ensiksi Aleksis Kivi ja Seitsemän veljeksen ongelma. Finlandia ”juniorin” ehdokkaanakin ollut Maria Laakson Taltuta klassikko! (Tammi 2019) ravisteli opusta koululaisten tarpeisiin ja Juha Hurme poisti turhat pilkut. Mutta menisikö sittenkin paremmin perille toisenlainen tulkinta Seitsemän veljeksen kivuliaasta synnytyksestä? Sinnikkäästi fantasian puolesta taisteleva tamperelainen päätoimittaja Raimo Nikkonen on Portti-lehdessä 4/2021 suonut tilaa niin kattavilla arvioinneille kuin omatekemille novelleille. Viime vuoden novellikilpailun voittajan opettajan Teemu Kiven (!) otsikko on nasevasti ”Et voi enää satuttaa ketään, Aleksis Kivi!”

En halua pilata teidän lukunautintoanne – sillä lukekaa opettajat ja kynnelle kykenevät – mutta pari koukkua on pakko esittää. Kysymyksessä on sinänsä perinteinen aikakoneraami, mutta vain taaksepäin. Mukaan sotkeutuu äidinkielen opettaja Karva Aaltonen: ”Tämä on tärkeintä, mitä te tänä vuonna opitte. Matematiikan yhtälöt ja kotitaloudensopankeitto on täysin turhaa tämän rinnalla.” Taneli, Ada joutuvat luokan hurjan Kuustosen pauloihin: ”Mä olen kato pyöritelly sitä mielessä, että meidät pakotetaan lukemaan se Seitsemän veljestä. Mun mielestä se on lasten oikeuksien poljentaa, koska me eisaada itse valita, mitä luetaan tai ollaan lukematta. Ope puhui silloin kerran itseohjautuvuudesta, eikä tämä kyllä ole sitä. Melkein haisee fasismilta.” Lopputulos on selvä, koska avautuu mahdollisuus muuttaa jotain: ”Me nimittäin mennään menneisyyteen ja tapetaan Aleksis Kivi.”

Fanjunkarsissa on kriisi menossa, koska Aleksis ei ole tyytyväinen romaaninsa alkuun, eikä oikeastaan muuhunkaan. Toukotöitä, pitkiä ja kirjaimellisia kuvailuja oli liikaa, persoonattomat veljekset kaivoivat sanattomina ojia. ”Anna minulle merkki, niin minä uskallan kirjoittaa maailmani paperille, Aleksis sanoi äänettömästi.” 

Murhataanko Hamlet vai Gulliver

 Maria Laakson seuraava helpotus on Taltuta klassikko! goes länsimainen kirjallisuus (Tammi 2021, kuv. Johanna Rojola). Tällaisessa uhkayrityksessä ensimmäinen on klassikkojen valinta, koska tunkua aivan varmasti on olemassa. Varmaan on mietitty myös koululaisten ja opettajienkin kanssa sopivia ehdokkaita siirrettäviksi saman tien äidinkielen tarpeisiin. Jaottelu on selkeä, edetään antiikista keskiajan, renessanssin ja valistuksen kautta romantiikkaan ja jatketaan realismin saappaissa modernismiin ja niin post- kuin nykykirjallisuuteenkin.

Oikeastaan kun silmäilee valintoja, kaanon alkaa tuntua aika selkeältä. On odysseusta ja oidipusta, Jumalaista näytelmää – sielläkin Odysseus kituu – tietenkin Hamlet ja Kadotettu paratiisi – nekin on mukavasti ympättävissä edellisten juonteisiin. Ja kappas vain, ns nuortenkirjallisuus on mukana valistuksen siivillä eli niin Robinson Crusoe kuin Gulliverin retket. Lanu-polvelle kirjat tuotettiin tietysti lyhenneyksinä ja varsinaiset tuotokset olivat muutakin. Sitten voidaankin jo hieman mietiskellä Nuoren Wertherin kärsimyksiä tai Jane Austenia tai Frankensteinia tai Rouva Bovarya tai Mrs Dallowayta tai Samuel Beckettiä tai Tom Morrisonia, sillä niiden teemoihin on jännää hukkua.

Täytyy kuitenkin huokaista hiukan Rikoksen ja rangaistuksen äärellä ja viimeistään ihastuneesti lukaista Laakson suitsutus Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies-multimediapläjäyksestä. Taidan tarttua siihen kerran vuodessa. Tai ehkä kuitenkin Kenraaliin kirjastossa (kansi Jussi Kaakinen)? Tämähän vain osoittaa, miten meillä lukijoilla on ihan omat kaanonimme kaikilla. Muutenkin on toki hauska verestää muistonsa Laakson kaanonin 13 miehestä ja 3 naisesta (tällekin jaottelulle Laakso toki ilmaisee perustelunsa). Sen sijaan minulle (hyvin varttunut lukija) katu-uskottavuuden rajamailla silloin tällöin kulkeva ronskiinkin väliin vivahtava tyyli kirjoittaa tulkintoja ei tuonut lisähauskuutta. Esimerkiksi en aio vaihtaa vanhaa kunnon länkkäri-sisältöäni uuteen länsimäinen kirjallisuus länkkäri-ilmaisuun. Toivottavasti sopii toivotulle kohderyhmälle?

 Annetaan kaikkien kukkien kukkia? 

Niin, en oikein tiedä, miksi olen ihastellut blogiurani aikana Virpi Marjaana Siiran tuotoksiin, jopa yrittänyt hiukan langoillakin askarrella. Oma koppa-ideointiin liittyy nyt virkattuja variaatioita otsikolla Tienvarsikukkia (Otava 2020). Om tarkoittaa mielenrauhaa, rauhoittumista, kauneutta, harmoniaa ja toistoa. Kun eteenpäin mennään, voi löytää myös rockia, ravistelua, ajatuksenvirtaa ja tekemisen iloa. Kirjan vasemmalla sivulla on usein kukka, vaikkapa niittyleinikki, ja sen jälkeen Virpin ohjeita ja lopullisia tuotoksia. Valitkaa musiikkinne, ajatuksenvirtanne puna-ailakista, metsätähdestä tai liuskalehtihäränsilmästä, niin tarpeen mukaan siitä syntyy satua, tarinaa, yhdessäoloa. Lahjoja ja tarinoita lapsille ja varttuneemmille. Tämähän on oikea korona-ajan mielenterveyskirja! Kannesta löytyy tekijän oma mielikukka, päivänkakkara. Sitä odotellessa eteenpäin!