Metsä-Hattunen ja eläinten avaruus

Metsä-Hattunen ja eläinten avaruus

Kesän moniin aktiviteetteihin soisi kuulevan oleellisena osana myös rentoutuminen, ihmettely, tiedonjano hyvän kirjan parissa. Sillä meillä on tosiaan varaa valita. Lyhyenkin kirjapinon haromisen tuloksena on oikeastaan mitä vain. Aloitetaan komeasti taivaalle tuijottamisella. Miten esimerkiksi kuukävelyllä onnistutaan ja avaruudessa asutaan? Jussi Kaakisen selkeästi kuvittama ja helppotajuinen Avaruusasema (Tammi 2026) vie tämän hetken tilanteeseen. Tulevaisuudesta tullut nuori Tyko opastaa vielä huimempiin mahdollisuuksiin. 

Opiskellako kärmeskieltä? Mennänkö katsomaan sammakkojen sadetanssia? Vai tutustutaanko Ystäväni vesi-kirjan kanssa juomaveteen, lähteeseen ja muihin veden olomuotoihin aina tuliperäisiin vesisuihkuihin (Etana editions 2025)

Entä pientä haikeaa nostalgiaa Immi Hellénin Oravanpesän tapailussa: Kuusen latvassa, oksien alla (Aurinkokustannus 2025). Nykyhetken metsään voi taas kulkea viihtymään Hannele Huovin Metsä-Hattusen eläinsatujen kanssa (Tammi 2026, kuv. Silja Maria Wihersaari). Se on taattua huovimaista taidokasta tarinointia, sopivasti kantaa ottavaa, kun kurki ja mummo ovat ministerin luona soita suojelemassa – Totisesti! Oli avaruusharhu tai ei, samat unet ja tavat löytyvät myös ketulta ja sudelta. Siilin herkkyyteen ja sydämellisyyteen tarvitaan piikkitakki (jonka voi aina riisua). Mutta herkimmilleen lukija pääsee, kun odottelee miten päähenkilöiden käy.

Reino Metsä-Halttunen kun päättää muuttaa metsään ja palauttaa kaksi kassillista kirjoja kirjastoon. Ihmiset riitelevät ja tuhlaavat energiaa. He eivät osaa suojella elämää. Mutta runsasmoutoinen ja iloinen kirjastonhoitaja toteaa: ”Minun tulee teitä ikävä, sanoi Laula Uusivirta, ja hänen kaulansa lehahti punaiseksi. Puna nousi hiljalleen leukaa pitkin poskille.” Tämän tunnustuksen jälkeen alkaa oikein odottaa, miten tässä käy. Reino kun vähättelee itseään sammaloituneeksi ukoksi, mutta ulos päästyään hypähtää ilmaa ja lyö kantapäät yhteen ja hikaisee: Voi saparon saparo! 

Jännittävän lopun edessä on kuitenkin 16 Reinon päässä mellastavaa satua, mutta sitten! Kirjastonhoitaja saa kirjeen. ”Laina hyvä. Minun tuli ikävä sinua.En keksi enää yhtään satua. Tämä on tosi paikka: tulisitko vaimokseni?” Niitä häitä vietetään tutuiksi tulleiden metsän asujien kanssa kakkuineen ja tansseineen. Ja tietysti Hannele ujuttaa vielä mukaan hienon tiivistelmän Reinon rakkaudesta, joka leviää tupaan kuin suuri lämpöinen tyyny.

Tiedon tunteita

Luonnossa viihtyville ja sitä tutkaileville on olemassa oikeastaan hämmästyttävän laaja kirjo oppaita ja innostajia. On hienoja muumiperheeseen liittyviä opuksia veneilystä ruoanlaittoon ja niittyihin, rivi Tietopöllöpalkinnolla esiin nostettuja evoluutioita, tunneoppaita, arjen helpottajia, kansanperinnettä, kaukomatkoja.

On hieno sarja Suomen lasten historioita ja upeita kokonaisesityksiä kuten Muutosten maa – Suomen lasten ympäristöhistoria (Otava 2024, kuv. Jussi Kaakinen). Komeasti kuvitettu kirja vie maapallon synnystä oman maamme alkusysäyksiin, tulentekijöistä karjan ja viljan varassa elämiseen, koneiden tulosta omavaraiseen Suomeen. Aukeamat ovat täynnä kiinnostavasti sommiteltuja tiedon kokonaisuuksia, joita on myös selkeä seurata. Pohdiintaa annetaan taustoittaen lopun vakavahemkisessä yhteenvedossa Tuhlata vai säästää. 

Tämä teema nousee ymmrettävästi esiin monessa kirjassa. Aika hurja johdatus mainosfilmien kuvitustyyliin vie perheen mukana ilmastokriisin ja luontokadon aiheuttamiin tunteisiin on Piia Heikkisen IIK! Iso A tuli taloon (kuv. Pia Holmberg, Basam Books 2024). Mukana ovat kaikki ongelmat, joista ajankohtaisin taitaa olla kuumeneminen, HOT HOT. Topin kotona on jo äiti ja hiilijalanjälki. Kun mukaan ilmestyy bioroskikselta ja bensalta haiseva hirviö, alkaa olla kiire selvittää asioita. Yksi oikea teko kerrallaan saa kammotuksen eli Ekoapurin pienenemään, ja lopussa ollaan jo melko lailla puhtailla vesillä. Monenmoista touhuilua ja menoa on tiedossa, joten parempi varmaan olisi annostella pienempi määrä ekoahdistusta kerrallaan. 

Olisiko ruohikossa maatessa mielenkiintoisempi ihailla vain Mia Rönkän tapaan Pöyttäjien kirjoa (kuv. Janne Toriseva, Lasten Keskus 2026)? Harvahampaiset Havu ja Tuisku ovat nuoria johdattelijoita tähän maailmaan. Liekö suussa 4-5 heiluvaa hammasta vihje suositeltavasta lukijan iästä?Kirjan aukeamat ovat mukavan selkeitä ja antavat heti alussa perustiedot käsiteltävistä asioista. On monta mahdollisuutta pölyttää lentämisestä kävelemiseen. Tarkemmin esitellään mehiläisen erilaiset ja monipuoliset työskentelytavat ja perään myös pölytyksen kallisarvoinen merkitys. Aina väliin sijoitetaan tietoiskun tyyppisiä osioita historiasta (Jo muinaiset pörriäiset…) tai pohdiskelua parhaimmista olotiloista - miksi pörriäiset vähenevät? Lämpenee ja polttaa nousee täälläkin esiin monin tavoin. Olemme pölyttäjien puolella-osio taas antaa kivoja vaihtoehtoja ja malleja parantamiseen. Mukana on myös hupaisan tuntuisia, mutta käyttökelpoisia ideoita pörriäisten asuntojen välityksestä, ravintoista ja baareista. Lopussa mietitään miten ryhtyä tutkijaksi ja mitä evääksi pörriäisretkelle. Ihan en ymmärrä lukujen alussa olevien tekstien antia nuoremmalle lukijalle: ”kesän kiihkeä rytmi valonvärinä/keltainen kultainen kuuluva pörinä/ei sen pitäisi pysyä ilmassa/ja kuitenkin/soutaa ilmassa pyörteiden kannattelemana”. Tuleva luontorunokirja? 

Tulevaisuus – mitä se on?

Suomen lasten ympäristöhistorian tapaan ruotsalaisten versio KAPUM! (Mäkelä 2025, kuv. Mia Nilsson, suom. Raija Rintamäki) maailman alusta alkaa oudosta suuresta pamauksesta, nyt vain dramaattisemmin räiskähdellen. Ja samalla tavalla kirja loppuu. ”Mutta tarina jatkuu, emme vain tiedä miten.” Aukeamien graafinen ilme on varsin levollinen, niille ei ahdeta erilaisia tietoiskuja ja kysymyksiä lukijalle. Toisaalta historiamme kulkee juosten tähtien syttymisestä Äiti maahan, solusta evoluutioon ja toteamukseen, että maalla on mukavampaa. Dinosaurukset tuntuvat puhekuplineen aika reippailta, mutta niiden kadottua apina ehdottaa toiselle: ”Tämä voi kuulostaa älyttömältä, mutta mitä jos nousisimme jaloillemme?” Lopuksi viimeistä viedään eli Homo sapiensia. Aukeamalla ihminen kelluukin jo avaruudessa. Onkohan tämä ruotsalainen tapa ”tuhlata” aukeamia – yllättäen aikajana jatkuu ja jatkuu vielä kuusi sivua vain muutaman pikku merkinnän kera: auringon ja maan synty, elämä ja dinosaurusten ja ”Tässä sinä luet tätä kirjaa”. Kenties tarkoitus on jotenkin osoittaa matkan pituus, mitä vähän epäilen. Houkuttelevaa piirtää itse kivoja tapahtumia sinne tänne? 

Avaruus on toinen mukaan tunkeutuva ulottuvuus. Tähtien kirjoa ja tutkimusta käsitteleviä kirjoja löytyy moneen tarkoitukseen. Toisenlaisia näkökulmiakin voi esitellä. Tietopöllö-palkittu tietokirjailija Jukka Laajarinteen Kekomielen ötökkäsarjan uusin Kokka kohti tuntematonta (Gaudeamus 2025, kuv. Mari Luoma) keskittyy nyt miettimään miten maailmaa on tutkittu, mitasttu ja valloitettu.

Ilmastonmuutos eli jatkuva sade taitaa kiristää ötököiden hermoja, koska riitaisuus leviää. Kekoon saapuu Riikkisen, Puhtin ja Tarmon vieraaksi vanha tuttu toukka Oukka, kun nämä riitelevät kenen kuningataräiti on paras. Ouka äiti oli avaruuslentäjä ja isänsä vuoristokiipeilijä ja yksi esivanhemmista maankiertäjä. ”Tutkimusmatkailija kulkee meillä suvussa”. 

Näin alkaa totun mukavasti soljuva huumoirpitoinen johdatus aiheeseen. Historiasta löytyy mm. Aleksanteri ja mukana olleetn oppineet, maailman avartuminenja karttojen rustaaminen. Edellisten kirjojen tapaan mukana on monia omaan tekemiseen innostavia kokeita, Kolumbuksen yhteydessä kompassin rakentaminen. En tiedä, millaista huumoria on sitten ehdottaa keripukin tuntemiseksi ”kieltäydy muutaman viikon ajan syömästätuoreita vihanneksia ja hedelmiä”.

Darwin ja evoluutio ovat tottakai käsittelyssä, niin myös napapiirin seikkailijat.Samalla voi miettiä ilmaston lämpenemisen vaikutuksia sulamiseen. Konkreettinen tehtävä on tutkia kolmella aineella merijäätä ja mannerjäätä.

Mutta se avaruuslento? Oukka ihan ilahtuu. ””Hän luikerteli matojen joukkoon joita valmisteltiin avaruusasemalla tehtäviin tutkimuksiin.” Nyt päästään kätevästi avaruudessa olemisen erilaisiin vaiheisiin, lentämiseen, vapaaseen putoamiseen, tutkimislaitteisiin ja tuloksiin. Mutta on lähdettävä eteenpäin, tutkimusretkelle, Oukka ilmoittaa. ”Mutta siellä sataa!” Oukka tuhahtaa. ”Mikä seikkailu se sellainen on, jolla ei jouduta uhmaamaan vaaroja ja kokemaan ankaria olosuhteita?” 

Ötökät, koirat ja simpanssit

Sarjakuvan muotoon tehty tietokirja on jonkinmoinen harvinaisuus. Johanna Aulén herätti huomiota jo esikoisteoksellaan Tsérnobylin koirat (WS 2022) , joka oli Sarjakuva-Finlandian ehdokas. Avaruusmatkailun uranuurtajia käsittelevä laaja, etten sanoisi kunnianhimoisen tarkka Eläimet lensivät ensin (WS 2025) tuo esiin eläinten ensiarvoisen tärkeän roolin avaruuslentojen tutkimisessa ja onnistumisessa.

Vaikka sarjakuvateos pitäytyy varsin vankasti todellsiuudessa (joka sinänsä tuntuu tässä yhteydessä jo fantastiselta), mukana on hiukan pakollisen tuntuinen kehyskertomus. Nuori opiskelija Fanny sattuu istahtamaan kahvilassa iäkkään saksalaisrouvan Hildegaaardin pöytään. Hän viettää vuosipäivää, joksi selviää neuvostoliittolaisten avaruuskoirien Tsyganin ja Dezigin rakettilennon (1951) vuosipäivä. Itseään mummiliksi kutsuvan rouvan myötä lähdetään nopeasti seulomaan mielenkiintoista ja varmaan useimmille aivan uutta historiaa. Hildegaard pääsee mukaan eläinten koulutukseen isänsä kautta, joka pestattiin sodan jälkeen Neuvostoliittoon kehittämään avaruusohjelmaa. Se ei aina ole eläinten kohdalla kovin reilu, mutta kuvastaa samalla kiintoisasti esimerkiksi amerikkalaisten ja venäläisten erilaista toimintapaa kilpailussa avaruudesta myös kylmän sodan aikana. 

Aulénin piirrostyyli on toisaalta selkeää ja helposti luettavissa, toisaalta hän saa kuvattaviinsa mukaan paljon tunnetta ja samalla tutkijoiden ja hoitajien reaktioita, kiintymystä ja surua . Kaikki kokeet eivät pääty onnellisesti, mutta varsinkin Neuvostoliitossa jotkut koirista nousivat lähes kansallissankareiksi ja pääsivät museoihin. Koirien ja apinoiden kavalkadin seuraamisen yhteydessä tulevat esiin tekniikan kehityyminen, uusien kokeilujen ajat ja tulokset. Hyönteisten onnistuu rakentaa vähän vinoja ja leveitä kennoja, Tsérnobylin tuhoutuneesta ydinreaktorista löytyy sientä, joka imee itseensä säteilyä, korvameduusat ja japanintuliliskot antavat nekin oman panoksensa. Mutta mikä on lähitulevaisuus? Mummeli Hildegaar kehottaa kiinnittämään huomiota nimenomaan Space X tai Nasan Artemis-ohjelmiin. Ihminen näyttää olevan todella menossa muualle. Joskus.

Aulén lopettaa mukavan yllättäen tieteisromaanin tapaan. Hildegaard on osallistunut kilpailuun, missä yksi tavallinen ihminen pääsee mukaan avaruuslennolle. Kertomuksen loppupuolella myös opiskelija on alkanut paikka paikoin saada koiramaisia piirteitä. Lopussa Hildegaard tuntee puhuneensa Laikalle, eikä Fannylle. Puhelin kilahtaa ja mummeli on voittanut matkan. ”Tuolta se alus jo tuleekin!” ”Oletteko tosissanne? Minusta menopeli näyttää normaalilta taksilta!” toteaa Laikaksi kokonaan muuttunut opiskelija. Hildegaard saa loppuaukeamalla oman huiman kuvitelmansa avaruudesta todeksi. Kuin kirsikaksi kakun päälle Aulén on koonnut erinomaisen, laajan selitys-, viite- ja lähdekirjallisuusosion loppuun. Tiedettä ja satua siis houkuttelevassa ja vaativassa muodossa. 

Hannele Huovin ihan viimeinen loppuhuipennus Metsä-Hattusen eläinsaduissa sopii tähän kuin piste i:n päälle: ”Jos Laina joskus halusi nähdä maailmaa tai jutella jonkun kanssa, hän tarttui kirjoihin ja luki. Vähitellen hänestä tuli suurisieluinen ja viisas. Erityisen paljon Laina Uusivirta luki satuja, koska hän tiesi, että saduista voi aina oppia jotakin. Eniten hän piti eläinsaduista.”