Suomen kirjastoseuran uusi esite välittää kirjastorakkautta. Tämä on hyvä asia, sillä ainakin erään eurooppalaisen pilapiirtäjän mielstä asiasta on epätietoisuutta. Ahdistunut mies tulee kirjaston neuvontaan ja kysyy:” Mikä juttu tämä oikein on, rakkaus? ” Oodin kirjasto Helsingin keskustassa tarjoaa apuaan: nyt voit lainata kirjojen innostamia designvaatteita kahdeksi viikoksi. Sinä aikana varmaan ehtii asullaan hurmata ainakin deittisovelluksessa. Jossakin kirjastoissa oli tarjolla myös rollaattoreita, jotka eivät taida enää ole yhtä trendikkäitä?
Näin koulun alkaessa miettii kaikella tukilämmöllä kirjastojen lisäksi myös koulujen ja varhaiskasvatuksen ammattilaisia. Kaiken hyörinän ja järjeastelyjen jälkeen ihmettelee, onko heillä vielä aikaa alansa uusien ja miksei vanhempienkin opaskirjojen nauttimiseen. On nimittäin varsin paljon valinnan varaa.
Helpompi lähestyttävä lyhyine lukuineen on edeltäjä, Lue lapselle! (Atena 2015, kuvitus Terhi Ekebom), joka keskittyy yleisemminkin lapsen lukuharrastuksen kehittymisestä vastasyntyneestä isoksi alakoululaiseksi saakka. Selkeitä opastuksia lapsen ja kirjan kohtaamisiin kotona, päiväkodissa, kirjastossa täydennetään nyt Lue lapselle kuvaa ja tarinaa-paketissa uuden tutkimustiedon ja haastattelujen kautta.
Puoli valtakuntaa haltuun!
Keskusteluttavaa materiaalia myös kirjojen tekijöille saadaan edellisten lisäksi tuoreesta runoilija, lastenkirjailija, kirjoittamisen opettaja ja järjestömies Ville Hytösen tunnustuksellisesta oppaasta Kuinka kirjoitan lastenkirjan (ja puoli valtakuntaa) (Vastapaino 2026). Kun Heikkilä-Halttunen käy läpi laajasti teoriapuolta ja referoi mm. lukuisia asialistaa tukevia ruotsalaisia opuksia. Hytönen ei näytä antavan tälle suunnalle lainkaan painoa. Hän tosin ilmoittaa alunperin nuorena puhuneensa ruotsia suomenruotsalaisessa ympäristössä, mutta myöhemmin unohtaneensa kielen kokonaan. Mukana on kuitenkin valikoituja kohtia tehdyistä kirjailioiden haastatteluista ja muuta tuttua materiaalia lapsen erilaisista kehityspoluista kohti lukemisen innostusta Bettelheimista Darwiniin. Kotimaiset alan opukset - varsinkin Torsti Lehtisen - ovat hyvin selailtuja joidenkin englanninkielisten lisäksi.
Kun Heikkilä-Halttunen kritisoi lempeähkön oloisesti kansainvälisiä tusinatuotantoja, Hytönen antaa tulla oman painopisteensä:”Olin mieltei kaksikymmnetä vuotta kustantaja ja nyt olen ollut pidempään ammattikirjailija, mutta lapsi olenn ollut aina: sääntöjen rikkomisen ja noudattamisen rajoilla häilyvä toimija, joka pelkää, liikuttuu ja toimii nopeasti nopeasti ja vaistonvaraisesti.
Valtavan suuri osa lastenkirjallisuudesta on selvästi aikuisten kirjoittamaa. En tarkoita tällä ikää, vaan asenteellista lähtökohtaa. Näissä kirjoissa nojataan lastenkirjallisuuden konventioihin mutta ei avauduta lapsellisen virran vietäväksi, yhytetä anarkismia ja säännöttömyyttä.”
Aika hauska on Hytösen vertaus faabelin perusrakenteista muovautuvasta lastenkirjan tapaisesta teoksesta: .. yhtä lailla voidaan rakentaa romaani autonkorjausoppaan mukaan. Siitä jää puuttumaan jotakin, joka tekee kirjallisuudesta kirjallisuutta. Lastenkirjassa olennaista on tekijän herkkyys samaistua lapseen.”
Lapseen kannattaa Hytösenkin mukaan luottaa. Hän perustelee mielipiteitään myös oman lapsensa havainnoilla ja palautteilla.Tämä luki kahdeksan vanhana Nobel-voittaja Kawabatan Kioto-romaania. Oma poikani tiesi myös mitä kannattaa lukea. Hän pysähtyi ovelleni ala-asteen alkapuolellaa ja kysyi aluksi mitä kirjoitan. ”- Laivaryöstöä. - Miten se alkaa? - Laiva ulvahti. - Se ei tule menestymään.”
Sekä Hytönen että Heikkilä-Halttunen makustelevat myös paria ikiaikaista kysymystä kohderyhmän valinnasta ja lapsen ikä- ja vastaanottokyvyn merkityksestä kuvaa ja tekstiä tehtäessä. Hytönen on jyrkempi: ”Kohderyhmäajattelu on ollut itselleni aina hiukan vastenmielinen. Olen aina halunnut uskoa ihmiseen, joka on kiinnostunut muusta kuin siitä,mistä hänen oletetaan olevan olevan kiinnostunut. Lapsi ei ehkä pysty ymmärtämään kohderyhmäajattelua kuin intuitiivisesti, mutta siinä lapsi onkin erinomainen. Hän aistii, jos hänelle tarjotaan jotain falskia. Kuten jo aiemmin sanottu, lapsi ei itsekään ole mikään ikäkohderyhmänsä edustaja.”
Summa summarum: lapsi, varhaisnuori, oli ikä mikä vaan, lukee sellaista joka vangitsee ja antaa jotakin jota ei ehkä tiennytkään tarvitsevansa? Mitä nuorempi, sitä enemmän voi tietysti taitava välittäjä esitellä ja laajentaa esimerkiksi kuvituksen ulottuvuuksia. Heikkilä-Halttunen antaa sivuilla erilaisia vinkkejä ja viitteitä ja lopussa laajan patteriston käsittelytavoista. Hytönen pääsee varsinaiseen vinkkien listaan sivulla 275, otsikolla Lastenkirjamaailman harjoituksia. Hänen opastuksensa on poimittava sieltä täältä sutjakkaasti sujuvasta kerronnasta.
Toki pitkin kirjaansa Hytönen heittelee erilaisia huomioita ja mielipiteitä tekstin lomaan leikistä, unien merkityksestä ja niin edelleen. Väliotsikot ohjaavat myös löytämistä: ensin ideastta valitettavaan juonen tarpeellisuuteen, dialogista kieleen ja loppujen lopusta. Myös kritiikistä puhutaan ja sen merkityksestä – sekin jatkuva huolen aihe hamasta muinaisuudesta. Jopa itse olen päässyt mukaan sivulle 268. Kulttuuririhkamaa lapsille (Tammi 1968) pamflettimme referaatissa todetaan, miten lastenkirjallisuuden arvostus ja arvostelujen maailma ole siitä paljoa parantunut. Myös Päivi saa oman arvionsa:” Paljon puhuva esimerkki lastenkirjakritiikin tilasta on se, että maan tunnetuin lastenkirjakriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen perusti protestina eri medioissa vähentyneille lasten- ja nuortenkirja kritiikille. Sitä on ajoittain tuettu myös apurahoin.” Jäi vain epäselväksi, mitä perustettiin?
Kun nyt kuitenkin tämä blogini on muuta kuin päivälehden arvostelu, kaivoin muutaman julkaisemattoman mietteeni Hytösen kirjoista. Ensimmäinen kohtaaminen mieltymysten kanssa tosin tapahtui jo 2010, jolloin kollegat tekivät Entressen kirjastoon Espooseen näyttelyn kielletyiastä kirjoista ja julkaisvat esittelyistä videon. Ville Hytösen valinta oli jännittävä: Kaarle Uskelan Puillastunut runohepo 1921 oli ainoa itsenäisyyden aikana tuhottavaksi määrätty teos.
Minun on myönnettävä, että Hytösen runsaasta julkaisumäärästä moni kuvakirja on jäänyt katveeseen röhinämummoista Kiukkumielen ihmeelliseen satukirjaan. Mutta niin on ehkä käynyt myös Heikkilä-Halttuselle, sillä Hytyöstä ei näy kirjojen sivuilla eikä suositusluetteloissa tai palkintolistoilla. Hienoa kuitenkin on, että Hytösen kirjojen myötä eestiläinen lastenkirjakuvitus on tullut esille mm. Mira Malliuksen ja oman suosikkieni Marja-Liisa Platsin ja Krista Partin kautta mm. Taatelikujan salaperäisen Pistelin, Maa nimeltä Hampampam tai Totto-vaari-kirjat.
Hytösen oma poika kertoo oppaassa kymmenvuotiaana kuuntelevansa mielellään myös brontosaurus Beppestä isän kainalossa. Beppe Berliinissä (Enostone 2023, kuv. Mira Mallius) vie pojan, Beppen ja Vinsentti Vis-Vis Berliiniin kasvisruoan pariin. Takakansi kyllä suosittaa kirjan sopivan hyvin 3-8-vuotiaille. Alarajalla taitaa välittäjälläkin olla hankaluuksia: on berliiniläinen hipsteri, vegaani berliininmunkki, kuorrutetta, currywurstiasoijaleikedönereitä, tofukalkkunaa. Puhumattakaan varmasta tiedosta, että Puolassa syödään jouluisin kylpyammeessa pidettyjä karppikalaa.
Hytösen tuorein kirja on Arhippa ja Äämärijärven salaisuus (Reuna 2026, kuv. Nina Nevalainen) on sekin mielenkiintoinen yhdistelmä erilaisia ilmaston muuttumisen realistisia ongelmia ja fantasian hypähdyksiä. Minulle tuli mieleen vanhemmat poikakirjat ja miksei kuvituksenkin - mustavalkoisten piirustusten reipas poikahenkisyys. Aaro Honka, Pertsa ja Kilu hiukan mystisemmillä mausteilla ja tarkoituksellisenko omalaatuisilla tyypeillä lisättyinä?
Yhteiskoulun 3 A-luokka tutkii järven vesien äkillistä outoa myrkytystä. Se saa Arhipankin tukan pöllyämään valkoista hilseen tapaista ainetta. Paikallisväriä antavat ympäristöopin opettaja Amma Ubusi – myöhemmin myös näkäjään biogian opettaja - sekä melkoinen goljatti apulaisrehtoriksi, Raatikainen ja vanha poliisimestari Paukku, entinen pysäköinnin valvoja. Niin, ja onhan siellä parkettitehtaan johtaja Kamferi, romuja veteen heittelevä Ruupertti-peikko ja outo, valkoiseksi maalattu mies. Jos tämä ei tunnu riittävän, niin bonukseksi vielä järvessä asustava valtaisa valas Pusse. Tämä alkaa jo hengästyttää. Putoanko kärryiltä? Vai yrittääkö Hytönen vain jujuttaa ja ikäänkuin kertoo Arhipan jengin – Aamun, Ahokkaan, Iso-Väinön ja Pikku-Väiskin – mielikuvituksen laukasta luonnonsuojelun puolesta. Tämän puolesta kyllä todistaisi viimeisen luvun äidin toteamus väsyneen poikansa vuoteen ääressä ja samalla tulee kirjailijan vihje. ”Joo. Meillä oli Ruupertti-peikko,ja se oli oikeasti aika kiva, vaikka aluksi pelotti. Ja sitten oli se valkoinen mies, joka ei ollutkaan oikeasti paha, vain aika hilseinen. Ja Raatikainen, sekin lopulta ymmärsi. Arhippa oli jo miltei unessa, mutta sanat yhä soljuivat. Äiti hymyili, vaikka ei oikein tiennyt, oliko tämä vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta vaiko toden ja sadun välimaastoon osunut seikkailu. Ehkä molempia.”
On muuten hauska tarkastella vielä näiden oppaiden nimiä. Toisissa kirjoissa on selvä käsky ja kehotus: Lue lapselle!, Lue lapselle kuvaa ja tarinaa. Hytönen taas suojautuu minä muodon taakse: Kuinka kirjoitan lastenkirjan. Ja tosiaan, ymmärrän nyt paremmin kirjailijan tarkoitusperiä ja kielellistä intohimoa, yllätysten hakua ja perinteiden anarkistista? sekottelua. Esimerkiksi väiite, ettei krijailijan tarvitse selitellä tekstejään tai tarkoitusperiään, vaan teksti löytää kyllä lukijansa ja kokijansa, ei taida saada Hytöseltä kannatusta. Hän kertoo mielellään niin tekniikastaan kuin vaikkapa sanallisista valinnoistaan, tehokeinoista ja yllättävistä ratkaisuista.
Kuinkahan helposti aloitteleva lapsille kirjoittava pääsee läpi alkupuolen tiedollisesta raamista ja referaattitykityksestä itse konkretiaan? Kun netistä etsii ohjeita lastenkirjan tekijäksi, opastajia löytyy runsaasti – usesti jonkin kustantamon taustalta. Tottuneempi kirjoittaja sensijaan pääsee nauttimaan Puolen valtakunnan kiinnostavista mielipiteistä, keskustelua herättävistä väitteistä ja ajatuksista roppakaupalla.
Löysin mukavan esimerkin Runebergin muistiinmerkitsemää rimssua Hytösen mukaan ”onomatopoeettisesti epäsymmetrisesti synteettisen kokemuksen kautta”. ”Sum sum dindlidang!/Brum brum dinglidang!/Hu hi plingliplang!/Luulii dinglidang!/hvad ärdetta för sång/nö nö nöff nö nö nöff”. Hytönen tulkitsee runoilijan sanoittavan sanomatonta odotellessaan illallista ja kuuntelevan luonnon ääniä ikkunasta. Bongasin myös aikoinaan runon ja vinkkasin siitä ystävälleni runoilija Arto Kytöhongalle. Hän innostui ja julkaisi runon kustantamonsa Äitini talon kautta. Runo painettiin A neloselle, mistä japanilaisella paperileikkauksella syntyi pieni, tyylikäs runovihkonen. Mutta ajatteliko Runeberg tosiaan luontoa? Runoon nimittäin kuuluu vielä yksi rivi: Oú est le boeuf? Missä viipyy minun pihvini?
Uusia ideoita, vanhoja ongelmia
Olen samaa mieltä kuvakirjan puolella käskymuodoista. Lue lapselle kuvaa ja tarinaa olisi tentittävä kaikissa lapsia koskettelevissa opinahjoissa – eikä tekisi pahaa keskustella kirjan esittämistä teermoista alan tekijöittenkään keskuudessa. Kuten Hytösenkin kirjassa tässä on paljon mielenkiintoisia vetoja, heittoja ja poleemistakin tekstiä. Hienoa, että vihdoinkin lasten tietokirja on otettu paremmin mukaan kuin muissa lastenkirjallisuuden oppaissa. Tätä puolta on hyvä myös jatkaa ja laajentaa, sillä tietokuvakirjan eri versioiden puolelle on tullut viime vuosina todella paljon tärkeää materiaalia. Kirjastojen puolella tietokirjavinkkauskin on saanut omia muotojaan mm. yhteistyössä kuvakirjojen ja arkirealismin kanssa. Tietokuvakirjoissakin on omia kaavojaan ja jippojaan, joita asia tehdään kiinnostavaksi.
Heikkilä- Halttunen esittää mm. uutta käsitettä riittoisasta kuvakirjasta perinteisen rinnalle:”Riittoisat kuvakirjat vaativat aikusilta hieman peruskuvakirjoja enemmän vaivannäköä ja kärsivällisyyttä. Aluksi riittoisat kuvakirjat voivat jopa tuntua aikuisesta ´liian taiteellisilta`tai vaikeasti avautuvilta. Aikuisenkin pitää siis totuttaa itseään tällaisen kuvakirjan kuvan lukemiseen ja tulkintaan. Ennen pitkää hän saa huomata, että lapsen kuvakirjasta tekemät havainnot rikastuttavat myös hänen omia, aluksi kenties jopa varautuneita käsityksiään siitä, kuinka monin tavoin kuvakirjoja voi tulkita, lukea ja ymmärtää.”
Erilaisia käsitteitä on toki yritetty lanseerata aikaisemminkin. Grand old lady Kerttu Manninen sivusi fantastista kertomusta, itse ihastuin termiin faktio eli tietokirjaan, joka käyttää myös kaunokirjallista materiaalia. Esimerkkinä on laajemmin esiteltynä Marika Maijalan Ruusun matka, ja Etana Edition-kustantamon kirjoja näkyy hyvin edustettuina listalla S&S:n, Teoksen, Förlagetin säestäminä. Ongelmia saattaa tulla jo englanninkielisen version kanssa.
Riittoisan kuvakirjan esittelystä tulee mielstäni esille hyvin myös ongelmat tiedon kohdentamisessa. Kaksi ja puolisataa sivua takakannen mukaan lasten (kiireisille?) vanhemmille ja muille läheisille varsin vaativaa, sulatettavaa ja haastavaa lukemista. Kuinka paljon päiväkodeilla ja kouluilla on varaa hankkia kirjoja? Tutkimuksissa todistettu vaurauden kasaantuminen jatkuu - kenellä on intomieltä? Uurastaminen ei lopu tähän: on hankittavaa kirjastoista ja ehkä joskus kirjakaupastakin, tutustuttava ja mietittävä käytännön välittämistä. Toinen ryhmä eli varhaiskasvattajat ja perusopetuksen opettajat ovat selkeämmin tavoiteltava kohde, joiden kautta toivottavasti lähtee myös eteenpäin haastetta. Ja taas netistä löytyy paljon kuuunneltavaa materiaalia lapselle lukemisesta kasvatusjärjestöjenkin sivuilta.
On syytä olla hyvään tulevaisuuteen uskova. Muuten joutuu Erno Paasilinnan lyhyiden totuuksien uhriksi, joita mietiskelin Helsingin sanomien arvostelijana aikoinaan:”Kirjailijalla ei ole kiire kehittyä kirjailijaksi. Jos hän valmistuu, hän estää oman kehityksensä. Hän oppii vain kokeilemalla ja erehtymällä. Jos tekstejä hylätään, oppii paremmin kuin jos ne hyväksytään. Tehdään suuria vahinkoja hyväksymällä tekstejä.”
Kiitos kuitenkin näiden kirjojen tekijöille. Ne innostivat pohtimaan, ihmettelemään, väittämään, huvittumaan ja viihtymään sekä oppimaan. Vain hyvät ja riittoisat kirjat onnistuvat tässä.
