Aleksis Kivi koulussa ja sirkuksessa

Suomalaisen kirjallisuuden ja Aleksis Kiven päivä on meikäläiseltä melko traditionaalisesti mennyt kouluvierailulla tuttujen opettajien luokissa. Niinpä nytkin. Viides- ja kuudesluokkalaisten kanssa pääsee myös mielenkiintoisiin keskusteluihin lukemisesta, kirjoista, sisällöistä ja mielikuvituksesta. Aleksis Kiveäkin tietysti sivuttiin, ja heijastin malliksi seinälle Joonas Rinta-Kannon tulkinnan Sankaritarinoista pojille (Into 2019).

 ”Onko ne henkilöt koko ajan päässä, kun kirjoittaa?” 

Mikäpä oli luokkaan mennessä, kun tämä vuosi on kahden kirjan mittainen. Taisin saada mukavaa taustatukea televisiomainonnastakin. Sattui niin mukavasti, että Albert Edelfeltin tuntematon maalaus tai harjoitelma löytyi yllättäen jäämistöstä. Väinö Lakeus ja Enkelinaaman tapaus (Mäkelä 2019) sattuu myös kertomaan samalla tapaa mahdollisesta luonnoksesta kuuluisaan Kaarle-herttuaan herjaamassa Klaus Flemingin ruumista.

Martti Sirola löytää Edelfeltin

Kirjan myötä tuli mietittyä nuorten kanssa muun muassa faktan ja fiktion rajoja. ”Kai tämä juttu on ihan mielikuvitusta?”. Eipä ihan. Mäkelän tarkka toimittaja – oikea aarre hiukan leväperäiselle kirjailijalle – huomasi, että Martti Sirolan ensimmäisessä kansiluonnoksessa Kaarle-herttua (varsinainen ärjy Enkelinaama) vetää Flemingiä parrasta – ja on itsekin parrakas! Alkuperäisessä maalauksessa näin ei ollutkaan, vaan viimeistellyt viikset.

Piruuttani tarkistin asian vielä varmuuden vuoksi Mauri Kunnaksen versiosta. Koiramäen Suomen historiassa on tietenkin myös tämä kuuluisa kohtaus. Mauri on vain nokkelasti muunnellut tilannetta, koska Fleming on kuvattu karjuna lempinimeltään Nokinenä. Herttua siis kiskoo vihollistaan turvasta.

Sankari eli peruskoulun kansankynttilä Väinö Lakeus toki on mielikuvitusta. Luultavasti. Hän on komeamuskelinen lempeäluontoinen sivistäjä, joka nostaa penkiltä sata kiloa ja käyttää moderneja opetusmetodeja kuten kamerakynää ja ilmiöoppimista. Jaska saa armon tehdä esitelmänsä pääsiäisloman aikana, ja tuloksena on faktaa ja fiktiota sulassa sovussa muinaisen kievarin ja 1500-luvun raa’anpuoleisen elämän kera. Mutta faktoja tarvittiin myös vaikkapa Riitaperän Jalmarin amerikanperinnön kultaisen kolmen dollarin kolikon arvoituksessa. 

Mauri Kunnaksen Fleming on aikansa lapsi - ei vaan karju

 Vakiokysymys oppilailta on kirjailijan talous. Pitääkö ladata tosiasiat kateederille ja latistaa tulevien verbaalimatkaajien unelmat kertaheitolla? On menestyneitä tekijöitä ja vähemmän myyviä. Kun eräs neropatti kysyi, mitä kirjailija saa yhdestä sanasta, jouduttiin oikein hauskan ongelman eteen ja hyvään pohdiskeluun. Onko sana kalliimpi, kun kirja on oikein lyhyt? Saako paksujen kirjojen tekijä vähemmän?

Yritimme laskea asiaa vähän eri tavoilla, myös karkeasti  ihan vain kirjan ovh hinnasta jaettuna sanamäärällä. Tulipa mielenkiintoisia lukuja. Kirjailija ei toki saa kaikkea, vaan mukaan tulevat osingoille kustantaja, välitysliikkeet ja verottaja. Eräs pojista oli lukaissut tubettaja Miklun itseluottamusta uhkuvaa elämäntarinaa Paras kirja ikinä (2019) ja totesi, että siinä on yhdessä kohtaa kymmenen sivua, jokaisella vain yksi sana. ”Ne on kyllä isolla, mutta varmaan ne on aika arvokkaita?” ”Moi!/ Miten/menee?/Hyvin?/Ok!/Kiva./:)/10 sivua/meni/jo.”

Saatiin aikaiseksi juttua parhaista kirjoista ikinä ja miten määrä ei aina korvaa laatua. Mutta toisaalta yksittäisillä sanoillakin voisi olla tärkeämpääkin merkitystä kuin täyttää sivuja? Ehkä ei sanoja tarvita lainkaan?

Puupää-palkinnolla hatutettu Martti Sirola kuvaa 1500-luvun raavasta mein9nkiä kamppailussa Melkojeffin aarteesta.

 Sirkuksen lumoa

Ilmaista mainosta tuli myös Sirkus Finlandian näyttävistä mainoksista pääkaupunkiseudulla. Oikeastaan oli hiukan yllättävääkin, että varsin moni oppilaista oli elämänsä aikana käynyt sirkuksessa – ja käynnistä oli jäänyt monia muistijälkiä. Taidokkaat esitykset ja niiden fyysinen läsnäolo vaikuttavat: ollaan mukana ihan vieressä silmäkkäin eikä virtuaalisella areenalla.

Åirre Vaijärven kuvitusta - Yössä kulkevat oudot aaveet

 Toinen tämän vuoden kirja, Aaveverkko (Cultura 2019) tuli kirjoitettua väljäksi jatkoksi Pirre Vaijärven ja Vuokko Jokisen esikoisfantasiaan Yössä kulkevat oudot aaveet (2019). Siinä sirkus Maximuksen perässä kulkee kaupungista toiseen aaveiden versio, missä näytöksestä toiseen kuolemantrapetsilla tapahtuu. Kirjassa on kätevästi mukana vinkkejä niin sirkuksen historiaan kuin lisälukemiseen kaunon ja tiedon alueilta.

Lasten- ja nuortenkirjoissa sirkus on useinkin mukana jonkinlaisena raamina tai taustatekijänä, varttuneempien fantasiapuolella usein kauhuelementtinä. Tietokirjoja on vähemmän, yhä pintansa pitävänä monipuolisena katsauksena Raili Mikkasen Mennään sirkukseen (2012).

 

Käsiini osui kätevästi kirjoitustyötä inspiroimaan Emma Vainion Sirkus nyt (kansi Jussi Kaakinen, S&S 2019). Tämä ei ole peräkkäistä muistiinmerkintää, vaan mielenkiintoisia välähdyksiä löytyy tarinoista ja tekijöistä, joita tottunut toimittaja – mm. radiosarja sirkuksesta – esittelee jouheasti. Sirkus on vapaa kulkuri – näin Vainio aloittaa esityksensä. Kyllä historiaakin esitellään, mutta hauskasti erilaisten hahmojen kautta klovnista ilma-akrobaatteihin, jongleeraajista taikureihin, tasapainotaiteilijoista akrobaatteihin. Kun sirkustaiteen maihinnoususta Suomeen päästään paljettien ja minimalistien sirkusmaailmaan, onkin käytetty jo lähes sata sivua taustoitukseen. Vainio käsittelee omina osastoinaan sirkuksen kiertämisen elinehdot, muodot ja esityspaikat. Mainiot värivalokuvaliitteet avaavat tarkemmin myös nykysirkuksen erilaisia polkuja ja versioita matkalla katsojien luokse. Sosiaalinen sirkus puolestaan valottaa sirkuksen mahdollisuuksia tuoda iloa ja uutta energiaa sekä konkreettisia tukitoimia pakolaisten, liikuntarajoitteisten, sairaiden ja yleensäkin erilaisten ihmisten näkyville. Erinomainen sirkuksen mahdollisuuksien kavalkadi sujuvasti kirjoitettuna!

Aaveverkossa vanha sirkuksen turvaverkko (ehkäpä Maximuksesta?) saa uuden elämän riippukeinuna, missä maagisessa keinunnassa sankareiden, Liisan ja Mikon unelmat, pelot ja toiveet toteutuvat unissa. Vanhaan verstaaseen muuttaa salaperäinen mainosmies, jolla on hahmotushäiriö. Niinpä julisteissa tanssitaan samaa, rumaa ja hahahaata.

Koulun antamilla vinkeillä päästään eteenpäin, mutta mitä Vihtori on aikaisemmin tehnyt? Kun selviää, että vanha sirkus on jouduttu lakkauttamaan taloudellisten ongelmien takia, asialle on tehtävä jotain.

Luokassa muuten puhuttiin myös kuvituksista. Ketä hahmot oikeastaan muistuttavat? Oppilaat vilkuilivat omaa kansankynttiläänsä, joka näytti hauista, mutta ei ihan pärjännyt Martti Sirolan Väinö Lakeudelle. Eräs tytöistä taas mietti, oliko Yössä kulkevissa aaveissa ja Aaveverkon Vihtorissa minun näköäni. Kiitos kohteliaisuudesta, joskin Yössä onkin sielunsa myynyt sirkuksenjohtaja pahiksena. Tottahan toki on, että tuttu malli on helpointa laittaa erilaisiin asentoihin. Eikä hän kehtaa pyytää korvausta.

Karkkikirja - vai koko perheen kivikirja?

Kun tässä parin viikon aikana on tiiviisti lukenut ja parannellut omia kirjojaan julkaisukuntoon – ensin Aavetakkia ja nyt Väinö Lakeutta ja Enkelinaaman tapausta – uusia kirjoja on ilmestynyt koko ajan kiihtyvässä tahdissa.

Onkohan armon vuodesta 2019 tulossa kotimaisen lasten tietokirjan runsasta kukintaa?  Siltä saattaa tuntua kun kasaa pöydälleen jo ilmestyneitä ja esiteltyjä opuksia – ja uusia vielä odotellaan. Hyviä uutisia siis on ilmassa – ja odotellaanpa miten tämä mahtaa näkyä lasten-ja nuorten kirjallisuuden Finlandian ehdokaiden asetteluissa. Siellähän eivät tietokirjat ovat erityisesti juhlineet Mauri Kunnasta lukuunottamatta. Harmillista, kun tälle alueelle ei ole Finlandian kaavassa oikein muutakaan paikkaa.

Monet tarinapohjaiset lastenkirjat liittävät mukaan tieto-osuuksia tai käyttävät faktoja koko tarinan raameina. Urheilu, tekniikka, avaruus ovat tulleet tutuiksi kautta aikojen.

Helppolukuisina mukavina kirjoina ilmestyneet Lätkä-Laurit ovat saaneet oman seikkaperäisemmän ja selvin humoristisinkin kuvin pelaavan Lätkä-Laurin jääkiekkokirjan (kuv. Harri Oksanen, WS 2019), missä Sapelihammastiikereiden matkalla jäähalliin kerrataan kaikki tärkeät osa-alueet historiasta aina Saku Koivun treenivinkkeihin. On Antti Nikusen Autokirja (WS 2019), selkeä isokokoinen opas sekin autolla ajon salaisuuksiin. Autoinsinööri Kaarlo Kätevän opastuksella löytyvät kojelaudan mittarit ja vaihteiston käyttö. On liikennemerkit, sähköautot ja jopa oma unelmien auto.

Anni ja Akseli puolestaan selvittävät Tiina Sarjan ja Mikko Posion yhteistyössä Minne sähkö meni? (kuv. Henna Ryynänen, Mäkelä 2018). Tiedekoira Voltti avustaa kaksosten arkipäivän tilanteesta – sähkökatko -  lähtevää tutkimusmatkaa. Sen aikana selviää monta tärkeää taustatekijää sähkön synnyttämisestä uusiutuviin luonnonvaroihin ja ydinvoimaan sekä tuulivoimaan. Aurinkopaneelit ovat lopussa isän ratkaisu pikaisiin latauksiin. Tarina on odotetusti painottunut sähköisiin asioihin, jotka ympätään koiran karkumatkaan.

Avaruus on siis yhä pinnalla, joten Tero Hiekkalinnan Rakettimatka avaruuteen (kuv. Carlos da Cruz, Karisto 2019) asettuu ison pinon päällimmäiseksi. Tämän alueen kirjoissa ei ole ongelmia valokuvien suhteen, niitä riittää toinen toistaan komeampia. Kuvittajan osuus onkin lähinnä vakiokaavan mukaisesti mukaan temmatun Kaukoputkimiehen kommenttien puolella. Kirjan rakenne kuitenkin on erilaisempi – ensiksi luodataan mitä avaruudessa tapahtuu historian ja nykyisyyden valossa. Loogisesti seuraavaksi käsitellään avaruusluotaimia, planeettalaskeutujia ja -mönkijöitä sekä lopuksi avaruusteleskooppeja. Mukana on paljon mielenkiinoista pohdiskeltavaa tulevaisuuden avaruusaluksista suomalaisiin satelliitteihin tai jopa Tesla-autoon.

Minne sähkö meni?

 Historian havinaa

Vielä näyttää olevan myös uskoa pikatiedon autuuteen. Jos ottaa esimerkiksi Maailman valtiot- sarjasta Pohjois-Korean innoittaman osan (Lector-kustannus 2019), huomaa tuijottavansa aukeaman mittaista kolmeneljäsosan ison kuvan ja muutaman pikkukuvan koostetta – tekstiä on 9 riviä.

Suuret nais-mies-tyttö-poika –sankarimme ovat saaneet niin monta erilaista jatko-osaa, että niihin täytynee perehtyä tarkemmin. Joukossa on niin mielenkiintoista ja haastavaa materiaalia kuin tavanomaiseen sabluunaan tyytyviä esittelyitä.

Mauri Kunnaskin jyrää edelleen aikaisempien kirjojensa runsaan materiaalin hyödyntämisessä. Historia on aina ollut vankka ja turvallinen tiedon alue. Nyt Herra Hakkarainen eksyy historiaan (Otava 2019) etsi ja löydä -metodin avittamana. Kirjassa on selkeät aloitusohjeet, edelleen mainiot piirrokset Turussa ja maantiellä 1500-luvulla, Viaporista 1740-luvulta kiiruhdetaan kesäjuhliin 1840-luvulle. Koiramäki on tietysti mukana niin talvella kuin matkan teossa, on koulua, kauppapuotia ja suutarinverstasta. Jokaisella aukeamalla on kysymyksiä, keksimistä ja kertomista puhumattakaan hauskoista etsimiskohteista. Ja toki, hienoa, lopussa on vielä oikeat kohdatkin pienoisaukeamilla. Tällainen eksyminen on hauskaa. Sopivasti jaksoteltuna se voisi hyvinkin toimia vaikka esikoulussa.

Makusteltavia loistokohteita

Vuokko Hurmeen edellisessä, tarinakuvatietokirjassa Housuvaaran huvipuisto (Into 2018) oli kätevästi fantasiaa viljelevän hauskan juonen lisäksi huvipuistojen historiaa ja laitteiden moninaisuutta. Tuotteliaan kirjailijan tietopuoleinen kiinnostus ulottui myös Pikkurillin kehittymiseen ja oikeuksiin ja toiseenkin ääripäähän, vanhenemiseen.

Nyt Hurme on poliittisestikin aran aiheen äärellä. Karkkikirja (kuv. Anni Nykänen, WS 2019) lupaa kertoa karkin olemuksesta kaiken. Sisällys selviää kannesta: megapussillinen tietoa, makeita testejä ja karkkireseptejä. Kuulostaako epäterveelliseltä? Kyllä. ”Miten suklaa, lakritsi ja marsipaani syntyvät? Minkäkokoinen on maailman suurin toffeepala ja mikä on vaahtokarkkien syömisen maailmanennätys?” Mutta ei luovuteta näin helpolla: ” Entä minkä ihmeen vuoksi karkkeja ei voi syödä niin paljon kun huvittaa?”

 Vaikka aluksi tuntuikin sokerisen makealta, jatkossa perehdytään sulavasti mahtavaan makuaistiimme ja miksi karkit maistuvat niin hyviltä. Aukeamat ovat ehkä turhankin täynnä mielenkiintoisia tietoja ja yksityiskohtia, tietovisaa, ja -iskuja. Kuvittaja ja taittaja ovat tehneet parhaansa helpottaakseen katseen suuntimista ja onnistuneet välttämään erilaisilla taustoituksilla ja humoristisillä piirroksilla karikoita.

Kirja sisältää siis paljon asiaa, jota kertyy niin historiallisesti kuin ravintopuolelta ajatellusti aukeamien kautta. On sokerin maailmanvalloitusta, herkuttelijoita kautta aikojen ja sitten tietysti tunnetuimpien karkkilaatujen esittelyt. Ja tuleehan sieltä myös otsikko Vaarallinen karkki! Mukana on lisäksi hauskoja – mutta toivottavasti paljastavia! – testejä omasta karkinsyöjän roolistaan ja heti perään vinkkikimara paremmasta olosta.

Tämä taitaa olla koko perheen kirja. Isän lakritsaharrastus. äidin suklaa, veljen kovat karkit, oma vaahtokarkki – mitä ne kertovat?

Tarjolla olisi jalokiviä – muun muassa 

 Saija Saarnin upeassa Kiviä taskussa – koko perheen kivikirjassa (kuvitus ja graafinen suunnittelu Matti Berg, Nemo ja Otava 2019) on kokonainen kivien maailma esillä. Kansi ei ehkä heti luo kuvaa kunnianhimoisesti tehdystä kokonaisuudesta.  Siinä on epämääräisiä kivimassoja ja tutuntuntuinen ratkaisu eli ei niin houkuttelevan näköinen geologi Keijo Kivinen, jolla kuitenkin sisäsivuilla on heti asiaa ja mielenkiintoiset työvälineet.

Sisältö on kuitenkin ihan timanttista. Kerrankin aukeamat on sommiteltu tehokkaan tiedollisiksi, mutta rauhallisella ja kiireettömän oloisella taitolla: on selkeä otsikko (Magmakivien tulinen tarina, Tyynylaavaa ei suositella päänaluseksi), selkeät tekstiblokit, grafiikka ymmärrettävää ja esimerkiksi poikki- tai sisäleikkaukset tajuttavia.

Toki aloitetaan ehkä vieläkin hiukan mietityttävällä maan ja kuun syntymisellä, alkuräjähdyksellä, mutta sitten edetäänkin jo todella kiinnostavilla – kaikenikäisille! – esittelyillä miten Suomi sai alkunsa ja muotonsa, käydään maapallon sisällä ja pohditaan nyt ajankohtaisia syväreikien poraamisia, on magneettisten napojen liikehdintää, maanjäristystenvärähdysaaltoja, mantereiden matkaamista ja sitten kivien syntymistä. Vain pintaa hiukan ehdin tässä raapaista.

 Kivien erilaiset muodot ovat kiehtovia, hämmästyttäviä: maapallo tuntuu olevan jättimäinen kivenkerrätyslaitos – kivestä syntyy eri tavoin uutta! Suomen kivet esitetään tunnistettavin valokuvin ja lopussa on lisäksi Keijon vinkit kivikokoelman perustalle. Bonuksena vinkataan parhaat paikat kiviretkille ja kerrataan sanastoa unohtamatta hyvää hakemistoa.

Olen viehättynyt ja ilahtunut Saija Saarnin työstä. Siitä on iloa monessa yhteydessä kodeista kouluun. Yleensäkin Kiviä taskussa antaa mahdollisuuden ymmärtää maapallon kehittymisen kautta myös jatkuvaa liikettä ja elämän mahdollisuuksia avaruuden syleilyssä.

Tulipa runollinen loppulausahdus, mutta sitä selittänee oma suhteeni kiviin. Onneksi Saija Saani pitäytyy faktoissa – minä olen kiinnostunut kiviin liittyvistä kansanuskomuksista ja maagisista tuntemuksista. Ne ovatkin sitten hiukan toisenlaisen tarinatietokirjan materiaalia.