Tove Jansson on mukanamme koko ajan. Kun ajaa nelosen raitiovaunulla Katajanokalle, huomaa monen pään kääntyvän tutkimaan uutta kirjailijan puistoa. Ja tietysti itse muumipeikon patsasta. Avajaisissa korostettiin, että muumi on tarkoitettu halattavaksi. Pitää miettiä sopivaa strategiaa, sillä pronssinen patsas on 60 senttimetriä korkea.
Tove Janssonin muumimaailman tyyppejä ja kuvitusta mukaan sijoitellen on saatu aikaan sarja mainioita yleistietokirjoja monista aiheista. Äskettäin se täydentyi Muumimamman avulla pihamaan kukkien esittelyillä. Parisataa lajia pioneista daalioihin ja syreeneistä hortensioihin ja ruusuihin – niitähän näkee kuvissa Muumimamman suojeluksessa.
Olenkin odottanut, milloin tähdet tulevat mukaan, ja nyt luotettava alan asiantuntija, tietokirjailija Markus Hotakainen on päästetty vauhtiin Taikurin tähtikirjassa (kuvat Anni Pöyhtäri, WS 2026). Taustalla on tietysti Muumipeikko ja pyrstötähti (1946) ”Sodan kauhut kaikuvat tarinan tapahtumissa ja lohduttomien maisemien kuvauksissa, saattaapa mukana olla heijastuksia myös Halleyn komeetasta. Vuonna 1940 maapallo kulki Halleyn pyrstön läpi, mikä sai ihmiset kauhun valtaan: tähtitieteilijät olivat todenneet komeetassa olevan myrkyllistä syanidia. Pelko oli aiheeton, komeettapillerit ja kaasunaamarit tarpeettomia.”
Kuten muissakin sarjan tietokirjoissa, mukana on sopivia lainauksia muumikirjoista. Kerronnan ote on selkeä, lukijaa lähellä ja tarjoaa samalla kätevästi perustietouden ja uusimmatkin löydöt vaikka koko perheelle pureskeltaviksi.
Piisamirotta rakentaa hyvin havainnollisesti maailmankaikkeuden kuistin pöydälle. Sokeriastia on aurinko, korput ovat tähtiä ja korpun siru on maapallo. Mutta vielä on pohdittava jännittäviä kysymyksiä mittaamisesta, pimeästä energiasta ja jääkylmästä tulevaisuudesta ja silloin sukelletaan todellakin galaksiavaruuteen Muumipeikon tarkastellessa valtavaa tähtikiikaria. ”Se liikkui hitaasti tähystellen avaruuden vaaroja ja kehräsi itsekseen kuin kissa.”
Hotakainen taitaa itse olla Toven taikurin hengenheimolainen, sillä hän on myös realistisen rauhoittavan korostaja:” Ei hätää, aikaa on!--- Uusia tähtiä syntyy vielä vähintään tuhansien miljardien vuosien ajan, ja sen jäkeen menee vielä melkoinen tovi ennen kuin viimeisetkin tähdet päättävät päivänsä. Maailmankaikkeuden kohtalosta meidän ei kannata olla huolissamme.”
Onpas jo päästy seitsemänteen osaan eli Melkoiseen mestariteokseen (kuv. Mari Luoma, Gaudeamus 2026) Jukka Laajarinteen tiedekasvatuksen projektissa. Riemastuttavien ötökäiden maailmaa seuraten on vaivihkaa selvitelty vaikka mitä luonnon ja filosofian sekä matematiikan kohtaamisista. Nyt vuorossa on sitten tarinaa kuvataiteesta, joka loppuu kiteyttäen sanomalehden näyttelystä kertovaan uutiseen luonnon rajattomuudesta.
Mutta sitä ennen Laajarinne saa kirjeen taiteilijalta, ystävältään Artsu Sävykkäältä. Tämä on kutsuttu tekemään nykytaidetta visuaalisten taiteiden museoon. Ideana on käyttää hyväksi ötököiden toimintaa ja pesän rakentamista valtavassa vitriinissä kuukauden ajaksi. Luonto ja yhdessäolo olisi hieno teema! Ötököille eli heidän yhteen virittäytyneseen mieleensä asia esitetään lomamatkana ja oman taiteen tekemisenä, joka saa innostuneen vastaanoton
Tämä on ehtaa Laajarinteen ja Kekomielen välistä kivaa jutustelua, vaikka taide onkin hankalampi alue. Kun fysiikka ja matematiikka ynnä muut luonnon ilmiöt saavat aikaisemmissa kirjoissa juoneen mukavan selkeitä selvityksiä ja ratkaisuja, nyt jo taiteen olemuksen selittäminen ötököille tuottaa vaikeuksia. Onneksi Laajarinteellä on varastossa hyviä vertauksia kuten kaupungissa asuva veljensä, joka voi pahoin katsellesaan kuraisia kynnöksiä ja haistellessaan maaseudun tuoksuja sekä myös Mari Luoma ilmeikkäiden ötököittensä kanssa. Lopulta asiaa ydin moninkertaistuu, kun kaikki eivät ole samaa mieltä, ja ötökätkin voivat olla inhottavia.
Mutta miten käy ötököiden pesänrakennuksen? Oppivatko he jotain ihmisten maailman kummallisista taiteen muodoista? Ehkäpä jonkin anarkistisen version? Ötökät lähtevät tutustumaan taiteeseen ympäri museosta ja avajaisista muodostuu todella, hm, ötökkäläheinen performanssi. Tämän taidepläjäyksen jälkeen on varmaan hyvä mahdollisuus selvitä vähän vaativammastakin taidetutkinnosta.
Apua, suussani on tutkimusalus
Mitä meillä on oikein vatsassamme? Ja miten sen esittäisi pienemmille ja vähän isommille vetävästi ja kuitenkin selkeästi? Peräti kaksi kirjaa antaa oman vastauksensa.
Monen tietokirjan tekijä Adam Kay on valinnut sankarikseen maissinjyvän: Lilli ja seikkailu vatsassa. (kuv. Henry Parker. Kääntäjä Senja Mannila, Art House 2024). Mitä ihmettä meidän sisällämme oikein tapahtuu, kirja on kysyvinään. Vastausta haetaan pienen Lillin seikkailujen avulla.
Kayn täytyy oikein vakuuttaa alaviitteessä, että ”Kummallinen yhdistelmä vaan meillä jokaisella on omat suosikkitäytteemme.” Ystäväjengi on välillä todella kauhuissaan, mutta Lilli saa kaikki viihtymään koska ”Tämä on seikkailu!” Välillä viisas vanha rusina ehtii jopa antamaan ravintofaktaa: Veikko saa ruoasta tarvitsemansa ravinnon. Juusto ja luusto, kananmuna ja lihakset, tomaatti ja sipuli ovat terveellisiä, ja pavut panevat Veikon paukuttelemaan. Siunatuksi lopuksi Veikko joutuu pyytämään opettajalta lupaa mennä äkkiä vessaan, koska… No, mehän tiedämme. Älä vain nyt pyydä samanlaista pizzaa.
Tätä virhettä ei voisi tapahtua Maijaliisa Erkkolan ja Riikka Pajulahden versiossa Hurja suolistorata (kuv. Tiina Konttila, Gaudeamus 2026). Kestokamujen kolmas seikkailu on Nielaistun tutkijan tapaus. Tämä tuntuu jännittävämmältä kuin kahden edellisen aiheet – yllätysjuhlien ja järkieväiden kera. Siinä jopa tähteistä tehdään tähtiruokaa! Ravinnnon suositukset ovat siis kohdillaan paitsi ehkä nyt juuri pienen Salmaanin kohdalla. Hän kun sattuu nielaisemaan tutkijalelunsa kalapalojen kanssa.
Juoni tarvitsee jo jännitystä, joten entsyymit ryntäävät kimppuun, mutta ennätetään toki keskustella vähän varaosista ja insuliinista. Kylkiluiden alta löydetään maksa ja sen 500 tehtävää, joten koko aukeaman yritys selventää työtaakkaa taitaa olla kuvittajalle melkoinen urakka (ja näyttää vähän Tatun ja Patun koneelta). Viihteestä pitää huolen Kalevi, joka intoutuu esittämään suolistorunon ”Pohjukainen, tyhjä ja sykkyrä,/ suoleni on aikamoinen mykkyrä./ Paksun jälkeen peräsuoli, /siellä loppuu kaikki huoli.”
Ratkaisukin on tämä vanha ja turvallinen unen näkeminen bussissa matkalla kirjastoon. Sieltä löytyy ihan kirjallista syventävää tietoa moneen seikkailussa koettuun aiheeseen. Terveysasemaltakin soitettiin takaisin ja selvitettiin nielaistu ongelma.
Kyllä täytyy olla onnellinen ja henkäistä syvään kirjan lopussa, niin hurja vauhti on kamujen kanssa seikkaillessa. Hiukan pikkuvanhojakin he ovat, mutta mukavia ja auttavaisia. Vanhemmille kuitenkin varoittaisin olemaan tarkkana, jos joku yrittää yöllä salaa tunkea pientä muovista nautilusta kurkkuunne.
Tonttu-ukko kanalassa luonnossa…
Avaruudesta, taidenautinnoista ja mahalaukusta selvittyään suosittelen rentoutumista Kamalan ihanat pennut-sarjan parissa. Monipuolisen säheltämisen ja tärkeiden asioiden vaivihkaista ojennukseen laittamisen tuloksena kun on tosi rentouttavia esimerkkejä. Maija Lappalaisen ja Jarkko Vehniäisen Ikiomassa ystävässä (Otava 2026) luoma eläingalleriakin on kertakaikkiaan aseistariisuvaa – ehkä siihen hiukan vaikuttaa kamalan luonnon asettaminen pentujen näyttämöksi. On ilvestä, kärppää, pöllöä, karhunpoikaa, sisiliskoa, sutta, mutta nyt valkeilassa jyrsii ujompi majava, joka ei tule oikein toimeen pesän riehakkaiden veljien kanssa.
Vielä hurjemmalla aukeamalla näytetään mitä todella vauhdikas kettu saa aikaan. Väsyneenä hyppijä lysähtää majavan viereen eikä jaksa edes puhua. Ja tämä sopii toiselle oikein hyvin. Kätevästi tekijät kuvaavat erilaisia luonteita ja erilaisia tapoja elellä ja tehdä mielitekojaan, mutta hauskasti neuvot toteutuvat majavan tyylillä. ”No, minä menen veteen kellumaan ja annan virran viedä, pikku majava kertoo ylpeänä. Miten ihanaa, kun joku vihdoin ymmärtää häntä!”
Eikä aikaakaan, kun majava on jyrsinyt ketun näköisen puuveneen ja harjoitus voi alkaa. Pöllö on herännyt ja huutelee neuvoaan, että oikea ystävä kyllä löytää luokse, mutta senhän majava oli jo itse ymmärtänyt. Katsellessaan pesän villiä menoa, voi vain huokaista, kuinka upeaa on, että veljet ovat juuri tuollaisia.: ”Kaikenlaisia tyyppejä tarvitaan. Vauhdikkaitakin!” Kuvitukset ovat paitsi riehakkaita ja rauhallisia tilanteen mukaan myös täynnä kivoja yksityiskohtia etsittäviksi ja hokattaviksi. Jopa outo tunnusmerkki eli tämä pikkuinen tonttu-ukko täytyy bongata joka sivulta.
Joskus jää miettimään, tekeekö joku vihdoin tutkimuksen kaikista lopuista, missä tuijotetaan hartaasti taivaan ilmiöitä?
