Finlandia, Liru, Luikku ja Arkkieliö

Olisipa ollut jännittävää olla kärpäsenä katossa kun lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandian esiraati pui kirjapinoaan. Kustantajia eivät raatilaiset liene liiemmälti miettineet, mutta oudon pieneksi jäi Tammen saalis muillakin Finlandia-areenoilla. Puheenjohtajana toiminut Pekka Vartiainen kehui kyllä kovasti kirjojen tasoa ja monimuotoisuutta.

    Kolmen rivin tietokirjallisuusosuus kuului näin: ”Tämän vuoden tarjonnasta nousee esille myös lapsille suunnattu tietokirjallisuus. Tarinointiin ja satuun yhdistetyt elementit vievät meidät bakteerien maailmaan, ötököiden pariin, taideteosten äärelle, luontoon, tietokoneen sisälle tai matkoille lähelle ja kauas.” Heti perään kuitenkin Vartiainen toteaa, miten varsinkin fiktion lukeminen on terveellistä. Se lisää älykkyyttä, se vähentää stressiä, tekee meistä empaattisia ja sosiaalisia, ja sen ansiosta me nukumme paremmin ja muistikin pelaa vanhemmiten.

    Kyllä en usko, ettei tiedon lukeminen ja omaksuminen saisi meidät nukkumaan huonommin.

Serafinan kanssa taistoon!

Tiedossa vara parempi!

Tietokirjojen alueiden ylimalkainen ja melkein heitoksi jäävä alaviite saa ounastamaan, etteivät aivan kaikki tiedollisiksi merkatut kirjat ehtineet raadin pinoon. Me arvioitsijathan emme tiedä, mitä kirjoja oli mukana. Voisi ajatella, etteivät kaikki pienkustantajat tai liitot, yhdistykset tai museot ole huomanneet osallistumismahdollisuutta. He taas vastaavat melkoisesta osasta lasten tiedon julkaisemisesta.

    Mukana taisi olla kuitenkin Probius.  Lasse Rantasen hienot kuvamaailmat olivat jo suolana Leena Valmun edellisessä Filiuksesta kertovassa suolistoseikkailussa. Sama vaikuttava värimaailma ja tyypitykset jatkuvat Filiuksen vapaassa jatkossa Probus ja suuri suoliston taistelu. Rantanen saa päähenkilöihin, maitobakteeri Probukseen, anaerobi Bifidukseen ja Acidinaan omat henkilökohtaiset piirteet. Tämä on tärkeää, koska  samanoloisia kavereita pyörii ympärillä valtava joukko. Paha bakteeri eli Diffis, joka vastustaa antibiootteja ja aiheuttaa hengenvaarallisen ripulin, on todella petomaisen näköinen.

Tietocapsulus auttaa ymmärtämään.

    Kirjassa kerrotaan maitohappobakteerin työstä ja taistelusta. Kun mustikkajugurtti joutuu lapsen sisälle, alkaa vaivalloinen matka umpisuolen aukiolle. Siellä käydään lopullinen taistelu pahojen bakteerien ryntäystä vastaan. Samalla Leena Valmu selvittää tutusti Tietocapsuluksissaan tarkemmin ihmisen sisällä olevia toimintoja. ”Mutta kaikki bakteerit eivät ole pahoja. Minäkään en ole. Sen sijaan minun tehtäväni on suojella sinua pahoja bakteereja vastaan. Minun kaltaisiani asuu sinun sisälläsi jopa kymmenen kertaa enemmän kuin sinussa on soluja. Mutta me olemme hyvin pieniä. Jos meidät kaikki vietäisiin sinun sisältäsi, mahtuisimme juuri ja juuri kolmeen maitopurkkiin.”

   Probus määrätään joukkueen johtajaksi, Taistelu diffiksiä vastaan on ankara, eivätkä kaikki ruumiin puolustukseen osallistuvat solut ole innostuneita yhteistyöstä.  Nuoren lukija saa kuulla happomiinoista, bakteerisotureista umpilisäkkeestä tai arkkieliöistä. Rantanen kuvaa nämä vauhdikkaasti jonkinlaisiksi panssaroiduiksi vyötiäisiksi. Hauska, mutta lähinnä aikuisille suunnattu heitto on Probuksen joukkoon ilmestyvä vanha konkaritaistelija. Bakteersolu on tutunoloinen: ”Onks tääl korsus herroi?” Toinen, paremmin nuoreen lukijaan uppoava viittaus on kaikkien tuntema bakteerisankari Rhamnus Lactobacillus, jonka seikkailut on ikuistettu kirjaan Taru bakteerien herrasta.

    Suoliston taistelu on suoraviivainen ja selkeä tautikohtauksen kokonaisvaltainen raportti. Siinä ei kaihdeta huumoria eikä pientä romantiikkaakaan. Ihmisruumiin elintärkeät toiminnat tulevat samalla selvitettyä, kuten lopun suuri pamaus. Metaania, vetyä ja hiilidioksidia lentää ilmoille ja niiden mukana Probus ja Acidina singahtavat vapauteen elämään nurmikkomullassa.

 Teksti kuin soittimen helinä

Tenhon ja Ryskeen alaotsikko ilmoittaa olevansa satuja soitosta, mutta realistinen ote kaikuu läpi. Tenho saa lahjaksi pienen mustan pötikän ja luurit. Valmis soitto kaikuu korviin, eikä pötikällä ei voi rämpyttää eikä siihen voi puhaltaa. Vanhemmatkin vain lojuvat ja kuuntelevat omia suosikkejaan.

    Muinainen hirvi Ryske koputtaa ikkunaan, ja kaikki muuttuu. Luonto on täynnä soittimia, mutta myös ihmiset saivat aikaan musiikkia. On paimentyttöjen ja poikien  liru, lanetti ja luttu. Silja Sillanpää kertoo todella vauhdikkaasti omaperäisen hirven toilauksista. On loitsuja, runoja ja perinnettä, napakoita lurituksia tai onomatopoeettisia lirutuksia. Metsä näyttää uhkaavalta, joten sitä pitää lepyttää. Ryske kaipaa jouhikkoa avuksi: ”Jouhikko vonkui ja suhisi. Pelimanni piteli sitä polviensa välissä ja soitti jousella. Jousi sahasi kielillä ees taas, välillä soitto oli kuin itikan ininää, ja sitten se hakkasi kuin sade, pauhasi ja jyrisi! Soitto laukkasi kuin hevonen, jonka häntäjouhista jouhikon jousi ja kielet oli tehty.”

    Valtavan hauen pääkallon kautta tutustutaan Väinämöiseen ja kanteleeseen. Pitkähuilua taas puhallettiin puhallusaukkoon, välillä voimakkaasti, välillä hiljempaa. Sormella napauteltiin putken avointa päätä. ”Soitto solisi pitkähuilusta kuin keväinen puro jään alta… Hilputteli pehmeästi ja iloisesti, pulppusi päättäväisesti ja työnsi tieltään viimeisetkin jäähileet.”

    Olen aina pitänyt Kati Vuorennon piirrostyylistä, joka tuo mieleeni eestiläisen mestarin Edgar Valtersin tyypitykset.  Ohuella viivalla kuin nopeasti hahmotelluissa eläimissä on luonnetta, ilmettä ja vauhtia. Muinaishirvestä kasvaa oma, pilke silmäkulmassa kopsutteleva veijari. Silja Sillanpää on muokannut kruunupäästä Tenholle luotettavan oppaan. Kun vanhemmat eivät oikein osaa tukea Tenhon innostusta soittamiseen, Ryske on kuin leppoisa vaari. Sillanpää intoutuu melkoiseen verbaaliseen ja adjektiiviseen ryöppyyn soitintensa kanssa. Munniharpusta väännetään melkein räppiä, kun rauta suussa mörisee. Metsän peitosta taas pääsee irti Ryskeen mukaan pitkällä luikulla. Säkkipilliä eli viimapilliä on Suomessakin soitettu, vaikka ei uskoisi. 

    Ryskeen tukiessa Tenho saa viimein oman kanteleen. Metsässä hän empii, mutta päättää kokeilla.

”Tenho näppäili kanteleen kieliä. Äänet pyrähtivät perhosina ja lensivät leppäkerttuina. Äänet hyppelivät heinäsirkkoina ja kipittivät muurahaisina. Soitto kutoi kimmeltävää verkkoa ilmaan.”

    Tämän kirjan kanssa jos minkään olisi halunnut kuulla näin innostuneesti esitettyjen soittimien ääniä. Lopussa olevaa kirjallisuusluetteloa selatessaan huomaa lohduttavan vinkin nettiosoitteista, joiden kautta soittimia voi kuulla ja nähdä.

   Pistäkäämme koko perhe hyppelylle lirun tai säkkipillin kanssa!

Finlandian pino 12 cm

Viime vuonna taisin myös otsikoida, että tiedän kuka lastenkirjallisuuden Finlandian voittaa. Hän on nainen. Historia toistaa itseään, kun näin käy jälleen. Kaikki ehdokkaat ovat naisia. Yksi heistä onkin jo kerran palkinnon saanut eli Siri Kolu sukupuolenvaihdoskirjallaan Kesän jälkeen kaikki on toisin. Aikaisemmin samasta aiheesta kirjoittanut Marja Björk ja Poika ylti ehdokkaaksi. 

Katri Kirkkopellon Piki pääsi mukaan kisaan!

    Seita Vuorelan Lumi on postuumi kuvaus irakilaistaustoista ja ongelmista. Juuli Niemen Et kävele yksin viisitoistavuotiaan Adan kipuiluista kosovolaistaustaisen Egsonin kanssa. Sanna Isto pääsi mukaan eräänlaisen fantasian tekijänä Suomenlinnaan sijoittuvalla Maanalaiset -tutkielmallaan. Pilkettä on silmäkulmassa, vaikka aika tiukkaa taistelua muodonmuutoksien tarinaan sisältyy. Saadaan ainakin selvyyttä, miksi Suomenlinna aikoinaan antautui niin heppoisasti venäläisille.

   Lena Frölander-Ulfin kuvituksista olen aina pitänyt, eivätkä ne petä mustassa kuvakirjassa Minä, Muru ja Metsä. Jos jotain ihmettelee, niin tekstiä, joka lyhykäisesti on liimattu lapuilla kuviin. No, ehkä yksinkertaisen tarinan on tarkoituskin olla vain pohjana, kun intoutuu itse kertomaan kuvista. Siihen ne kyllä houkuttelevat.

    Katri Kirkkopeltokin on jo tottunut ehdolla olija monissa taistoissa. Nyt Piki on hänen tyylilleen uskollisesti pehmeän hellyttävä otus, joka ei pääse mukaan muiden leikkeihin. Tuttu raami siis, ja aika koluttuja ovat myös ratkaisut. Henkilögalleria on kiinnostava, ja kavereista saakin lasten kanssa lisää tarinoita. Perusteluissa ei mainittu kiinnostavaa ohjekirjaa, jonka avulla Pikin seikkailuista saa irti lisää tutkittavaa.

     Mun ja sun juttu nimittäin opastaa lapsen sosiaalisten taitojen vahvistamiseen kiusaamisen ehkäisyssä. Ammattilaisille tarkoitettu opas esittelee käteviä teemakokonaisuuksia, jotka toiminnallisina avaavat yhteistyömalleja vanhempienkin kanssa.

    Raadin puheenjohtaja uhrasi oikeastaan aika harvinaisesti pari kolme riviä lasten tietokirjoillekin. Siellä tosiaan olisivat olleet mainio Silja Sillanpään muinaissoittimista kertova Tenho ja Ryske, Stiina Kiiverin tärkeä Pienen kulkijan sairauskirja, Vuokko Hurmeen Pikkurillin käsikirja, Marketta Vaismaan Vesikirja ja niin edelleen mahan suolistosta perheiden moninaisuuteen ja päiväkodin arkeen.

Kati Vuorennon ilmava jouhikon soitto & Tenho ja Ryske

    Niitä ei näkynyt listassa, josta puuttuvat myös runot, musiikki, varhaisnuorten erilaiset tarpeet ja ongelmat sekä sarjakuvamuotoiset kuvakirjat. Ja oikeastaan myös pitkälti huumori, hauskuus, positiiviset asennemallit, seikkailu ja poikamainen jännitys, jotka hiljalleen ovat valloittamassa onneksi taas kenttää.

    Ei se mitään. Kaikkea ei voi mahduttaa kuuden kirjan joukkoon. Mitä Suomi lukee – ja ostaa – antaa sen todellisen kuvan kotimaisesta lasten ja nuortenkirjallisuuden käytöstä. Harvinaista kyllä, parhaiden joukossa on nyt vasta ainoastaan yksi käännös, näitä poikien surkeudesta kumpuavia huumoripläjäyksiä. Joulu lähestyy, joten Muumikalenteri on rautaa ykkösenä. Mahtava se on kooltaankin, joten luukkujen kanssa on tekemistä. 

Vesikirja& Carlos da Cruz

    Tatu ja Patu sekä Risto Räppääjä pitävät huolta poikienkin huumorista, tyttöjen itsetuntoa edelleen tukee Pääskysaaren Jenni. Uutena tulokkaana on näköjään lasten puolelle sijoitettu ankkaversio Kaurismäen miehestä ilman muistia. Ehkä tasapainon vuoksitietokirjojen puolelta löytyy sitten kotimainen opaskirja Pokemonien metsästykseen…

    Ja musiikki jyllää sekin, bestselleriksi taitaa olla jo muodostunut Soiva laulukirja adjutanttinaan mainio Pikku Papu-orkesteri. Hauskaa, että Tiina Nopolan Siiri ja Heppa Huoleton on päässyt mukaan. Kirja iskee mukavasti nousevaan buumiin eli keppihevosten kanssa touhuamiseen.

   Raadilla on mielenkiintoinen kuva vuodesta 2016! Kun raadin puheenjohtaja kertoi luetun pinon nousseen päällekkäin aseteltuna miehen mittaan, niin nämä kirjat veivät siitä 12 senttiä. Eniten vei Juulia Niemi, 2,7 cm kansineen, hyvänä kakkosena Sanna Isto. Lievätkö voittaja-ainesta?

Lapsensielun teknokraatti kirjamessuilla

Kun Helsingin kirjamessujen kurimuksesta selviää, hengähdystaukoa ei suoda. Perään tukevat heti Finlandian osa-alueet, joita ei enää saa tituleerata tiedoksi, lapsiksi ja kaunoksi. Uhallakin on selvempi puhua Tieto-Finlandiasta ja Finlandia Juniorista, jonka ehdokkaat julkistetaan toisena päivänä marraskuuta ennusteiden mukaan karmeassa lumisohjossa.

Niin ihanan väljää!

    Mutta kirjamessuja on tietenkin kommentoitava verekseltään niitäkin. Varsinkin kun itse pääsi esiintymään sunnuntaina Suomen kirjailijaliiton lavalle puhumaan selkokirjallisuuden merkityksestä. Messujen järjestäjät tietenkin hehkuttivat hiukan parempaa yleisömenestystä kuin viime vuonna. Uusia kävijöitä oli niitäkin runsaasti. Tietenkin järjestäjät eivät erityisesti kertoneet, että kävijöistä mehevä osa oli Suomen tietokirjailijat ry:n tuen turvin messuille tulvahtaneista koululaisista. Jos tämä määrä, 8000 enemmän tai vähemmän innokasta kirjallisuuden rakastajaa, otetaan pois määrästä, niin tulos on toisenlainen.

    Heille oli kai enimmäkseen tarkoitettu Kallion ilmaisutaidon lukion oppilaiden suunnittelema ohjelmisto. No, hittinimet vetivät, mutta olisi luullut ilmaisutaidon opetuksesta jääneen jälkiä. Nyt kuitenkin ohjelma onnistui, kun enemmän tai vähemmät suupaltit vieraat ottivat ohjat käsiinsä. Pakkopullana näytti suosituin olevan nauhalaku.

     Olisi ollut myös mielenkiintoista tutkia, kuinka kauan messuilla viihdyttiin ja missä. Ruoka- ja viinimessut oli nimittäin nyt sullottu samaan syssyyn, joten alle 18-vuotiaat älkööt vaivautuko. Ja siellä sitä vasta tungos oli. Ehkä esimakua huonoista järjestelyistä tai sitten esiintyjien aliarvostuksesta koettiin torstaina. Aino-salissa olisi ollut nimittäin Jörn Donnerin ja Antti Eskolan kiinnostava keskustelu uskomisen ympäriltä. Käytävä velloi innokkaita kuulijoita. Odotus venyi, ja sitten kylmänä suihkuna ilmoitettiin, että muutaman jonottajan päästyä sisään sali olikin jo täynnä. ”Fiksut” ihmiset olivat nimittäin jääneet edellisen luennon jälkeen istumaan tyynesti paikoilleen odottamaan seuraavaa. Donner ja Eskola näyttivät kuitenkin vaivaisesti raahustavan sisään.

    Anteeksi ei pyydelty.

Myyntimessut

    Sitähän ne ovat. Joululahjakirjat vähintään 20 % alennuksella. Kaikki kirjat 2 euroa. Jossain kaukana tuolla puhuu Laila Hirvisaari ja onkohan siinä vieressä tämä isotukkainen kirjailijatar. Onnistuneimmat otokset messuilta saikin YLE:n taltioinneista. Nekin oli kai pakko ottaa vain yhdeltä tai parilta lavalta. Lasten puolella meno oli ehkä vieläkin hurjempaa kuin viime vuodelta. Onneksi lastenkirjailijat ja kuvittajat alkavat jo olla aika rutinoitua sakkia, jota eivät ihan pienet ongelmat hätkäytä.

    Sunnuntaina Takauma-lavalla ja koko messuilla oli jo vähän enemmän tilaa hengittää. Raili Mikkasen ja Sari Peltoniemen kanssa pohdiskeltiin, mitä selkokirjallisuus oikein on ja miksi sitä tehdään. Kirjailijakunta taitaa jo vähitellen olla suopunut tähänkin lukemisen ilosanoman muotoon toisin kuin alkuaikoina. Silloin pääsin Suomen Kuvalehden laajaan artikkeliin 11/1981 yhdessä Kaarina Helakisan, Kirsi Kunnaksen ja Maikki Harjanteen kanssa. Yritin puolustella helppolukuisen ja selkokirjan tarvetta viidesluokkalaiselle Esalle, joka ei jaksanut lukea paksuja kirjoja ja jolla näytti olevan taipumuksia urheiluun. ”Sitä paitsi ei minun kaverinikaan halua lukea. Suoraan sanoen eivät osaa.” Tämä ei vakuuttanut, vaan sain selvityksen asioiden todellisesta laidasta: ”Lukemista ei auteta kirjojen tasoa laskemalla, kaupallisella kosiskelulla, liiallisella soveltamisella ja muilla vippaskonsteilla.” Tuli sieltä myös varoituksen sanaa: ”Lapsensielun teknokraatit lähtevät myös siitä, ettei saisi lukea kirjaa, jonka joka sanaa ei voi eritellä ymmärrettävästi.”

Jukka Murtosaaren kansi selkokirjaan.

  Tämä tapahtui siis vuonna 1981. No, ajattelen edelleen, että lukutaito ja sen parantaminen, suorituksen ilon saaminen, itsetunnon kohentuminen samalla, on edellytys tekstin syvemmälle käsittelylle. Lukemisen alkutaipaleella tai lukutekniikkaa hiottaessa on tärkeää löytää sopivaa ja kiinnostavaa materiaalia tukemaan lukemisen löytöretkiä.

     Selkokirjallisuuden anti on mukavasti lisännyt erityisesti lasten ja nuorten tietokirjallisuuden lajeja, mutta on kaunonkin puolella saatu hyviä esimerkkejä kirjailijan ja selkoistajan yhteistyöstä. Sadan selkokirjan mies, Pertti Rajala, on tuonut kehitysvammaisten lisäksi monelle muulle ryhmälle maahanmuuttajista vanhuksiin ja varhaisnuoriin tietoa sodistamme, suurmiehistä, Lutherista ja Seitsemästä veljeksestä. Hän toteaa: ”Kirjailijoilta toivoisi edelleen selkokirjojen merkityksen ja tarkoituksen entistä parempaa ymmärtämistä, eli kyse ei ole epäkirjallisuudesta, vaan rikkaasta ja elävästä kirjallisuudesta. Sen avulla kirjat tuodaan niiden ihmisten ulottuville ja käyttöön, jotka eivät syystä tai toisesta pysty lukemaan hyvääkään yleiskieltä. Hienoa olisivat yhteistyöprojektit kauno- ja tietokirjailijoiden kanssa samaan aikaan yleiskielisenä ja selkoversiona.”

    Satu Itkosen upeat selkokieliset taideteosten tulkinnat ovat kuin runoa ja avaavat kaikenikäisten silmät kuvan katsomiseen. Yleisön joukosta löytyi mielenkiintoa selkokirjan raameihin, Satu Itkonen on niitä hyvin esitellyt kokoomateoksessa Hyvä kirja (Suomen tietokirjailijat ry). Sieltä löytyy erinomainen tiivistyskin eduista: ”Selkokielisen tekstin laatiminen on jäntevöittänyt yleiskielisen tekstini suunnitteluvaihetta. Kirjoittaja, joka on joutunut tiivistämään sanottavansa alkuperäistä huomattavasti pienempään tilaan, tietää, kuinka vaativaa nimenomaan lyhyen tekstin tekeminen on. Usein iso tiivistys- ja lyhennystyö auttaa myös huomaamaan tekstin todellisen ytimen ja sen, että paljon on sellaista minkä voi huoletta jättää pois. 

 

    Yhä paremmin ymmärrän, että hämärästi sanottu on usein myös hämärästi ajateltu. Selkokieleen tutustuva tietokirjoittaja ei välttämättä ryhdy selkokirjailijaksi, mutta tulee ehkä entistä tarkemmin pohtineeksi tekstin ydintä, sidoksisuutta ja loogisuutta. Tietokirjoilla ei ole vain yksi ’suuri yleisö’, vaan yleisöjä on enemmän. Osalle niistä ja joissain tilanteissa selkokielinen ilmaisu on varteenotettava vaihtoehto.”

    Mutta tarvitaan edelleen lisää kustantajien kiinnostusta ja tekijöitä. Ja onko selkokirjoissa oleva logo sittenkään tarpeellinen? Selkokirja on käyttökelpoinen kirjastossakin missä hyllyssä tahansa.

Selkokirjassa kuva ja sana kulkevat dialogina. Jukka Murtosaaren kuva Kari Vaijärven tekstiin.