F.E. Sillinpää ja muita ahdinkoja

Henkisesti valmistuessaan Helsingin kirjamessujen kakofoniaan saattaa olla hermoja lepuuttavaa selailla lokakuun kulttuurilehtien antia. Varsinkin kun ensi vuonna saattaa lehtien kirjo olla melkoista harvempaa. Opetusministeriö ja kulttuurilehtien tukilautakunta ovat kiristäneet – vai pitäisikö arvata että ovat joutuneet karsimaan – avun saannin ehtoja. Esimerkiksi levikin pitää olla nyt vähintään 800 kappaletta – aikaisemmin ei levikkiin puututtu. Kun ennen voitiin avustaa korkeintaan 70 % kuluista, tuo prosentti on pudonnut viiteenkymmeneen.

     Jos nämä vaateet pitävät kutinsa, lastenkulttuurin ja –kirjallisuuden alueen lehdet ovat todellisissa vaikeuksissa. Mikseivät oikeastaan muutkin ns. marginaalilehdet. Oikein inhottavasti ajatellen voisi ounastella, että näin valtio leikkaa pois turhanaikaiset pilipalilehdet, jotka eivät kykene levittämään sanomaansa laajalle ja lunastamaan näin olemassaolonsa oikeutuksen.

    Sopii todella toivoa, ettei näin giljotiinimielistä porukkaa lautakunnassa istu. Muuten esimerkiksi lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerö voi pakata kampsunsa ja kimpsunsa ja todeta, että vuodesta 1978 alkanut työ tapettiin Kirjan ja lukemisen juhlavuonna 2015. Pienellä tekstillähän tiedotteessa lukee, miten erityisistä syistä näistä ohjeistuksista voidaan poiketa. Toisaalta voidaan sitten huokaista ja miettiä, onko Suomessa ylipäätään enää järkevää ja mahdollista tehdä lastenkulttuurin ja –kasvatuksen ja kirjallisuuden puolesta töitä, kun kerran perillemeno takkuilee.

      Onneksi ovat kirjastot, jotka moninkertaistavat Tyyris Tyllerönkin painoksen ja lukijamäärät. Kirjastolehden 4/2015 kannessa hymyilee silmät sirrillään monen muunkin lehden kansityttö Linda Liukas, koodin lähettiläs. Vaikka koodaamisen ilosanomaan onkin jo vähän turtunut, Kirjastolehti näyttää monipuolisen kirjastotyön merkityksen monelta kantilta. Ira Koivu toteaa pääkirjoituksessaan, ”Joten heti, kun lähikirjastossa alkaa lasten koodauskurssi, ilmoitan sinne tyttäreni. Sitten hän voi alkaa koodata, tubettaa ja blogata kaikkea hienoa ja omaperäistä. Minä seuraan sivusta ja kannustan. Sitä ennen käymme lainaamassa kirjoja ja kartuttamassa henkistä pääomaamme.” Olenko kuulevinani ironista sävyä?

     Hienoa, että mukana on kirjan muovituksen kuvallinen kurssi. Sitä tarvitaan koulutyön kestäessä ja muutenkin. Itselläni on varmaan monen muun kirjastolaisen tapaan useamman tuhannen kirjan kokemus kirjastotyön alkuajoilta, joten voin suositella. Kuplat muovissa ovat kyllä ainainen riesa… Kirjastolehdessä on nyt uutisia, vähemmistöjen asiaa – miten mm. mobiilikotipalvelu tavottaa liikuntarajoitteiset asiakkaat – asiakkaan myönteistä yllätettävyyttä, kirjastonjohtajan työn esittelyä, kirjastojärjestelmien puintia, kirjastolain uudistamista. Ja toki myös verkkokirjaston käytön opastusta mobiilitehtävien avulla. Tässä muuten olisikin yksi mainio vinkki vaikka kirjamessuille, kun mietitään miten innostetaan tiedon ja tietokirjojen äärelle. Ehkä Kirjastolehti joutuu taiteilemaan liiaksikin ammattiväen ja kirjastonkäyttäjien mieltymysten viidakossa, mutta monipuolista materiaalia etsivä varmasti löytää. 

     Vähän pettyneempi olin taas Parnasson 5/2015 antiin. Ehkä sielläkin mietiskellään erilaisten kohderyhmien tarpeita: Salla Simukan reissupäiväkirja Lumikki-sarjan menestyksestä on kai nuortenkirjallisuuden osuus, Venäjä on mukana tietenkin messujenkin takia, runoja ja arvuuttajagrafiikkaa sekä afrikkalaisen kirjallisuuden oikein lukemisen opastusta. Vitsaillaankin: kannessa on lööpin tapaisesti otsikkona ”Mitä F.E. Sillinpäälle tapahtui?” Riemua kirjoitusvirheestä latistaa sisällä olevan artikkeli kustantajien pahimmista mokista. Kriitikin uutiset 3/2015 puolestaan herättelee kriitikon vallankaipuuta ja bloggareiden itsetuntoa. Hyvä! Mutta keitä kriitikot oikein ovat, ja miten hallitus suhtautuu kulttuurin arvovalintoihin? Ja taitaa olla niin, että Kritiikin uutisissa on hienoin juttu tanssista eli Alvin Aileyn tanssiesityksistä, vaikka seuraavana pinossa onkin Teatteri&Tanssi+Sirkus 6-2015. Levoton taitto taitaa kuvastaa monen alueen sisältöä, joskin ainakaan tänä vuonna ei hirveästi ole lasten teatteriin tai tanssiin panostettu, sirkuslapset ovat olleet näkyvämmin esillä. Mutta isokokoinen julkaisu on mukavaa selailtavaa – ja saahan sieltä trimmattua kritiikkiä laajasti suomalaisista teatteriesityksistä.

     Aina yhtä mieluusti tartun myös Ursan Tähdet ja avaruus –lehden numeroihin. Numero 7/2015 on yhtä komea kuin edeltäjänsäkin. Loistavaa paperia tietenkin tarvitaan ensiluokkaisiin valokuviin: nyt on vuorossa kuumme värjäytyminen punaiseksi. Mutta myös paljon muuta vaikkapa Marsin uusista havainnoista – ja ekstrana mainio artikkeli elokuvan Yksin Marsissa todenmukaisuuksista tai melkein mahdollisista ratkaisuista. Kuvapainotteinen on tietenkin myös Kuvittaja 3/2015, joka melko suppeana mutta komein värillisin aukeamin esittelee nyt rajojen ylittämisiä mm. Santtu Mustosen mielenkiintoisen vellovia aaltomaisen väreileviä töitä. Björn&Olof Landström peilaavat isän ja pojan kuvitusretkiä – ja onhan mukana aina muutama kiva lastenkuvakirjan arviointikin.

    Kulttuurivihot 4-5-2015 satsaa ovelasti kaksoisnumeroon – mutta on sisällä kanttiakin eli 82 suurikokoista sivua. Teemana on todella ajankohtaisen kytevä saamelaisten tilanne – Kenelle Lappi kuuluu? Toisena punaisena lankana on sosiaalidemokratian suuntaus alaspäin. Mihin demarien tulisi suuntautua? Vastaus tuli aika äkkiä lehden ilmestymisen jälkeen hiukan paradoksaalisesti: ylöspäin. Lehdessä joka tapauksessa liikkeen vaikuttajat ja tutkija penäävät taustoja yhä edelleen.

    Lastenkulttuurin puolella Lastentarha 4/15 on toki ilmiasultaan vanhahtava, mutta ei sisällöltään. Lehtihän on selkeästi varhaiskasvatuksen ammatti- ja järjestölehti, mutta aiheista saisivat monet muutkin kasvatusinnokkaat osviittoja. Kuten Kirjastolehden johtaja-analyysissa täälläkin painitaan päiväkodinjohtajien liiallisen työmäärän kanssa ja johtajuuden muutosongelmissa. Mukana on jopa irrotettava huoneentaulu hyvän johtamisen avaimista. Mukava poimia sieltä muutama iskulause itselleenkin: Oma osaaminen ajan tasalle. Työyhteisö on voimavara. Lapsen ja lapsuuden puolestapuhuja. Saamen kielestäkin puhutaan ja Lastentarha taitaa olla niitä aktiivisimpia lastenmusiikin arvioijia.

      Tiukkana pysyy Lapsen maailma 10/2015 edelleen lapsuuden eri puolien esiinnostajana. Ainakin kirjastossa lehti kannattaa aina selailla läpi. Monista artikkeleista voi löytää omaan tilanteeseen sopivia oivalluksia ja malleja. Annan anteeksi, että lehdessä on jälleen Linda Liukas koodivallankumouksensa kera – no, tarvitseehan lapsen maailmakin tämän. Mutta löytyy sieltä laaja teema ympäristöstä, ystävästämme, maahanmuuttajien tilanteista, sijaisperheen työstä tai nuorten arkirytmistä. On kivat vakiopalstat Tietotulvasta lastenkulttuureineen ja tietysti Ismo Loivamaan Kuukauden kirjat. Ismo miettii vaikeiden aiheiden nykyistä vetovoimaa ja toteaa minullekin selvinneen koulumaailman tilanteen kirjoissa: ”Koulu on kirjoissa helvetillinen paikka.” ”Ällistyttävää, miten lukkiintunut käsitys opettajista ja rehtoreista nykyisessä kirjallisuudessa vallitsee.” Ja Loivamaa perää taas kerran lisää lastenkirjailijalegendojen elämänkertoja – Marjatta Kurenniemen syntymästä tulee kohta kuluneeksi sata vuotta. 

    Monet järjestölehdet pystyvät jatkamaan toimintaansa avustuksista huolimatta. Tästäkin lehtipinosta löytyy kuitenkin ongelmiin joutuvia. Millainen on vuoden 2016 kulttuurilehti-ilmastomme?

Kepler62 ja Outo hohde Turun kirjamessuilla

Jokavuotinen kirjamessujen rumba alkoi mukavalla ryminällä Turussa viime viikonloppuna. Kävijät yllätettiin heti sisään tullessa, kun kaikille oli jaossa Volter Kilven, maagisen kirjastomiehen, tiiliskiven paksuinen Alastalon salissa. Varsin moni teki perustavaa laatua olevan suomalaiskansallisen erehdyksen ja nappasi himokkaasti sen heti mukaansa. Näin Volter Kilven pitkää lausetta joutuikin sitten kantamaan koko päivän ajan, vaikka kirjaa olisi ollut laatikoittain jäljellä vielä messujen päätyttyäkin.

     Oli mukavaa pyörähdellä niin esiintymislavojen liepeillä kuin standeillakin tutkailemassa kirjaa ja siihen liittyvää rekvisiittaa. Korviin sattui muun muassa kestojulkkisten eli Timo Parvelan ja Mauri Kunnaksen jutustelu. Mauri siinä lopussa mietiskeli, pitäisikö sittenkin vääntää vielä Suomen historia kansien väliin.

     Kalevalaahan sekä Timo että Koiramäki ovat jo uusineet omalla tavallaan. Toki odottaisin innolla Kunnaksen näkemystä vaikkapa eri kansainvaelluksista ja erityisesti nykyisestä pakolaistulvasta. Hulvattominta saattaisi olla koirien rotukirjo rajojen ylityksissä. Toisaalta Maurillekin voisi muistuttaa, että Tatu ja Patu ovat kyllä Finlandia-palkinnon arvoisesti jo saattaneet historiamme kaiken lapsikansan tietoisuuteen Suomi-kirjallaan.

      Parvelalta ilmestyi kovasti hehkutettu dystopiasarjan alku, Kepler62/Kirja yksi:Kutsu (WSOY 2015), jonka jatko-osan puolestaan väsää norjalainen Björn Sortland (jos nimi on väärin, syynä on takakannen mahdoton fontti). Eräänlainen mainosjippo tämäkin, saapa nähdä mitä lisäarvoa hyppy öljymaahan tuottaa. Timo Parvela joka tapauksessa pistää norjalaisen kollegansa tiukoille: tarinan alku on kivaa ja mukavasti tempaisevaa maailmanlopun uhkaa. Henkilökohtaisesti kuitenkin Pasi Pitkäsen kuvitus näyttää minusta sankarihahmoineen aivan toisesta ikäkuvagalleriasta repäistyltä kuin Parvelan tekstin mitat antavat ymmärtää.

     Mauri Kunnaksen Kesä Koiramäessä (Otava 2015) on puolestaan jopa ällistyttävän nostalgista, leppoisaa ja hauskoja autenttisia pikkuisia yksityiskohtia täynnä. Ainakin meikäläinen tunnisti omien kesiensä kohokohtia lähes jokaiselta sivulta. Jopa ukkosenkin järisyttävän, sopivan vaarallisen tunnelman, joka Kunnaksella on jo aivan tavaramerkki.

 Toden teolla tietoa!

     Itse olin puhumassa lasten tietokirjallisuudesta Turun kirjamessujen ex-primusmoottorin, Kari J. Kettulan kanssa. Karilta ilmestyi jo neljäs muistelmateoskin messuilla eli Outo hohto IV (Turbator 2015), missä tämä entinen yöportieri, ammusräjäyttäjän apupoika, Suomenlinnan kirjastonhoitaja ja messumies avautuu. Mukana on  niin lukuisten kirjallisten yhteyksien mielialoja kuin lapsuudesta ja nuoruudesta vasemmistolaisen äidin ja oikeistodemari-isän kanssa, jota kutsuttiin Hiljaiseksi Jimiksi. Kari J:n oivaltavat facebook-tulkinnat ovat kuin pieniä esseitä, tarinoita tai tiukkoja kommentteja ajankohtaisiin kulttuuripoliittisiin tapauksiin. Aina niissä on lisäetuna kuivaa huumoria tai nokkelia yhdistelemisiä kummallisiin kuvioihin.

      Kari J. muuten hoiti Turun kirjamessuille kaksikin kertaa venäläisen kirjallisuuden kokonaisuudet, mutta ei suostu antamaan Helsingin messujen Nalle Nybergille ohjeita – muuta kuin vanhan sanonnan: ”Jumala taivaassa, kapteeni laivassa ja ohjelmajohtaja messuilla. Aja tapahtumaa kuin vikuroivaa hevosta, välillä suitset kireällä ja välillä vähän hölläten niin hyvä siitä tulee.” Tietysti olisi etua, jos Turun tapaan löytyisi miehiä, jotka olivat olleet usein saunassa Putinin kanssa Turussa hänen ollessaan Pietarin kaupungin palveluksessa.

     Kuisti-lavalla puhuimme Kari J:n kanssa lasten tietokirjallisuudesta. Sitä esittelevästä kirjasta Totta tosiaan – suomalaisia lasten ja nuorten tietokirjailijoita (Avain 2015) Kari J. totesi, että se on kyllä osiensa summaa isompi juttu ja tuo samalla lukijalle pitkän aikavälin trendejä ja historiaa. Sykleistä ja yhteisöllisyydestä pääsimme miettimään mm. tämän hetken lasten tietokirjallisuutta. Esiin nousivat toki median hybridisoima koodaaminen, yhä enemmän esiintyvät monen median kokonaisuudet – kirjaa, peliä, nettiä ja osallistuvuutta – tunnetason puolustuskirjat ja itsetunnon kehittäjät – mutta olimme kyllä liikuttavankin yksimielisiä vanhojen tiedon alueiden pysymisestä pinnalla. Tekijöitä saattaa tulla enemmän harvemmilla kirjatitteleillä, mutta kenties näin saadaan lisää myös vaikeampia ja harvinaisempia tiedonalueita.

     Keskusteluun tulivat mukavasti mukaan yleisön joukosta vielä mm. tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa (joka muuten veti heti perään kivan keskustelun tietokirjallisuuden narratiivisuudesta!) tai kirjamessujen päätoimikunnan pj Reetta Kettunen, joka heitti mukaan sarjakuvan keinot ja niiden kautta tiedon jakamisen. Kari J. otti kiinni heitosta ja muistutti, miten juuri pakolaisten tilannetta, kulttuuria ja vastavuoroon kotimaista olisi juuri nyt tärkeää välittää tietokirjallisuuden ja mm. sarjakuvan avulla. Mutta missä ovat tekijät?

     Täytyy sanoa, että ainakin toistaiseksi Turun kirjamessujen ilme oli Hesaa järkevämmin hahmotettavissa. Vauhdista ja äänistä muuten taisivat parhaiten vastata saamelaiset, joiden elämä ja kulttuuri oli yksi messujen pääteemoista. Aamuisin railakas meno ja heleästi kaikuneet joiut ja laulut saivat heräämään toden teolla opuksien antiin. Sen sijaan Helsingin Kirjamessujen ruoka- ja viinimessut ovat vielä jonkun valovuoden edellä…

     Muuten, onnittelut vielä Kari J. Kettulalle. Hän vastaanotti Suomen nuorisokirjailijat ry:n Pääskynen palkinnon Turun kirjamessuille yhdessä Jenni Haukion kanssa lastenkirjallisuuden hyväksi tehdystä työstä. Toisin kuin Helsingin kirjamessut, Turku onkin pitänyt hyvää huolta nuorisokirjailijoista omalla standillaan ja ohjelma-apuineen. Kiitospuheessaan Kari J. totesi, että Turun messut ovat tuoneet esimerkiksi yli 75 000 koululaista mukaan kirjojen maailmaan. Hiukan hän pahoitteli sitä, että komean kunniakirjan mukana ei seurannut lounaskuponkia.

Lettuja Egyptistä: resepti Maijaliisa Dieckmann

Lastenkirjailijan muistelmiin ei kovin usein törmää. Heistä on pikemminkin tehty erilaisia kunnioittavia kokonaisvartalokuvia muiden toimesta. Silti varmaan moni lastenkirjailijakin on vuosien varrella säilönyt erilaisiin pahvilaatikoihin sitä ja tätä aanelosta, valokuvaa, lappuja ja muuta sattunutta. Tietokoneen syövereihin on säilööntynyt sinnekin viestejä, merkintöjä, ajatuksia, joita ei ole ehtinyt, jaksanut tai viitsinyt poistaa. Vai olisiko niin, että joku meistä oikein tiedostetusti kerää materiaalia tuota kaiken kattavaa analyysia varten?

    Maijaliisa Dieckmannin muistelmat ovat lukijalle kuin spontaania vertaispuhetta. Mummo Mutikaisenakin lehtien pakinoitsijana tunnettu lastenkirjailija kirjoittaa vetävästi, hauskasti ja itseironisestikin. Kirjan nimi taitaa osua sekin tekijänsä ytimeen. Kirja ja lettupannu (Cultura 2015) on paitsi lastenkirjallisuuden myös suomalaista opetustyön, radio- ja tv-toiminnan, teatterin ja yliopiston historiaa.

    ”Toinen merkittävä peräkamarivieraamme on Rostislav Holthoer. Tämä Venäjän vallankumousta paenneiden emigranttien jälkeläinen on mustan partansa ja rehevän olemuksensa kanssa kuin luonnonvoima. Istuimme iltakaudet keittiön pöydän ääressä ja kuuntelimme hänen tarinoitaan. Hän on juuri osallistunut Egyptin kaivauksiin. Assuanin padon rakentamisen tieltä oli kaivettava maasta esiin tuhansienvuosien takaiset temppelien jäännökset, linnat ja pylväskäytävät uskomattomine aarteineen, ja Rosti oli mukana joukossa.

   Egyptin muinaisuus täyttää tajuntamme. Elämme uudelleen kaikkialta sivistyneestä maailmasta tulleen kaivausporukan ihmeelliset seikkailut, ja erämaan kuuma hiekka tunkeutuu vaatteittemme alle ja silmiin ja suuhun. Hirvittelemme Niilin vedessä piileskeleviä bilhartsiamatoja, jotka ihmiseen päästyään hakeutuvat maksaan ja tuhoavat sen. Pelkäämme pahinta, kun kaivajat hautautuvat petolliseen juoksuhiekkaan. Mutta ei hätää, tulee väkivahva egyptiläinen lapiomies ja kiskaisee uponneet hiuksista ylös. Mikä onni, että egyptiläinen tukkalaatu kestää riskinkin miehen painon.”

   Pienessä välähdyksessä näkyy Dieckmannin omankin kirjailijanlaadun tunnusmerkkejä: tilannetajua, jännittäviä yksityiskohtia, sujuvaa etenemistä ja huumoria. Toki kirjassa puhutaan paljon kirjailijantyöstä, suhteista kustantamoihin, historiaan sukeltamisesta nuortenkirjoissa, työn lähtökohdista ja tavoitteista. Mutta kokonaisuus on vivahteikkaan monipuolinen Liedosta Turkuun ja Porvooseen, ihmisiä, kohtaloita, perhettä ja lapsien kautta maailman hahmottamista. Kirjan lopussa on mukavasti henkilöhakemisto – viimeistään siitä voi todeta, miten laajalle Dieckmannin ympyrät ovat ulottuneet. Sivumennen sanoen, liekö Maijaliisa valinnut saksalaisen miehensä lopultakin etunimien takia: Hans Christian kun on aika enteellinen?

    Muistelmat on mukavasti jaoteltu lyhyehköihin ja vähän pitempiin lukuihin. Yksi lasten paras tawara on lyhyemmästä päästä -  ja ehkä hiukan surumielinen ja nostalginen todetessaan, miten kaupallisuus laatii omat sääntönsä ja palkinnot jaetaan niin kuin markkinat määräävät. Mutta lukemisen hurma ja hinku ovat kuitenkin aina läsnä: ”Niinä samoina vanhoina hyvinä aikoina koulut ostivat myös muita kuin oppikirjoja. Niitä oli jo Mellilän Metsänkulman koulun peräkaapissa, kun menin äitini opetettavaksi ensimmäiselle luokalle. Pian opin lukemaan ja sain lainata kaapista ruskealla voimapaperilla päällystettyjä Aarresaaria ja Tapani Löfvingin päiväkirjoja.”

Historiaa ja tietoa

Päivi Heikkilä-Halttunen on tarttunut tuohon Maijaliisankin kaipaamaan lasten vanhempien aktivoimiseen kirjallaan Lue lapselle! (Atena 2015). Perheen yhteistä lukuharrastusta yritetään virittää ja kannustaa niin tutkimustuloksilla kuin omakohtaisilla vinkeillä. Oppaaseen on syytä palata myöhemminkin, mutta nyt pinossa on mielenkiintoinen opas myös meren toiselta puolelta, missä Eesti Lastekirjanduse keskus on saanut aikaan melkoisen järkäleen, yli kolmesataasivuisen Eesti laste- ja noortekirjandus 1991-2012 (2014), mukavasti uusia näyttelyjäkin tukemaan. 

Kirjassa alan tuntijat esittelevät yleiskuvaa, pikkulasten kirjoja, historian teemoja, fantasiaa, nuortenkirjoja ja eestiläisille niin tärkeää kansanrunouden ja tarinoinnin vaikutusta. Tyyris Tylleröönkin eestiläisestä lastenkulttuuri- ja kirjamaailmasta kirjoittanut tutkija Jaanika Palm kertoo realistisesta kertomakirjallisuudesta sekä runoista. Mukana on myös ilahduttavasti katsaus tietokirjoihin ja lasten sekä nuorten lehtiin.

    Äkkisältään kirjaa selaillessaan jopa säikkyy tiedon ja tekijöiden tuotannon määrää – ilman kuvia. Onneksi tajuaa, miten kirjaa pitää lukea: loppuun on liitetty laaja kirjojen värillinen esittelyosio. Näin voi saada myös jonkinlaisen kuvan eestiläisestä kuvitusmaailmasta ja mielenkiintoisen erilaisista graafisista ratkaisuista.

   Eestiläisten teos on kunnianhimoisen tarkka ja taitaa sisältää säntillisesti kahdenkymmenen vuoden koko kuvan. Kollegani Ismo Loivamaa on moneen kertaan huokaissut, miten meillä puuttuu sitä ja tätä. Muun muassa tätä.