Otso Aarninen ja Herra Iloinen, keski-ikäiset lasten sankarit

     Keski-ikäisenmiehen dolce vitaan kuuluu tyypillinen aikuisuus: järkevyys, huolellisuus. On kuitenkin olemassa kyllä-ihmisiä, jotka pääsevät seikkailuun. Niinpä tuo suussa muikisteleva sana vie Otso Aarnisen sirkukseen ja lopulta satakielen luritusta seuraamalla omalle kotipihalle, missä parvekkeella sattuukin olemaan naapuri Sirkku Tiukulainen ja happy end. 

    Tämä kokonaisuus eli Satu Kettusen Otso Aarnisen salaperäinen seikkailu (Tammi 2014) taivutti tämän vuoden Rudolf Koivu -raadin puolelleen. Tuomaristoa ilahdutti keski-ikäisen miehen nostaminen lastenkirjan sankariksi.  Olisiko tuossa alun tapaan kerrottuna juoni hiukan banaali? On siinä mutkiakin matkalla, mutta lapsikatraalle Otso Aarnisen kyllä-buumi ei mennyt perille. Saattoi vain olla niin, että aikuisten muuttuminen on tylsää tai ihan vain evvk:ta? Mietin vain, miten hyvä sanoma olisi mennyt perille eläimillä koristeltuna sankarina sarvikuono ja sankarittarena virtahepo? Lapsijengin ehdoton suosikki oli muuten Ninka Reittu ja kissasankarit.

Sanna ja Joonas genreviivalla

    Mukana oli 70 teosta. Koivu-kisassa on samanlainen systeemi eli mukaan ilmoitetut kirjat suorittavat osallistumismaksun, jolla osin rahoitetaan palkintoa. Kaikki hyvät kirjat eivät siis ole mukana. Ja epäilenpä, että niiden joukossa ei ole ollut sellaisia häilyvällä genre-viivalla keikkuvia monimuototeoksia kuin Petteri Tikkasen laaja nuoren kehittymissaaga tai sarjakuvan sekä kuvakirjan parhaimpia tekniikoita yhdistelevä Sanna ja Joonas Talviyössä. Pienkustantajat harvemmin näihin kisoihin osallistuvat – varsinkin jos painos on loppuunmyyty.

Mari Ahokoivun vauhtia Jouluyössä

 Kunniamaininnan saivat muuten mukavatekstinen Tuulia Ahon Tähtienlaskijan runoja Aino-Maija Metsolan kollaaseineen, ikirunoilija Jukka Itkosen Kaikki hyvin kasvimaalla Camilla Pentin kuvittamana ja näköjään iki-ehdokas Tietäväisten Vain pahaa unta.

Läheisimpänä vertailukohteena on tietysti Malin Kivelän ja Linda Bondestamin Den förträfflige herr Glad, jonka muuttumiskohteena on puolestaan fröken Citron. Ja ehkä tässä on pieniä eroja happy endingin kanssa: Otso Aarninen istuu siveästi Tiukulaisen kanssa kanelipullaa syöden. Herra Glad taas kuiskaa hyvää yötä neiti Sitruunalle – mutta neidin puolelta sängystä ei kuulukaan kuin kova kuorsaus. Romantillinen seksi humorisoidaan klassisella vedolla.

Tekstit hyppelevät nykyään

    Muutenkin kirjoissa on paljon yhteistä: tekstitys on väliin pientä, suurta, vinoa ja hyppivää. On kollaasitekniikkaa ja tyypiteltyjä ihmishahmoja. Satu Kettunen tekee hänkin taitavasti värienmuutoksen alun harmaudesta lopun iloiseen värikkyyteen. Kollaaseissa on kolmiulotteisuutta aikuisen ihasteltavaksi ja hallittua sijoittelua.  Mutta Kati Bondestam tiivistää ja yksinkertaistaa tilanteita siinä missä Kettusen aukeamissa juonta koristellaan yltäkylläisemmin. Lasten kannalta suurin ero taisi olla herra Iloisen kuvamaailman helpommassa hahmotettavuudessa – ja hauskuudessa. Silti esimerkiksi Herra Iloisen kanssa kuin huomaamatta löydetään tähtitaivaan kuviot – ja romantillisuuskin.

    Ovatkohan aikuiset valtaamassa lasten kuvakirjat? Ainakin mummot ja vaarit ovat tulleet tiukasti mukaan. Hyvä niin, jos ei heitä liikaa teräsmummoisteta tai ongelmallistetuta. Mutta sopinee tuumia, kiinnostaako pikkulukijaa aikuisen miehen ulkohuussireissu ja myrskyseikkailu, kun lapsellakin voi olla hätä ja halu vauhtiin?

    Mietin myös freelance-lehtikuvittajana työskentelevän Kettusen pohdintaa työn arvostuksista. Hän toteaa, että kuvakirjan kuvittaminen on raskaamman sarjan taitolaji. Kuvittajat ry:n kevätseminaarissa pöydässämme puhuttiin paljon eräänlaisesta vinoutumisesta: kuvakirjat ovat pienilevikkistä, kappalemääräisesti suppeaa aluetta, joka saa tähän verrattuna kuvan ja kuvasuunnittelun kokonaiskentällä merkittävän osan huomiosta. Varjoon jäävät muut graafisen alan tuotokset – kuka muistaa, kuinka hienoja äitiyspakkauksia viime kerralla suunniteltiin? Mutta mukavaa on, että Postimme on huomannut alan taitajat. Heidät sentään on kelpuutettu kamppailemaan joulupostimerkeistä.

Lukutaitomme puolesta

  Hälyttäviä uutisia on tihkunut vuosien mittaan lukuintomme laantumisesta, ja nyt on taas kansainvälisesti mietitty asiaa. Lukutaitotavoitteen osalta astutaan uuteen aikaan, joka korostaa muodollisen lukutaidon lisäksi lukutaidon riittävyyttä nykymaailman tarpeisiin. Tavoitteena olisi kovin ruusuisesti, että kaikki maailman nuoret saavuttaisivat tarvitsemansa toiminnallisen luku- ja laskutaidon. Luvut saattavat kyllä pyörryttää ja saada aikaan ahdistavan olon: maailmassa on yhä 781 miljoonaa lukutaidotonta aikuista. Suomessa on kansainvälisen aikuisten osaamistutkimuksen mukaan lähes 600 000 aikuista, joilla on nyky-yhteiskunnan vaatimuksiin nähden heikko luku- tai laskutaito. Määrä on melkoinen, ja sen taustoista on pähkäiltävää.

   Tuohon luvun jälkeen voikin katsastaa myydyimmät kevään kirjat. Luetteloa johtaa Jenni Pääskysaaren tyttöenergian ja kauneuden mahdin johdatus Tyttö, sinä olet… (Otava 2015), mutta Suomen lasten laulattaminen on onneksi vielä voimissaan. Nyt veisataan Soivaa laulukirjaa, Soivaa tuutulaulukirjaa, Muumiperheen lauluretkeä ja sen jälkeen vahditaan Ellan ja kaverien kanssa vauvaa tai mennään Tatun ja Patun kanssa päiväkotiin. Ja onhan siellä toki näitä Tähtiin kirjoitettuja surullisia virheitä tai Olympoksen verta…

   Näillä mennään.

Markus-setä ja Yrjö Karilas - mediapersoonia?

Markus-setä - Suomen ensimmäinen radiopersoona (YLE 2015) – ja onneksi tuo omaperäisyys tulee esille Paavo Oinosen muutoin säntillisessä elämänkerrassa nimenomaan tapahtumien myötä. Markus Rautiota tituleerataan myös aikansa lastenkulttuurin edistäjäksi ja tukijaksi. 

Tinkimättömän hauskasti tämä konkretisoituu, kun Lasten tunti joutui ohjelmakokouksen tulilinjalle. Joukko huolestuneita naisia oli valittanut hanurisäestyksellä toteutettua lastenlaulua. Rautio järjesti yleisökyselyn, ja selvisi että suurimmalle osalle säestys kelpasi. ”Seuraavan Lastentunnin alkuun Markus-setä hankki kolme hanuristia repäisemään ilon ilmoille.” Sinänsä Rautio oli kyllä korkeakulttuurin suosija, mutta taisi olla kysymys arvostelun sietämisestä.

    Tarkemmin Oinonen paneutuu lastenkulttuurin ilmiöihin osiossaan ”Lasten setä ja kasvattaja”, missä selvitellään Raution mediapersoonallisuuden ja ohjelman kehityslinjoja, sisältöjä ja kasvatustavoitteita. Pääkuuluttajan lapsiradion monipuolistajana oli opintomatka Ruotsiin 1927 ja tapaaminen sikäläisen Farbror Sveninä tunnetun Sven Jerringin kanssa. Tämän Barnens brevlåda oli suosittu ja perustui yksinkertaisesti lasten eri puolilta Ruotsia lähettämiin kirjeisiin. Vuoden 1927 alusta Rautio veti sekä suomen- että ruotsinkielistä Lastentunnit -ohjelmaa kerran viikossa.

Pohjois-Savon kuva-arkistosta

 Lastentunnit oli Yleisradion ensimmäinen käsikirjoituksesta irrotettu lähetys. ”Rautio muuntui lähetyksissä Markus-sedäksi, joka kehotti lapsia syömään kiltisti kaurapuuronsa ja tottelemaan vanhempiaan. Näyttelijäkokemus lienee auttanut sedän osan läpiviemisessä. Rautio valmisteli ohjelmalle rungon esiintyjineen, mutta kaikki tapahtui hänen selostaessaan vapaasti. Setä puheli lasten kanssa, piti tietokilpailuja ja kutsui heitä vuorollaan mikrofonin eteen. Lapsiesiintyjät olivat opetelleet osuutensa, eivätkä he Raution mukaan monien aikuisten tavoin poteneet mikrofonikammoa.”

 Missä ovat tallenteet?

    Radioarkistossa on säilynyt vain seitsemän Lastentuntien tallennetta – määrä on omituinen, koska lähetyksiähän oli valtavasti. Rautio osasi myös käyttää hyväkseen suurten tilaisuuksien mahdollisuudet: Helsingin Messuhallissa Lastentuntia seurasi yli seitsemäntuhatta katsojaa. Lastentunnit olivat myös ensiponkaisuja useille myöhemmin menestyneille esiintyjille: näyttelijä keijo Kompan ura alkoi Lastentunnilla vuonna 1933 laulunumerolla. Orvo Kontio puolestaan istuskeli sedän vieressä lukemassa saapuneita kirjeitä. Kontiohan toimi myöhemmin mm. Sirkus Papukaijan tirehtöörinä. Suomisen perheen Pipsa, Maire Suvanto, oli myös Markus-sedän löytöjä kuten Lasse Pöystikin. 

    Maakuntakiertueet olivat hulppeita tapahtumia. Markus-setä saattoi vihjaista, missä seuraava tapahtuma on, ja lehdet selvittivät loput. Paikan päällä junan saapuessa esimerkiksi Ouluun asemalla odotti 3000-päinen lapsijoukko eläköön-huutoja virittelemässä. Raution sanoilla ja teoilla oli siis melkoinen painoarvo tuon ajan lasten elämässä ja kasvatuksessa.

Kykyjenetsinnästä mediapersoonaksi

   Kirjan sivuilta löysin itsellenikin muistoja viritteleviä asioita. 1950-luvun alussa Rautio käytti mm. Turun Kaupunginteatterin lapsiteatteria kuvaelmiinsa. Johtaja Kerttu Hämerannan kanssa Rautio oli tehnyt paljonkin yhteistyötä, ja tämä päätyi myöhemmin Yleisradioon toimistosihteeriksi. Kertun tytär Irja innostui myös lastenteatterista ja alkoi puolisonsa Matti Raninin kanssa tehdä suosittua Kasper-teatteria. Irjan kanssa alkoi myös oma lastentv-urani erilaisissa kirjaohjelmissa ja dramatisoinneissa.

   Rautio oli siis melkoinen kykyjenetsijä työnsä ohessa. Siihen auttoi varmasti vähemmän tunnettu alkuaikojen ura näyttelijänä ja jopa laulajana. Paavo Oinonen toteaa hienosti, miten Markus-sedän ohjelmien lukuisten yksittäisesiintyjien kautta välittyi vielä laajemmalle yhtenäinen lastenkulttuuri: ”Vaikkei näistä yhden runon taio laulunsäkeen esittäjistä tullut koskaan esiintyviä taiteilijoita, he saivat muiston osallistumisesta ainutlaatuiseen tilaisuuteen. Äänet katosivat eetteriin, mutta esittäjien ohella vastaanotinten ääressä jännittävälle suvulle syntyi vahva osallisuuden kokemus. Aina näihin muistoihin liittyy jännitys ja tuntu jostakin erityisestä. Jälkikäteen vaikuttaa siltä, että radion sedän läsnäolo ulottui miltei kaikkialle.”

    Lastentunnilla ohjelmaa riitti monelle alueelle. Rautio käytti apuvoimia niin sadun kertojina kuin omien tekstien tulkitsijoina. Muun muassa Arvid Lydecken kävi esittämässä omia satujaan ja laulujaan. Satujen kerronnasta tulikin Ylen ohjelmiin keskeinen muoto. Omilla ja muiden tarinoilla oli lamavuosina oma lohdullinen roolinsa, joista syntyi myös Raution omia lastenkirjoja. Raution työskentelyssä oli todella modernia halu vuorovaikutukseen, jonka turvin toki jaettiin myös opettavaista ja varottavaa kasvatusta. Markus-sedän myötä julkisuus ja massatapahtumat tulivat osaksi suomalaisten arkea.

Toinen sukupolvia yhdistänyt persoona

    Entä kuka oikeastaan oli Yrjö Karilas? Yllättävää kyllä Yrjö Karilaasta ei ole tehty varsinaista elämänkertaa, eikä oikeastaan laajempaakaan historiallista esitystä – kuten ei myöskään veljestään Tauno Karilaasta, joka sentään hänkin teki merkittävän tukityön kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden saralla. Vuonna 1968 Yrjö tosin huomioitiin 77-vuotiaana  tiedonjulkistamisen valtionpalkintoa edeltäneen lautakunnan tunnustuksella laajasta tietokirjatuotannostaan. 

Oulun Hailuodosta lähtöisin ollut Karilas yllättää, kun hajanaisia tietoja yrittää yhdistellä. Rovastin poika opiskeli mm. Pietarissa, suoritti venäjänkielen tutkintoja yliopistossa ja aloitteli kirjoittamalla Luutnantti Jergunovin seikkailun, joka sai jatkokseen venäjänkielen ääntämisoppaita ja kertauskirjoja. Sen jälkeen Karilas siirtyikin suurmiesten seuraan ja koululaisen käsikirjan tekijäksi. Hän nosti esiin Wallinin, kaukaisten maitten miehen, jota Karilaan jälkeen ovat maineeseen nostaneet mm. Raili Mikkanen ja Markku Löytönen. Ehkäpä myös Karilaan vaikutusta oli Joka poika -lehdessä ilmestynyt G.A.Wallinia käsitellyt seikkailusarjakuva Rohkea kuin leijona, Risto Mäkisen lennokasta jälkeä? 

Nuorten tietokirjallisuuden suunnannäyttäjä?

   

    Blogeista löytyy niistäkin mielenkiintoisia viitteitä.  Jukka Kemppinen toteaa: ”Isälleni tuollainen elämys oli historian unohtama Yrjö Karilas, joka siis toimi NMKY:n piirissä ja osasi innostaa nuoria löytämään ominaisuuksia itsestään. Karilaan Pikku Jättiläinen, josta kirjoitan erikseen, oli merkillinen kirja – oikeastaan hölynpölyä leikattuna ja liimattuna lukuisista lähteistä, mutta monille sen ajan nuorille iso elämys, jota luettiin ja luettiin.” Yrjö Karilaan uraa seuratessaan löytyykin harppauksia Kallion yhteiskoulun opettajasta WSOY:n kustannusvirkailijaksi, Kuvan ja Sanan kirjallisesta johtajasta Poikien keskuksen toiminnanjohtajaksi ja Kansan Raamattuseuran perustajaksi. Mutta hän mainosti myös Jules Vernen utopioita ja seikkailuja puhuessaan sankareista: “miehekkäitä, sankarillisia ja jalosydämisiä, Jumalaansa luottavia retkeilijöitä.”

Eräänlainen odotettavissa ollut piirre on uskonnollisten kirjojen määrä, jotka kuitenkin näyttäisivät liittyvän enemmänkin kasvatukseen, luonteenlujuuden kasvattamiseen ja vaikeuksien kautta voittoon -filosofiaan. Näistä teemoista Karilas puhuu pitkäänkin Mieleni minun tekevi -teoksensa esipuheessa. “Nykyisenä aikana on päivänpolttavaksi asiaksi tullut nuorten ohjaaminen kehittävien harrasteiden pariin. ---Ajassamme on eräs vakava vaara. Se on samalla kotiemme vamma. Yhä kiihtyvä ajan virta tempaa vanhemmat pois kodin piiristä. Saattaa olla kysymys hyvistäkin asioista, joita pitäisi ajaa, mutta mikään ei korvaa, että koteja uhkaa hajaantumisen vaara ja lapsia kasvatuksen puute.”

Ja tämän siis Karilas kirjoitti vuonna 1957.

Päiväkodit etäistäjinä, kun kuu nauroi

Ei ehkä ihan heti uskoisi, että 375 sivuinen tiiliskivi Uskonto lapsuuden kulttuureissa (Lasten Keskus 2015) herättäisi vilkasta mietiskelyä lastenkirjojen monista mahdollisuuksista ja ymmärryksen lisäämisestä. Kirja esittelee viimeaikaista varhaiskasvatuksen tutkimusta ja keskeisiä näkökulmia uskontokasvatukseen. Se perustuu 2014 järjestettyyn uskontokasvatuksen symposiumin esitelmiin teemanaan lapsuuden kulttuurit. Käsittelyssä on se uskonnollinen ja kasvatuksellinen moninaisuus, joiden piirissä tämän päivän lapsi kasvaa.

    Marjatta Kalliala, tietokirjailija, tutkija, lastentarhanopettaja,  heittää heti alustuksessaan esiin aika rajustikin teesejä päivähoidon todellisuudesta. Hän sanoo, että uskonto on kuitenkin edelleen osa sitä kulttuuria/kulttuureita, joihin lapsi sosiaalistuu. Kalliala toteaa, että uskontokasvatuksen osalta suomalaista päiväkotikulttuuria voidaan yleisesti luonnehtia varovaiseksi, ongelmalähtöiseksi ja välinpitämättömäksi. Kysymyksistä puhutaan usein vähättelevästi, kiinnostamattomuutta ilmentäen, etäistäen ja hämmentyneesti. ”Monikulttuuristuvassa ja moniuskontoistuvassa Suomessa päiväkoti on usein ensimmäinen paikka jossa lapsi ymmärtää, että vanhempien maailma ei ole ainoa maailma. Myös vanhemmille päiväkoti on uusi maailma, joka poikkeaa perheen kotikulttuurista monin tavoin jo institutionaalisen luonteensa vuoksi.” Kalliala miettii päiväkotikulttuurin monia ääneen lausumattomia sääntöjä ja sopimuksia ja kehottaa sanallistamaan todellisuutta, jonka ei useinkaan edes oleteta vastaavan valtakunnallisten, kunnallisten, yksikkökohtaisten varhaiskasvatussuunnitelmien tekstejä – edes tyydyttävästi.

Myötäsyntyisyytensä huomaaminen

    Mitä voidaan tehdä? Muutoksen mahdollisuus on olemassa. Kalliala ottaa esille myötäsyntyisyyksien, olemassa olevien tapojemme painon, joka voi vaikeuttaa toisenlaisten ymmärtämistä. Moninaisuuden aikamme taas voi tuottaa muukalaisuuden aikaa: uskontokasvatuksessa erilaisten osallistumisten tapojen pohtiminen on erityisen tärkeää. Täydellisen osallistumisen ja poissaolemisenvälillä on mahdollisuuksia: ”Osallistuminen vieraana sopii hyvin kuvaamaan mahdollisen osallistumisen tapaa silloin kun lapsi ei esimerkiksi kuulu uskontokuntaan, jonka juhlaa vietetään. --- Osallistuminen vieraana kantaa mukanaan ajatusta vieraanvaraisuudesta, kohtaamisesta, kuuntelemisesta ja jakamisesta, Puolin ja toisin opitaan siitä, mikä on itselle ja toisille tärkeää.” Kalliala puhuu kohtuullisen joustamisen puolesta, kun vastassa on esimerkiksi uskonnon tekeminen näkymättömäksi julkisissa tiloissa. Lasta ei pidä varjella katsomukselliselta moninaisuudelta vaan totuttaa heitä elämään sen kanssa osallisena ja osittaisosallisena. ”Luonnollisesti, vaivaantumatta.”

    Kalliala ottaa esimerkiksi Arniika Kuusiston Homma hanskassa -kirjasen: luetaan ääneen erilaisten katsomusperinteiden kertomuksia ja tehdään vuosiympyrä, johon merkitään esimerkiksi perheelle tärkeiden juhlien ajankohdat. Meillä muuten on jo valmis vuosiympyrä eli Tuula Korolaisen ja Riitta Tuluston Lasten oma vuosikirja (Lasten  Keskus 2014), mistä voi kätevästi poimia taustatueksi venäläisten, kiinalaisten, saamelaisten, juutalaisten, ortodoksien, romanien ja muslimien juhlapäiviä, tapoja ja kertomuksia.

Perustarinoita tarjolla

   Mukaan voi pinota uusimpia julkaisuja kuten Hattukauppiaan ja muita tarinoita Somaliasta (2014 Suomi-Somalia Seura), valita sopivasta kulttuurista oivan sadun Milena Parlandin mainiosta kokoelmasta Kun kuu nauroi ja muita maassamme kerrottuja satuja (Schildts&Söderström 2015), perehtyä lapinpojan arkeen ja satuun 1500-luvulta Kirsi-Klaudia Kankaan Tähtisilmässä ja Kesukka-porossa (2014) tai selvittää, miten aboriginaalien maailma syntyi kokoelmasta Kuinka kilpikonna sai kilpensä (Savukeidas 2015).

     Savukeidas on kerännyt Kameli-sarjaansa lisäksi inuiittien tarinoita Miten sumu syntyi -kokoelmaan ja irlantilaisia taruja Maahisen kostoon. Australian alkuperäisväestön maailmanselitys on mainio vertailukohde raamattuunkin, kieleltään ja vertauskuviltaan kaunis ja ilmaiseva. Myös Milena Parlandin erinomainen idea kerätä lisätietoja antavan kehyskertomuksen ympärille eri ihmisiltä kuulemiaan satuja toimii kielenkin tasolla eli varioi kerrontatyylejä sopivasti. Satuihin, tarinoihin ja syntykertomuksiin jää omailmeisyyttä: on Ainon ja Kalevalan maailma kilpalaulannasta romanien poikatarinaan, kiinalaiseen marakattikuninkaaseen, juutalaisten purim-juhlaan, imaamin aasijuttuun, saamelaisten veljeksiin tai itänaapuriin. Somalien tarinaperinteestä kerrotaan leijonasta ja karitsasta – tuo Hattukauppiaan pikku tarinoista tuttu opettavaisuus on tässä saatu vielä paremmin kerronnan poljennon tueksi. Lisäksi Parland taustoittaa satua kertomalla somalien mestarikertojista ja kertojien ja runoilijoiden nauttimasta arvonannosta. Sokea pikku karitsa ajaa hurjan leijonan pakoon luullessaan petoa isälampaaksi. Määkyminen ja kopse tulivat suoraan kohti – vain suuri armeija uskaltaisi rynnätä leijonan kimppuun! 

 

    Kansainvälisyyskasvatus ja maahanmuuttajien tilanne näyttävät olevan aikasidonnaisia aiheita. Raili Mikkanen aloitti Thuongin päivällä 1984 ja sai mukaan joitakuita muitakin, varsinkin käännöksiä ruotsista. Adoptio ja kummilapset tulivat laajemmin esille 2000-luvun loppupuolella, ja maahanmuuttajia alkoi näkyä enemmän niin kuvakirjoissa kuin realistisissa kuvauksissa. Mutta minne ovat kadonneet rauhankasvatus ja kantaaottavat mielipiteet?