Päiväkodit etäistäjinä, kun kuu nauroi

Ei ehkä ihan heti uskoisi, että 375 sivuinen tiiliskivi Uskonto lapsuuden kulttuureissa (Lasten Keskus 2015) herättäisi vilkasta mietiskelyä lastenkirjojen monista mahdollisuuksista ja ymmärryksen lisäämisestä. Kirja esittelee viimeaikaista varhaiskasvatuksen tutkimusta ja keskeisiä näkökulmia uskontokasvatukseen. Se perustuu 2014 järjestettyyn uskontokasvatuksen symposiumin esitelmiin teemanaan lapsuuden kulttuurit. Käsittelyssä on se uskonnollinen ja kasvatuksellinen moninaisuus, joiden piirissä tämän päivän lapsi kasvaa.

    Marjatta Kalliala, tietokirjailija, tutkija, lastentarhanopettaja,  heittää heti alustuksessaan esiin aika rajustikin teesejä päivähoidon todellisuudesta. Hän sanoo, että uskonto on kuitenkin edelleen osa sitä kulttuuria/kulttuureita, joihin lapsi sosiaalistuu. Kalliala toteaa, että uskontokasvatuksen osalta suomalaista päiväkotikulttuuria voidaan yleisesti luonnehtia varovaiseksi, ongelmalähtöiseksi ja välinpitämättömäksi. Kysymyksistä puhutaan usein vähättelevästi, kiinnostamattomuutta ilmentäen, etäistäen ja hämmentyneesti. ”Monikulttuuristuvassa ja moniuskontoistuvassa Suomessa päiväkoti on usein ensimmäinen paikka jossa lapsi ymmärtää, että vanhempien maailma ei ole ainoa maailma. Myös vanhemmille päiväkoti on uusi maailma, joka poikkeaa perheen kotikulttuurista monin tavoin jo institutionaalisen luonteensa vuoksi.” Kalliala miettii päiväkotikulttuurin monia ääneen lausumattomia sääntöjä ja sopimuksia ja kehottaa sanallistamaan todellisuutta, jonka ei useinkaan edes oleteta vastaavan valtakunnallisten, kunnallisten, yksikkökohtaisten varhaiskasvatussuunnitelmien tekstejä – edes tyydyttävästi.

Myötäsyntyisyytensä huomaaminen

    Mitä voidaan tehdä? Muutoksen mahdollisuus on olemassa. Kalliala ottaa esille myötäsyntyisyyksien, olemassa olevien tapojemme painon, joka voi vaikeuttaa toisenlaisten ymmärtämistä. Moninaisuuden aikamme taas voi tuottaa muukalaisuuden aikaa: uskontokasvatuksessa erilaisten osallistumisten tapojen pohtiminen on erityisen tärkeää. Täydellisen osallistumisen ja poissaolemisenvälillä on mahdollisuuksia: ”Osallistuminen vieraana sopii hyvin kuvaamaan mahdollisen osallistumisen tapaa silloin kun lapsi ei esimerkiksi kuulu uskontokuntaan, jonka juhlaa vietetään. --- Osallistuminen vieraana kantaa mukanaan ajatusta vieraanvaraisuudesta, kohtaamisesta, kuuntelemisesta ja jakamisesta, Puolin ja toisin opitaan siitä, mikä on itselle ja toisille tärkeää.” Kalliala puhuu kohtuullisen joustamisen puolesta, kun vastassa on esimerkiksi uskonnon tekeminen näkymättömäksi julkisissa tiloissa. Lasta ei pidä varjella katsomukselliselta moninaisuudelta vaan totuttaa heitä elämään sen kanssa osallisena ja osittaisosallisena. ”Luonnollisesti, vaivaantumatta.”

    Kalliala ottaa esimerkiksi Arniika Kuusiston Homma hanskassa -kirjasen: luetaan ääneen erilaisten katsomusperinteiden kertomuksia ja tehdään vuosiympyrä, johon merkitään esimerkiksi perheelle tärkeiden juhlien ajankohdat. Meillä muuten on jo valmis vuosiympyrä eli Tuula Korolaisen ja Riitta Tuluston Lasten oma vuosikirja (Lasten  Keskus 2014), mistä voi kätevästi poimia taustatueksi venäläisten, kiinalaisten, saamelaisten, juutalaisten, ortodoksien, romanien ja muslimien juhlapäiviä, tapoja ja kertomuksia.

Perustarinoita tarjolla

   Mukaan voi pinota uusimpia julkaisuja kuten Hattukauppiaan ja muita tarinoita Somaliasta (2014 Suomi-Somalia Seura), valita sopivasta kulttuurista oivan sadun Milena Parlandin mainiosta kokoelmasta Kun kuu nauroi ja muita maassamme kerrottuja satuja (Schildts&Söderström 2015), perehtyä lapinpojan arkeen ja satuun 1500-luvulta Kirsi-Klaudia Kankaan Tähtisilmässä ja Kesukka-porossa (2014) tai selvittää, miten aboriginaalien maailma syntyi kokoelmasta Kuinka kilpikonna sai kilpensä (Savukeidas 2015).

     Savukeidas on kerännyt Kameli-sarjaansa lisäksi inuiittien tarinoita Miten sumu syntyi -kokoelmaan ja irlantilaisia taruja Maahisen kostoon. Australian alkuperäisväestön maailmanselitys on mainio vertailukohde raamattuunkin, kieleltään ja vertauskuviltaan kaunis ja ilmaiseva. Myös Milena Parlandin erinomainen idea kerätä lisätietoja antavan kehyskertomuksen ympärille eri ihmisiltä kuulemiaan satuja toimii kielenkin tasolla eli varioi kerrontatyylejä sopivasti. Satuihin, tarinoihin ja syntykertomuksiin jää omailmeisyyttä: on Ainon ja Kalevalan maailma kilpalaulannasta romanien poikatarinaan, kiinalaiseen marakattikuninkaaseen, juutalaisten purim-juhlaan, imaamin aasijuttuun, saamelaisten veljeksiin tai itänaapuriin. Somalien tarinaperinteestä kerrotaan leijonasta ja karitsasta – tuo Hattukauppiaan pikku tarinoista tuttu opettavaisuus on tässä saatu vielä paremmin kerronnan poljennon tueksi. Lisäksi Parland taustoittaa satua kertomalla somalien mestarikertojista ja kertojien ja runoilijoiden nauttimasta arvonannosta. Sokea pikku karitsa ajaa hurjan leijonan pakoon luullessaan petoa isälampaaksi. Määkyminen ja kopse tulivat suoraan kohti – vain suuri armeija uskaltaisi rynnätä leijonan kimppuun! 

 

    Kansainvälisyyskasvatus ja maahanmuuttajien tilanne näyttävät olevan aikasidonnaisia aiheita. Raili Mikkanen aloitti Thuongin päivällä 1984 ja sai mukaan joitakuita muitakin, varsinkin käännöksiä ruotsista. Adoptio ja kummilapset tulivat laajemmin esille 2000-luvun loppupuolella, ja maahanmuuttajia alkoi näkyä enemmän niin kuvakirjoissa kuin realistisissa kuvauksissa. Mutta minne ovat kadonneet rauhankasvatus ja kantaaottavat mielipiteet?