Iivo, Zlatan vai Litmanen?

Olympialaisten viikonloppuhuumassa jäin miettimään, kuinkahan monta lasten ja nuortenkirjaa onkaan kirjoitettu hiihdosta? Nyt kun kultahuuma on korkeimmillaan, voisi olettaa että tuloksia janoava kansakunta olisi pitänyt huolen myös kirjallisuuden aluskasvillisuudesta.

   Kyllä kyllä. Vuonna 1947 ilmestyi Martti Jukolan sopivasti tuunaama Waldemar Hammenhögin Hiihtäjä-Heikki. No, minäkin ahmin myöhemmin Jalkapalloilija-Kallea, enkä vilkaissutkaan valkoisille hangille.  Urho Karhumäen Yrjö juoksija sai sentään nopean läpilukemisen.

Tuoko Iivo lisää hiihtoromaaneja?

    Sama trendi näyttää jatkuneen halki vuosikymmenien ja sukupolvien. Rintamalle on ilmestynyt joitakin urheilukirjallisuuden barrikaadi-miehiä ja -naisia. Kohteina tosin ovat edelleen ykkössuosikki jääkiekko tiukasti vanavedessään futisjannut, sähly ja hiukan juoksukin. Ruotsalaiset ovat näyttäneet mallia jo pitkän aikaa. Bengt-Åke Cras ja Gunnar Nordström veivät sankarinsa ammattijääkiekon vaativiin kuvioihin ja uusimmat käännökset kertovat helppolukuisesti varmaan Zlatan-buumin tyrkkääminä jalkapallon kuvioista.

Sankari vetää mukanaan

Zlatanin omaelämänkerta nousi varsin laajan ikäryhmän suosikiksi. Vähemmän lukevat pojatkin löysivät idolin elämänkerran, slummista ponnistaneen jalkapallosankarin, jonka selkä maaliin päin tehty uskomaton saksipotku leijui vastustamattomasti verkkoon.

   Magnus Ljunggrenin Kaikki pelaa ja Maalitykki (Readme 2016-2017) on sukupuolineutraali kooste: helppolukuiseksi luonnehdittavassa jalkapallosta kertovassa sarjassa sekä tytöt että pojat pelaavat samassa joukkueessa.  Zlatan on tietysti taustallas tässä ruotsalaiskirjassa, mutta ongelmiakin haetaan. Valmentaja peluuttaa vain parhaita voittaakseen. Päähenkilö, Siru joutuu olemaan jatkuvasti vaihtopenkillä, vaikka aikaisemmin kaikki saivat peliaikaa. Koko joukkue nousee vastarintaan. Kolmannessa osassa opitaan kateudesta ja hyväksynnän hakemisesta, pimeän pelosta ja allekastelusta – ja jonkin verran myös jalkapallon salaisuuksista.

    Lasse Anrellinkin Futisjannut -sarjassa Zlatan on tähti (Otava 2017).  Ideat alkavat tosiaan olla samanlaisia. Nyt opetellaan yhteishenkeä. Mukana on oikutteleva ja äkkipikainen Bruno, joka ei oikein sulata tyttöjen kanssa pelaamista. Ali puolestaan pitää Emmaa hyvänä kaverina ja pelaajana. Bruno joutuu kentän laidalle vaihtopenkille temperamenttinsa takia, mutta Ali uhrautuu tärkeässä ottelussa ja on loukkaantuvinaan. Ja niin Brunokin pääsee pelaamaan. Helppolukuinen kirja on mukavan vauhdikas, sopivan ripeä ja jännittäväkin otteluissaan. Kaavat vain paljon lukevalla alkavat olla turhankin tuttuja.

Ongelmat ja ennakkoluulot

Syvempää analyysia ponnahtaat pintaan puolestaan Miika Pörstin esikoisromaanissa Kaikkien juhla (Tammi 2016, kuv. Marika Maijala). Epäsankarina on 8-vuotias Kettu-Petteri, jonka pihapiiriin muuttaa Muhis. Taitava jalkapalloilija voittaa hiljalleen puolelleen muutkin kaverit, mutta Kettu-Petteri ei anna periksi, vaan keksii omanarvon tuntoaan pönkittäviä tempauksia.

   Muhiksen perhe on tullut Irakista, koska ne ilmeisesti halusivat tulla tänne, on vanhempien pyöreä tulkinta.  Kettu-Petteri ei ymmärrä, mitä tarkoittavat ”periaatteessa” ja ”käytännössä”.  Hän päättää, että Muhis kerta kaikkiaan on outo. PISTE. Pörsti käyttää poikajoukon kielenä sekaisin murteita, slangia ja salolaista ja muitakin intonaatioita. Kavereiden ilmaisutapa on hiljalleen totuttautuessa ilmaisuvoimaista ja alkaa tuntua autenttiselta. Samalla Pörsti taitavasti ryhmän kautta näyttää, miten outo käyttäytyminen tulkitaan. Nalle esimerkiksi kutoo koko ajan. Se on outoa, mutta ei siihen kiinnitetä sen kummemmin huomiota. Kun Kettu-Petteri keksii, että Muhis haisee, puhutaan enemmänkin miten kivalta mausteet tuoksuvat. Muut leikkivät rennosti Muhiksen kanssa, kun Kettu-Petteri linnoittautuu huoneeseensa murjottamaan. Aikuinen naapuri, yksinäinen herra Jargon, saa lopulta pojan antamaan periksi.

   Pörsti saa mainiosti ilmaistua itsetuntoaan pihan kinginä ylläpitävän kahdeksanvuotiaan jääräpään luonteen. Ehkä väliin sijoitetut ”luukut” eli jonkinlaiset aikakäytävät tulevaisuuteen ja mummon luokse ja kuviteltuihin menestyksiin rikkovat juohevaa dialogia, mutta enemmänkin oudoksuin Marika Maijalan valintaa kuvittajaksi – ja vieläpä nelivärisenä. Maijala on toki taitava, mutta runsailla paksuilla viivoilla hahmotellut pojat, kasvot, ovet eivät oikein tunnu pelaavan tekstin kanssa.

Räpylällä on taikansa

Ehkä vedän kotiinpäin, mutta Roope Lipastin WS:n Lukupalat-sarjassa ilmestyneet helppolukuiset lätkästä kertovat tarinat ovat myös hauskoja, realistisista tilanteista tehdään mukavaa jännitystä ja vanhemmatkin otetaan kätevästi mukaan. Perusjippona on Laurin Sakari-enoltaan saama ihmeräpylä, joka auttaa vangitsemaan vaikeatkin kudit. Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä (2017, kuvitus Harri Oksanen) melkein vakuuttaa räpylän taianomaisesta ominaisuudesta. Lätkä-Lauri ja haamupelastus (2018) on taitavasti rakennettu tarina räpylän katoamisesta äidin autoon tärkeän matsin alkaessa. Ja kaikki kudit uppoavat Laurin taakse, kunnes räpylä saadaan viime hetkellä kentälle. Mutta onko räpylä tosiaan Tahko Pihkalan ja miksi siinä on taikaa? ”On se, mutta siitä taiasta… Ehkä se auttaa sellaista pelaajaan, joka avun ansaitsee. Ei onnistuminen silti vain räpylästä ole kiinni, Sakari-eno sanoo ja pörröttää Laurin tukkaa.”

    Räpylä näyttää olevan ihan merkittävä kapistus urheilussa. Tahko Pihkalan perintö kummittelee hauskasti myös Tarja Leinosen Kirpussa ja Rami Rautasen räpylässä (Karisto 2017, kuv. Johanna Taskinen). Urheilulajikin on harvinaisempi eli pesäpallo. Kuvamaailma ei ehkä ihan anna kunniaa mukavalle tarinalle pienen tytön selviytymisestä ja sinnikkyydestä. Varsinkin päähenkilön kivasti kasvavaan hahmoon olisi voinut satsata enemmänkin – nyt kuvat ylipäätään ovat aika staattisia.

     Joka tapauksessa Kristiina eli Kirppu on terhakka tytön tyllerö, joka löytää pesäpallon jännityksen, ystävän vanhasta miehestä katsomossa ja tämän sukulaispojasta Santusta. Pesäpallon termit oppii lukijakin kuin varkain, ovelasti osoittelematta selvitellään Norjaan turskia hoitelemaan menneen isän asioita ja äidin uutta työpaikkaa paikallislehdessä. Huumori kukkii, kun lehmän utareihin erikoistunut äiti joutuukin tekemään jutun pesäpallosta. Vähäeleisen tehokasta tunteikkuutta saadaan mukaan Kirpun löytäessä pesäpallosankari Rami Rautasen räpylän. Sen kanssa on turvallista nukkua, kun isä on poissa. Kun Ramilla alkaa mennä huonosti, Kirppu tunnustaa ja palauttaa räpylän – ja saa uuden hienolla nimikirjoituksella. 

    Nuortenkirjojen urheilua pinnalla pitävät naiset ja miehet ansaitsevat vielä tässä myöhemmin oman hehkutuksensa. Pitää palata niin Mika Wickrömin pitkään uraan jalkapallon ja juoksun ja dopinginkin parissa – uusimmista löytyy tietenkin Zlatan, joka on tähti suomalaisillakin nuorten kentillä. Pitää miettiä Kalle Veirton melkoisen uskomatonta kirjoitusvauhtia ja sählymestarin otteita, poimia harvinaisempia lajeja Juha Vesalalta korissukan alta ja analysoida tyttöurheilun ulottuvuuksia: on Anneli Kanto ja Tulikärpäset, on Kirsi Pehkosen Hilla-kirjat, on Tuija Lehtisen harvinaisemmat kartingjengit ja vaikkapa Henna Helmen Miisat ja kuviot jäällä.

    Lajeja löytyy, mutta mikä niiden osuus oikeasti on lukemisen häilyvällä kentällä? Ehkä suurempi kuin aavistammekaan.